Avoin kirje ympärileikkauksista

Korkeimman oikeuden jäsenille
Suomen hallituksen jäsenille ja kansanedustajille
Tiedotusvälineille

AVOIN KIRJE

Julkaisuvapaa: 21.10.2008

Korkein oikeus päätti perjantaina 17.10.2008 antamassaan tuomiossa, ettei uskonnollisista syistä tehty poikalapsen ympärileikkaus ole rangaistava teko, jos leikkaus tehdään asianmukaisesti ja kivunlievityksestä huolehditaan.

KKO katsoo, että lapsen huoltajalla on oikeus päättää ympärileikkauksen kaltaisesta pysyvän ruumiinvamman tuottamisesta, ”kunhan toimenpide edistää lapsen hyvinvointia ja kehitystä”. Mikään tutkimus ei kuitenkaan osoita lapsen hyvinvoinnin lisääntyvän silpomisesta. Uskonnollisesta syystä tehdyllä ympärileikkauksella voi KKO:n mukaan jopa ”olla myönteistä merkitystä muslimipojan ja hänen identiteettinsä kehittymisen kannalta sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöön liittymisen kannalta … ympärileikkaus on muslimeilla vakiintunut ja vanha perinne sekä kiinteä osa miesten identiteettiä”. Edellisen valossa tämä on spekulointia. Mies voi ympärileikkauksen teettää itselleen, jos siltä alkaa tuntua. Lapsen leikkaamatta jättäminen ei ole peruuttamaton toimenpide.

KKO esitti myös, että ”lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puututtiin vain vähän … eikä toimenpiteestä jäänyt pysyvää haittaa”. Tuomion peruste ei vastaa lääketieteellisiä faktoja. Esinahan amputointi on kaikissa tapauksissa terveysriski. Se aiheuttaa pysyvän ja peruuttamattoman ruumiinvamman, joka alentaa seksuaalista herkkyyttä ja toimintakykyä. Se on väkivaltaista kajoamista lapsen koskemattomuuteen kaikkein intiimeimmällä fyysisyyden alueella.

Suomen rikoslaissa pahoinpitely on rangaistavaa. Silpomisen ja muunlaisen fyysisen pahoinpitelyn pitäisi johdonmukaisuuden nimissä olla kiellettyä myös niissä tapauksissa, kun sitä yritetään puolustaa uskontoon tai kulttuuriin vetoamalla. Toisaalta Suomen juutalaisessa yhteisössä on iät ajat tehty poikien ympärileikkauksia, joista ei ole nostettu oikeusjuttuja. On siis ilmeistä, että uskonnoille on annettu tässä suhteessa erivapaus rikoslain suhteen.

Perustuslaki ja Lapsen oikeuksien sopimus kuitenkin kieltävät syrjinnän sukupuolen tai uskonnon perusteella, ja valtio on sitoutunut ryhtymään tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin lapsen terveydelle haitallisten perinnäistapojen poistamiseksi. Euroopan biolääketieteen sopimus kieltää kajoamasta suostumustaan antamaan kykenemättömän ihmisen koskemattomuuteen muuten kuin tämän välittömäksi omaksi eduksi.

Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on jo selkeästi tuomittu kaikissa oikeusvaltioissa, mutta poikia perustavanlaatuinen ihmisoikeus yksilön koskemattomuudesta ei näytä suojaavan. KKO:n tuore päätös on vaarallinen ennakkotapaus, koska sen avulla lasten silpomista voi perustella muutenkin kuin uskonnollisena tapana, jos sen vain saa näyttäytymään "lapsen kokonaisetuna". Tosiasiassa ympärileikkaus on vakava yksilön koskemattomuuden loukkaus. Se on sukupuolielinten silpomista.

80 prosenttia suomalaisista vastustaa sosiaali- ja terveysministeriön kaavailemaa ympärileikkausten laillistamista Suomessa. Suomalaiset sallisivat ympärileikkauksen ainoastaan aikuisille, jotka teettävät sen itselleen. Vain kahdeksan prosenttia vastaajista sallisi ympärileikkauksen tekemisen lapselle. Vastaajista 13 prosenttia ei osannut tai halunnut vastata kysymykseen.

Tiedot ilmenevät Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä. Kyselyyn vastasi noin tuhat henkeä syyskuun lopulla. Vastausten virhemarginaali on kaksi prosenttia kumpaankin suuntaan.

Me allekirjoittajat vaadimme, että sekä tyttöjen että poikien ei-lääketieteellisistä syistä tehtävä ympärileikkaus säädetään Suomessa rikokseksi erillislailla.

Helsingissä, 21.10.2008

-Anu Suomela, yht.maist. tutkimuspäällikkö, Sexpo-säätiö
-Esko Länsimies, LKT, erikoislääkäri, professori emeritus
-Jussi K. Niemelä, Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja, tietokirjailija ja päätoimittaja (Humanisti ja Vapaa Ajattelija)
-Tapani Hietaniemi, Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti
-Ilkka Pyysiäinen, akatemiatutkija
-Eino Huotari, opettaja, kaupunginhallituksen jäsen ja Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri
-Juha Kilpiä, seksuaalipedagogi (Nacs), nuorisotyönohjaaja
-Kimmo Helistö, tuottaja
-Jaakko Wallenius, taloustoimittaja, pääluottamusmies ja tietokirjailija
-Kalevi Suomela, puheenjohtaja, Suomen Rauhanliitto
-Leo Näreaho, uskonnonfilosofian dosentti, Helsingin yliopisto
-Pertti Laine, insinööri, Skepsis ry:n puheenjohtaja
-Antero Jyränki, oikeustieteen professori emeritus
-Jarkko Tontti, kirjailija, oikeustieteen tohtori, varatuomari
-Outi Alanko-Kahiluoto, kansanedustaja (vihr.)
-Hannu T. Sepponen, Mies vailla tasa-arvoa -kirjan toimittaja
-Paula Vasama, toiminnanjohtaja, Vapaa-ajattelijain liitto
-Olli Pohjakallio, asianajaja
-Annamari Vänskä, FT, tutkijatohtori, Kristiina-instituutti
-Kristiina Janhunen, tutkija
-Osmo Tammisalo, tietokirjailija
-Jane Herold, vapaa taiteilja
-Hannu Lauerma, vastaava ylilääkäri, Psykiatrinen vankisairaala, psykiatrian dosentti
-Timo I. Vasama, yleislääketieteen erikoislääkäri, Vapaa-ajattelijain liiton kunniapuheenjohtaja
-Jyrki Korkeila, psykiatrian professori, Turun Yliopisto, puheenjohtaja,
Suomen Psykiatriyhdistys
-Tommi Paalanen, filosofi, seksuaalietiikan tutkija, Sexpo-säätiön puheenjohtaja
-Aki Räisänen, toimittaja, Kainuun maakunnan koulutuslautakunnan puheenjohtaja, Vapaa-Ajattelijain liittohallituksen varapuheenjohtaja
-Antti Värri, tekn. yo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen
varajäsen
-Tauno Lehtonen, kaupunginvaltuutettu, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Robert J. Brotherus, FL, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Kari Pasanen, ohjelmistosuunnittelija, Vapaa-ajattelijain liiton
liittohallituksen jäsen
-Marko Koivuniemi, järjestelmäasiantuntija, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Jori Mäntysalo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Leeni Ikonen, varatuomari
-Terhi Elsilä, asianajaja
-Matti Virtanen, toimittaja
-Anneli Laakkonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Lasse Pylkki, lukion rehtori emeritus
-Olavi Korhonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittovaltuuston puheenjohtaja, Huk-op., yrittäjä

Kirkollisvero - miksi maksaa tyhjästä?

Suomalainen uskonnoton, oletko tullut ajatelleeksi, että saatat maksaa aivan turhaan veroja? Kirkollisvero on monelle turha vero. Jos nimittäin kuulut valtionkirkkoon, johon sinut on lupaa kysymättä vauvana liitetty, etkä kuitenkaan usko kirkon tuotteeseen tai brändiin, maksat veroa aivan turhaan. Kirkollisvero on turha menoerä.

Kuinka paljon siis maksat kirkollisveroa? Ja jos et usko kirkon markkinoimaan tuotteeseen, miksi tuet valtionkirkkoja maksamalla veroa turhaan? Kirkosta eroaminen on hyvin helppoa. Vältä kirkollisvero!

Erilaisuuden ongelmista ja niiden ratkaisusta

Arvio Tatu Vanhasen teoksesta "Globaalit ongelmat – Evolutiivisten juurten etsintää" (Terra Cognita 2008).

Humanisti 2/2008

Tatu Vanhanen on Suomen mediassa ja ns. älymystöpiireissä huonossa maineessa. Emeritusprofessorin tutkimukset, joissa osoitetaan keskimääräisen kansallisen ÄÖ:n selittävän kansan bruttokansantuotetta, on julkisuudessa leimattu rasismiksi. Vanhasta on jopa syytetty sosiaalidarwinistiksi. Mutta kuinkahan moni tuomareista on lukenut professorin tutkimukset ja kirjat? Veikkaisin, että tuskin kukaan. Kun Vanhasen kirjat lukee ja hänen tutkimuksiinsa perehtyy, huomaa heti, ettei mies ole rasisti tai sosiaalidarwinisti. Toivottavasti julkinen ilmapiiri olisi jo sen verran muuttunut, että Vanhasen haukkumisen asemesta hänen tutkimustuloksiaan, tulkintojaan ja johtopäätöksiään vähitellen päästäisiin arvioimaan.

Kimmo Pietiläinen Terra Cognita –kustannusyhtiöstä on jälleen kerran osoittanut melkoista siviilirohkeutta julkaistessaan Vanhasen teoksen. Moni kustantaja ei pitkällä tikullakaan uskaltaisi koskea julkisuudessa ryvettyneen tutkijan poliittisesti arkaluonteisiin tutkimustuloksiin. Voin turvallisin mielin todeta, että onneksi Pietiläinen uskaltaa julkaista tällaista kirjallisuutta. Vanhasen kirja, johon hän on koonnut aiempia tutkimuksiaan ja liittänyt mukaan myös uutta aineistoa, on nimittäin lukemisen arvoinen ja täysin asiallinen. Humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille perinteisesti kiusallinen aihe, ihmisen käyttäytymisen evolutiiviset juuret, saa Vanhasen käsissä yleistajuisen, mutta erittäin tieteellisen käsittelyn.

Sosiobiologiaa vasta-alkajille

Tekijä olisi mielestäni voinut lisätä kirjan johdantoon laajemman evoluutioteoreettisen yleisesityksen, koska epäilemättä eräät hänen evolutiivisista hypoteeseistaan eivät avaudu maallikoille. Myös johtopäätökset herättänevät akateemisissa humanistipiireissä aiheetta närää, koska Vanhanen ei väännä asioiden yhteyksiä rautalangasta.

Toisaalta emeritusprofessorin ansioksi on luettava se, että hänen etenemistapansa on äärimmäisen selkeä ja analyyttinen. Kuviot ja selitykset havainnollistavat tutkimustuloksia ja kirjan lopusta löytyy melkoinen pino liitteitä, joiden avulla yksittäiset tutkijat voivat halutessaan vaikka testata vaihtoehtoisia hypoteeseja. Terra Cognitan vanhaan tapaan myös tästä teoksesta löytyy erinomainen ja kätevä aakkosellinen hakemisto. Koskahan muut suomalaiskustantajat oppivat tämän hyödyllisen tavan?

Vanhanen käsittelee kirjansa alussa historiallisesti biologisten selitysmallien saapumista yhteiskuntatieteisiin, mutta kuten todettua, maallikolle näiden selitysmallien taustateorioita olisi pitänyt esitellä yleistajuisesti ja kattavasti. Tämä olisi helpottanut joidenkin asioiden sulattelua ja ymmärtämistä.

Yksi esimerkki on anisogamia, joka tarkoittaa sukupuolisoluissa havaittua kokoeroa. Biologisen määritelmän mukaan naaras on sukupuoleltaan se, jolla on suuremmat sukupuolisolut. Tekijä hyppää tästä melko jouhevasti siihen, että pienemmän sukupuolisolun omaava koiras on lajien joukossa useimmiten se, joka kilpailee enemmän naaraiden suosiosta, mm. resursseja haalimalla. Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta olisi ollut ensiarvoisen tärkeää mainita poikkeuksia tästä säännöstä ja selittää, mistä ne johtuvat.

Tunnetaan useita lajeja, joissa naarat kilpailevat koiraiden suosiosta aggressiivisesti ja joissa nimenomaan koiras hoivaa jälkeläisiä. Nämä lajit vahvistavat biologi Robert Triversin teorian vanhemman investoinnista, jonka Vanhanen kyllä kirjassaan mainitsee, mutta jota hän ei esittele lukijalle sen enempää. Vaikkapa naistutkijoille ja humanistisille tieteilijöille kiehtovat poikkeukset olisivat voineet parhaassa tapauksessa toimia johdatuksena evolutiiviseen ihmistutkimukseen. Feministeille ja filosofeille olisi suurta hyötyä näiden tosiasioiden tuntemisesta.

Toisaalta Vanhanen ei turhia omia tutkimusasetelmiaan mainosta, mutta mielestäni tilaisuuden olisi voinut käyttää hyödyksi. Jos joku naistutkija tai perushumanisti kirjan lukee, oletettavasti irvistellen ja väristen, eloisa ja perusteellinen asioiden selittäminen hauskojen esimerkkien ja vastaesimerkkien avulla olisi varmasti vähentänyt vastahankaisuutta. Jassanat, keräkurmitsat ja merihevoset ovat lajeina varsin kaukana ihmisestä, mutta siitä huolimatta ne osoittavat biologian keskeisyyden myös oman lajimme käyttäytymiselle. Osoittamalla lukijalle, miksi näillä lajeilla naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta, Vanhanen olisi eittämättä alustanut naisten poliittista aliedustusta koskevan lukunsa naistutkijoille ja humanisteille vähemmän ennakkoluuloja aiheuttavalla tavalla.

