Elämä ilman uskontoa

I am made from the dust of the stars

and the oceans flow in my veins. -Neil Peart

Tapani Hietaniemen kanssa loppukesällä 2008.

Kirjoitin vuoden 2008 lopussa nyttemmin edesmenneen ystäväni Tapani Hietaniemen kanssa Kanava-lehteen artikkelin Uusateismin 'uskontunnustus'. Tilanpuutteen vuoksi moni asia jäi meiltä käsittelemättä.

Nyt, valitettavasti ilman Tapania, palaan niihin. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia – uskonnottomia on tietenkin joka lähtöön. Yhdessä Tapanin kanssa tekstistä olisi tullut erilainen.

Uskova yleensä hieman oudoksuu ihmistä, joka ei usko, ja päinvastoin. Uskova ihmettelee, miten ateistin elämällä voi olla tarkoitus, ja miten tämä muka voi olla moraalinen olento. Ihminen, joka ei Jumalaan tai jumaliin usko, puolestaan hämmästelee, miten joku voi löytää elämälleen merkitystä virvatulista, perinteistä, joilla ei ole lainkaan niin sanottua todellisuuspohjaa.

Yritän seuraavassa parhaani mukaan kuvata uskovalle, millaista on elämä ilman uskontoa. Tarpeellinen käsite on filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama syvähenkinen elämä. Minulla ei ole käsitystä siitä, onko kaikilla ihmisillä arjessa ja juhlassa syvähenkisyyttä, mutta minulla ja uskonnottomilla tuttavillani sitä on.

Miltä se tuntuu?

Arkielämä ilman uskontoa tuntuu samalta kuin elämä ilman iltapäivä- ja viikkolehtiä, televisiota, Big Brotheria, urheiluruutua, lauantaitansseja, heroiinia, alkoholia, tupakkaa tai lottokupongin täyttämistä kerran viikossa. Eli ei miltään sen kummallisemmalta.

Mitään tärkeää, mitään olennaista ei puutu. Päinvastoin: on aikaa tärkeille asioille, kuten rakkaudelle, ystäville, filosofialle, tieteelle, kirjallisuudelle, musiikille, elokuvalle, luonnossa liikkumiselle ja taiteelliselle luomiselle. On totta, ettei uskonto mitenkään rajoita näitä asioita, mutta ei sitä myöskään niihin tarvita.

Monelle uskovalle uskonto tuo mukanaan rajoituksia. Synnintunto voi uskovalla liittyä erilaisiin asioihin, joita uskonnoton ei koe vääräksi tai pahaksi. Ateistille mikään ei ole syntiä, koska syntiä ei ole olemassakaan. Synti on toimintaa Jumalan määräyksiä vastaan, joten jos ei usko Jumalaan, ei usko syntiinkään.

Uskonnoton voi nauttia monesta uskovan kauhistelemasta asiasta vapaasti, ilman tunnontuskia. Helvetinpelkoa ei ole, moraalista katumusta ei edellytetä. Nautinnot voivat toki johtaa ongelmiin, mutta ongelmat ovat eri asia kuin nautinnot. Kohtuus kaikessa sopii uskovallekin – uskonnoton voi jopa muistuttaa uskovaa siitä, että kohtuus sopii myös uskomiseen ja uskonnon pohjalta elämiseen. Monella uskovalla uskonnon väärinkäyttö aiheuttaa vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Uskonnottomuuteen ei kehity riippuvuutta, toisin kuin uskonnollisuuteen. Elämä on parasta huumetta, kokeminen itse, ilman yliluonnollisuuden, mytologisen selitysyrityksen, filtteriä, on väkevintä mahdollista olemassaoloa; semminkin kun ymmärtää evoluution ja geologian perspektiivin, joka on miljardien vuosien mittainen – puhumattakaan kosmologiasta ja maailmankaikkeuden synnystä. On upeaa elää ja olla osa tätä suunnatonta kokonaisuutta.

Uskovalle kaikki edellä mainittu eittämättä tarkoittaa, että maailmankaikkeus on olemassa ad maiorem Dei gloriam. Silti kaikkeus on olemassa täysin riippumatta siitä, uskooko joku Jumalaan vai ei. Uskovat syntyvät ja kuolevat, ateistit samoin, mutta kaikkeus on ja pysyy. Mikään siinä ei riipu uskovan uskosta. Todellisuus on täysin irrelevantti uskolle ja usko todellisuudelle. Kun uskova kuolee, maailmankaikkeus jää: uskovan mielen ulkopuolella oleva todellisuus jää.

Uskonnottomuus ja moraali

Usein kuulee uskovien – jopa teologisesti oppineiden kirkonmiesten – väittävän, että ilman uskontoa ei voi olla moraalia. Ateisti ei näin väittävän uskovan mielestä voi olla moraalinen ja jos on, tämä johtuu siitä, että ateisti elää kristillisessä kulttuurissa. Kuitenkin moraalisuus on ihmisen, sosiaalisen eläinlajin, lajiominaisuus: kaikki normaalit ihmisyksilöt kasvavat moraalisiksi yhteisössä. Mikäli moraalia ei olisi evoluutiohistoriassamme kehittynyt, ihmislaji ei olisi sellainen kuin se on.

Moraali on olennainen ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen säätelijä, siksi meillä on voimakkaita emootioita, jotka liittyvät tekojen tuomitsemiseen tai palkitsemiseen. Ihmisellä on myös luontainen kyky antaa anteeksi, jos loukkaava teko ei ole tahallinen, tai jos teon tekijä osoittaa katumusta ja anteeksiantoa.

Emootiomme ovat luonnonvalinnan tulosta. Moraaliin sekä moraalisuuteemme liittyvät rankaisemista ja palkitsemista ohjaavat emootiot ovat vaistomaisia, eivät tahdonalaisia. Tunne tulee ensin, reaktio siihen myöhemmin. Tunteen vallassa järkevä pohdiskelu on usein vaikeaa. Mitä voimakkaampi emootio, sitä hankalampaa sen sammuttaminen harkinnan avulla. Tunteet ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja pakottavat aivot ajattelemaan niiden asettamissa puitteissa. Järki seuraa tunnetta, tahtoen tai tahtomattaan.

Kasvatuksen ja sosiaalisen kokemuksen myötä opimme, millaiset teot ovat kulttuurissamme tuomittavia ja millaiset palkitsemisen arvoisia, mutta kulttuurit eivät loppujen lopuksi eroa kyseisten tekojen osalta kovinkaan paljon.

Tämä johtuu siitä, että lajimme on kehittynyt juuri tietyn tyyppiseksi moraaliseksi olennoksi. Tervettä ihmisyksilöä on mahdotonta saada hyväksymään ajatusta siitä, että vaikkapa oman äidin raiskaaminen olisi hyvä, moraalinen teko. Tai oman kiltin isän kiduttaminen. Tai vastasyntyneen oman vauvan syöminen elävältä.

Nämä ovat ääriesimerkkejä, mutta esimerkiksi yhteisön jäseneltä varastaminen tai hänen murhaamisensa tuomitaan kaikissa yhteiskunnissa, heimoissa ja valtioissa.

Murha tosin hyväksytään joissakin yhteisöissä rangaistuksena. Varkaus hyväksytään verotuksena tai kaupankäyntinä. Poikkeuksia voi keksiä lisääkin, mutta sääntö pätee. Länsimaisen hyvinvointivaltion asukas ei koe lehtiä tai laajakaistaa markkinoivaa puhelinmyyjää varkaana, vaikka tämä sellaiseksi voidaan helposti tulkita. Kuitenkin rahojen menettämiselle tarjotaan vastinetta, aivan kuten asunnon vuokralle. Liian korkea hinta mistä tahansa on kuitenkin varastamista. Kauppa se on joka kannattaa.

Moraalin reunaehdot

Ihmisen lajityypilliset ominaisuudet asettavat moraalille tietyt reunaehdot. Toisilla, luonnonvalinnan myötä aivan erilaisiksi kehittyneillä lajeilla, ei tällaisia estoja ole. Joillakin lajeilla sen sijaan on esimoraalia, joka muistuttaa ihmisen moraalista käyttäytymistä.

Uskontojen erilaiset yhteisöelämää koskevat moraaliopit ovat seurausta evoluution synnyttämästä ihmislajin moraalisuudesta, ei päinvastoin. Jeesuksen suuhun laitettu vuorisaarna sisältää opetuksia, jotka ovat paljon vanhempia kuin kyseinen kirjallinen dokumentti.

Kultainen sääntö – tee toisille kuten toivot heidän tekevän itsellesi – löytyy jo kungfutselaisuudesta (n. 500 eaa.). Buddhalaisuus (500-luku eaa.) ja intialainen kokoelma Manun lait (n. 200 eaa. - 200) sisältävät runsaasti moraaliopetuksia, jotka löytyvät myös kristinopista. Antiikin Kreikassa moraalifilosofia oli erittäin pitkälle kehittynyt jo Sokrateen (n. 469 eaa. - 390 eaa.) aikana ja muun muassa Sokrateen oppilas Platon sekä Platonin oppilas Aristoteles kehittivät edeltäjiensä oppeja edelleen.

