Jussi K. Niemelä
Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).
Kirja-arvio, Humanisti 1/2010
Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.
Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.
Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.
Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.
Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.
Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.
Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.
Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.
24 March 2010
3 March 2010
Humanismi ja politiikka
Pääkirjoitus/Humanisti 1/2010
Jussi K. Niemelä
Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.
Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.
Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.
Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.
Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.
Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.
Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.
Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.
Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.
Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.
Jussi K. Niemelä
Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.
Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.
Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.
Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.
Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.
Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.
Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.
Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.
Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.
Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.
Subscribe to:
Posts (Atom)