Demokratian evolutiivinen tausta

Tekijän perushypoteesi demokratisoitumisen evolutiivista juurista on seuraava (s. 57): ”Demokratisoituminen tapahtuu olosuhteissa, joissa valtaresurssit ovat niin laajalle jakautuneita, ettei mikään ryhmä kykene enää tukahduttamaan kilpailijoitaan tai ylläpitämään hegemoniaansa.”

Valitettavan monelle evolutiivista yhteiskuntatutkimusta tuntemattomalle tällainen hypoteesi todennäköisesti näyttäytyy pahimman lajin sosiaalidarwinismina. Vanhanen kuitenkin perustelee melko hyvin, mistä hänen tutkimusasetelmansa juontuu. Tutkija testaa hypoteesiaan demokratian ja valtaresurssien jakautumisen välisestä riippuvuudesta korvaamalla hypoteettiset käsitteet erinäisillä demokratian mittareilla ja selittävillä tekijöillä (s. 66-67). Asetelma on hyvin selkeä ja Vanhanen testaa hypoteesejaan korrelaatio- regressioanalyysin avulla.

Hypoteesit saavat vahvaa tukea analyyseista ja lisäksi tekijä käsittelee mielenkiintoisella ja pohdiskelevalla otteella sekä positiivisia että negatiivisia poikkeuksia. Vanhasen ajatukset ovat tärkeitä ja niistä soisi keskusteltavan yhteiskunnassa laajemminkin. Mielestäni tutkija tavoittaa oivalluksissaan useita ongelmia, jotka paikantamalla niihin on helpompaa etsiä rakentavia ratkaisuja.

Verrattuna muiden tutkijoiden kilpaileviin selityksiin Vanhasen tutkimustulokset mielestäni osoittavat, että hänen perushypoteesinsa on vähintään oikeansuuntainen. Tutkimuksella on selkeästi poliittista painoarvoa, mutta ensiksi poliitikkojen pitäisi tietenkin perehtyä Vanhasen teoksiin ja pohdiskeluihin.

Naisten poliittinen aliedustus

Nähdäkseni tekijän hypoteesi naisen poliittisesta aliedustuksesta on hänen omien tulostensa valossa varsin heikoilla. On todennäköistä, että miehet ovat evolutiivista syistä keskimäärin kilpailevampia kuin naiset, mutta tästä erosta huolimatta yhteiskunnallinen edistys tasa-arvopyrkimyksineen on onnistunut tasoittamaan poliittisen edustuksen muutamissa valtioissa lähes kokonaan.

Vanhasen omat pohdiskelut osoittavat nähdäkseni kiistatta, miten evolutiivisesti kehittyneet erot ovat vähitellen menettäneet merkitystään politiikassa. Tämä on tapahtunut erilaisten yhteiskunnallisten ideoiden ja säädösten avulla, mm. yleisen liberalisoitumisen sekä joissain maissa käyttöön otettujen sukupuolikiintiöiden myötä.

Emeritusprofessori itsekin tunnustautuu sukupuolikiintiöiden kannattajaksi, koska hänen mielestään demokratia ei toteudu, mikäli sukupuolilla ei ole tasapuolista 50-50 –edustusta parlamentissa. Kiintiöiden yksilöiden väliselle tasa-arvolle aiheuttamia merkittäviä ongelmia Vanhanen ei tässä yhteydessä pohdi, mikä on katsottavatta muuten ansiokkaalle esitykselle suureksi haitaksi.

Selvää on, ettei tekijän hypoteesi ole täysin virheellinen, mutta toisaalta teoksessa esitellyn aineiston perusteella on varsin ilmeistä, että yhteiskunnallispoliittisin toimin naisten poliittiseen aliedustukseen kyetään huomattavasti vaikuttamaan – jopa ilman ongelmallisia sukupuolikiintiöitä. Näin ollen Vanhasen evolutiivinen selitys ilmiölle on suhteellisen irrelevantti, joskin historiallisesti valaiseva.

Etniset konfliktit

Vaikka tekijän kehittämä etnisen heterogeenisyyden indeksi selittää puolet etnisen väkivallan asteikon vaihtelusta, selitys ei täysin vakuuta. Vanhasen indeksiin sisältyy tietenkin ongelma: Miten etnistä väkivaltaa voisi olla ilman etnistä heterogeenisyyttä? (Kiitän professori J.P. Roosia tästä huomiosta.) Mukaan olisi pitänyt ottaa myös laajempi pohdiskelu ihmisten taipumuksesta muodostaa sisä-ulko-ryhmäjako ja tämän pohjalta nousevista konflikteista. Vanhanen sen sijaan tyytyy melko kyseenalaiseen teoriaan geneettisen samankaltaisuuden vaikutuksesta ryhmäjakoon. Tästä on olemassa lukemattomia poikkeuksia; myös tekijän oma aineisto osoittaa sen.

Usein etniseksi laskettujen ryhmäkonfliktien taustalla on jotain aivan muuta kuin geneettinen erilaisuus. Tietenkin erilaiset sukuriidat ja laajemmin ajateltuna heimokonfliktit voidaan selittää etnisiksi, ja usein uskonnollisista tai muista syistä eristäytyvä ryhmä alkaa myös geneettisesti eriytyä muista ryhmistä, mutta kyse on määritelmästä ja vieläpä erittäin problemaattisesta sellaisesta. Vanhanen näyttäisi määrittelevän etnisyyden melkein ad hoc –tyyliin eli jopa saman kansan sisäinen uskonnollinen konflikti on hänellä etninen. Shiia- ja sunnimuslimien konflikti ei kuitenkaan seuraa ryhmien geneettisestä erilaisuudesta vaan teologisesta erimielisyydestä. Sama pätee Pohjois-Irlannissa pitkään jatkuneeseen katolilaisten ja protestanttien nahisteluun.

On tietenkin itsestään selvää, että ihminen herkästi samastuu omaan ryhmäänsä, kansaansa tai rotuunsa, mutta on runsaasti tieteellistä näyttöä myös siitä, että yksilön taipumus valita viiteryhmänsä on erittäin joustava ja riippuu asiayhteydestä. Vanhasen etniselle väkivallalle analyysissaan saama selitys johtuu nähdäkseni siitä, että hän tulkitsee etnisyyttä aivan liian väljästi.

Emeritusprofessorin aineisto kuitenkin osoittaa, että demokratia ei kykene estämään etnistä nahinointia. Tämä on monikulttuurisen yhteiskunnan kannalta tärkeä havainto. Maahanmuuton volyymi länsimaissa vaikuttaa vuosi vuodelta kasvavan ja etnis-uskonnollisia konflikteja alkaa esiintyä enenevissä määrin myös Euroopassa. Vanhasella ei ole tarjota lääkettä näihin ongelmiin, paitsi pitkän tähtäyksen lääke, etnisten ryhmien geneettinen sekoittuminen. Tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä, koska ihminen valitsee sukupuolikumppaninsa yleisimmin samankaltaisuuden perusteella. Lisäksi voidaan todeta, että Yhdysvallat ja Brasilia, joissa geneettistä sekoittumista on tapahtunut jo runsaasti, eivät suinkaan ole väkivaltarikollisuuden suhteen tilastojen häntäpäässä – päinvastoin.

Mielestäni Vanhasen olisi pitänyt tarkastella kilpailevia hypoteeseja, esimerkiksi tuloerojen suhdetta kansakunnan väkivaltarikollisuuteen. Kun ihmiset jakautuvat tuloerojen mukaan kaukana toisistaan oleviin ryhmiin, on seurauksena vastaava sisä-ulkoryhmäjako. Tämän pohjalta voidaan ennustaa, että alhaisemman tuloluokan ryhmä alkaa vähitellen kokea asemansa epäoikeutetuksi ja ryhtyy kapinoimaan korkeamman tuloluokan ryhmää vastaan.

Toisaalta ainakin Suomessa väkivaltaa esiintyy eniten juuri syrjäytyneiden miesten keskuudessa ja sen taustalla on yleensä päihdeongelma. Tässäkään ei yksilöiden geneettisellä samankaltaisuudella näytä olevan ehkäisevää vaikutusta.

Älykkyys ja kansojen varallisuus

Vanhasen huono maine yleisön, toimittajien ja tiettyjen tutkijoiden keskuudessa johtuu hänen Richard Lynnin kanssa julkaisemistaan tutkimuksista, jotka osoittavat, että kansakunnan keskimääräinen älykkyysosamäärä selittää kansakunnan BKT:stä n. 40%. Käsillä olevassa teoksessaan tekijä kuitenkin menee tätäkin pitemmälle, sillä ns. yhdistetty elämänolojen laadun indeksi, jonka yksi osatekijä BKT on, on vahvemmassa korrelaatiossa kansallisen ÄO:n kanssa kuin mikään sen viidestä osakomponentista. Tämän indeksin selitysaste nousee 70 prosenttiin.

Vanhanen kirjoittaa (s. 203):

”Korrelaatioanalyysin tulokset tukevat vahvasti tutkimushypoteesia. Kansallinen älykkyysosamäärä selittää maaryhmästä riippuen 52-70 prosenttia elämänolojen laadun vaihtelua mittavaan QHC-indeksin vaihtelusta. Tätä voidaan pitää hyvin korkeana selitysasteena. Selvästi enemmän kuin puolet elämänolojen maailmanlaajuisesta vaihtelusta selittyy kansakunnan keskimääräisellä älykkyysosamäärällä.”

Tässä on tietenkin kuuman perunan ydin. Kun Lynn ja Vanhanen lisäksi esittävät, että kyse on nimenomaan kansojen ja rotujen valtaosin perinnöllisestä erosta älykkyydessä, on ymmärrettävää, että reaktio on ollut tyrmistynyt. Mutta sen sijaan, että tutkijat leimataan rasisteiksi, heidän teoriaansa ja aineistoaan pitäisi tarkastella kriittisesti. Heidän tutkimuksessaan saama korkea selitysprosentti on kuitenkin sen verran poikkeuksellinen, että se ansaitsee vakavan käsittelyn.

Nähdäkseni Vanhasen teoria on oikeansuuntainen, mutta sitä rasittaa Richard Lynnin Saharan eteläpuolisen Afrikan datan laatu. Osa tutkimuksista on tehty lapsilla, osa 1900-luvun alkupuolella. Usein kyseessä on hyvin pieni populaatio, josta yleistäminen koko kansakuntaan on ongelmallista. On kuitenkin huomioitava, että vaikka kaikkien Afrikan maiden mitattu ÄO merkittäisiin arvolla 85, tulokset eivät ratkaisevasti muuttuisi.

Tekijä ei esityksessään pohdi riittävästi kausaliteetin suuntaa ja erilaisia vuorovaikutuksia. Tämä saattaa haitata erityisesti sellaista lukijaa, joka ei tunne älykkyystutkimusta laajemmin. Mistä voidaan tietää, että kausaliteetti toimii nimenomaan ÄO:sta elämänolojen laatuun? Korrelaatiosta kausaliteettia ei voi suoraan päätellä. Afrikasta ei ole tietääkseni ainuttakaan kaksos- tai adoptiotutkimusta, joten älykkyyden heritabiliteetti on maanosan suhteen pitkälti avoin kysymys.

Tietenkin Yhdysvalloista vuosikymmenien aikana kertynyt tutkimusaineisto antaa olettaa, että älykkyys on vahvasti perinnöllinen ominaisuus, mutta toisaalta tiedetään, että siihen vaikuttaa moni asia, joka köyhissä maissa on kohtalaisen huonolla tolalla. Vanhasen olisi joka tapauksessa pitänyt perusteellisemmin havainnollistaa, miksi älykkyystutkimuksen perusteella oletus siitä, että ÄO selittää taloudellista menestymistä eikä päinvastoin, on empiirisen datan ja vuosikymmenten tutkimusten valossa perusteltu.

Paljon kritiikkiä on saanut myös Lynnin ja Vanhasen tapa käyttää analyysissaan naapurimaiden aineistoa niiden valtioiden kohdalla, joista ÄO-dataa ei ole saatavilla. Kuten todettua, tämä ei kuitenkaan ole kovin merkittävä ongelma. Professori Pertti Töttö osoitti Tieteessä tapahtuu –lehdessä muutama vuosi sitten, että PISA-tutkimus, joka mittaa koulumenestystä, tukee Lynnin ja Vanhasen ÄO-aineistolla tekemää tutkimusta varsin kiistattomalla tavalla. Ja ÄO:n tiedetään indikoivan juuri koulumenestystä erittäin hyvin.

Keskeinen kysymys on siis se, kuinka paljon ympäristöoloja parantamalla kyetään kansakunnan keksimääräistä älykkyysosamäärää nostamaan. Mielestäni köyhimpien maiden kohdalla järkevintä on suhtautua Vanhasen johtopäätöksiin jokseenkin skeptisesti, koska kausaliteetin suuntaa emme korrelaatioiden perusteella kykene arvioimaan. Kyseessä on todennäköisesti vuorovaikutussuhde, jolloin ympäristöoloja parantamalla kansakunnan keskimääräinen älykkyyskin ainakin jonkin verran nousee. Tämä puolestaan mahdollistaa ympäristöolojen edelleen parantamisen, kunnes jossain vaiheessa kansakunnan geneettisen potentiaalin katto tulee vastaan. Missä tämä katto vaikkapa Lähi-Idän ja Saharan eteläpuoleisen Afrikan osalta sijaitsee on pitkälti avoin kysymys.

Esimerkiksi vanhoillisten islamilaisten valtioiden alhainen keski-ÄO voi pitkälti selittyä sillä, että naiset on suljettu koulu- ja työelämän ulkopuolelle eikä miestenkään koulutus ole lähelläkään länsimaista tasoa. Afrikassa on lisäksi omat ongelmansa, jotka tietenkin osaltaan johtuvat myös mantereen alhaisesta älykkyystasosta. Meidän pitäisi vain tietää, kuinka paljon tätä älykkyystasoa kykenemme nostamaan ja miten se pitäisi tehdä. Kysymys on erittäin vaikea, eikä asialle ole lyhyellä tähtäyksellä paljoakaan tehtävissä. Tässä mielessä Vanhasen analyysi on relevantti, sillä hänen tutkimuksissaan saama selitysprosentti on ja pysyy. Näin ollen ei ihme, että professori on melko pessimistinen asian suhteen.
Vanhanen ei kuitenkaan näytä merkkejä täydelliseen epätoivoon vaipumisesta. Teoksen lopussa hän esittää useita ehdotuksia siitä, miten asioiden tilaa voitaisiin parantaa. Nyt olisikin tärkeää, että emeritusprofessorin tutkimuksiin alettaisiin suhtautua vakavasti ja niiden puutteita ryhdyttäisiin korjaamaan. Globaalien ongelmien taustalla on kieltämättä usein ihmisten erilaisuus, mutta juuri tässä voi piillä myös joidenkin ongelmien ratkaisu.