On siis syvästi virheellistä väittää, ettei olisi moraalia ilman uskontoa, koska moraali tulee aina ennen uskontoa – muutenhan jokainen uskonto eroaisi radikaalisti moraaliopeiltaan, samoin kuin sekulaarimpi moraalifilosofia.

Jos sen sijaan tarkastelee rinnakkain uskonnollisia ja filosofisia aatesuuntauksia, vaikkapa kungfutselaisuutta, kristinuskoa, islamia, buddhalaisuutta, hindulaisuutta, bushidoa, stoalaisuutta ja epikurolaisuutta, kaikista löytyy samoja piirteitä, ihmislajille tyypillisiä moraalisen käyttäytymisen prototyyppejä ja niitä koskevia moraaliopetuksia. On totisesti absurdia väittää, että ennen tai ilman kristinuskoa ei ollut tai ole moraalia.

Ihmisyhteisöjen moraalikäyttäytymisessä on toki myös eroja. Olosuhteet ja yksilöiden väliset erot vaikuttavat olennaisesti moraalisuuden ilmentymiin. Jossain tilanteissa tietynlainen käyttäytyminen on sallittua, toisissa tilanteissa taas ei.

Paha teko voi olla tietyissä olosuhteissa hyvä, esimerkiksi ihmisen tappaminen itsepuolustukseksi sodassa, samoin kuin ihmisen tappaminen tai tainnuttaminen väkivaltaisessa raiskaus- tai ryöstöyrityksessä. Moraalisesti ja juridisesti tappamisen oikeuttaminen on kuitenkin ongelmallista. Vihollisen tappaminen on tietenkin pääsääntöisesti oikeutetumpaa kuin oman ryhmän jäsenen tappaminen, sodassa suoranainen velvollisuus. Kuolemanrangaistus on aiemmin ollut pääsääntö, nykyään sitä vastustetaan laajasti, ainakin länsimaissa. Moraali siis muuttuu, uskonnoista riippumatta.

Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on monissa osavaltioissa käytössä ja yleensä sitä kannattavat uskonnolliset republikaanit. Liberaalit demokraatit, joille uskonto ei ole niin tärkeää, vastustavat kuolemanrangaistusta humanitaarisista, siis moraalisista, syistä. 

Toisaalta kristinuskon opetusten pohjalta kuolemanrangaistuksen vastustaminen on täysin perusteltua. Vastaavasti uskonnoton voi keksiä uskonnosta riippumattomia perusteluja kuolemanrangaistukselle. Tai sitä vastaan. Näin ollen uskonto on irrelevantti asia moraalin kannalta. Uskonnosta itsestään ei seuraa mitään – vasta perustelut ratkaisevat.

Myös kristittyjen moraali eroaa siis melkoisesti paikasta ja tilanteesta riippuen. Ei ole ylipäätään mielekästä puhua kristillisestä moraalista. Usein sanotaan, että armo olisi kristillisen moraalikäsityksen ytimessä. Armo tunnetaan kuitenkin jo paljon vanhemmissa moraaliopeissa. Loukkaajan ilmentämä katumus aiheuttaa yleensä automaattisesti armon ja anteeksi antamisen tunteita loukatussa. Tämäkin riippuu loukkauksen asteesta.

Myös kristitty voi olla armoton, tappaa ja tehdä petoksen, valehdella tai raiskata. Sota on tilanne, jossa hyvinkin moraalinen kristitty mies voi muuttua peilikuvakseen. Tämä on nähty esimerkiksi Vietnamin sodassa. Sodassa tappaminen ja ydinpommin pudottaminen vihollisen niskaan tulee kristittyjenkin mielestä hyväksyttäväksi, moraaliseksi teoksi.

Tämäkin osoittaa, että kristinusko on moraalin kannalta täysin merkityksetöntä. Jeesuksen suuhun laitettu opetus toisen posken kääntämisestä on suurimmalle osalle ihmisistä niin mahdoton, ettei edes kristitty voi sitä noudattaa. Tästä syystä tekopyhyys kuuluu olennaisena osana mihin tahansa uskontoon tai moraalikoodistoon, joka vaatii ihmiseltä mahdottomia.

Tietenkin on tapauksia, joissa nimenomaan uskoon tulo auttaa ihmistä tulemaan moraalisemmaksi. Alkoholisoitunut rikollinen, joka vankilassa kääntyy vaikkapa kristinuskoon, voi todella tehdä parannuksen. Näissä tapauksissa uskoon tullut henkilö yleensä omaksuu pyhän kirjan moraaliopit tavallista jyrkemmin eli hänestä tulee melko fanaattinen.

Vastaavasti sekulaarin moraalin ja ihmisoikeuksien kannalta liian jyrkästi omaksutut uskonnolliset moraaliopetukset voivat näyttäytyä tyystin moraalittomina. 

Usein uskonnolliset fundamentalistit eivät välitä lainkaan toisuskoisten, uskonnottomien tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Myös naisten aseman kannalta uskonnollinen kiihkoilu voi olla huolestuttavaa tai jopa suorastaan katastrofaalista. Taliban-hallinto ja Saudi-Arabian wahhabismi ovat tästä karmeita esimerkkejä. Joka tapauksessa, jos ihminen aidosti kokee parantuvansa uskoontulon myötä, siinä ei ole mitään pahaa.

Yleistäen voidaan todeta, että institutionalisoitunut uskonto – kirkko, ja islamissa ulama eli lainoppinut papisto – pääsääntöisesti vastustaa moraalista edistystä. Uskonnolliset instituutiot eivät vapaaehtoisesti luovu uskonnottomien silmissä moraalittomiksi muuttuneista opeistaan. 

Samalla tämä osoittaa, että moraali ei ole absoluuttista vaan muuttuvaa. Kirkko tulee aina moraalin perässä: moraalin puolesta pitää siis taistella – usein nimenomaan uskontoa vastaan.

Luonnollisen moraalilain teoria

Teologien pitäisi tuntea katolinen ja luterilainen luonnollisen moraalilain teoria. Kuitenkaan tästä ei näy merkkiäkään kun he usein hyökkäävät uskonnottomia vastaan ja väittävät, ettei moraali ole mahdollista ilman uskontoa.

Pitkään teologit olettivat, että moraalia ei voi olla ilman uskontoa. Kuitenkin kyseiseen näkemykseen alettiin suhtautua kriittisesti jo myöhäiskeskiajalla. Teologi Gregorius Riminiläinen (n. 1300–1358) esitti ajatuksen, jonka mukaan moraaliperiaatteet koskevat ihmistä vaikka olettaisimme (etiamsi daremus), ettei Jumalaa olisikaan olemassa. 

Tämä tarkoittaa sitä, että luonnollisen moraalilain edellyttämät käyttäytymismuodot voi halutessaan omaksua Raamatusta, mutta se ei suinkaan ole välttämätöntä.

Uskontojen pyhät kirjat saattavat toki motivoida yksilöä olemaan moraalinen, samalla kun antavat muutakin elämänsisältöä, mutta samalla on selvää, ettei vaikkapa Raamattu sisällä selkeitä, eri aikakausille soveltuvia suoria moraalisääntöjä. Näin ollen luonnollista moraalitajua edellytetään joka tapauksessa sovellettaessa käyttäytymisohjeita ja eettisyyttä jokapäiväisessä elämässä.

Myöhemmin luonnolliseen moraalilakiin sisältyvä ajatus jokaiselle yksilölle kuuluvasta ihmisarvosta tuli Euroopassa tunnetuksi erityisesti Immanuel Kantin filosofiassa. Jo Aristoteleella ja antiikin stoalaisilla oli vastaavia käsityksiä ihmisyksilön moraalisesta arvosta.

Eli oppineen teologin pitäisi kyllä tietää, ettei moraalisuus edellytä uskontoa vaan päinvastoin. Jos ja kun uskonto sisältää moraalisääntöjä, ne ovat kaikissa uskonnoissa pääosiltaan huomattavan samanlaisia.

Myös luterilaisuudelle nimensä antanut Martti Luther (1483–1546) tiesi tämän. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee luonnollista moraalilakia erinomaisessa teoksessaan Synti – ajatuksin, sanoin ja töin (WSOY 2005). Samassa yhteydessä hän toteaa: 

”Myös etiikassaan Luther nojasi perinteiseen luonnollisen moraalilain ajatukseen. Ei ole olemassa erityistä kristillistä etiikkaa, vaan ihmiset hoitavat keskinäisiä suhteitaan luonnollisen järkensä avulla.”

Toisin sanoen teologi, joka väittää, ettei ilman uskontoa voi olla moraalia, joko vääristelee totuutta tai on unohtanut luterilaisuuden perusasiat. Tämä koskee niin paavia, piispoja, kardinaaleja, pappeja kuin yliopistoteologeja. Kirkko tulee aina moraalin perässä.

Jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään

Altruismi, epäitsekkyys, kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, yhteisön uskonnosta tai uskonnoista riippumatta. Maailmassa on noin 10 000 uskontoa ja siten on ilmeistä, että eri uskonnoissa hieman eri muodoissa ilmenevät moraaliopit perustuvat ihmislajille tyypillisiin moraaliemootioihin ja niiden järkiperäiseen selittämiseen sekä oppien vähittäiseen kehittelyyn. Luonnonvalinta ja kulttuuri lyövät tässäkin iloisesti kättä.

Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä emootioiden ohella ja myös niiden pohjalta on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin tavallista on, että heidät jopa täysin epäinhimillistetään eli demonisoidaan. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Sisä- ja ulkoryhmäjaon myötä vain sisäpiirin jäseniin kohdistetaan moraalista empatiaa. Heille myös sallitaan asioita, joita ulkoryhmän jäsenille ei sallita. Ulkoryhmä puolestaan on moraalisesti joko merkityksetön tai siihen suhtaudutaan vihollisena. Vihollisuuden aste vaihtelee neutraalista välinpitämättömyydestä äärimmäiseen vihamielisyyteen. Kaikkea mahtuu näiden ääripäiden väliin ja toisinaan ulkoryhmä muuttuu sisäryhmäksi tai päinvastoin.

Jyrkkä jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään pätee tietenkin myös ateismin ja uskonnon väliseen vastakkainasetteluun: valtiojohtoinen pakotettu ateismi, jollainen oli vallassa Neuvostoliitossa, on syvästi moraalitonta, rikos ihmisyyttä vastaan. Neuvostojärjestelmässä vakiinnutetun niin sanotun tieteellisen ateismin taustalla on marxismileninismi, joka omaksutaan uskonnon kaltaisena absoluuttisena doktriinina, pakotettuna tai vapaaehtoisesti.

Poliittisissa ideologioissa ylipäätään manifestoituu ihmislajille tyypillinen vahva sisä- ja ulkoryhmäjako. Useimmiten ulkoryhmään, toisiin, liitetään pääasiassa negatiivisia ominaisuuksia ja kuten todettua, pahimmassa tapauksessa toiseus demonisoidaan täysin. 

Tällaista ajattelua tapaa edelleen muun muassa Vapaa-ajattelijain liitossa, jonka jäsenkunnassa on useita vanhan liiton kommunisteja aktiivisesti vastustamassa uskontoja vanhojen rakkaiden marxistisleninististen oppien pohjalta. Nuoremmilla ateisteilla ei välttämättä aivan näin jyrkkää uskonnonvastaisuutta ilmene. Moni uudemman polven vapaa-ajattelija jopa aidosti kannattaa uskonnonvapautta ja pyrkii edistämään vakaumusten tasa-arvoa.

Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksesta ja poliittisesta kannasta, tekevät pahoja tekoja, ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”.

Myös totalitaristinen ja jyrkkiä viholliskuvia rakentava poliittinen aate johtaa joskus tavalliset ihmiset absoluuttisen pahuuden ääreen. En kuitenkaan osaa sanoa, voiko esimerkiksi natsismi tai kommunismi saada hyvän ihmisen tekemään äärimmäisen pahoja tekoa aatteensa nimissä. On ylipäätään kyseenalaista olettaa, että joku ihminen olisi täysin hyvä tai täysin paha. Sen voi turvallisesti sanoa, että yksistä tulee helpommin pahoja, toisista ei millään.

Voin esimerkiksi itse vannoa, ettei minusta minkäänlaisissa olosuhteissa tulisi uskovaa, natsia tai kommunistia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta ateismini ja ihmisoikeusaktivismi jää. Tässä on tietenkin se paradoksi, että jos Jumala antaisi itsestään vastaansanomattoman ilmoituksen, jota en mitenkään voisi epäillä, ateismini olisi virheellinen kanta.

Tähän voidaan kuitenkin todeta sen, että tällaisessa tapauksessa tietäisin, että Jumala on olemassa, jolloin uskoa ei tarvittaisi. Ateismini säilyisi suhteessa kaikkiin tähän asti kuvailtuihin ja keksittyihin jumaliin. Uusin, itsensä vastaansanomattomasti todistanut Jumala olisi kuitenkin sellainen, jonka olemassaolo olisi tiedon, ei uskon, asia. Millainen Jumala se sitten olisi on totisesti mielikuvituksen heiniä.

Jotenkin minusta jumalten jumalaiseen luonteeseen kuuluu se, että niitä ei oikeasti ole olemassa. Jos Jumala tulisi kadulla vastaan tai hakisi kaveriksi Facebookissa, se ei tuntuisi Jumalalta, koska siihen ei tarvitsisi uskoa. Lisäksi olen varma, että minulla säilyisi epäilys: tuo ei voi olla Jumala, se on huijari.

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin aivan kuten de facto uskonto. 

Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan syväekologisen Jumalan, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkola ei täsmällisesti ottaen ole ateisti, juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologiansa tähden.

Toisaalta Linkola on vanhemmiten suuttunut uusateisteille ja liittynyt vihreää ideologiaa omaksuneeseen ja nöyryyttä peräänkuuluttavaan evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaikka varmasti edelleen toivoo suurimman osan ihmiskuntaa kuolevan. 

Linkola on mielestäni käsittänyt kristinuskon väärin. Kristinuskossa Jumala uhraa ainoan poikansa ihmiskunnan puolesta, mutta Linkola haluaa uhrata ihmiskunnan itsensä ja muutaman syväekologitoverinsa puolesta.

Syvähenkisyys ilman uskontoa

Yritän seuraavaksi kuvailla, millaista on eettinen, esteettinen, henkinen ja syvähenkinen elämä ilman uskontoa. Voiko ateisti kokea samanlaisia henkisyyteen eli spirituaalisuuteen liittyviä tunteita kuin uskova, mutta toisin kuin uskova, kokonaan ilman uskoa yliluonnolliseen maailmaan tai olentoihin? Kyllä voi.

Edellä kirjoitin moraalin perustuvan ihmisen lajityypillisiin emootioihin. Tunteet eivät kuitenkaan – tietenkään – sellaisenaan oikeuta mitään. Inhon tai vihan tunne syntyy spontaanisti, mutta inhoon ja vihaan perustuva moraali tai politiikka voi olla ja yleensä onkin syvästi epäeettistä, suorastaan epäinhimillistä.

Poliittinen tai uskonnollinen fundamentalisti voi inhota ja vihata homoseksuaaleja tai vääräoppisia, mutta inhon tai vihan tunne ei oikeuta näiden ryhmien syrjintää. Silti poliittiset ja uskonnolliset fanaatikot useimmiten yrittävät oikeuttaa joidenkin yksilöiden tai ryhmien ihmisoikeuksien polkemisen inhollaan ja väittävät oikeutuksen perustuvan Raamattuun tai käyttäytymistavan oletettuun luonnonvastaisuuteen.

Tämä on virheellistä päättelyä – näin ajatteleva jättää kokonaan vastaamatta kysymykseen miksi syrjintä on oikeutettua ja miksi inhottu käytös on väärin; mitä haittaa homoseksuaalisudesta muka on heteroille?

Pyhään tai vastaavasti luonnollisuuteen vetoaminen ei ole pätevä argumentti, koska silloinhan kuka tahansa voisi vedota keneen tai mihin tahansa, mitä pitää pyhänä tai luonnollisena, vaikka naapurin Reijoon: ”Homoseksuaalit eivät saa mennä naimisiin, koska naapurin Reijo sanoo niin.” 

Vaihda naapurin Reijo Raamattuun tai Koraaniin, niin huomaat, ettei perustelu ole pätevä. Kaikki ihmiset – läheskään kaikki – eivät usko Raamattuun tai Koraaniin, mutta silti valitettavan moni uskova haluaa pakottaa kaikki elämään kuten Raamattu tai Koraani määrää. Eri asia on sitten se, elävätkö he itsekään sillä tavalla: usein fanaattinen homoseksuaalisuuden vastustaja paljastuu myöhemmin homoseksuaaliksi.

Itse olen sekulaari humanisti ja pyrin oikeuttamaan eettiset sekä poliittiset näkemykseni rationaalisesti, vetoamatta mihinkään pyhään kirjaan tai aatteeseen. Sekulaari humanismi on eräänlainen vakaumus, mutta mikään poliittinen tai uskonnollinen aate se ei ole.

Sekulaari humanismi on poliittisesti riippumaton maailmankatsomus, joka perustuu ihmisen kunnioittamiseen, empatiaan, järkeen, humanismiin, ihmisyyteen. Sen taustalla on kyky samaistua toiseen, vaikka toinen olisi erilainen, uskoisi eri asioihin ja kannattaisi eri aatetta. Sekulaari humanismi on lähellä poliittista liberalismia, mutta markkinoiden säätely ja talouspolitiikka eivät ole sekulaarin humanismin keskiössä: sekulaari humanisti voi kuulua mihin tahansa puolueeseen.

