Jussi K. Niemelä
Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).
Kirja-arvio, Humanisti 1/2010
Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.
Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.
Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.
Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.
Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.
Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.
Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.
Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.
Showing posts with label nationalismi. Show all posts
Showing posts with label nationalismi. Show all posts
24 March 2010
17 December 2009
Mytologialla myyttejä vastaan
Jussi K. Niemelä (Humanisti 4/2009)
Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)
Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.
Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.
Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.
Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.
Poroporvarillisuus kunniaan
Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.
Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?
Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.
Tuhoaako islam lännen?
Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.
Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.
Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).
Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.
Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä
Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.
Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.
Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.
Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.
Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.
Olkaamme bysanttilaisia!
Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.
Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.
Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.
Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):
”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”
Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.
Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho (Otava 2009)
Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut omituisen kirjan. Nuorempana hän kritisoi ansiokkaasti suomettumista ja suomalaispoliitikkojen, -tutkijoiden sekä -toimittajien rähmällään oloa, mutta nyt tekijä on itse rähmällään samaan suuntaan, itään. Kansakunta rähmällään – Suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991) näyttää kirjailijalta jo unohtuneen. Joka ei muista historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, laukoi George Santayana aikoinaan. Näin on päässyt käymään myös professori Vihavaiselle. On huolestuttavaa tai oireellista, että tekijä unohtaa kokonaan oman varhaisemman teoksensa varoitukset.
Kirjailija pyrkii osoittamaan, että länsimaat ovat tuhon partaalla barbaarisen viihde- ja nuorisokulttuurin sekä maahanmuuton takia. Vihavaisen teesit ovat synkkiä. Ne perustuvat pitkälti Oswald Spenglerin kulttuuripessimismiin ja muistuttavat varsin läheisesti maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-ahon ajatuksia.
Vihavainen haluaa maahanmuuttokriitikkojen tavoin olla poliittisesti epäkorrekti. Hän myös kritisoi postmodernismia huomaamatta olevansa itsekin postmodernisti. Tekijä arvostelee tolkienilaista mustavalkoajattelua ja harrastaa sitä siinä sivussa. Tolkien on yksi Halla-ahon lempikirjailijoista. Sitä Vihavainen ei mainitse.
Oudointa Vihavaisen näkemyksissä on nyky-Venäjän epäkriittinen ihailu, joka menee slavofilian puolelle. Primitiivinen kyläkollektivismi, venäläisen sielun syvyys, on professorin ratkaisu länsimaiden tuhoon. Hän esittää, että meidän tulisi liittyä Venäjään. En saanut selkoa, tarkoittaako hän valtioliittoa vai pelkkää kulttuurista liittoa. Ilmeisesti molempia. Ilmeisesti ortodoksinen bysanttilaisuus on professorin mielestä ainoa turva rappiota vastaan.
Poroporvarillisuus kunniaan
Erityisesti Vihavaista korpeaa nuorten harrastama ruumiinosien lävistäminen ja goottilaiset vaatteet. Tuska -festivaali ei nauti professorin suosiota. Nuoriso on turmeltunutta ja ipso facto todistaa Vihavaisen spengleriläisen teesin länsimaiden tuhosta. Vihavainen suhtautuu nuorisoon hyvin poroporvarillisesti. Näin vanhat viisaat miehet ja moralistiset vanhatpiiat ovat aina suhtautuneet nuorisoon. Aina. Ei mitään uutta auringon alla.
Mieleen tulee väistämättä Linkolaa ihaillut edesmennyt akateemikkomme Georg Henrik von Wright, joka myös oli Spenglerinsä lukenut. Akateemikkomme ei ymmärtänyt taiteen olemusta eikä dynamiikkaa, jolloin hänen taidekäsityksensä ja -makunsa jämähti renessanssiin sekä Mozartiin. Mutta miksi ihmeessä nykytaiteilijoiden pitäisi maalata kuten Michelangelo tai säveltää kuten Wolfgang Amadeus?
Taiteen olemus on kapina, kumous, vallankumous. Jokainen taiteilija haluaa ylittää edeltäjiensä saavutukset. Taide on dynaamista – se ei toista opittua vaan uudistaa sitä.
Tuhoaako islam lännen?
Kuten Halla-aho, Vihavainen näkee islamin ja muslimien korkean syntyvyyden länsimaisen kulttuurin suurimpana uhkana. Maahanmuuttoa professori ei siis näytä kannattavan. Sen sijaan hän kuvittelee, että liittoutuminen Venäjän kanssa – dekadentin lännen, Euroopan ja Yhdysvaltain asemesta – pelastaa länsimaisesta kulttuurista sen mitä pelastamisen arvoista on.
Vihavainen ei analysoi islamia, hänelle uskonto on yksi möhkäle ilman nyansseja. Hän vain leimaa, aivan kuten Halla-aho seuraajineen. Professori ei tunne islamilaista perinnettä eikä näytä tietävän, että on myös maltillisia, maallistuneita muslimeja. Nämä vastustavat islamilaista fundamentalismia siinä missä kaikki muutkin demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavat ihmiset. Tällaisia muslimeja on paljon enemmän kuin fanaattisia islamisteja. Vihavainen ei mainitse tätä tosiasiaa teoksessaan. Hän ei myöskään tunne Euroopan moniarvoista, pluralistista historiaa. Se on Euroopan voima, sekä sen että Yhdysvaltain menestyksen salaisuus.