Kun maailmaa ryhdytään parantamaan, on tärkeää parantaa oikeaa maailmaa. Parantamalla mielikuvitusmaailma, jossa kaikki erot johtuvat ympäristöstä ja jossa kaikki ihmiset ovat periaatteessa samanlaisia henkisiltä kyvyiltään, ei mikään todellisuudessa parane. Tässä mielessä Vanhanen pitäisi ottaa vakavasti poliitikkojen ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa, mikä lienee kuitenkin tällä hetkellä varsin rohkea vaatimus. Tuskin edes Vanhasen oma poika, Suomen pääministeri, uskaltaa isänsä kirjoja lukea tai hänen tutkimustuloksiaan julkisuudessa paheksumatta kommentoida. Harmin paikka.

Tiede, rationaalinen argumentaatio ja Jumalan viraltapano

Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi (Vapaa Ajattelija 5/2008)

Piispa Mikko Heikka hyökkäsi rajusti uskontokriittisiä näkemyksiä esittäneiden Richard Dawkinsin ja Daniel C. Dennettin kimppuun Suomen Kuvalehdessä 5.9. Koska lehti antaa vain suppean vastinemahdollisuuden ja Heikan kirjoitus sisälsi niin runsaasti väärinkäsityksiä, katsoimme välttämättömäksi vastata Heikalle yksityiskohtaisesti Vapaa Ajattelijassa.

Piispa kysyy, paneeko tiede Jumalan viralta. Hän on huomannut, että evoluutiobiologit ja kosmologit väittävät tieteen nimissä uusiin tutkimuksiinsa nojautuen, ettei Jumalaa ole. Heikan mukaan heidän perusteensa jumalahypoteesin hylkäämiseen näyttävät kovin heppoisilta. Piispa ei selvästikään tunne keskeisiä, kyseisten ajattelijoiden esittämiä perusteluja ja valitettavasti kuvailee esitettyjäkin perusteluja väärin.

Sitä paitsi Heikan lähtökohtakin on väärä. ”Tieteen ei edes tarvitse panna Jumalaa viralta. Tieteen kannalta Jumala on tarpeeton hypoteesi, jonka syvällisempi pohtiminen ei yleensä tuota mitään hedelmällisiä ajatuksia”, kuten Suomen Kuvalehden lukijablogissa viisaasti sanottiin. Modernin tieteen lähtökohtana on jo kauan ollut metodologinen ateismi, joka kieltää henkiolentojen sekoittamisen maailmasta tehtyihin kuvauksiin.

Heikan tapa käsittää väärin tieteilijöiden taustaa ja kysymyksiä

Piispan väite, että tunnetuimmat Jumalan olemassaolon kieltävistä evoluutiobiologeista ja kosmologeista ovat Richard Dawkins ja Daniel C. Dennett ei pidä paikkaansa kuin osittain. Dawkins kylläkin on akateemisesti arvostettu biologi, vaikka Heikka yrittääkin Dawkinsin tieteellisen maineen kiistää. Dennett puolestaan ei ole evoluutiobiologi eikä kosmologi, mikä erehdys antaa kuvan Heikan argumentoinnin tasosta.

Muutenkin Heikan kirjoituksessa on ikävintä arvostettujen oppineiden ad hominem –tasolla tapahtuva teilaaminen sekä lukuisat virheet tutkijoiden tieteenalojen määrittelyssä. Tämä ei kuitenkaan koske teologeja, jotka saavat Heikalta todenmukaisen esittelyn lisäksi tarpeetontakin arvonnousua.

Piispa kirjoittaa: ”Richard Dawkins sai alun perin koulutuksensa eläintieteilijäksi, mutta sillä saralla hänen saavutuksensa jäivät jokseenkin vaatimattomiksi”. Väite ei pidä paikkaansa, ellei sitten merkittävän professuurin saamista Kalifornian yliopistosta Berkeleystä pidetä minään muuna kuin ”vaatimattomana saavutuksena”.

Lisäksi Heikka vihjaa, että tieteen kansantajuistaminen eli popularisointi olisi jotenkin toisarvoinen tehtävä. Päinvastoin: Oxfordin yliopisto on myöntänyt tämän yhteiskunnan kannalta keskeisen roolin juuri Dawkinsille, mikä on luonnollisestikin suuri kunnianosoitus. Dawkins on lisäksi julkaissut uraauurtavia artikkeleita mm. käyttäytymisekologian arvostetuissa oppikirjoissa sekä tieteellisesti korkeatasoisen teoksen The Extended Phenotype (Oxford University Press 1982).

Piispa jatkaa lukijoidensa harhaanjohtamista: ”Daniel C. Dennett puolestaan sai koulutuksen analyyttiseen filosofiaan, mutta tunnetuksi hän on tullut evoluutiobiologiaan liittyvistä teoksistaan”.

Koulutuksen Heikka kirjaa oikein, mutta maineen täysin väärin. Dennett ei ole minkäänlainen biologi, vaan filosofi. Dennettin tähän mennessä huomiota herättänein teos on Tietoisuuden selitys (1991, suom. Art House 1999), jossa hän esittelee mallinsa ihmismielen toiminnasta ja tietoisuudesta.

Piispa väittää jopa, että ”Dennett sanoo olevansa itseoppinut ja saaneensa parhaat oppinsa epämuodollisissa keskusteluissa toisten tutkijoiden kanssa.” Tämä on vähintäänkin harhaanjohtavaa. On mahdollista, että Dennett on noin sanonut, mutta se on ristiriidassa Heikan aikaisemman virkkeen ja Dennettin elämänhistorian kanssa. Dennett on arvostettu Tuftsin yliopiston professori ja julkaissut useita tärkeitä teoksia sekä tieteellisiä artikkeleita mielenfilosofiasta. Filosofi on kirjoituksissaan käsitellyt mm. vapaan tahdon ongelmaa, intentionaalisuutta ja kognitiota. Hän on kieltämättä evolutiivisesti suuntautunut, mutta niin ovat kaikki, jotka tietävät ihmismielen olevan evoluution vuosituhansien kuluessa muovaama.

Heikka on ilmeisestikin lukenut tietonsa toisen käden lähteistä ja viittaa Dennettin maineeseen teoksen Darwin’s Dangerous Idea (1995) perusteella. Siinä Dennett tosiaan käsittelee evoluutiomekanismien ohella myös maailmankaikkeuden syntyä koskevia teorioita, mutta tämä ei tee filosofista evoluutiobiologia tahi kosmologia eikä Dennett sellainen väitä olevansa.

Joudumme näin ollen ilmaisemaan syvän oudoksuntamme siitä, että kirkonmies Heikalla on kummallinen halu sanoa vääriä todistuksia korkeasti oppineista ihmisistä, tai ainakin uskontoa kritisoivista sellaisista.

Heikan mukaan Dawkinsin ja Dennettin kritiikissä keskeisessä roolissa on ollut professori Alister McGrath, joka kuulemma toimii Dawkinsin työtoverina Oxfordissa. McGrath ei kuitenkaan ole Dawkinsin ”työtoveri”, vaikka molemmilla onkin ollut oppituoli samassa yliopistossa. McGrath on teologi, kuten Heikka myöhemmin oikein kertoo, eikä hän suinkaan esiinny luonnontieteilijänä. McGrath on kylläkin hyvä teologi ja hän on kirjoittanut mm. kiinnostavan kirjan ateismin aatehistoriasta.

Heikan mielilukemisiin kuuluu ”kansainvälisesti tunnettu filosofi Roy Abraham Varghese.”

Englanninkielinen Wikipedia ei tunne Roy Abraham Varghesea, joten tuskin häntä kovin "kansainvälisesti tunnettuna" voi pitää. Mutta hän ei ole myöskään filosofi, vaan koulutuksestaan teologi ja monien sinänsä kiinnostavien keskustelukirjojen toimittaja. Varghesen suurimmaksi ansioksi kuvattu Templeton Prize ei myöskään tee hänestä filosofia tai luonnontieteilijää. John Templeton Foundation tukee toki tieteiden edistämistä, mutta Templeton Prize on mukana säätiön toiminnassa tieteen edistämisen ohella, ja säätiön oman ilmoituksen mukaan kyseinen palkinto on annettu uskonnon edistämisestä, ei tieteen eikä filosofian.

Ikävää on, että meidän täytyy näinkin laajasti selvitellä Heikan omia sotkuja, jotka hän tai Suomen Kuvalehden kriittinen toimittaja olisi voinut itse selvittää yksinkertaisella lähdekritiikillä ennen tekstin julkaisemista.

Onko meemien tutkimuksella merkitystä ja kumoaako meemien kritiikki ateismin?

Heikka keskittää tulituksensa ”meemin” käsitteeseen. Hän esittää, että ”Dawkinsin ja Dennettin tuotantoa yhdistävä tekijä on ’meemin’ käsite. Molemmat ovat puhuneet paljon geenien ja meemien vuorovaikutuksesta, joka on heidän mielestään avain evoluution ymmärtämiseen.”

Tämäkin väite on harhaanjohtava. Dennett on tosiaan käyttänyt Dawkinsin lanseeraamaa meemi-käsitettä mielenfilosofiassaan ja erityisesti ihmisen tietoisuuden selittämisessä, mutta hän tekee tämän nykyaikaisen kognitiotieteen puitteissa. Kognitiotieteessä käytetään meemistä poikkeavaa käsitettä ’mentaalinen representaatio’, joka on vastaava informaation siirtymisen mallintamista helpottava työkalu.

Heikka jatkaa: ”Meemit ovat tutkijoiden mielestä geenien kulttuurinen vastine. Meemi on kulttuurinen idea, joka voi kopioitua aivoista toiseen samaan tapaan kuin geenit kopioituvat yksilöstä toiseen. Meemit voivat levittää sekä hyödyllistä informaatiota että vaarallisia ideoita. Uskonnot ovat Dawkinsin ja Dennettin mielestä evoluution kannalta hyödyttömiä ja vahingollisia meemejä. Siksi uskontoja tulee vastustaa.”

Totta, mutta varauksella Dennettin suhteen. Dawkins ei kiellä, etteikö uskonnollisuudella mahdollisesti olisi saattanut olla evoluutiossa lisääntymistä ja eloonjäämistä edistäviä vaikutuksia, mutta molemmat tiedemiehet peräänkuuluttavat asian tarkempaa tutkimista. Mikäli Heikka olisi tieteen metodista perillä, hän toki tietäisi hypoteesien esittämisen, käsitteiden luomisen, varovaisuuden ja asioiden mahdollisimman täsmällisen selvittämisen olevan tieteen normaalikäytäntö.

Erityisen kohtalokasta on piispan auktoriteettiusko kollegansa meemikritiikkiä kohtaan. Heikka kirjoittaa: ”McGrathin painavin kritiikki kohdistuu kuitenkin meemin käsitteeseen. Tämä on McGrathin mielestä sinänsä kiinnostava konstruktio, mutta siinä on yksi perustavaa laatua oleva vika. Meemejä ei ole olemassa. Ne ovat luojiensa rakentama uskomusjärjestelmä, jolla he hyökkäävät uskonnon uskomusjärjestelmän kimppuun. Omaa uskomusjärjestelmäänsä he kutsuvat tieteeksi ja vastustajan uskomusjärjestelmiä vahingollisiksi meemeiksi. Tätä kutsuttiin vanhaan hyvään aikaan silmänkääntötempuksi.”

Väärin. Meemin käsitteen hylkääminen on vain McGrathin, uskovan henkilön henkilökohtainen mielipide. Tieteellisessä yhteisössä meemi on edelleen melko laajalti hyväksytty ja käytetty käsite. Meemi ei myöskään ole ateismin kulmakivi, vaan tieteen sisäinen kysymys. Mikäli tiede hylkää meemin käsitteen, myös tieteelliseen maailmankuvaan nojautuva ateismi hylkää sen.

Toisaalta aiemmin mainittu kognitiotieteen ja kognitiivisen uskontotieteen käsite ”mentaalinen representaatio” on meemin korvaava työkalu, joka selittää informaation siirtymisen ihmismielestä toiseen usean tutkijan mielestä meemiä realistisemmalla tavalla. Kiistely aiheesta jatkuu, kuten tieteessä on tapana.

Heikka jatkaa memetiikan suomimista toisen käden lähteisiin vetoamalla:

”Samansuuntaista kritiikkiä on myös suomalainen filosofi Putte Wilhelmsson.” Heikka kirjoittaa: ”Wilhelmsson toteaa, että geenit on tehty DNA:sta, mutta meemit ovat sanaleikkejä. Siksi meemien olemassaololle on yhtä vähän todisteita kuin Jumalan olemassaololle.” Tämä on tyhjä väite, ellemme sitten pidä Wilhelmssonia kaiken tieteen auktoriteettina. Wilhelmsson ei myöskään ole filosofi, kuten Heikka väittää, vaan vailla akateemista oppiarvoa oleva toimittaja.

Todella harhaanjohtavaa on se, että Heikka korottaa kirjallisuustieteen opinnot keskeyttäneen, filosofian opintojaan mahdollisesti jatkavan toimittaja-kolumnistin filosofiksi. Tätä akateemista arvonantoa kannattaa verrata siihen, miten piispa pitää Dawkinsin saavutuksia biologiassa ”vaatimattomina” ja Dennettiä lähinnä itseoppineena biologina.

Wilhelmssonin tapana on kirjoittaa kärkeviä kolumneja ja arvioita, joissa hän kumoaa itse kyhäämänsä olkiukot eli kritiikin kohteena olevasta asiasta tehdyt helpot maalit. Meemi saa Wilhelmssonilta samanlaisen kohtelun Turun Sanomien kirja-arviossa ”Eliitin väittelyä rahvaan jumalista”. Heikka nielee Wilhelmssonin siteeraaman mikrobiologi H. Allen Orrin yhden virkkeen meemikritiikin vailla epäilyksiä.