Tosin perussuomalaisille tämä lienee mahdotonta, koska puolueen ohjelma perustuu kristillis-sosiaalisille arvoille ja kansallismielisyydelle. Eettinen nepotismi, oman ryhmän suosiminen toisten kustannuksella, on sekulaarin humanismin vastaista. 

Samoin kristillisyys puoluetta määrittävänä vakaumuksena sulkee tietenkin pois mahdollisuuden olla tasa-arvoinen puolueen jäsen, jos sattuu olemaan uskonnoton tai kuulumaan johonkin toiseen uskontoon. Tietenkin myös Kristillisdemokraatit ovat tässä suhteessa puolue, johon kuuluminen melko varmasti sulkee sekulaarin humanismin pois.

Jos sekulaarin humanismin haluaa välttämättä tiivistää, sitä voisi sanoa elämän kunnioittamiseksi ja toiseuden suvaitsemiseksi. Sekulaari humanismi on rauhantahtoista ja siinä luotetaan dialogiin, rationaaliseen keskusteluun. Sekulaari humanisti ei uhkaile väkivallalla eikä esiinny väkivaltaisesti. 

Sekulaarin humanismin taustalla on ajatus universalismista, etiikasta, joka on yleismaailmallista ja yleispätevää. Sekulaari humanisti puolustaa siis yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Tämä on monissa teorioissa kulttuurieroihin perustuvan moraalirelativismin täydellinen vastakohta.

Vapaa henki

Oleminen ilman uskontoa on silkkaa nautintoa. Olla yksin, silmät kiinni, maata vuoteella, kuunnella maailman huokauksia, ja ajatella. Olla yhdessä rakkaan kanssa, tehdä kauniita asioita. Nauttia läheisten seurasta, katsella lasten kasvamista ja kehittymistä. Tämä on syvähenkistä elämää par excellence.

Uskonnoton nauttii tietenkin elämästä täysin rinnoin, aivan kuten uskovakin. Usko Jumalaan ei tuo mitään olennaista lisää esteettisiin, eettisiin tai muihin emotionaalisiin huippukokemuksiin. Ihminen on rakentunut sillä tavalla, että samat tunnetilat elähdyttävät meitä. Vastaavasti huolestumme ja murehdimme samoista asioista, ellei nyt uskovalla satu olemaan pari ylimääräistä syntiä harteillaan. Synnistä uskonnoton on vapaa, se on varmaa.

En osaa arvioida, tuoko synnintunto lisää raskautta omantunnontuskiin. Jos on vaikkapa pettänyt läheisen luottamuksen, uskova saattaa kokea sen suurempana pahana kuin uskonnoton. Tällaisessa tapauksessa läheisen ohella on rikkonut Jumalan sanaa vastaan ja joutuu katumaan molempien edessä.

Toisaalta Jeesus kuulemma antaa kaikkien synnit anteeksi. Paitsi sen, joka luopuu pyhästä hengestä. Minä olen siitä luopunut jo 11-vuotiaana, jos muistan oikein. Pyhä henki ei minua voisi vähempää kiinnostaa. Onnekseni en usko edes Jeesukseen, joten hänen tuomionsakaan ei voisi vähempää minua kiinnostaa. Jeesukseen uskovien minulle tästä jumalanpilkasta langettama tuomio puolestaan lähinnä huvittaa minua. 

Tietysti olen myös surullinen niiden puolesta, jotka vilpittömästi haluavat minulle – pahalle ateistille – pelkkää hyvää ja rukoilevat puolestani. Tietenkin rukous puolestani on kaunis ele ja jollain tasolla osaan sitä arvostaa.

Tunteminen on täysin subjektiivista, omakohtaista. En voi konkreettisesti tietää, miltä joku asia jostakin toisesta tuntuu. Tunnen tietoisuuden välittömällä tasolla vain oman elämysmaailmani. Uskonto on sille, elämysmaailmalleni, tunteilleni, täysin merkityksetön asia. Vain silloin uskonto koskettaa elämääni, kun joku sen nimissä syyllistyy vääryyksiin. Silloin minussa nousee oikeamielinen närkästys. Tähänkään ei siis tarvita uskontoa kuin laukaisevana tekijänä.

Henkisyydestä

Henkisyys, spirituaalisuus, on varmasti uskonnottomalle samanlainen tuntemus kuin uskovalle. Uskonnoton vain ei anna henkisyydelle mitään yliluonnollista merkitystä ja tulkintaa. Henkisyys sinänsä on mahdoton määriteltävä. Määrittelen sen kuitenkin tässä yhteydessä siksi, miltä jokin tuntuu, kuten aiemmasta tarkastelustani voi jo päätellä. Määritelmä on helppo ja yksinkertaistava, mutta tarkoitukseni ei tässä ole pohtia tietoisuusfilosofian vaikeita probleemoita.

Henkisyyttä on monella tasolla, tavallisesta arkikokemuksesta huippukokemuksiin, äärimmäiseen esteettis-eettiseen nautintoon tai rakkauden voimaan. Nämä huippukokemukset ovat syvähenkisiä: niissä olentoni värähtelee kokonaisuutena, syvimpiä kerroksia myöden. Tiedostan ne samalla kirkkaasti, tunnen kokonaisuuden värinän selkäpiissäni. Sulaudun maailmankaikkeuteen, tunnen sen sykkeen suonissani – aistin muinaiset valtameret ja tähtipölyt, joista ihminen on syntynyt sekä rakentunut.

Usein kysytään retorisesti, mikä on elämän tarkoitus. Vastaus on helppo. Intohimo. Intohimoinen rakkaus. Intohimoinen rakkaus elämään. Tämä sisältää kaiken: rakkauden rakastettuun, lemmikkiin, sukulaisiin, ihmisyyteen, luontoon, olemassaoloon, taiteeseen, tieteeseen, tietoon, opiskeluun, ja tietenkin elämään itseensä.

Vastoinkäymiset ja kohtalon kolhut tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ne pitää voittaa, niistä pitää ottaa opiksi. Tappio on helppo kääntää voitoksi, jos vain tahdonvoimaa on riittävästi. Tahdonvoima edellyttää intohimoa: mitä enemmän intohimoa, sitä teräksisempi tahto. Samurain sana on kovempi kuin metalli, kyynisen koulukunnan opit viisauden ydin. Me olemme eläimiä, koiria, me ihmiset. Olemme maailmankansalaisia, maailmankaikkeuden lapsia, tähtipölyä ja valtamerten suolaista vettä.

Intohimo on henkisyyden korkein huippu. Uskoisin, että uskovan Jumalaa kohtaan tuntema rakkaus ja tunne Jumalan vastarakkaudesta on parhaimmillaan väkevän intohimoista. Sitä en osaa sanoa, auttaako usko sairauden tai rakkaimpien menetyksen kestämisessä sekä voittamisessa, mutta uskonnottomissakin on tässä suhteessa valtavia yksilöiden välisiä eroja, joten eittämättä näin on myös uskovissa.

Henkilökohtaisesti, elämän sotakorkeakoulun kasvattina, voin vahvistaa Friedrich Nietzschen kuuluisan maksiimin: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Tämäkin on yksilökohtaista; yhdet kaatuvat, toiset kestävät; yksi taittuu, toinen vain taipuu, ja ponnahtaa heti kohta takaisin. Nopea toipumis- ja palautumiskyky on selvästi osittain yksilöllistä, osittain opittua. Harjoittelu tekee mestarin. Koettelemukset kasvattavat.

Henkisyys on tietysti luovuuden ytimessä. Luova työ, luominen, vaatii paljon henkeä, joskus kovaakin henkeä. Kovaa kuin metalli, kovempaa, kovempaa kuin samurain sana. Se on kevyttä kuin sitä tarkoittava ranskan kielen sana esprit, mutta älkää ottako sitä kevyesti. Ette osaa aavistaakaan, kuinka paljon raskasta työtä sen vaaliminen ja kasvattaminen vaatii. Kun teillä on se, se tulee kevyesti, itsestään, ilman yrittämistä. Tahto on voimakkaimmillaan silloin kun sitä ei tarvita ollenkaan.

Pelkäänkö kuolemaa?

Entä kuolema? Usein kuulee väitteen, että uskontojen taustalla on kuolemanpelko. Moni uskova haaveilee paratiisista, taivaasta, elämästä kuoleman jälkeen. Minulle kaikki sellainen on täysin yhdentekevää. En pelkää kuolemaa, en välitä siitä lainkaan. 

Olen opiskellut bushidoni ja olen valmis kuolemaan joka aamu kun herään. En tietenkään toivo kuolemaa enkä sitä tavoittele, mutta oma kuolemani on minulle vailla merkitystä. Jos kuolema tulee kärsimyksen kautta, kärsin. Jos se tulee nopeasti, tulkoon. Minua asia ei kiinnosta.