Tekijä on erikoistunut Venäjän historiaan eikä ole selvillä maan tulevaisuudesta. Siksi hänen ratkaisuehdotuksensa on varsin outo. Itänaapuri on puolustusministeriömme julkaisemassa Russia of Challenges -raportissa (2008) referoidun ennusteen mukaan muslimienemmistöinen lähitulevaisuudessa, englanninkielisen Pravdan mukaan itse asiassa jo vuonna 2050 (Pravda 21.7.2008): ”Muslimitasavaltojen korkean syntyvyyden vuoksi islamista tulee todennäköisesti Venäjän pääuskonto vuoteen 2050 mennessä”. Maan presidentti Dmitri Medvedev sanoi kesäkuussa Kairossa, että ”Venäjä ei etsi ystävyyttä muslimimaailman kanssa: maamme on orgaaninen osa sitä maailmaa” (Georgian Daily, 24.6.2009).
Skenaario on todennäköinen, mutta Vihavainen ei näytä tietävän siitä mitään. Mitään realistisia ratkaisuja professori ei tuomiopäivän profetioihinsa tarjoile eikä edes halua pohtia sellaisia. Niiden sijaan hän takertuu turvalliseen mytologiaan.
Länsimaiden tuho on Sergio Leonen syytä
Myönnän, etten ole koskaan saanut luettua Spengleriä, koska G.H. von Wright on pelotellut minut siinä suhteessa erinomaisesti. Muistelen tässä kohdin Yrjö Ahmavaaran purevaa von Wright -kritiikkiä teoksessa Esseitä tästä ajasta (WSOY 1987). Siihen ei ole mitään lisättävää.
Kuten todettua, nuorisokulttuuria Vihavainen ei halua edes yrittää ymmärtää. Sekin on professorille barbariaa ja henkisesti tyhjää hapatusta. Vihavaisen mielestä italowesternit ovat aiheuttaneet länsimaissa väkivaltakulttuurin nousun. Rikollisia ei pitäisi ymmärtää ollenkaan.
Pahinta on, että italowesternissä tappajasta on tehty sankari. Vihavainen ei tunne näiltä osin maailmanhistoriaa. Vanhimmat sankarit ovat olleet varsin miehisiä miehiä, heitä tapaa jo vanhimmassa säilyneessä dokumentissa, Gilgamesh-eepoksessa. Myös Homeroksen Ilias ja Odysseia sekä vaikkapa Vanha Testamentti sisältävät runsaasti väkivallan ja sodan ihailua. Vihavainen ei noteeraa tätä.
Erityisesti amerikkalaisuus ja Yhdysvallat ovat professorin hampaissa. Kulttuurisesti Vihavainen on nostalgikko, joka kaipaa menneisyyteen. Myyttiin. Omaan mielikuvitukseensa.
Lisäksi professori on tavattoman epäjohdonmukainen. Ratkaisuna ongelmiin hän tarjoilee venäläisyyttä, nykyvenäläisyyttä, putinilaista ”suvereenia demokratiaa”. Se on militaristista ja väkivaltaista. Tosin tätä tosiasiaa tekijä ei mainitse, mutta tiedotusvälineitä seuraavalle seikka on ilmeinen.
Olkaamme bysanttilaisia!
Vihavainen muistaa ohimennen mainita, että venäläiset ovat geneettisesti suomalaisten lähisukulaisia. Ruotsalaisia professori ei mainitse. Ilmeisesti, koska Ruotsi on turmeltunut länsimaa. Niin, siellä on vieläpä Vihavaisen kammoamia maahanmuuttajia ja pakolaisia.
Suomeen professori ei muslimeja tai mustaihoisia ”neekereitä” halua, koska pitää ”multikulturalismia” länsimaiden tuhon keskeisenä aiheuttajana. Venäläisten maahanmuutosta ja vaikkapa inkeriläisten paluumuuttajanuorten huumeongelmista Vihavainen ei kanna huolta.
Teos löytää eittämättä tiensä perussuomalaisten ja hommafoorumilaisten kirjahyllyyn eiralaisprofeetta Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä -omakustanteen viereen.
Ihmisen muisti on hämmästyttävän lyhyt. Vuonna 1991 Vihavainen näet kirjoitti (s. 13):
”... historia on ikuinen veijari, joka tekee kaikille temppujaan, pettäen ennusteet ja odotukset. Jokaista aikakautta on tarkasteltava sen omien edellytysten pohjalta, emmekä me itsekään voine edeltäjiämme paremmin tietää, millaista tulevaisuutta olemme loppujen lopuksi valitsemassa. Odotuksemme ja käsityksemme nykyajasta saattavat olla yhtä epärealistisia kuin ne milteipä säännönmukaisesti ovat olleet kaikilla tämän vuosisadan ihmisillä. Siitä huolimatta meidän tulee olla kriittisiä menneisyyteen nähden ja tutkia esimerkiksi sitä, missä määrin älyllistä miljöötämme hallitsi kritiikitön toiveajattelu, tai sitä missä määrin meillä suhteessa Neuvostoliittoon syntyi ja esiintyi lieveilmiöitä, jotka eivät palvelleet maan etua vaan vahingoittivat sitä tai jotka eivät olleet pyrkimystä maan edun vaan oman edun tai oman kuppikunnan intressien palvelemiseksi.”
Vihavaisen näkemykset ovat venäläistä tuontitavaraa. Putinin ”suvereenin demokratian” rasismi ja muukalaisviha aiheuttavat näköjään uussuomettuneisuutta akateemisissa piireissämme. Professorit, dosentit ja tohtorit lankeavat toinen toisensa perään slavofiiliseen mytologiaan ja ryhtyvät suurvenäläisen nationalismin asianajajiksi. He ovat nykyajan stalinisteja.
Subscribe to:
Posts (Atom)