Piispalta unohtuu, että evoluutiobiologi Dawkins ja filosofi Dennett eivät suinkaan perusta uskontokritiikkiään meemin varaan, vaan argumentoivat kattavasti monoteististen uskontojen jumalien epätodennäköisyyden puolesta.

Onko uskonnosta ollut historiassa hyötyä ja mitkä ovat olleet ja ovat nyt sen vaarat?

Heikan mielestä Dawkinsin ja Dennettin uskontokritiikki on ”häijyä”. ”Dawkins vyöryttää esiin kaiken mahdollisen pahan, mitä uskonnot ovat saaneet aikaan. Uskonsodat, ristiretket ja itsemurhapommittajat todistavat hänen mielestään, että uskonnot levittävät vahingollisia meemejä. Erityisesti Dawkins on huolissaan uskontojen mielenterveydellisistä vaikutuksista.” Tämä pitääkin paikkansa.

Heikka menee kuitenkin niin pitkälle yhden teologikollegansa uskomisessa, että kirjoittaa: ”McGrathin teos The Dawkins Delusion (London 2007) ei jätä kohteestaan kiveä kiven päälle. Dawkinsin pääväite uskonnon mielenterveydellisistä haittavaikutuksista joutuu outoon valoon, kun McGrath vyöryttää toisensa jälkeen tutkimuksia, jotka osoittavat juuri päinvastaista.”

Tällainen on irrelevanttia. Väite ei sisällä minkäänlaista argumenttia, Heikka ainoastaan toteaa, että McGrath väittää päinvastaista. McGrathin teoksesta saattaa löytyä hyviä argumenttejakin, mutta ainakaan Heikka ei ole niitä löytänyt.

Piispa kirjoittaa: ”Dawkinsin ja Dennettin kiihkeä kritiikki tulee ymmärretyksi, kun muistaa, että he peilaavat ajatteluaan erityisesti amerikkalaiseen fundamentalismiin. Sen keskellä ateistit ovat Dawkinsin mielestä yhtä sorrettuja kuin homoseksuaalit. Siksi hän toivoo voivansa päästää ateistit kaapista ja tehdä heidän vakaumuksestaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävän.”

Totta, vaihteeksi. Anglosaksisten ateistien kirjoitukset on luonnollisestikin tehty heidän oman toimintaympäristönsä ehdoilla, eikä suomalainen ympäristö ole samanlainen. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin heikennä heidän eri uskonnollisuuden muotoihin kohdistamaa kritiikkiään.

Heikan mukaan ”uskonto on heille kreationismia ja ’älykästä suunnittelua’ (intelligent design). Nämä suuntaukset ovat kuitenkin olleet jo vuosikymmeniä kirkkojen valtavirran marginaalissa, vaikka Yhdysvalloissa ne vielä vaikuttavat.”

Väärin: vaikka ne eivät, ainakaan vielä, vaikuta voimakkaasti Suomessa, niin kreationismi ja ID ovat juuri protestanttisen uskonnollisuuden vitsaus kaikkialla maailmassa. Heikka ei myöskään kerro, mitä ”kirkkojen valtavirta” on, vaikka hänen kritiikkinsä rakentuu juuri sille.

Huvittavaa on, että Heikka tukeutuu mieliteologinsa (jota hän kuitenkin väittää filosofiksi) Varghesen suuhun sijoitettuun ”toteamukseen”, että ”uskonnosta puhuessaan Dawkins luopuu tieteellisestä argumentaatiosta ja ryhtyy fundamentalistiseksi saarnamieheksi”.

Tällainen kritiikki on tietystikin tyhjää. Varghesen väitetty mielipide on pelkkä henkilöön kohdistuva hyökkäys, ei argumentti. Ainoa ”fundamentalisti”, jonka Heikka katsoo kritiikkiä tarvitsevaksi, onkin yllättäen Dawkins! Piispa ei ilmeisesti katso fundamentalismin tarvitsevan muuta kritiikkiä ja vähättelee sen ongelmaa. Kuitenkin fundamentalismin nousu, sekä sen juutalaisessa, kristillisessä että islamilaisessa muodossaan on mielestämme yksi vuosisatamme suurimpia uhkakuvia ja ongelmia.

Haastaako moderni luonnontiede Jumalan, erityisesti suhteellisuusteoria ja kosmologia?

Heikka toteaa, että Suomessa erityisesti Kari Enqvist ja Esko Valtaoja ”vyöryttävät tuotannossaan ja julkisissa esiintymisissään esiin suhteellisuusteorian perusteet ja kosmologian viimeiset löydöt. Alkuräjähdys, avaruuden laajeneminen ja Albert Einsteinin löydöt tulevat vakuuttavasti kuvatuksi. Lukija joutuu kuitenkin kysymään: So what? Mikä tässä on sellaista, joka panee Jumalan viralta?”

Näyttää siltä, että Heikka ei tunne koko kritiikin sisältöä. Esimerkiksi alkuräjähdys singulariteetista sulkee pois luoja-Jumalan, sillä ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaakaan. Tämän on todennut mm. arvostettu fyysikko Stephen Hawking. Heikka väittää, että ”jo kuusikymmentäluvulla jokainen itseään arvostava teologi omaksui suhteellisuusteorian perusteet.”

Väite on epäilyttävä, ellei sitten ”itseään arvostava teologi” määritellä ”teologiksi, joka omaksuu suhteellisuusteorian perusteet”. Suhteellisuusteorian hallinta on harvinaista herkkua, mutta siihen perustuvaa historiallista kosmologiaa, kuvausta maailmankaikkeuden synnystä ja laajentumisesta, voi ymmärtää ilman korkeampaa matematiikkaakin.

Koko yleisen suhteellisuuden eli siis tieteellisen kosmologian aivan alkeellisimpana lähtökohtana on se, että aika-avaruus tulee pystyä kuvaamaan tavalla, joka viittaa vain itseensä, eikä edellytä mitään ulkopuolisia rakenteita kuten suurempaa aikaa tai avaruutta, johon se olisi upotettu. Tämän aika-avaruuden puitteissa pitää pystyä tyhjentävästi selittämään, miten painovoima, erityisen suhteellisuuden antama paikallinen rakenne, aika, avaruus ja massa sitoutuvat yhdeksi jakamattomaksi kokonaisuudeksi.

Tällaisessa analyysissa ei siis ole mitään oletusta mistään universumin ulkopuolisesta paikasta, jossa voisi olla jumalia. Universumin käytös selitetään tavalla, joka sulkee ulkopuolisen vaikutuksen eli Jumalan pois.

Mitä merkitystä kristinuskolle modernin luonnontieteen maailmankuvasta on, etenkin tavallisen uskovaisen kannalta?

Piispan mielestä ”suomalaisten kosmologien uskontokritiikkiä kuunnellessa tulee vaivautunut olo. Mistä uskonnosta he oikein puhuvat?” Tämä on irrelevanttia, sillä Heikka puhuu ainoastaan subjektiivisesta ”vaivautuneesta olostaan”, mikä ei ole argumentti.

Kolumnisti täsmentää kysymystään: ”Millaisesta Jumalasta he (kosmologit) puhuvat?” Tämä on sen sijaan hyvä kysymys, joka pitää esittää niin teisteille kuin ateisteillekin, jotta keskustelut voisivat kohdata toisensa. Tästä näyttää vallitsevan yksimielisyys vakavasti keskusteluun pyrkivien teologien ja ateististen filosofien välillä: ”Mielestäni ateisteilta ja uskovaisilta agnostikoilta on aina kysyttävä, millaisen Jumalan he kieltävät, uskovat ja pitävät tietämättömyytensä kohteena.” (Matti Myllykoski Vartija-lehdessä 2/08). ”Olisikin kohtuullista, että teistit ja ateistit kertoisivat, minkä Jumalan he myöntävät tai hylkäävät.” (Ilkka Niiniluoto teoksessa Uskonnonfilosofia, WSOY 2003, s. 135).

Tosin Heikka ei tietenkään kerro meille, millaisesta Jumalasta hän itse puhuu, vaan esittää: ”Onko heille päivitetty näkemys siitä, mitä valtavirran kirkoissa opetetaan?” Tämä on tyhjä kysymys, eikä Heikka osoita, miten kosmologien kritiikki olisi virheellistä. Varmastikin piispa tuntee paremmin, mitä kirkossa saarnataan kuin ei-uskovaiset luonnontieteen professorit, mutta on kirkon oma vika, mikäli sen luvalla sanoen sekavat opit eivät ole laajemman yleisön tiedossa. Kreationismin ylistys kirkossa tulee kyllä esille jo pelkästään suvivirttä laulatettaessa.

Mikä on kristinuskon kanta tieteen vapauteen?

Piispan mukaan ”Raamattu ei ole kosmologian tai evoluutiobiologian oppikirja.” Tämä on varmasti totta, koska tiedettäkään ei ollut olemassa itäisen Välimeren alueella, kun Raamatun kirjat kirjoitettiin. Mutta näin protestantit alkoivat argumentoida vasta 1800-luvun lopulta alkaen ja katoliset huomattavasti myöhemmin.

Heikka jatkaa, että Raamattu ei myöskään ”esitä tieteelle agendaa.” Tämä on puolitotuus: Protestanttifundamentalistien mukaan esittää, luterilaisuuden ja katolisuuden nykymuotojen mukaan onneksi ei. Keskiajalla tiede oli teologian pakkopaidassa, mihin fundamentalistit sekä kristinuskossa että islamissa haluaisivat sen uudelleen kahlita.

Aleksandrian piispa tuhosi aikaisemman tieteellisen tiedon ruumiillistuman, Aleksandrian kirjaston, ja kristityt roomalaiset sulkivat Platonilta periytyneen Akatemian. Nämä iskivät tieteellistä edistystä taaksepäin vuosisadoiksi.

Heikka väittää, että ”luterilaisen uskon perusaksioomiin kuuluukin, että tiede on vapaa.” Perusaksioomiin? Se on enimmilläänkin puolitotuus. On hyvä, jos Suomessa tuomiokapituli sanoo näin, mutta Lutherin teksteistä tuskin löytyy suoraa tukea tuollaiselle näkemykselle. Historiassa on yllin kyllin näyttöä siitä, että myös luterilaiset ovat hyvin usein uskonnollisin perustein hidastamassa tieteen edistymistä. Suomen johtavat älykkään suunnittelun ja kreationismin kannattajat Matti Leisola, Kimmo Pälikkö ja Pekka Reinikainen ovat luterilaisia. Ovatko nämä luoja-Jumalaa tieteeseen avoimesti ajavat miehet siis Heikan mielestä huonoja luterilaisia?

Heikka joka tapauksessa vaikuttaa kokevansa olevan ”vapaa” vääristelemään eri tieteilijöiden aloja ja saavutuksia. Piispa ei myöskään anna luonnontieteelle vapautta keskustella meemeistä, vaan perusteetta leimaa ne ”uskonkappaleiksi”, mitkä tosin ovatkin hänen asiantuntemuksensa aluetta.

Heikka esittää, että ”tiede operoi järjen alueella, joka on Jumalan lahjoista suurimpia.” Järki on kuitenkin ihmisen evolutiivinen kyky, joka oli olemassa ennen teismiä. Heikan väite on vain dogmin toistamista ilman perustelua, mikä on juuri järjen käytön vastakohta.

Piispa jopa esittää, että ”kirkonmiehet ovat olleet pikemminkin iloissaan kuin pahoillaan Charles Darwinin löydöstä.” Tosiasiassahan kirkko kamppaili vuosikymmeniä evoluutioteoriaa vastaan (ks. tietolaatikko). Kun se osoittautui älyllisesti mahdottomaksi, yritettiin asia kuitata sillä, että ”evoluutio on Jumalan lahja”. Tällaista hypoteesia ei luonnollisen valinnan teoria tietenkään lainkaan tarvitse. Hupaisa yksityiskohta asiassa on, että myös Heikan Darwinin evoluutioteoriaa ylistäviä teologeja koskevan väitteen taustalta löytyy kolumnistikollega Putte Wilhelmssonin aiemmin mainittu yksioikoinen kirja-arvio.

Ovatko ”länsimaiset arvot” kristillisiä arvoja?

Heikka valittaa, ”etteivät tutkijat näe, kuinka länsimaisen kulttuurin perusarvot rakentuvat kristinuskon pohjalle”. Kristinusko on toki ollut muovaamassa länsimaista kulttuuria, mutta niin myös kreikkalainen tiede ja länsimainen valistus. Ateistit edustavat kahta viimeksi mainittua, jotka antavatkin länsimaiselle modernille sen aasialaisista (monoteistisista) kulttuureista erottuvan luonteen.

Eurooppalaisen eli modernin länsimaalaisen kulttuurin erityispiirteet saadaan esille juuri vertailussa euraasialaisten korkeakulttuureiden yleisiin piirteisiin. Mikäli puhutaan arvoista, niin eurooppalaisen modernin korkeakulttuurin perinteisistä aasialaisista korkeakulttuureista erottavia arvoja ovat olleet mm.:

- kreikkalainen osallistuvan demokratian idea;
- kreikkalainen riippumattoman tieteen idea;
- keskiajalta lähtevä edustuksellisuuden idea;
- uuden ajan kokeellisen tieteen idea;
- moderni valistuksen perintö:
- moderni ateismi.

Kristilliset arvot, joita parhaiten ruumiillisti keskiajan kristillinen yhtenäiskulttuuri, ovat sitä vastoin juuri niitä, jotka yhdistävät Euroopan aasialaisiin monoteistisiin kulttuuripiireihin, ennen muuta islamiin.

”Koululaitos, terveydenhoito, sosiaaliturva ja kansansivistys ovat syntyneet kirkon helmassa”, väittää Heikka ja kysyy: ”Eivätkö nämä ole evoluutiota rakentavia meemejä?” Kyseiset instituutiot olivat toki keskiajalla kirkon itselleen omimia, vaikkeivät silloinkaan kokonaan (erityisesti sosiaaliturva oli erilaisten kiltojen tehtävänä). Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat syntyneet ”kirkon helmassa” tai että niitä ei esiintyisi ei-kristillisissä kulttuureissa. Valtiollisen hyvinvointipolitiikan idea ei myöskään ole mitenkään länsimainen, vaan se löytyy esimerkiksi kiinalaisesta konfutselaisesta kulttuurista.