Uskovaa voi lohduttaa myös se, että kuoleman jälkeen voi uudelleen tavata rakkaansa taivaassa tai paratiisissa. Tähän liittyy useita tietoteoreettisia ja konkreettisia ongelmia, joihin en tässä lukijan kiusaksi mene. Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on käsitellyt aihetta mestariteoksessaan Huonon vuoden päiväkirja. Se on muutenkin erinomainen kirja. Siinä on kaikki elämästä – ja kuolemasta.

Minulle kuolema on lopullinen, koska olen ahkeran ja pitkän tieteen sekä filosofian opiskelun myötä vakuuttunut siitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Kun aivoni lakkaavat saamasta happea, minä lakkaan olemasta. Olen aivojeni tuote, ilman aivoja en ole.

Ateisti Sam Harris on teoksessaan Uskon loppu spekuloinut kuoleman jälkeisellä elämällä ja aineesta riippumattomalla tietoisuudella. Mielestäni Harris ei tässä suhteessa ole rationaalinen. Hän vaikuttaa buddhalaiselta, joka taistelee patriarkaalisia uskontoja vastaan.

Harris tuntuu olettavan, että todistustaakka sielun tai kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuudesta on niillä, jotka niihin eivät usko. Itse asiassa Harris itse on velvollinen todistamaan väitteensä niiden olemassaolosta.

Vielä en ole tieteellisessä kirjallisuudessa ja omissa pohdiskeluissani havainnut mitään, mikä viittaisi tietoisuuden säilymiseen aivokuoleman jälkeen. Tietoisuusfilosofia on eri asia, siinä mahdollisuudet ovat rajattomat, jos vain mielikuvitusta riittää. Toistaiseksi henki, sielu tai tietoisuus ilman ruumista ei ole kirjoittanut tai ilmoittanut aiheesta, joten lopullinen näyttö puuttuu.

Kuolema on uni, josta ei herättyään muista mitään, mutta josta ei herää. Miltä tuntuu nukkua tiedostamatta nukkuvansa? Kuolema tuntuu samalta: ei miltään. Siksi sitä on järjetöntä pelätä, mutta toki sallin virvatulet niille, joita ne lämmittävät, kuten Sam Harrisille.

Surenko sitä, etten koskaan enää tapaa rakkaitani ja ystäviäni, jotka ovat kuolleet? En sure. He elävät muistoissani, kunnes liityn heidän seuraansa ikuisessa pimeydessä. Siellä, missä kukaan eikä mikään ole olemassa.

Ystäväni Tapani

Sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi menehtyi äkillisesti kotonaan aamuyöllä 3.10.2009. Hän oli tuolloin Helsingin Vapaa-ajattelijain hallituksen ja päätoimittamani Vapaa Ajattelija -lehden toimitusneuvoston aktiivinen jäsen. Itse toimin samaan aikaan sekä Helsingin Vapaa-ajattelijoiden että Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajana. 

Tapani oli paras ystäväni, oikea käteni, harmaa eminenssi, joka auttoi minua myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän kutsui itseään leikillisesti takapiruksi.

Olimme lauantaina, vuoden 2009 lokakuun 3. päivänä, varhain aamulla lähdössä Kotkaan alustamaan Humanistiseminaariin. Lähdin matkaan Helsingin rautatieasemalta. Tapanin piti nousta junaan Pasilasta.

Kun Vapaa Ajattelijan valokuvaaja Aleksi Kuitunen tuli vähän aamuseitsemän jälkeen yksin junaan Pasilasta, ihmettelimme, missä Tapani mahtoi olla. Lähetin Tapanille tekstiviestin, kysyen, oletko junassa. Tapanin puoliso soitti saman tien ja kertoi suru-uutisen.

Junamatka Kotkaan meni Tapanin kuolemaa koskevia tekstiviestejä lähetellessä ja kysymyksiin vastaillessa, sekä Aleksin kanssa jutellessa, tavattoman sekavien tunteiden vallassa. Järkytys oli suuri, mutta sitä ei päässyt julkisessa tilassa, Aleksin läsnä ollessa, käsittelemään. 

Samoin oli Kotkassa, jossa koko ajan olin ihmisten seurassa ja jouduin vielä esitelmöimäänkin varsin oudoissa tunnelmissa. Muistan, että olo oli lähinnä surrealistinen. Esitelmäni alussa pidin tietenkin lyhyen muistopuheen Tapanille.

Viimeisen illan Tapani vietti kotona puolisonsa sekä heidän lemmikkimarsujensa kanssa. Tapanin leski kertoi minulle seuraavana iltana puhelimessa, että Tapani odotti innolla Kotkan matkaa.

Tapani ehti lyhyenä aktiiviaikanaan tehdä valtavasti vapaa-ajattelun eteen. Hän auttoi rakentamaan uskomaton.fi -internetsivustoa ja Helsingin Vapaa-ajattelijain internetsivuja. 

Tämän toiminnan ohella Tapani jatkoi väsymättä tärkeää työtään Vapaa Ajattelijan toimitusneuvostossa sekä ylipäätään toimi erittäin aktiivisesti Helsingin Vapaa-ajattelijoissa. 

Tapanin suhteilla saimme nopeasti erinomaiset välit lukuisiin yhteistyökumppaneihin, joiden avulla helmikuun 2009 suuri uskonnonvapausseminaari Helsingin Tieteiden talolla onnistui paremmin kuin uskalsimme kuvitellakaan. Kaikki Tapanin tunteneet ihmettelevät, miten mies ehti ja jaksoi tehdä niin paljon.

Tapani rakasti väittelyä ja erityisesti hän piti heppoisten perustelujen tai onttojen mielipiteiden romuttamisesta. Sen Tapani teki joskus suorastaan musertavalla tavalla. Tavattoman älykkäänä ja oppineena, sekä sivistyneenä ja humaanina, Tapani kuitenkin pyrki väittelyissä kasvattamaan, opettamaan, vastapuolta. Joskus hän toki kiivastui ja moni sai hänestä leppymättömän vastustajan.

Hänen mittava yliopistouransa ja poliittinen vaikuttamisensa ulottui myös vaikkapa Vapaa-ajattelijain sähköpostilistan väittelyissä nähtyihin salamannopeisiin oivalluksiin ja teräviin sivalluksiin. 

Tapani oli kokenut kehäkettu sekä retoriikassa että taktiikassa ja vihreissä hän taivutti puoluejohdon monta kertaa järkevälle kannalle pelkästään sähköpostiväittelytaidoillaan.

Tapani oli viisain ja ystävällisin mahdollinen neuvonantaja. Sain kunnian olla hänen läheinen ystävänsä ja kuuntelin Tapanin neuvoja mielelläni.

Tapanilta jäi kesken Helsingin Vapaa-ajattelijain ja Vapaa-ajattelijain liiton rahoittama Cambridge Companion to Atheism -käännöstyö. Tein käännöksen loppuun rakkaan ystäväni muistoa kunnioittaen ja vaalien. Vastapaino julkaisi käännöksemme nimellä Ateismi lokakuussa 2010. Tapanin toive oli, että kirjasta tulisi yliopiston tenttikirja, monelle tieteenalalle.

Tapani oli sekularisti henkeen ja vereen, mutta samalla hän kunnioitti mielipiteiden ja katsomusten kirjoa. Hän oli sydämeltään liberaali humanisti par excellence. Tapani sanoi usein kasvotusten tapahtuvissa väittelyissä ”olkaamme yhtä mieltä siitä, että olemme asiasta eri mieltä”, jos tilanne uhkasi muuttua riidaksi. Tuo jos mikä osoittaa Tapanin suurisieluisuuden ja ystävällisyyden.

Hän oli väittelyissä kova pala vastustajilleen, mutta joskus – usein – juuri näistä väittelyistä syntyi luja, läheinen ystävyys. Niin myös minun kanssani. Meistä tuli läheiset taistelutoverit erään erittäin räväkän islamia koskevan sähköpostiväittelyn jälkeen.

Tapanin rakastettavin piirre oli eittämättä hänen lämmin humoristisuutensa. Loputon ideain virta ja suunnaton muistivaranto takasivat, että siellä missä Tapani, siellä vitsit eivät koskaan loppuneet. Tapani keksi uusia vitsejä koko ajan ja muokkasi vanhoja.

Muistojen lohdullisuudesta

Läheisen ystävän äkillinen poismeno on valtava shokki. Miten ateisti, uskonnoton, lohduttaa toisia ja itseään tällaisen tapahtuman kohdatessaan?

Antiikin Kreikan tunnettu filosofi Epikuros on lausunut kuolemasta seuraavasti: "Kun me olemme, kuolemaa ei ole ja kun kuolema on tullut, me emme ole.” Tässä on mielestäni kauniisti kiteytettynä ateistin käsitys kuolemasta. Se on ennen muuta tieteellinen käsitys, osa tieteellistä maailmankuvaa.

Nykyajattelijoista Kari Enqvist täydentää Epikuroon ideaa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan:

”Tieteelliseen maailmankuvaan sisältyy myös ymmärrys kaiken sattumanvaraisuudesta. Se tunnistaa luonnonvoimien myrskytuulille alistetun elämän tavattoman haurauden. Se opettaa meitä kunnioittamaan ja vaalimaan elämää sen kaikissa muodoissa, sillä vain elämä on kynttilä, joka kykenee valaisemaan kosmoksen pimeyttä.”

Elämä on ainutlaatuinen, huimaava sattuma, hauras ja ohikiitävä. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, kuoleman hetkellä minuus lakkaa. Ihminen jatkaa elämäänsä vain kättentöissään ja toisten ihmisten muistoissa. Häntä ei enää ole, mutta hänen muistonsa elää.

Tästä syystä halusin kirjoittaa Tapanista. Hän jäi muistoihimme, eikä muisto kuole niin kauan kun hänestä kerrotaan kirjoituksissamme. Ainakin minua tieto lohduttaa. Vaikka en elävään henkilöön enää koskaan törmääkään, voin törmätä Tapania koskeviin muistoihin.

Se, etten kuoleman jälkeen tapaa enää ketään läheistäni, ei minua liikuta, koska en ole enää siellä, missä kuolema minut kohtaa. Silloin olen muisto vain, mutta edelleen elävien valtakunnassa.

Selitettyä ja selittämätöntä

Skeptikko 4/2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Kaksi johtavaa tieteen kansantajuistajaamme julkaisivat kumpikin uuden teoksen melkein samaan aikaan syksyllä 2012. Kari Enqvist keskittyy kirjassaan jälleen uskonnollisuuden pohdiskeluun, ja Esko Valtaoja puolestaan selittää kaiken mahdollisen mahdollisimman perusteellisesti. Tai ainakin melkein. Teokset paljastuvat ansiokkaiksi ja paikoin humoristisiksi, mutta molemmissa on toki mukana myös vakavampia sävyjä.

Siinä missä kosmologian professori Kari Enqvist lähtee liikkeelle tiedemiesuransa alkuaikain muisteloista, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja aloittaa teoksensa kartoittamalla todellisuuden perimmäistä olemusta, tai oikeastaan sitä, onko todellisuutta edes olemassa. Pohdintojensa lomassa tekijä rienaa metafysiikkaa varsin kärkevästi.

Tuhansia sivuja ovat filosofit aikojen saatossa käyttäneet todellisuuden perimmäisen olemuksen hahmottamiseen – täysin turhaan. Mitään tieteellisesti merkittävää filosofit eivät todellisuudesta tai sen takana mahdollisesti olevasta tuntemattomasta ole sanoneet.

Enqvist on yhtä häijy, häijympikin. Hän piiskaa sarkastisesti finnifilosofiaksi nimeämäänsä näsäviisasta saivartelua, jossa samat, murrosikäiseltä kuulostavat itsestään selvät vastaväitteet esitetään aina uudestaan ja uudestaan niille, jotka väittävät jotain tietävänsä. Tämän totuusrelativistisen, pseudofilosofisen nokkavuuden vastapooliksi tekijä tarjoaa arkista tieteentekoa, joka hapuilustaan huolimatta löytää oikeaa tietoa.

Enqvistin ja Valtaojan väitteet varmasti suututtavat yliopistofilosofit ja harrastelijat yhtä lailla, mutta se juuri on heidän tarkoituksensa. Toki Valtaoja myöntää heti kättelyssä, ettei kukaan voi todistaa filosofista solipsismia vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Jokainen voi siis tykönään kuvitella, että hän yksin vastaa koko todellisuudesta eikä mitään muuta ole olemassakaan. Filosofit pääsääntöisesti luovat maailman omaksi kuvakseen. Osa heistä on jopa myöntänyt tämän.

Sen sijaan fysiikka on onnistunut selittämään kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. Valtaoja suhtautuu silti varsin skeptisesti mahdolliseen todellisuuden perimmäiseen selittämiseen, koska olemme aivojemme vankeja. Jossain muualla voi olla meitä viisaampia olentoja, joiden todellisuuskäsitys voi olla aivan toisenlainen. Professori spekuloi, josko näkemyksemme olisi hieman rajoittunut.

Silti suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat osoittaneet, että käsityksemme todellisuudesta ei voi olla kovin pahasti pielessä. Mikäli teoriat ja laskelmat eivät pitäisi paikkaansa, lukemattomat käytännön sovellukset eivät toimisi. Ne olisivat kuin eräänkin suuren tietotekniikkayhtiön viimeisimmän, kovasti ennalta hehkutetun älypuhelimen kartta. Mainitun kartan virheellisyys ei tosin todista GPS-paikannuksen ja sen myötä suhteellisuusteorian epäonnistumisesta vaan jostain aivan muusta.

Tiede vastaan filosofia

Valtaojan kirjan alkupuoli sisältää tiiviin paketin tieteen historiaa, tarkemmin sanoen tieteen ja filosofian saavutusten vertailua. Filosofia on aina ollut vertailussa heikoilla, kun puhutaan asioiden selittämisestä. Tieteellinen metodi on musertavan ylivoimainen. Enqvist on omassa kirjassaan tietenkin täysin samoilla linjoilla.

Tuttuja nimiä ei teoksista puutu. Lukemattomat ovat filosofien, kirkkoisien ja teologien erehdykset. Niitä korjaamaan on onneksi jostain aina ilmestynyt yksittäisiä tiedemiehiä, jotka ovat ymmärtäneet myös havaintojen päälle. Kirkon edustajat eivät välttämättä ole suostuneet katsomaan Galilein paholaisputken läpi Jupiterin kuita, mutta siellä ne vain ovat aina olleet, ne mokomat.

Aivan samat katoliselle kirkolle tavattoman häpeälliset faktat kertoo sekä Enqvist että Valtaoja. Viimeksi mainittu kuitenkin keskittyy historialliseen esitystapaan, Enqvistin korostaessa uskonnollisten piirien dogmaattisuutta. Filosofit ovat sentään yrittäneet selittää maailmaa, kun taas uskonoppineet ovat yleensä todenneet pyhien kirjoitustensa olevan riittävä selitys. Eli Jumala loi kaiken ja suu suppuun.

Fysiikka joutuu Valtaojan mukaan loppupeleissä vastaamaan melkein samalla tavalla. Jos joku kysyy, miksi kaikki on näin, fysiikka ei osaa vastata. Fysiikka kertoo vain miten asiat tapahtuvat. Perimmäisiin syihin tarvitaan edelleen muita selitysyrityksiä, kaikki yhtä hedelmättömiä.

Se laajenee sittenkin!

Valtaojan historiallinen tarkastelu etenee tieteestä maailmankaikkeuteen. Pitkään tiedemiehet välttelivät kysymystä maailmankaikkeuden syntymästä, koska Jumala kummitteli kysymyksen ympärillä. Ja kummittelee edelleen. Onko joku luonut sen? Miten se on voinut syntyä tyhjästä? Mihin se on muka voinut ilmestyä, jos mitään ei ole ollut?

Maailmankaikkeus on kuitenkin alkanut tyhjästä ja tätä näkemystä tukee valtava määrä todisteita. Maailmankaikkeus laajenee täsmälleen sillä tavalla kuin alkuräjähdysteoria ennustaa. Maailmankaikkeus myös näyttää kaukoputken läpi juuri sellaiselta kuin sopii odottaa: mitä kauemmas näemme, sitä nuoremmalta kosmos vaikuttaa. Kosminen taustasäteily ei selity muulla kuin nykyisellä teorialla kaiken alusta. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteorian olisi pakko olla pahasti pielessä, mikäli alkuteoria ei pitäisi paikkaansa.

Mutta minne se laajenee? Taas vaikeampi kysymys. Neliulotteinen maailmankaikkeus ei tarvitse viidettä ulottuvuutta ”ulkopuolelleen”, siis ”tilaa”, johon laajentua, toteaa Valtaoja.

Kun alkupamaus oli ohi, käynnistyi laajentumisen myötä entropia. Toisin kuin runoilijat ja mystikot ovat ajatelleet, alussa ei ollut kaaos. Päinvastoin. Nyt näkyvä järjestys on paikallista ja ohimenevää: maailmankaikkeuden kokonaisentropia kasvaa väistämättä. Kosmos laajenee kohti lämpökuolemaa. Onneksi olemme täällä ja voimme ihailla kaikkea tätä ennen sitä.

Tekijä käsittelee tässä yhteydessä myös multiuniversumihypoteesia.

Elämää maailmankaikkeudessa

Valtaoja tarkastelee teoksessaan myös maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, kuten ensimmäisessä kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2002. Myös kollega Enqvist sai palkinnon, teoksestaan Olemisen porteilla, vuonna 1999.

Valtaoja siirtyy uusimmassaan nopeasti pohtimaan sitä, miten elämä on saattanut syntyä maapallolle, ja siitä edelleen geologian kautta evoluutioon. Elämä syntyi maapallolle nopeasti, mutta mekanismi jäänee ikiajoiksi selvittämättä. Todisteita ei enää ole.