Mitkä ovat inhimillisen olemassaolon keskeiset kysymykset, ja onko kristinuskolla yksityisoikeus niiden vastauksiin tai edes oikeita vastauksia?

”Mistä uskonnossa sitten on kysymys?”, huipentaa Heikka. Hän kiteyttää Kristian Smedsiin tukeutuen ”ihmisen ongelman” kolmeen sanaan: "Rakkaus, kuolema ja Jumala. Ne ovat elämän perusvietit, ja niistä palikoista se vääntyy”. Ne ovat varmaankin Smedsin kolme keskeistä ongelmaa, mutta emme voi yleistää hänestä koko ihmislajiin. Esimerkiksi Freudin mukaan ihmisen perusvietit ovat vain eros ja thanatos, seksuaali- ja kuolemanvietti, ja niitä rajoittavat vain nälkä ja jano. Freudkin oli väärässä, kuten myöhempi psykologiatiede on osoittanut. Mutta teatteriohjaaja Smedsiin luottaminen näin tärkeässä asiassa on Freudiakin heppoisemmalla perustalla.

Jumalaa ei ole aina ollut, ei esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden animistisessa ja maagisessa kulttuurissa. Jumala on teistien myöhemmin keksimä ongelma, ei inhimillisen olemassaolon ikuinen ongelma. Moderni vertaileva uskontotiede on osoittanut, että tälläkin hetkellä maailmassa on noin 10 000 uskontoa, eikä läheskään kaikissa ole monoteismin olettamaa jumalaa.

Nykyaikaisen kognitiivisen uskontotieteen selitys niin monoteismin Jumalalle kuin muillekin vastaaville mielteille on melko yksinkertainen: jumalat ovat aivoissa loisivia, sopivasti intuitionvastaisia mentaalisia representaatioita (ks. Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään; WSOY 2007). Asiaa ei tässä tilanpuutteen vuoksi voida tämän laajemmin käsitellä, joten suosittelemme piispalle perehtymistä Boyerin yleistajuiseen teokseen. Aiheesta on myös tarjolla kerrassaan erinomaisia suomalaisia teoksia, joista on syytä mainita kansainvälisesti arvostetun, kognitiivisen uskontotieteen perustajiin lukeutuvan Ilkka Pyysiäisen kirja Jumalten keinu – kiertoajelu uskontotieteessä (Gaudeamus 2006) sekä Kimmo Ketolan, Ilkka Pyysiäisen ja Tom Sjöblomin toimittama tuore oppikirja Uskonto ja ihmismieli – Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen (Gaudeamus 2008).

Ja mitä tulee elämän suurin kysymyksiin, niin totta kai on järkevää pohtia moraalia, ihmisten yhteistyötä ja keskinäistä sisaruutta sekä veljeyttä ja rakkautta, kuolemasta nyt puhumattakaan. Kristinuskolla ei kuitenkaan ole mitään yksinoikeutta näihin kysymyksiin, eivätkä kristinuskon ns. ”jumalalliseen ilmestykseen” eli pyhiin kirjoituksiin perustuvat vastaukset ole suinkaan aina hyviä, vaan usein vaarallisia.

Mikä on ateismin vastaus elämän ja kuoleman kysymyksiin?

Entisen skottilaisen piispan Richard Hollowayn mukaan ”kristinusko on onnistunut muuttamaan Eroksen ja Afroditen paholaismaisiksi aaveiksi” seksuaalisuuden kritiikillään. Lisäksi ”Uskonto on kunnostautunut kuolemanahdistuksen nostattajana, erityisesti kristinusko sairaine ja rumine julistuksineen helvetistä.”

Ateismi taas hyväksyy Hollowayn mukaan, että ”kuolema on käsite, jolla tarkoitamme fyysisen olemuksemme hajoamista ja palautumista takaisin maahan. --Vaikka kuoleminen voi olla tuskallista, kuolema ei ole, koska se on vanha ystävämme Ei-Kukaan.” Siksi amerikkalainen ateisti Mark Twain saattoikin todeta oman ajan tieteellisen maailmankuvansa tasoon tukeutuen, että ”kuolema ei pelota minua, koska ennen syntymääni olin ollut kuolleena jo useita miljardeja vuosia!”

Ateismin sanoman voisi siis tiivistää niin, että ihmisen tulee huolehtia elämästään ja toisista jo maan päällä sekä nauttia olemassaolosta mahdollisuuksien rajoissa. Ateismiin ei sisälly pelkoa ja ahdistusta synnistä, helvetin tulesta tai muista yliluonnollisista rangaistuksista.

Vapaa-ajattelu on uskonnollista ajattelua parempi vaihtoehto, koska sen puitteissa ihmisen ei tarvitse rajoittaa henkensä liitoa turvautumalla vanhemmilta perittyihin perustelemattomiin uskomuksiin yliluonnollisten olentojen olemassaolosta. Ateistin ajattelu on tässä mielessä uskonnollisen ihmisen ajatteluun verrattuna positiivista, kirjaimellisesti vapaata. Surullista mutta totta, uskonnollinen ihminen on teististen uskomustensa vanki.

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja.

Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.

------------

Tietolaatikko:

Englannin kirkosta anteeksipyyntö Charles Darwinille

Anglikaanikirkon pastori Brown pyytää Darwinilta evoluutioteorian kieltämistä anteeksi lähes 150 vuotta ”Lajien synty” –teoksen ilmestymisen jälkeen. Uutinen julkaistiin Heikan kolumnin ilmestymisen jälkeisellä viikolla. Brown kirjoittaa: ”Charles Darwin: 200 vuotta syntymäsi jälkeen kirkko on velkaa anteeksipyynnön teoriasi väärinymmärtämisestä -- sekä ihmisten kannustamisesta tulkitsemaan sitä väärin."

Piispan Suomen Kuvalehdessä esittämiä väitteitä ei tue myöskään se, kun uutisessa kerrotaan, että ”anteeksipyynnön arvellaan suututtavan osan kirkon jäsenistä, joiden mielestä Darwinin teoriat ovat ristiriidassa kirkon oppeihin nähden". Englannin kirkon edustaja sanoikin, että kyseessä on pastori Brownin ”henkilökohtainen mielipide” eikä se siis ole kirkon virallinen anteeksipyyntö.

Murtuvatko myytit?

Kirja-arvio, Skeptikko 3/2008

Viime vuosina on alkanut ilmestyä ilahduttavalla tavalla median valtavirrasta poikkeavia tietokirjoja, joissa kumotaan lehdissä, radiossa ja televisiossa usein kuultuja väitteitä. Myös akateemisessa maailmassa erilaiset pseudotieteelliset ja keittiöpsykologiaan perustuvat myytit ovat arkipäivää. Olisikin toivottavaa, että muodikkaasti spekulatiivisen näennäistieteen haastavat tietokirjat vaikuttaisivat suoraan myös yliopisto-opetukseen. On näet todella huolestuttavaa, että akateemisen maailman ylilyöntejä joudutaan toistuvasti arvostelemaan pääasiassa yliopiston ulkopuolelta. On taas kerran valittaen todettava, ettei tieteen itseäänkorjaavus näytä kaikilla aloilla toimivan.

Viime vuonna ilmestyi kaksi tärkeää kirjaa, jotka pitäisi löytyä jokaisen skeptikon kirjahyllystä tai ainakin lukulistalta. Teoksissa kumotaan valtava määrä myyttejä, joita kiertää baareissa, kahvipöytäkeskusteluissa ja mediassa.

Osa näistä saduista on suorastaan vahingollisia ja eräiden avulla voi jopa saada tohtorin paperit yliopistolta. Olisi siis hyvinkin suotavaa, että nyt arvioitavat uraauurtavat teokset saisivat sankan joukon seuraajia muilta kuvia kumartamattomilta kustantajilta, koska huolimatta kirjojen laajasta aihepiiristä, niissä vasta raapaistaan huuhaaoppien ja täysin virheelliselle ihmiskäsitykselle perustuvien ideologioiden pintaa. Todellisuus on tarua karmeampi ja sen nämä teokset kyllä kiistatta osoittavat.

Käsittelen seuraavassa vain niitä osa-alueita, jotka jotenkin liittyvät Skepsis ry:n toimialaan, joten anteeksipyyntöni niille kirjoittajille, joita en arviossani mainitse.

Skeptikon sydäntä lämmittää myös se, että leijonanosa teosten kirjoittajista on Skepsis ry:n jäseniä – osa jopa aktiiveja. Yhdistyksessämme on siis runsaasti rohkeita henkilöitä, jotka uskaltavat haastaa poliittisesti korrektin yleisen mielipiteen hegemonian. Esimerkillistä toimintaa!

Psykokulttuurin kriitikot

Marko Hamilon toimittama kirja ”Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa eli Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki” (Ajatus Kirjat 2007) on erittäin tervetullut lisä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirjaan valitut kirjoittajat osaavat asiansa ja esittävät ilahduttavan ikonoklastisia näkemyksiä.

Se, että näin rohkea kirja tulee suuren Gummeruksen toimituksellisesti itsenäiseltä Ajatus Kirjat -kustannusyhtiöltä, lupaa hyvää myös jatkossa.

Hamilo korostaa, että kirja ei ole hyökkäys psykologiaa vastaan, vaan tarkoitus on ainoastaan kritisoida pseudotiedettä ja suoranaista epätieteellistä hömpötystä, jota meille psykologiana ja tieteenä on markkinoitu.

Kyse on lähinnä aiemmin papistolle kuuluneesta vallankäytöstä, joka viimeisten vuosikymmenien aikana sekularisoitumisen myötä on siirtynyt psykoterapiasektorille. Kun kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat on psykologisoitu, on syntynyt jatkuvasti uusia psykologisia kuppikuntia teorioineen näitä ongelmia ”parantamaan”. On narsisteja, huonoa itsetuntoa, tunneälyvajetta ja sitten tietysti lapsuuden traumoja, joita yhdistää se, että niiden avulla on yritetty selittää erilaisia ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen muotoja tai syyllistää syyttömiä. Mutta onko teorioille ja selityksille tieteellisiä perusteita?

Psykoanalyysi ja totuusrelativismi

Suomi on jostain syystä Argentiinan ja Ranskan kanssa siinä mielessä samanlaisessa asemassa, että täälläkin freudilaisuus vielä kukoistaa – tai oikeastaan rehottaa. Ranska on postmodernin totuusrelativismin kehto, kiitos sellaisten luonnontiedettä systemaattisesti solvanneiden ja väärinkäyttäneiden ”intellektuellien” kuin Jacques Derrida, Michel Foucault, Gilles Deleuze, Felix Guattari, Julia Kristeva, Luce Irigaray ja Jacques Lacan. Näistä neljä viimeksi mainittua ovat kaikki enemmän tai vähemmän ammentaneet psykoanalyysista ja eräät jopa de facto psykoanalyytikkoja. Lacan on heistä eittämättä pahamaineisin – ja aiheesta onkin (ks. esim. Raymond Tallisin paljastava murska-arvio ‘The Shrink from Hell’; The Times Higher Education Supplement, 31 October 1997, s. 20, joka löytyy myös verkosta: http://www.psychiatrie-und-ethik.de/infc/1_gesamt_en.html)

Akateemiselle tutkimukselle aiheuttamansa haitan ohella psykoanalyysi on terrorisoinut myös yhteiskuntaa. Janne Kivivuori käsittelee tätä puolta esseessään ”Psykokulttuuri ja freudilaisuus Suomessa”. Tämän jälkeen kirjoittaja pohtii syitä freudilaisuuden suosiolle otsikolla ”Psykokulttuuri Ranskassa ja Argentiinassa”.

Edellä mainittuun luetteloon voidaan tämän myötä lisätä Raymond Tallisin oivallisesti lyttäämän Lacanin hagiografiankin kirjoittanut fanaattinen psykoanalyytikko Elizabeth Roudinescu, jonka pamfletti ”Miksi psykoanalyysia vielä tarvitaan?” ilmestyi suomeksi vuonna 2000. Kustantaja oli Gaudeamus, joka on muutenkin kunnostautunut totuusrelativismia kannattavien teosten suomeksi saattamisessa.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, näistä kummajaisista on syytä mainita Judith Butlerin sekavia spekulaatioita sisältävä naistutkimusraamattu ”Hankala sukupuoli”, jonka arvioin Skeptikon numerossa 2/2007 (ks. http://www.skepsis.fi/lehti/2007/2007-2-niemela.html). Myös Butler on nykyään innostunut psykoanalyysista, mikä ei ole yllätys. Mikä tahansa kelpaa, kunhan se ei ole tiedettä.

Janne Kivivuori osoittaa käsillä olevaan teokseen sisältyvissä esseissään, että psykoanalyysi on eräänlainen kansanuskonto, ideologia, jonka avulla erinäiset tahot yrittävät ajaa omaa agendaansa – yleensä kammottavin tai surkuhupaisin seurauksin. Lacan, Roudinescu ja Butler eivät tee poikkeusta.

Muiden uskomushoitojen tavoin psykoanalyysi nojaa nykyään vahvasti postmoderniin totuusrelativismiin. Tämä on ymmärrettävää, koska luonnontiede (empiria) ja tietoteoreettinen kritiikki ovat kumonneet kaikki psykoanalyytikkojen spekulaatiot kerta toisensa jälkeen. Näin ollen psykoanalyysia suosivat tutkijat ovat hakeneet tukea kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa muodikkaasta totuusrelativismista, jolloin mikä tahansa – paitsi tieteellinen metodi – käy. Kaikki on pelkkää tekstiä ja sen tulkintaa, tai performanssia sekä ”toistotekoja”.

Uskoo, ken haluaa. Minä en halua. Ennen muuta edellä mainittuihin spekulaatioihin hurahtaminen edellyttää epäkriittistä auktoriteettiuskoa ja moraaliposeeraajan mentaliteettia. Tieteen kanssa kummallakaan ominaisuudella ei pitäisi olla mitään tekemistä.

Psykoterapian ongelmat

Marko Hamilo ottaa melkoisen riskin lähtiessään kritisoimaan psykoterapioiden tehoa. On selvää, että hän saa niskaansa koko terapeuttien ammattikunnan. Joka tapauksessa tekijä osoittaa, että terapioiden teho perustuu johonkin aivan muuhun kuin niiden taustalla oleviin teorioihin.

Monelle asiaa tuntemattomalle saattaa tulla yllätyksenä, että vain kognitiivisen käyttäytymisterapian toimivuudesta on tieteellistä näyttöä. Muiden terapioiden teho perustuu plasebovaikutukseen ja vaikkapa terapeutin sekä potilaan hyvään suhteeseen. Hamilo kysyykin aiheesta, pitääkö terapeuttien koulutukseen ja vastaanotolla ravaamiseen haaskata aikaa ja rahaa, kun hyvä ystävä tai empaattinen ihminen ajaa saman asian.

Kirjoittaja ei siis kiistä keskusteluhoidon mahdollisia ja osin havaittuja hyötyjä, mutta miksi opettaa ihmisille psykologisia teorioita, joiden toimivuudesta ei ole minkäänlaista näyttöä? Psykoanalyysi on tietenkin huuhaa-teorioiden joukossa omassa luokassaan ja julkisuudessa esitetyn kritiikin jälkeen psykoanalyytikot ovat jo pitkälti lakanneet väittämästä, että heidän oppinsa olisi tiedettä.

Vain jotkut itsepintaiset yliopistopostmodernistit – kuten eräs Freudiakin suomentanut performanssitaiteen nimiin vannova musiikkitieteilijä – jaksavat vuodesta toiseen sitkeästi puolustella näitä pseudotieteellisiä kakka- ja pippelispekulaatioita ja hankkivat sillä jopa filosofian tohtorin paperit. Tästä voimme päätellä jotakin yliopistolla tänäkin päivänä harjoitettavasta musiikkitieteestä ja naistutkimuksesta.

Rauhaa, rakkautta ja pseudotieteellistä utopismia

Petteri Pietikäisen osuus ”Vapaa seksi ja utopia uudesta ihmisestä” on herkullista ja hauskaa luettavaa. Psykoanalyyttisesta huuhaasta versoneet hurjat seksiteoriat ovat johtaneet suoranaisiin kultteihin, joissa vapaata seksiä on palvottu kuin hippiliikkeessä konsanaan.

Freudin spekulaatioista ponnistaneet ”terveen seksuaalisuuden” ylipapit, kuten enemmän taiteilijaboheemia kuin psykiatria muistuttanut Otto Gross, laativat kattavia yhteiskuntapoliittisia parannusohjelmia oppi-isänsä ideologisten huuhaateorioiden hengessä. Grossin ”dionyysinen eros” oli lisäksi hyvin feministinen ja sen tarkoitus oli tietenkin murtaa julmat patriarkaaliset ja kapitalistiset yhteiskuntarakenteet.

”Grossille psykoanalyysin tehtävänä on toimia vallankumouksen hiivana tai käyteaineena, joka yksilöllisen psyyken tasolla nostaa tietoisuutta kollektiivisen seksuaalipoliittisen vapautuksen mahdollisuudesta”, kirjoittaa Pietikäinen (s. 63). Myös filosofi Friedrich Nietzschen ”vallantahto” –käsite kummittelee näiden hurjien seksiutopioiden taustalla eli kyse on romantiikasta ja dekadenssista. Koko psykoanalyysikultin voidaankin sanoa olevan väärinymmärrettyä nietzscheläistä aristokraattista radikalismia. On toki jännittävää kuulua valaistuneeseen eliittiin, joka salaoppien avulla tavoittaa todellisuuden perimmäisen luonteen.

Suomessa Grossia tunnetumpi on Freudin oppilas Wilhelm Reich, jonka teoriat ovat niin järjettömiä, että skeptikko ei voi kuin ihmetellä, miten joku on voinut ottaa ne vakavasti. Ilmeisesti joku ottaa ne vieläkin vakavasti, koska Jouko Turkan perintö vaikuttaa edelleen teatterikorkeakoulussa. Turkan ohella entinen mestarikirjailija Hannu Salama oli taiteellisesti korkeatasoisessa varhaistuotannossaan läpeensä reichiläinen. Tämäkin osoittaa, että pseudotieteelliset hurjastelut ovat huomattavasti lähempänä taidetta kuin tiedettä. Tiedettä muistuttava okkultistinen jargon tosin harhauttaa epäkriittisiä lukijoita, mutta tämä ei ole mikään puolustus yliopistoille ja tutkijoille – päinvastoin.

Yliopistolla psykoanalyysista juontuvat hömppäopit kuuluisivat aatehistorian ja uskontotieteen tutkimuskohteisiin. Missään nimessä niitä ei saisi opiskelijoille tieteenä opettaa, kuten on laita kirjallisuuden tutkimuksessa, naistutkimuksessa ja filosofiassa. Teatterikorkeakoulu ei siis ole ainoa opinahjo, jossa kaikkien rikkaruohojen annetaan villinä ja vapaana rehottaa.

Pietikäinen ei Reich-osiossaan jätä mitään epäselväksi. Kuten todettua, Reichin psykoanalyyttiseen sekoiluun liittyy voimakas moralistinen paatos ja kapitalistisen patriarkaatin vastustus. Ilmankos hän vetoaa tänäkin päivänä vallanhimoisiin, älyllisesti laiskoihin romantikkokaunosieluihin sekä akatemiassa että sen ulkopuolella. Samaa voidaan sanoa Sigmund Freudista.

1960-luvun nuoren älymystön guru Herbert Marcuse on myös jokseenkin tuttu suomalaisille. Tämä ”sivilisaation vaistorakenteen” väsymätön analysoija ei pitänyt amerikkalaisesta vauraasta yhteiskunnasta eikä nuorison vapaasta seksuaalikäyttäytymisestä. Näistä epäkohdista Marcuse sitten kehitteli houreisia teorioitaan, jotka Pietikäinen ansiokkaasti esittelee.

Suomalaisia oikeusmurhia ja oppikirjojen ihmeellinen maailma

Anu Suomelan essee ”Psykologinen todistelu seksuaalirikoksissa” on todella karua luettavaa. Avioerotapauksissa isiä on syytetty insestistä ja oikeudessa on käytetty todistajina psykoanalyyttisesti orientoituneita ”asiantuntijoita”, joiden lausuntojen taustateoriat ovat täyttä humpuukia. ”Torjuttuja” muistoja on härskisti upotettu pienten lasten päähän ja heitä on johdateltu ja painostettu erilaisin keinoin. Isiä on tuomittu todella löyhin – suorastaan naurettavin, tai oikeastaan järkyttävin – perustein.

Suomelan kirjoitus on yhteiskunnallisesti erityisen tärkeä, koska se osoittaa, kuinka vakavia oikeudellisia vääryyksiä psykoanalyyttinen hömppä on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Kirjoittajan esittelemät karmivat esimerkkitapaukset puhuvat puolestaan.

Susanne Björkholm taas havainnollistaa kirjan päättävässä loistokkaassa esseessään, miten jo lukion psykologian oppikirjat ovat täynnä kaikenlaista psykohömppää. Nuorille opetetaan täysin vailla pohjaa olevia spekulaatioita tai itsestäänselvyyksiä.

Kirjoittajan johtopäätös ei mairittele oppikirjojen tekijöitä (s. 201):

”Lukiopsykologia on maalannut itsensä nurkkaan vetäytymällä syrjään luonnontieteistä. Mitään muuta kuin aikaa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Nyt, kun myös psykologiasta piittaamattomat nuoret pakotetaan tutustumaan aineeseen yhden lukiokurssin verran, olisi hyvä tilaisuus luoda uusin alku tieteellisen psykologian opetukselle.”

Toivon mukaan oppikirjojen kirjoittajat ja opetussuunnitelmien laatijat ottavat vaarin Björkholmin ehdotuksesta. Tässäkin nähdään, miten paras tieteen puolustus tulee usein akatemian ulkopuolelta; tässä tapauksessa suoraan kentältä, lukion kriittiseltä, itsenäiseen ajatteluun kykenevältä fiksulta opettajalta.

Björkholmin kaltaisia suoraselkäisiä tieteen puolustajia pitäisi vain olla kymmen- tai satakertainen määrä, jotta kaikki nuorten ja vähän vanhempienkin opetuksen epäkohdat saataisiin korjattua.

Ja on tietenkin selvää, että myös lukion oppikirjojen sisältämän roskan taustalta löytyy hyvin usein vanha tuttumme Sigmund Freud. Björkholm kirjoittaa (s. 200):

”Kyyninen tarkkailija voi löytää yhteisen nimittäjän kahdelle viimeksi mainitulle lukiopsykologian kuolemansynnille. Käsitesekamelska, yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen ja Freudin jatkuva kummitteleminen psykologian oppikirjoissa tuottavat psykologiabisnekselle yhä uusia asiakkaita. Lukiopolvi toisensa jälkeen lähtee koulunpenkiltä uskoen, että ihmismielen ymmärtäminen on suotu vain psykologeille ja että heidän luokseen on käännyttävä heti kun tuntuu pahalta.”

Psykoanalyytikot tienaavat erittäin hyvin, koska heidän tarjoamansa uskomushoito on erittäin pitkäkestoista ja vastaanotolla käydään useita kertoja viikossa. On siis psykoanalyytikoiden etujen mukaista, että ihmisten indoktrinoiminen freudilaisuudesta juontuviin seksi-, pissa- ja kakkaspekulaatioihin aloitetaan jo koulunpenkillä.

Toiminnan eettisyydestä pitäisi kuitenkin keskustella – ja vakavasti pitäisikin. Psykoanalyysi on humpuukia siinä missä antroposofia, korteista ennustaminen, pahojen henkien manaaminen, astrologia, homeopatia tai aromaterapia. Näitä se hyvin paljon muistuttaakin.

Tunneälyä vai yleisälykkyyttä?

Mikael Nederström kumoaa kirjoituksessaan monia myyttejä psykologisesta testaamisesta. Harvemmin Suomessa näin suoria sanoja saa lukea. Kirjoittaja on riemastuttavalla tavalla poliittisesti epäkorrekti ja erityisen mieluisaa tämä on sen tähden, että Nederströmin esittelemä psykologinen testaaminen perustuu tieteelliselle metodille ja on hyväksi havaittu, luotettava tapa arvioida ihmisten kykyjä. Itse asiassa älykkyystestit toimivat vertailukohtana kaikille muille psykometrisille mittareille, niin hyviä ja luotettavia ne jo pitkään ovat olleet.

Suomi oli pitkään Neuvostoliiton naapuri ja poliittisesti oikeaoppinen lysenkolaisuuden henki heijastuu edelleen ikävällä tavalla maamme differentiaalipsykologiaan ja aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Älykkyystutkimusta ei maassamme ole juuri arvostettu eikä edes tietokirjatasolla esitelty. Sitä on lähinnä kritisoitu ja totta kai väärin sekä epätieteellisin perustein.

Vain Skepsis ry:n tieteellisen neuvottelukunnan jäsen, professori J.P. Roos on uskaltanut julkisuudessa älykkyystutkimusta puolustaa – Tatu Vanhasen ja Yrjö Ahmavaaran ohella. Nederström on nyt liittynyt tähän harvalukuisten uskalikkojen joukkoon.

Älykkyystutkimus ei jostain syystä sovi poliittiseen suvaitsevaisuutta korostavaan ilmapiiriin, koska se kartoittaa yksilöiden sekä ihmisryhmien välisiä osin geneettisperäisiä eroja ja niiden yhteiskunnallisia seurauksia. Ei siis ihme, että ala on saanut osakseen lähinnä ideologisesti motivoitua kritiikkiä niiltä, joiden mielestä vain keskenään henkisiltä ominaisuuksiltaan geneettisesti täysin samanlaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä pitää suvaita.

Kansainvälisesti arvostettuun emeritusprofessori Tatu Vanhaseen muutama vuosi sitten kohdistunut hysteerinen medianoitavaino on tästä henkilöön ikävästi käyvästä arvostelusta ääriesimerkkinä. Vanhanen leimattiin julkisuudessa kylmänviileästi rasistiksi vain sen vuoksi, että hän mainitsi jo pitkään tunnetun tosiasian ja etsi sille tieteellistä selitystä.

Jotkut ovat vieneet vääränlaista suvaitsevaisuutta korostavan massauskonnon todella pitkälle väittäen, ettei ihmisrotuja ole olemassakaan. Samaan aikaan he kuitenkin esittävät arvostavansa ihmis- sekä kulttuuridiversiteettiä ja tanssivat iloisesti monikulttuurisilla festivaaleilla. Kulttuurierot ovat kivoja ja ihania, mutta geneettiset erot itse saatanasta. Tällainen ajattelu on mielestäni hyvin omituista, mutta valitettavan yleistä. Miksi ihmeessä afrikkalaisten tai aasialaisten pitäisi olla geneettisesti samanlaisia kuin me? Mitä pahaa on ihmisroduissa ja niiden välisissä osin geneettisperäisissä eroissa?

Biologiaa hallitsevalle on itsestään selvää, että vain identtiset kaksoset ovat geneettisesti samanlaisia. Kaikki muut ihmiset eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Itse asiassa juuri kulttuuri usein pakottaa erilaisia ihmisiä massamuottiin jonkun totalitaristisen tai muuten järjettömän sortoideologian tahi muotivillityksen nimissä.

Tähän liittyen Nederström olisi voinut kirjoituksessaan aivan perustellusti mainita, että älykkyystestaus on ollut kiellettyä mm. Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa, Khomeinin Iranissa ja Kalifornian osavaltiossa (viimeksi mainitussa siksi, että testeissä mustat lapset pärjäävät keskimäärin valkoisia huonommin – tämä luonnollinen asiantila tulkittiin oikeudessa tietenkin rasismiksi).