Elämää käsittelevän luvun 5. alussa professori tekee tunnustuksen: ”Kirjailijanurani eittämättömiin kohokohtiin kuuluu se ilta, kun löysin itseni katuojasta suuresti ihailemieni Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välistä.” Tätä komeammin ei mies lukua nimeltä ”Elämä” voi aloittaa, vaikka Valtaojan myöntääkin vain elvistelevänsä. Elvistelyyn on aihetta.

Ihminen ei ole evoluution päämäärä saati tarkoitus. Ihminen on laji muiden joukossa. Silti, ilman meitä, kukaan ei olisi täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Ehkä jossain päin kosmosta joku ihmettelee, mutta todennäköisesti hänkin epäilee olevansa yksin tai tavoittamattomien etäisyyksien päässä.

Kuten maailmankaikkeuden ja elämän kohdalla, tekijä esittelee lyhyesti myös ihmisen synnyn ja kehityshistorian. Nykytutkimus etenee niin hurjaa vauhtia, että aiheesta on hyvin vaikea kirjoittaa kirjaa, joka ei olisi vanhentunut jo ilmestyessään. Valtaoja mainitsee Juha Valsteen kokeneen jälleen tämän kohtalon viimeisimmän teoksensa kohdalla. Valste on kirjoittanut jo kolme yleistajuista esitystä ihmisen evoluutiosta. Vanhin, Ihmisen kehitys, on jo antiikkia – ja se on ilmestynyt vuonna 1991.

Ihmistä koskevassa luvussa Valtaoja seikkailee tietenkin myös älykkyyden ja tietoisuuden evoluution vesillä, joilla on aina vaarana ajautua yleistä mielipidettä uhkaaville karikoille. Tekijä luovii kivikoiden välissä taiten ja vain pari pientä ristiriitaisuutta muistuttaa geneettisen varianssin, ympäristön, mutaatioiden ja luonnonvalinnan muutosvoimien hurjasta vauhdista ihmisenkin kohdalla. 195 000 vuotta Etiopian Omojoen mutkasta minne tahansa on pitkä aika muidenkin ominaisuuksien kuin blondiuden, sinisilmäisyyden ja laktoositoleranssin evoluutiolle.

Pienestä, lähes mitättömästä, kantapopulaatiosta, geneettisestä pullonkaulasta, on vaellusten myötä vähitellen ympäri maailmaa kehittynyt huomattavan laaja kirjo erilaisia ihmispopulaatioita. Tämä on lajiutumisen esiaste ja sinänsä vahva todiste evoluution huimasta nopeudesta. Eri valintapaineissa samasta geenipoolista kehittyy uudenlaisia, ympäristöön paremmin sopeutuvia yksilöitä, ja sitä mukaa vähitellen toisistaan geneettisesti poikkeavia populaatioita. Ihminen on aina muuttunut ja muuttuu edelleen, myös geneettisesti. Ei populaatioiden välisissä geneettisissä eroissa ole mitään pahaa saati pelättävää.

Itä- ja länsisuomalaisten välinen geneettinen etäisyys on suurempi kuin pohjoissaksalaisten ja Brittein saarten asukkaiden välinen. Vastaavasti länsisuomalaiset ovat yhtä lähellä ruotsalaisia kuin itäsuomalaisia, mutta sen sijaan Pohjois-Suomen rajapinnassa lähellä toisiaan asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset eivät ole geneettisesti kovin läheisiä.

Jo hyvin pienet maantieteelliset erot ja ihmisten sekoittuminen vaikuttavat siis kauaskantoisesti, hyvin lyhyessä ajassa. Pienistä eroista suuria. Kuten Valtaoja toteaa, nykyihminen näyttää sekoittuneen myös parin varhaisemman sukulaislajinsa kanssa. Tämä kaikki, ihmisen evoluutiohistoria, on kansojen luonnollista sekoittamista keskenään. Näin luonto toimii.

Inhimillinen ihminen

Seuraavaksi tekijä tarkastelee ihmisen historiaa, jossa sotiminen on perinteisesti korostunut. Suuret valtiomiehet ovat varastaneet shown. Näiden asemesta pitäisi kuitenkin ymmärtää historian olevan tavallisten ihmisten historiaa, mikrohistoriaa.

Valtaoja toteaa, että ihmisen aggressiivisuus lienee kuitenkin pitkässä juoksussa vähentynyt. Tästä on kyllä näyttöäkin: nykyaikainen länsimainen oikeusvaltio on yksilölle ylivoimaisesti turvallisin paikka elää. Kognitiotieteilijä Steven Pinker on kirjoittanut aiheesta parissakin kirjassa.

Ihmisen historiaa käsittelevässä luvussa tekijä kertoo satakuntalaisten ja karjalaisten välisistä geneettisistä eroista, kun hän aiemmassa luvussa on pikkuisen vähätellyt ihmislajin sisäistä geneettistä diversiteettiä. Jotenkin länsi- ja itäsuomalaisten väliset erot perimässä vaikuttavat olevan helpompia hyväksyä kuin länsisuomalaisten ja pygmien. Jälkimmäisten välinen geneettinen etäisyys on tietenkin paljon suurempi (Cavalli-Sforza, Menozzi, Piazza: The History and Geography of Human Genes, Princeton University Press 1994).

Kyse on vanhoihin rotuoppeihin perustuvan rasismin pelosta, jota Valtaoja ei suoraan mainitse, mutta olisipahan omituista, jos samanarvoisuus, tasa-arvo, edellyttäisi samanlaisuutta. On näet ilmeinen tosiasia, että jo samojen vanhempien lapset, identtisiä kaksosia lukuun ottamatta, ovat geneettisesti erilaisia. Eihän tässäkään ole mitään pahaa, puhumattakaan sellaisesta, mikä tukisi sortoa tai eriarvoisuutta. Olemme erilaisia, mutta tasa-arvoisia, jos niin haluamme.

On äärimmäisen kyseenalaista sitoa tasa-arvon ideaali oletukseen geneettisestä samankaltaisuudesta. Sellainen ei rasismiin tepsi eikä sen pidäkään tepsiä. Siihen tepsii päinvastoin sen päivänselvän faktan kärsivällinen selittäminen, ettei erilaisuudesta seuraa eriarvoisuutta, jos niin haluamme. Tasa-arvo on politiikkaa, ei mikään geneettisessä samanlaisuudessa majaileva maailman ominaisuus.

Se, että natsit halusivat sortaa alemmiksi luokittelemiaan rotuja omien sairaiden poliittisten oppiensa pohjalta ei tarkoita sitä, etteivätkö kommunistit sortaisi omia kansalaisiaan tai lähinaapureitaan, geneettisesti samanlaisia, omien yhtä sairaiden oppiensa pohjalta. Erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ei siis itsessään seuraa yhtään mitään. Ihminen keksii kyllä sorrolle perusteet niin halutessaan. Samoin tasa-arvolle.

Tällaista rautalanka-argumentaatiota olisin kaivannut teoksen seuraavaan, oikeaa ja väärää eli moraalia käsittelevään lukuun. Siinä Valtaoja tarkastelee lyhyesti erilaisia käsityksiä moraalista ja toteaa, että uskontojen toisiaan huomattavasti muistuttavat moraalikäsitykset ilmentävät ihmiselle yhteistä, yleismaailmallista moraalikäsitystä. Tämä on seurausta ihmislajin sosiaalisuudesta, siitä, että olemme lajihistoriamme tuloksena moraalisia eläimiä.

Professori käsittelee myös eri yhteiskuntajärjestelmiä ja vertailee niitä jonkin verran. Hän tunnustaa velkansa John Rawlsille, joka onkin yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpia yhteiskuntafilosofeja.

Uskonnon sietämätön keveys

Valtaoja on suomalaisen tietokirjallisuuden hyvä uskontokriitikko, Enqvist ehdottomasti paha. Valtaoja on kritiikissään ymmärtäväinen, kiltti ja välillä suorastaan suopea. Kollega puolestaan tölvii ja joskus vähän jollain kylmällä faktalla uskovaa napauttaakin.

Molemmille on suomalaisen uskonnottomuuden aivan liian hiljaisella kentällä paikkansa. Luultavasti sentään yliopistohumanistit suhtautuvat kumpaankin yhtä nuivasti. Enqvist on pikkuisen Valtaojaa arrogantimpi, ja muistankin lukeneeni joltain tiedefoorumilta jokunen vuosi sitten erään yliopistohumanistin lanseeraaman termin ”enqvistiläinen arroganssi”. Se tarkoittaa sitä, ettei professori teoksissaan nokkaansa kopauta finnifilosofialle vaan nojaa luonnontieteellisiin faktoihin.

Kuvaavaa herrojen epäsuhdalle uskontokritiikissä on jo määrä: uusimmassaan Valtaoja käyttää reilut parikymmentä sivua uskontoon, kun taas Enqvist uhraa aiheelle jo toisen peräkkäisen kirjan. Koko kirjan. Tämä siitä huolimatta, että Enqvist kertoo jälleen lukijalle, ettei kysymys Jumalasta oikeasti kiinnosta häntä pätkääkään. Professori väittää olevansa hällävälisti, igteisti, mutta kuitenkin hän rappaa menemään kuin paraskin ateistinen saarnamies.