Nederström joka tapauksessa kumoaa älykkyystutkimuksesta esitetyt poliittisesti motivoidut huuhaaväitteet asiallisesti ja tiukasti sekä esittelee asioiden todellisen laidan. Sen ohella hän toisessa kirjaan sisältyvässä esseessään arvostelee muodikkaita pehmoteorioita, kuten tunneälyä, jotka on luotu lähinnä lohduttamaan ihmisten tasapäisyyteen uskovia ”suvaitsevaisia” relativisti-idealisteja.

Tunneäly on Nederstörmin referoimien pätevien tutkimusten mukaan sarja persoonallisuuspiirteitä, eikä ominaisuuden itsenäisestä olemassaolosta ole juuri ollenkaan validia tieteellistä näyttöä. Tosin jonkinasteisesta sosiaalisesta älykkyydestä on kenties mielekästä puhua, mutta tämäkin on todennäköisesti yhdistelmä testien mittamaa yleisälykkyyttä ja persoonallisuuspiirteitä. Nähtäväksi jää, saako tunneäly joskus taakseen pätevää empiiristä näyttöä. Älykkyystutkimuksella näyttöä on yli sadan vuoden ajalta ja lisää tulee koko ajan.

Narsisteja, itsetuntovammaisia, koulukiusaamista, kriisiterapiaa ja yritysastrologiaa

Marko Hamilo puolestaan torppaa kahdessa erinomaisessa esseessään myytit koulukiusaamisen aiheuttamista elinikäisistä vaurioista ja narsisteista. Näihin liittyy runsaasti keittiö- ja kahvipöytäpsykologiaa, jolta kukaan ei ole voinut välttyä.

Jokainen tuntee narsistin, narsistin uhrin, huonosta itsetunnosta kärsivän koulukiusatun ihmisen ja jokainen osaa neuvoa, miten näihin pitäisi suhtautua sekä miten huonoa itsetuntoa voi nostaa. Erilaisia pseudotieteellisiä itsehoito-oppaita ilmestyy kuin sieniä sateella ja ihmisiä leimataan jatkuvasti äärimmäisen kyseenalaisin perustein.

Narsistia – termi, joka on peräisin freudilaisista opeista – käytetään nykyään jopa synonyymina psykopaatille. Jokainen epämiellyttäväksi koettu työtoveri, entinen puoliso, vaikea lapsi, määräilevä johtaja tai vastaava saa helposti niskaansa narsistin eli ”narskun” leiman. Tosiasiassa psykopatian diagnosoimiseen tarvitaan asiansa osaavaa psykiatria ja oireyhtymää varten kehitettyä erityistä testipatteria sekä mahdollisesti vielä sarja tieteellisiä kokeita.

Mitä tulee narsismiin, siitäkin on tullut kaiken kattava termi, jolla selitetään lähes mitä tahansa arkikäyttäytymistä. Jos termiä käytetään synonyymina itserakkaudelle, jokainen terve ihminen on narsisti. On tietenkin itserakkaampia ja vähemmän itserakkaita ihmisiä, mutta aivan eri asia on sitten se, pitääkö heitä psykologisoida tai alkaa hoitaa. Ammattinsa osaava psykiatri kyllä tunnistaa esimerkiksi vakavan masennuksen ja määrää siihen sopivan hoidon. Oikealla lääkityksellä itsetuntokin yleensä kummasti kohenee.

On myös otettava huomioon se yksinkertainen, jo mainittu tosiasia, että ihmiset ovat synnynnäisesti erilaisia, koska he identtisiä kaksosia lukuun ottamatta eroavat genotyypiltään. Lapsuuden kokemukset sekä myöhemmät elämänkohtalot vaikuttavat vielä tämän päälle. Me olemme erilaisia, eikä erilaisuus tietenkään ole psykopatologiaa. Tai sitten kaikki ovat sairaita. Näin moni tuntuu tosiaan ajattelevan.

Itsetuntokin on käsite, jota käytetään arkikielessä päivittäin. Silläkin selitetään lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näin ollen se ei selitä yhtään mitään. Tämä on hyvin tyypillistä kulttuurimme ylipsykologisoitumiselle, jonka puitteissa kaikki hiukankin poikkeava käytös ja ihmisten väliset luonnolliset, osin myötäsyntyiset älykkyys-, temperamentti- ja persoonallisuuserot selitetään huonosta tai hyvästä itsetunnosta sekä väärästä kasvatuksesta ja/tai kapitalismista sekä sorrosta (tai rasismista) aiheutuviksi.

Tämäkään ei vielä riitä. Hamilo kertoo, että kokonaisia osavaltioita ja kansoja on diagnosoitu huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Ohjelmia väestön itsetunnon kohottamiseksi on laadittu ja tämän on oletettu automaattisesti johtavan yhteisön kukoistukseen. Missäs muualla tällaiseen ollaan turvauduttu kuin Yhdysvalloissa, laumaindividualismin ihmemaassa.

Koulukiusaajia ja kiusattuja on turha psykologisoida huonosta itsetunnosta kärsiviksi. Sen sijaan kiusaamiseen pitäisi tiukasti puuttua. Itsetuntoa koskevista lukemattomista hömppäteorioista ei ole ihmisoikeusnäkökulmasta kuin haittaa.

Myös mediasta tutusta kriisiterapiasta on tullut muotivillitys ja sitä kritisoi aiheellisesti Pasi Jaakkonen. Näyttöä kriisiavun hyödyistä ei ole, mutta alustavaa näyttöä haitoista sen sijaan on. Moni onnettomuuden uhri tai uhrin läheinen ei edes halua kriisiapua ja eräät kokevat sen jopa loukkaavaksi.

Kirjoittaja esittelee paljonpuhuvia esimerkkejä kriisiterapeuttien ylilyönneistä ja jopa toimittajien sananvapauden estämisyrityksistä. Jos valta luisuu hataralla tai olemattomalla pohjalla olevia teorioita suosivalle kriisiterapeuttipapistolle, on asiallinen tiedonvälitys onnettomuuksista ja katastrofeista vakavasti uhattuna.

Taru Taipale kartoittaa esseessään psykotestausbisnestä, joka on kuulemma kasvussa. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Työpaikkatestaamisessa käytetään näet mm. astroanalyysia ja kasvatustieteilijä Maarit Laurennon yritys Equinox Consulting laatii firmoille astrologisia karttoja. ”Kartan perusteella yritys sitten päättää esimerkiksi siitä, milloin jokin tuotelanseeraus kannattaa tehdä”, kirjoittaa Taipale (s. 170).

Henkilöarviointeja tehdään myös pätevämmin perustein ja näitä testejä Taipaleen ohella esittelee Nederström. Taipale on Nederströmiä kriittisempi henkilöstöarviointeja kohtaan, mutta molemmat peräänkuuluttavat testaajien pätevyyttä ja testien tieteellisyyttä. Erityisesti Skepsis ry:n jäsen Nederström antaa erinomaisen yleiskuvan alasta ja osoittaa hömppätestien sekä tieteellisten testien eron.

Feminismi, miehen paras ystävä?

Arno Kotron ja Hannu Sepposen kokoama esseeteos ”Mies vailla tasa-arvoa” (Tammi 2007) synnytti ilmestyessään julkisuudessa odotettua militanttia loanheittoa. Huvittavaa asiassa on se, että teokseen sisältyvässä mainiossa esseessään Esa Sariola ennakoi hienosti tämän lynkkausmentaliteetin ja mainitsee esimerkkinä Anne Moilasen Osmo Tammisalon ja allekirjoittaneen naistutkimusta arvostellutta teosta ”Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta” (Terra Cognita 2006) kohtaan esittämän törkeän ad hominem –hyökkäyksen Helsingin Sanomissa eli Pravdassa.

Myöhemmin, feministisen Tulva-lehden päätoimittajaksi ryhdyttyään, Moilanen vielä rankensi tyyliään pari pykälää ja nyt hän jo ampuu lehdessään miehiä munille. Kovaa peliä Naisasialiitto Unionissa, etten sanoisi. Tämä osoittaa sen, kuinka heppoisin eväin kiihkofeministit ovat pseudouskontonsa kanssa liikkeellä. Heillä ei ole ensimmäistäkään asia-argumenttia, jolla he voisivat vastata esitettyyn kritiikkiin. Jäljelle jää vain primitiivireaktio, jonka ampuu itseään nilkkaan. Tuli ei siis suinkaan osu miessikojen munille, vaan polttaa siskokultien uskottavuuden viimeisetkin rippeet karrelle. Otan osaa.

Eli kuten tavallista, ”Mies vailla tasa-arvoa” -kirjaa ja sen toimittajia sekä kirjoittajia arvioitiin vain henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella ja heitä syytettiin ties mistä. Näin käy kaikille, jotka pyhää lehmää uskaltautuvat kritisoimaan. Pyhä lehmä on tietenkin feminismi ja erityisesti akateeminen naistutkimus, feminismin yliopistolle pesiytynyt ideologinen haara.

Typerintä tässä ajojahdissa oli se, että feministit syyttivät kirjoittajia jonkinlaisesta ”miesasia-aktivismista” ja heidän jopa väitettiin olevan yhtenäinen naisasiaa vastustava liike. Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että kirjaa ei edes luettu ennen suun avaamista; hutkittiin, eikä edes tutkittu. Lisäksi Arno Kotro nimenomaan korosti jo kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa tämän kirjoittaja Anne Moilasen tavoin oli läsnä, ettei ”Mies vailla tasa-arvoa” ole mikään miesasialiikkeen lähtölaukaus vaan kokoelma yksittäisiä kirjoituksia.

Tosiasiassa Kotron ja Sepposen toimittaja kirja oikeastaan kärsii hajanaisuudesta ja liiallisesta kirjoittajamäärästä. Pienemmällä tekijäjoukolla ja laadukkaammilla, laajemmilla esseillä teos olisi ollut huomattavasti parempi. Nyt mukana on täysiä huteja ja onpa mukaan valittu naistutkimuksen ylilyöntien puolustajiakin.

Heidän osuutensa kirjasta on paikoitellen käsittämätöntä pseudotieteellistä tasa-arvojargonia ja täynnä alkeellisia argumentaatiovirheitä sekä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Feministit eivät puolustajiensa puheenvuoroja kirjassa ole havainneet, mutta se ole yllätys. Kaikki äijänköriläät ovat heille lähtökohtaisesti pahoja ”miesasia-aktivistiluolamiehiä”, joten tulta munille ja piste.

Demarkaatio-ongelma ja rintamalinjojen asettaminen

Käsittelen tässä arviossani siis vain teoksen niitä kirjoituksia, jotka jollakin tavalla liittyvät Skepsis ry:n toimialaan. Valtaosa esseistä jää näin ollen kokonaan käsittelemättä, mm. kaikki yhteiskunnalliset ja poliittiset aiheet. Näiden poisjättäminen ei todellakaan tarkoita, ettenkö kokisi esseitä yhtä tärkeiksi kuin niitä, jotka liittyvät yhdistyksemme alaan.

Hannu Sepposen esittämät tosiasiat perheväkivallan uutisointiin liittyvästä vääristelystä on kuitenkin tässä syytä erikseen mainita. Jo tilastojen laadinnassa on suoranaista tarkoitushakuisuutta, joka tähtää vain ja ainoastaan miesten syyllistämiseen.

Sepponen esittää vastaansanomattomia todisteita väitteidensä tueksi ja ne olisi kyllä syytä yhteiskunnallisessa keskustelussa huomioida. Näin ei ole käynyt, vaan Sepponenkin on leimattu miesasiaöykkäriksi. Totuus tekee kipeää ja valitettavasti ankarimmat hyökkäykset ovat kohdistuneen nimenomaan Sepposen henkilöön.

Myös Arno Kotroa on ymmärretty niin väärin kuin vain voi. Vaikuttaa siltä, että kukaan feministi ja moni heitä sympatisoiva mies ei kirjan toimittajia edes halua ymmärtää. Juuri tämän takia on vielä syytä antaa erityiskunniamaininta Erkki Lampénin riemastuttavalle ja äärimmäisen selitysvoimaiselle esseelle ”Nainen miehen päässä – feministinen yliminä”. Suosittelen lämpimästi.

Vaikka kirjan toimittamisessa ollaan pääosin varsin poliittisesti epäkorrektilla linjalla, teoksen uskottavuuden kannalta biologian poissaolo on ilmeinen virhe, paria myönteistä poikkeusta lukuun ottamatta. Lähes kaikelle etsitään ja esitetään sosiaalis-kulttuurisia syitä, jotka useimmiten menevät metsään.

Esimerkiksi palkkaerojen ja työelämässä menestymisen sekä tieteellisille ja muille aloille suuntautumisen taustalla on useita biologisia tekijöitä, joista kirjassa ei anneta yhtään esimerkkiä. Sukupuolten välillä on eroja niin aivoissa, ruumiissa kuin käyttäytymisessä ja näillä on tietenkin osin biologinen perusta.

Usein ero on suurimmaksi osaksi juuri perimästä johtuva ja siihen perustuvia evolutiivisperäisiä selityksiä yhteiskunnallisille käytännöille sekä instituutioille kirjaan olisi pitänyt sisällyttää. Vain muutama essee sisältää biologiaan liittyviä tärkeitä tietoja, jotka aidosti selittävät sukupuolieroja monessa havaitussa ilmiössä.

Kirjan uskottavuutta heikentää lisäksi se, että mukana ovat Jussi Vähämäki ja Jouni Varanka. Molemmat edustavat moralistista, feminismistä lähtevää ”miestutkimusta” tai sille rinnasteista ideologiaa, jossa muka naisia eli feministejä mielistelemällä ja auttamalla autetaan myös miehiä. Miten tämä esimerkiksi pätee alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin laitakaupungin miehiin, joista hyvin tienaavat yliopistofeministit ja heidän akateemiset siipeilijänsä eivät ole pätkääkään kiinnostuneita?

Ideologisen painolastin ohella Vähämäen essee ei sisällä juuri ainuttakaan virkettä, jossa olisi tolkkua. Kirjoitus on postmodernin yliopistodiskurssin läpäisemä eli siinä soimataan miehiä ja kapitalismia. Kuten jokainen asiaan perehtynyt tietää, postmoderni jargon on pääosin käsittämätöntä akateemista sanahelinää eikä kirjoittajan virkkeistä kovinkaan usein löydy reaalisisältöä.