Valtaoja on aiemmin keskustellut uskonnosta piispa Juha Pihkalan kanssa kahden kirjan verran. Tämä voi selittää hänen kyllästymisensä aiheeseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka hedelmätöntä ja rasittavaa tuommoinen dialogi tuppaa olemaan. Ludwig Wittgensteinin kielipelit ovat tulleet minullekin usein mieleen, ja totta kai sekä Enqvist että Valtaoja tämän filosofin myöhäistuotannon erään keskeisen käsitteen mainitsevat. Keskustelut eivät kohtaa, yhteisymmärrystä ei voi saavuttaa. Pelataan eri pelejä, aivan eri säännöillä. Uskovan peliä ei järjellä eikä tieteellä voiteta.

Enqvist osoittaa uusimmassaan hankkineensa teologista oppineisuutta ja se tietenkin vain lisää hänen uskontokritiikkinsä jo entuudestaan armotonta tulivoimaa: nyt tietokirjailija käy vihollisen kimppuun tämän omin asein ja jäljelle jää poltettu maa. Kuten todettua, tietenkään omia kielipelejään pelaavat kirkonmiehet saati riviuskovat eivät loogisesta uskontokritiikistä mielipiteitään muuta, mutta jos väittelyyn lähtiessään hyväksyy rationaalisuuden ja yleiset argumentaatiosäännöt, ei Enqvistille näillä areenoilla pärjää. Sen verran lukenut ja oppinut hän on. Suomalaisista ateismikriitikoista osansa saavat niin teologi Timo Eskola kuin skeptikoille tuttu filosofi-kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka. Kummankin yritykset kristinuskon apologiaksi pahaa ateismia vastaan ovat olleet epätoivoisia. Uskovan ainoaksi turvapaikaksi jää fideismi: järki narikkaan.

Mikä tekee Enqvistin uusimmasta erityisen mielenkiintoisen on sen antropologinen lisämauste: professori on soluttautunut aivan tavallisten riviuskovien keskuuteen näiden tilaisuuksiin kirkossa, telttakokouksissa ja valtakunnansaleissa, oppiakseen paremmin ymmärtämään uskonnollisuuden luonnetta. Näin hänen uskontokritiikkinsä saavuttaa ennen näkemättömän katu-uskottavuuden; valitettavasti pelkästään ateistipiireissä, koska ihminen haluaa uskoa sen minkä haluaa eikä siihen juuri mikään lopulta voi vaikuttaa. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, siis uskossa ja halussa uskoa. Ja jos professorin vankat argumentit sekä purevat piikit teologeja ja riviuskovia harmittavat, kirjan voi toki aina jättää kesken.

Valtaoja puolestaan on hengaillut enemmän piispojen ja pappien porukoissa, jolloin hänen humaani ja suvaitsevainen uskontokritiikkinsä on ikään kuin ystävän lämmin ele rakkaalle viholliselle, joka ei oikeastaan ole edes vihollinen, paitsi tietenkin fundamentalistisissa muodoissaan. Valtaoja menee jopa niin pitkälle, että ymmärtää jonkin verran uskonnollista totuuskäsitystä. Agnostikolta tämä on melkoisen rohkea veto, ateistilta sitä ei todellakaan voisi odottaa. Enqvist ei tosin halua olla ateisti vaan uskonnoton, mutta kuitenkaan hän ei moista vaihtoehtoista totuutta suvaitse, ja se käy mainiosti ilmi hänen kirjastaan.

Olen tässä täysin jälkimmäisen professorin linjoilla. Jos tietorelativismille antaa pikkusormen, se vie yliopistokoulutetun finnifilosofinkin aivot. Enqvist myös vihjaa, että teologien spekulaatio uskonnollisesta ”totuudesta” on vain korkeammanasteista finnifilosofiaa.

Uskonto tietenkin edellyttää sitä, tietorelativismia, vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä. Siksi se on uskontoa, ei tiedettä, saati tietoa. Uskovalle hänen uskontonsa on varmasti totta ja tuntuu totuudelta, mutta se on vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen tunteensa. Jos ja kun uskova tämän myöntää, kovapintaisinkin ateisti varmasti jättää hänen uskonsa rauhaan.

Valtaoja spekuloi kirjassaan muutenkin varsin rohkeasti kaukaisten maailmankaikkeuden kolkkien olentojen korkeammilla tietoisuuksilla ja jopa sillä, että maailmankaikkeus olisi tarkoituksella luonut itseään ymmärtävän olennon, ihmisen. Tässäkin käy ilmi, että Valtaoja on taipuvaisempi myötäilemään yleistä mielipidettä kuin terävämmin kynäilevä kollegansa.

Enqvist omaksuu uskontoon näennäisen etäisyyden sanomalla, ettei aihe kiinnosta häntä yhtään, ja sitten vähitellen, armotta, ampuu alas koko uskonnon mielekkyyden ja Jumala-käsityksen. Valtaoja taas jättää melkein kaikki mahdolliset, jo iät sitten loppuun kalutut takaportit Jumalalle astua agnostikon eteen. Uskovallehan Jumalan ei mitenkään itseään tarvitse todistaa, koska uskonto on uskonasia, ja usko käy todistuksesta.

Mutta kuten Enqvist teoksessaan osoittaa, uskovat vain ani harvoin jättävät Jumalansa ja uskontonsa sydämensä komeroon: uskonto tunkeutuu jatkuvasti tieteeseen ja politiikkaan ja siitä on lähes aina pelkästään haittaa. Uskonto on myös vallankäyttöä. Totta kai myös Valtaoja tunnustaa tämän ja ainakin Päivi Räsänen saa hänen verensä kiehumaan. Silti Valtaoja mielestäni olettaa, että uskonnollinen fundamentalismi olisi jotenkin harvinaisempaa kuin se on.

Olen lukenut suomalaisten piispojen, Valtaojan keskustelukumppanien, hyökkäyksiä tiedettä ja vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, ja on selvää, että heidän käsityksensä ovat seurausta heidän uskonnostaan, heidän uskostaan pyhään kirjaansa. On määrittelykysymys, mitä pidetään fundamentalismina, mutta Valtaojakin näyttää myöntävän, että tieteen ja tasa-arvon vastaisuus on fundamentalismia.

Tulevaisuus

Molemmat tekijät pohtivat teostensa lopussa tulevaisuutta. Enqvist ennustaa, että kotimainen kansankirkkomme maallistuu edelleen ja konservatiivit, jotka nyt ovat vallassa, joutuvat taipumaan. Kun ihmisoikeudet yhteiskunnassa edistyvät, kirkon on pakko tulla perässä.

Valtaojan kirjan viimeinen luku on vielä maailmoja syleilevämpi ja oikein upea loppunousu. Siinä professori kartoittaa hengen korkeimpia huippuja, ihmisyyden perimmäistä olemusta, kaipuuta yli itsensä, tuolle puolen. Taide ja tiede ovat tarkastelun keskiössä.

Valtaoja näkee tulevaisuuden optimistisesti, kunhan ihmiset vain oppisivat sulattamaan kaiken saatavilla olevan tiedon viisaudeksi. Tässä tarvitaan tieteen ohella humaaniutta, joka edellyttää oppineisuutta, sivistystä ja eettisyyttä. Kasvaako ihmiskunta mahdollisuuksiensa rajoissa korkealle vai tuhoaako se olemassaololleen välttämättömät resurssit maapallolta?

Enqvistin arvion mukaan laskennalliset tieteet tulevat seuraavan sadan vuoden aikana lisäämään ymmärrystämme todellisuudesta niin dramaattisesti, että uskonnot tulevat lähes tarpeettomiksi: ”Uskon ja tiedon välisellä ei-kenenkään maalla laskennalliset tieteet ovat kuin murtoaalto, jonka jylyn voi tarkoin korvin erottaa. Kun kapuaa tieteen kukkulalle, sen vaahtopäisen seinämän voi nähdä vyörymässä horisontissa. Se on tsunami, joka tullessaan pyyhkäisee uskonnon ylitse” (s. 218).

Kumpikin professori korostaa uskonnosta riippumatonta hengellisyyttä ja Enqvist uskoo sillä olevan kirkolle markkinarakoa tulevaisuudessa. Evankelis-luterilaisen kirkon olemassaolo saattaa jopa riippua siitä.

Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista

Jussi K. Niemelä

(Skeptikko 4/2010)

Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)

Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.

Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.

Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.

Uusateismin puolustus

Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.

Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.

Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.

Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.

Yleistämällä olkiukkojen kimppuun

Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.

Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).

Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.

Yliluonnollisten agenttien selitys

Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.

Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.

Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.

Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.

Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).

Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.

Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.

Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.

Sielut, aaveet ja šamaanit

Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.

Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.

Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.

Jumala yliluonnollisena agenttina

Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.

Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.

Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.