Miten ihmeessä muuten asiansa osaavat toimittajat Kotro ja Sepponen valitsivat tällaisia hömppäkirjoittajia näin tärkeään teokseen? Eikä tässä vielä kaikki.

Pasi Malmin oudot väitteet

Kahdella esseellä kirjassa huseeraava Pasi Malmi kysyy avausesseessään, mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää. Oireellista kirjoitukselle on kuitenkin se, että Malmikin sitoutuu melko vahvasti akateemisen feminismin ideologiseen lähtökohtaan, vaikkakin vain sen postmoderniin, relativistiseen muotoon.

Kirjoittaja jopa suoraan kehottaa miehiä lyöttäytymään yksiin postmodernistifeministien kanssa, koska näillä ei ole lopullisia, kiinnilyötyjä käsityksiä sukupuolirooleista. Malmi ohittaa tietoteoreettiset ongelmat kuten postmodernin totuusrelativismin sisäisen ristiriitaisuuden ja itsensä kumoamisen kokonaan. Miksi ihmeessä rationaalisen ihmisen tulisi kannattaa akateemista huuhaata tasa-arvopoliittisista syistä?

Toisaalta Malmi osoittaa nautittavalla tavalla akateemisen feminismin pöyristyttäviä ylilyöntejä, mutta ehkä hän osin hienotunteisuudesta tai tilanpuutteen takia jättää karmivimmat esimerkit mainitsematta. Satun näet tietämään, että Malmi on saanut kiivaimmilta feministeiltä runsaasti äärimmäisen ilkeää, henkilöön käyvää satikutia Naistutkimus-sähköpostilistalla, joten tästä olisi pari nasevaa näytettä ollut paikallaan. Vain nimet olisi pitänyt muuttaa, jotta syylliset eivät joutuisi kärsimään.

Tekijä kritisoi aiheesta täysin järjetöntä stand-point- eli suomeksi näkökulmaepistemologiaa, jossa naisen subjektiivinen käsitys asiasta kuin asiasta automaattisesti oletetaan moraalisesti ja tieto-opillisesti paremmaksi kuin pahan miehisen luonnontieteen objektiivisuuteen pyrkivä sortava, heteronormatiivisfallisnarsistisrasistinen metodiikka. Malmi ei kuitenkaan havaitse ristiriitaa myöhemmän yhteistyöehdotuksensa kanssa, koska postmoderni epistemologia on yhtä kestämättömällä pohjalla kuin näkökulmaepistemologia. Molemmat ovat relativismia ja subjektivismia pahimmillaan. Kummankin puitteissa luonnontieteellistä objektiivisuutta suorastaan solvataan.

Malmin esseensä lopussa ehdottama yhteistyö tasa-arvofeministien kanssa olisi järkevä ratkaisu, mutta toisaalta aitoa tasa-arvoa kannattavia akateemisia feministejä ei ole kovin helppo löytää. Onneksi heitä kuitenkin on. Tunnen jokusen henkilökohtaisesti ja yhteistyö sujuu mainiosti.

Aivoissa on eroja, vaan ei putkia

Kuten tavallista, Skepsis-aktiivi Hannu Lauerman teksti on antoisaa luettavaa. Kirjoittaja kumoaa naistenlehdistä ja naistutkimuksen laitoksilta tutun myytin miehistä putkiaivoisina luolamiesöykkäreinä.

Lauerma kartoittaa syitä, jotka nykytilanteeseen ovat johtaneet (s. 131-132):

”Jotain syitä sille, että näin on päässyt käymään, voitaneen alustavasti hahmotella. Niitä ovat New Age –henkinen aivopuoliskomytologia, yksinkertaisen näennäisselityksen houkuttelevuus, luonnontieteellisen ajattelun kehittymättömyys suurella osalla tiedonvälityksessä työskentelevistä vaikutusvaltaisista ihmisistä, tiedemaailman haluttomuus sotkeutua populaarikeskustelun loputtomaan suohon, joidenkin popularisoijien julkisuudenkipeys, postmoderni totuusrelativismi sekä naisnäkökulmainen mediailmapiiri.”

Aivoissa on eroja, mutta ei niin merkittäviä, että niistä voisi vetää mediassa yleisiä kohuotsikoita. Kirjoittaja esittelee eroja valitettavan suppeasti. Olisin kaivannut mm. laajempaa evoluutiopsykologian ja aivotutkimuksen löytöihin perustuvaa esitystä joistakin sukupuolten käyttäytymiseen vaikuttavista eroista. Toisaalta suppeassa esseessä tähän ei ole mahdollisuutta.

Lauerma päättää osuutensa seuraavasti (s. 134):

”Miehen ja naisen aivot eroavat toisistaan, myös puolierojen suhteen. Tarina aivokurkiaisesta ja naisaivojen paremmuudesta on kuitenkin pelkästään nykyiseen keskusteluilmapiiriin mukavasti istuva satu. Anatomiset ja toiminnalliset tutkimukset eivät ole kyenneet selittämään sukupuolten käyttäytymisen ja kokemisen eroja kuin hyvin pienin osin, jotka eivät tosiasiassa oikeuta yleistävää popularisointia. Se, että tuhansien joukosta poimitun yksittäisen ja hyvin vaatimattoman, tilastolliselta todistusvoimaltaan kehnon tutkimusraportin nojalla on luotu kokonainen mytologia naisen erityiskyvyistä, on kulttuurinen ilmiö. Käytännössä kuka tahansa tutkija, joka olisi luonut vastaavan sadun miehen aivojen paremmuudesta viittaamalla sopiviin tutkimuksiin, olisi joutunut loppuiäksi syrjään tieteenteosta. Häntä pidettäisiin hassahtaneena sovinistina, hänestä puhuttaisiin säälien tai kauhistellen ja hänen väitteidensä siteeraamista pidettäisiin moukkamaisena. Valitettavasti sama hömppä naisen aivoista ei vastaavaa kritiikkiä juuri tunnu osakseen saavan.”

Toisin sanoen, kuten George Orwellin psykologisesti hyvin opettavaisessa romaanissa ”Eläinten vallankumous”, yksistä on tullut tasa-arvoisempia kuin toisista.

Mieheltä riistetty oikeus biologiseen vanhemmuuteen

Kirjan ylivoimaisesti paras essee on Heikki Sariolan ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäysten kohteena”. Jokaisen isän ja jokaisen miehen tulisi lukea tämä kirjoitus tarkkaan ja kerrata opittu säännöllisin väliajoin.

Sariola ei kuvia kumarra ja juuri siksi hän antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Kirjoittaja tykittää raskaalla kädellä osoittaen armotta, millaisin perustein eduskunnassa ajettiin läpi hedelmöityshoitolaki, joka piireissä tunnetaan myös osuvalla nimellä ”keinosiemennyslaki”.

Erityisen merkittävä on Sariolan paljastama Kirsi Erärannan Naistutkimus-lehdessä Vuoden naistutkimusartikkelina taannoin palkitun kirjoituksen ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” yhteys eduskunnassa säädettyyn lakiin. On aivan kauhistuttavaa, että moinen läpeensä pseudotieteellinen roska on voinut vaikuttaa lainsäädäntöön, riistäen isiltä oikeuden vanhemmuuteen.

Erärannan Suomen Naistutkimuksen Seuran julkaisemassa lehdessä palkittu humpuukiartikkeli nojaa Judith Butlerin järjettömistä spekulaatioista syntyneeseen queer-teoriaan, joka on postmodernin relativismin ja sosiaalikonstruktivismin paraatiesimerkki. Sen avulla on Suomessakin väitelty tohtoriksi ja Butler on itse retoriikan professori. Valitettavasti tämä moralistinen, miehiä törkeästi syrjivä pseudotieteellinen retoriikka on uponnut myös lainsäätäjiin. Tämä antaa aihetta harkita seuraavissa eduskuntavaaleissa tarkkaan, ketä äänestää.

Luonnontiede ja erityisesti biologia pitäisi olla myös kansanedustajilla hallussa, jotta moista ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan. Myös oikeustaju on koetuksella, koska kiihkofeministinen ideologia on onnistunut nostamaan äidin oikeuden biologiseen jälkeläiseen mitätöimällä samaan aikaan isän oikeuden. Isästä on tullut pelkkä spermanluovuttaja, kasvoton ja persoonaton esine.

Sariola kirjoittaa (s. 48-49):

”Hedelmöityshoitolakikeskustelu johti eräänlaiseen sperman esineellistämiseen. Karkeimmillaan jotkut lakiesityksen puolustajat esittivät sperman aineena, jota on perjantai-iltaisin helppo saada kaupungilta ilmaiseksi. Lapselle kyse on kuitenkin hänen perimästään. Hänen temperamenttinsa, taipumuksensa, lahjakkuutensa, ruumiinrakenteensa, hiustensa ja silmiensä väri määräytyvät yhtä paljon tuon perimän mukaan kuin äidin perimän. Biologinen perimä merkitsee samalla myös vankan kiintymyssuhteen mahdollisuutta. Kun isän osuus oli määritelty spermatilkaksi, voitiin muut ulottuvuudet unohtaa. Biologisen lisäksi sosiaalinen ja kulttuurinen yhteys isään ja isän sukuun jäi keskustelussa vaille merkitystä.”

Tekijän mainitsema kiintymyssuhde on teoksessa erikseen esillä Miika Lehtosen äärimmäisen tärkeässä ja mielenkiintoisessa esseessä ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?”. Kirjoittaja osoittaa viimeisimmän tieteellisen tutkimuksen avulla, että isä on ihmislapsen kehitykselle yhtä tärkeä kuin äiti. Tämä asettaa lesbopareille myönnetyt hedelmöityshoidot ongelmalliseen asemaan. Tehtiinköhän laki vajavaisiin tietoihin perustuen ja kiireessä? Lehtosen ja Sariolan kirjoitusten perusteella on ilmeistä, että vastaus on kyllä.

Molemmat esseistit kumoavat lukuisia freudilaisuudesta juontuvia huuhaauskomuksia, jotka edelleen vaikuttavat yhteiskunnassa, niin tieteessä, naistutkimuksen tapaisessa akateemisessa pseudotieteessä kuin politiikassa. Tällaiseen hömppään uskominen voi johtaa vakaviin seurauksiin, koska lapsen oikeus isään ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on miesten oikeuksien ohella kylmästi äärifeministisen ideologian nimissä ignoroitu.

Hieman yllättäen myös psykoanalyyttisesti orientoitunut Jari Sinkkonen on omaksunut evoluutiopsykologista ja sosiobiologista tietoa, koska hän kumoaa näiden alojen tutkimuksen pohjalta monia poikalasten kasvatusta koskevia myyttejä esseessään ”Sotaretki lapsuutta vastaan”.

On hienoa ja toiveita herättävää, että jopa vanhan liiton freudilaiset osoittavat tieto-opillista uudistumiskykyä ja aitoa tieteellisen fallibilismin kunnioitusta. Selitysvoimaiset empiiriseen testaamiseen perustuvat sosiobiologiset teoriat, eri lajien käyttäytymisestä tehdyt systemaattiset havainnot sekä lajien välinen vertailu ovat korvanneet sata vuotta vanhat psykoanalyyttiset spekulaatiot osoittamalla ne vääriksi yksi toisensa jälkeen.

Toivottavasti Sinkkonen pääsee lähivuosina lopullisesti eroon aiemmasta pseudotieteellisestä uskomusjärjestelmästään oidipuskomplekseineen ja omaksuu tilalle aitoon luonnontieteeseen perustuvat validit selitysmallit. Viitteitä tästä kirjaan sisältyvässä esseessä tosiaan on. Se ratkaiseva askel on enää ottamatta.

Sosiobiologisen käyttäytymisdatan esittelyn ohella Sinkkosen sosiaalikonstruktivismin kumoaminen on skeptikolle mieluisaa luettavaa. Tekijä päättää esseensä aiheelliseen varoitukseen (s. 159):

”Ideologiaan perustuva kiittäminen ja paheksunta muuttavat lapsen silmänpalvojaksi, joka joutuu kieltämään todellisen itsensä ja mukautumaan ympäristön paineisiin. Sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painostus.”

Lainsuojaton esinahka

Biologista ja nimenomaan lääketieteellistä lähestymistapaa edustaa myös Esko Länsimiehen erittäin keskeinen kirjoitus ”Lainsuojaton esinahka”, joka tällä hetkellä on hyvinkin ajankohtainen. Jälleen kerran on nimittäin lainsäädännöllisessä harkinnassa valtion varoilla korvattava, julkisen terveydenhuollon piirissä tehtävä poikalasten ympärileikkaaminen ja perusteet ovat edelleen samat eli uskonnolliset.

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on mainiolla Kummitusjuna-internetblogillaan aiheellisesti nimittänyt uskonnollisten ympärileikkausten kohteeksi joutuvia poikia lapsiuhreiksi (ks. http://henrydeal.blogspot.com/2008/08/lapsiuhrit.html). Myös Skepsis ry:n puheenjohtaja Pertti Laine on jyrkästi tuominnut poikalasten fyysisen pahoinpitelyn omalla blogillaan (ks. http://pera-laine.blogspot.com/2008/07/poikien-sukuelinten-silpomiselle.html).

Esko Länsimies kertoo esseessään yksityiskohtaisesti, kuinka merkittävässä roolissa esinahka on miehen seksuaalisen nautinnon kannalta. Sillä on muitakin tärkeitä tehtäviä. Kirjoittaja kumoaa myös yleisimmät ympärileikkausten puolesta esitetyt argumentit. Vain lääketieteellisistä syistä tai täysivaltaisen aikuisen miehen omasta päätöksestä esinahka voidaan poistaa.

Tyttöjen ympärileikkaus on jo kiellettyä, joten on aivan käsittämätöntä, että puolustuskyvyttömien lasten törkeä pahoinpitely sallitaan poikien kohdalla ja sitä vielä kehdataan ehdottaa valtion säätämien lakien erityissuojelukseen.

Ja kun toimintaa vielä puolustellaan rautakautiseen taikauskoon perustuvalla kulttuurisella perinteellä, voimme vain surullisina todeta, että paljon on vielä tieteen, rationaalisen ajattelun ja ihmisoikeuksien puolustajilla työsarkaa jäljellä.