Selitettyä ja selittämätöntä

Skeptikko 4/2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Kaksi johtavaa tieteen kansantajuistajaamme julkaisivat kumpikin uuden teoksen melkein samaan aikaan syksyllä 2012. Kari Enqvist keskittyy kirjassaan jälleen uskonnollisuuden pohdiskeluun, ja Esko Valtaoja puolestaan selittää kaiken mahdollisen mahdollisimman perusteellisesti. Tai ainakin melkein. Teokset paljastuvat ansiokkaiksi ja paikoin humoristisiksi, mutta molemmissa on toki mukana myös vakavampia sävyjä.

Siinä missä kosmologian professori Kari Enqvist lähtee liikkeelle tiedemiesuransa alkuaikain muisteloista, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja aloittaa teoksensa kartoittamalla todellisuuden perimmäistä olemusta, tai oikeastaan sitä, onko todellisuutta edes olemassa. Pohdintojensa lomassa tekijä rienaa metafysiikkaa varsin kärkevästi.

Tuhansia sivuja ovat filosofit aikojen saatossa käyttäneet todellisuuden perimmäisen olemuksen hahmottamiseen – täysin turhaan. Mitään tieteellisesti merkittävää filosofit eivät todellisuudesta tai sen takana mahdollisesti olevasta tuntemattomasta ole sanoneet.

Enqvist on yhtä häijy, häijympikin. Hän piiskaa sarkastisesti finnifilosofiaksi nimeämäänsä näsäviisasta saivartelua, jossa samat, murrosikäiseltä kuulostavat itsestään selvät vastaväitteet esitetään aina uudestaan ja uudestaan niille, jotka väittävät jotain tietävänsä. Tämän totuusrelativistisen, pseudofilosofisen nokkavuuden vastapooliksi tekijä tarjoaa arkista tieteentekoa, joka hapuilustaan huolimatta löytää oikeaa tietoa.

Enqvistin ja Valtaojan väitteet varmasti suututtavat yliopistofilosofit ja harrastelijat yhtä lailla, mutta se juuri on heidän tarkoituksensa. Toki Valtaoja myöntää heti kättelyssä, ettei kukaan voi todistaa filosofista solipsismia vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Jokainen voi siis tykönään kuvitella, että hän yksin vastaa koko todellisuudesta eikä mitään muuta ole olemassakaan. Filosofit pääsääntöisesti luovat maailman omaksi kuvakseen. Osa heistä on jopa myöntänyt tämän.

Sen sijaan fysiikka on onnistunut selittämään kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. Valtaoja suhtautuu silti varsin skeptisesti mahdolliseen todellisuuden perimmäiseen selittämiseen, koska olemme aivojemme vankeja. Jossain muualla voi olla meitä viisaampia olentoja, joiden todellisuuskäsitys voi olla aivan toisenlainen. Professori spekuloi, josko näkemyksemme olisi hieman rajoittunut.

Silti suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat osoittaneet, että käsityksemme todellisuudesta ei voi olla kovin pahasti pielessä. Mikäli teoriat ja laskelmat eivät pitäisi paikkaansa, lukemattomat käytännön sovellukset eivät toimisi. Ne olisivat kuin eräänkin suuren tietotekniikkayhtiön viimeisimmän, kovasti ennalta hehkutetun älypuhelimen kartta. Mainitun kartan virheellisyys ei tosin todista GPS-paikannuksen ja sen myötä suhteellisuusteorian epäonnistumisesta vaan jostain aivan muusta.

Tiede vastaan filosofia

Valtaojan kirjan alkupuoli sisältää tiiviin paketin tieteen historiaa, tarkemmin sanoen tieteen ja filosofian saavutusten vertailua. Filosofia on aina ollut vertailussa heikoilla, kun puhutaan asioiden selittämisestä. Tieteellinen metodi on musertavan ylivoimainen. Enqvist on omassa kirjassaan tietenkin täysin samoilla linjoilla.

Tuttuja nimiä ei teoksista puutu. Lukemattomat ovat filosofien, kirkkoisien ja teologien erehdykset. Niitä korjaamaan on onneksi jostain aina ilmestynyt yksittäisiä tiedemiehiä, jotka ovat ymmärtäneet myös havaintojen päälle. Kirkon edustajat eivät välttämättä ole suostuneet katsomaan Galilein paholaisputken läpi Jupiterin kuita, mutta siellä ne vain ovat aina olleet, ne mokomat.

Aivan samat katoliselle kirkolle tavattoman häpeälliset faktat kertoo sekä Enqvist että Valtaoja. Viimeksi mainittu kuitenkin keskittyy historialliseen esitystapaan, Enqvistin korostaessa uskonnollisten piirien dogmaattisuutta. Filosofit ovat sentään yrittäneet selittää maailmaa, kun taas uskonoppineet ovat yleensä todenneet pyhien kirjoitustensa olevan riittävä selitys. Eli Jumala loi kaiken ja suu suppuun.

Fysiikka joutuu Valtaojan mukaan loppupeleissä vastaamaan melkein samalla tavalla. Jos joku kysyy, miksi kaikki on näin, fysiikka ei osaa vastata. Fysiikka kertoo vain miten asiat tapahtuvat. Perimmäisiin syihin tarvitaan edelleen muita selitysyrityksiä, kaikki yhtä hedelmättömiä.

Se laajenee sittenkin!

Valtaojan historiallinen tarkastelu etenee tieteestä maailmankaikkeuteen. Pitkään tiedemiehet välttelivät kysymystä maailmankaikkeuden syntymästä, koska Jumala kummitteli kysymyksen ympärillä. Ja kummittelee edelleen. Onko joku luonut sen? Miten se on voinut syntyä tyhjästä? Mihin se on muka voinut ilmestyä, jos mitään ei ole ollut?

Maailmankaikkeus on kuitenkin alkanut tyhjästä ja tätä näkemystä tukee valtava määrä todisteita. Maailmankaikkeus laajenee täsmälleen sillä tavalla kuin alkuräjähdysteoria ennustaa. Maailmankaikkeus myös näyttää kaukoputken läpi juuri sellaiselta kuin sopii odottaa: mitä kauemmas näemme, sitä nuoremmalta kosmos vaikuttaa. Kosminen taustasäteily ei selity muulla kuin nykyisellä teorialla kaiken alusta. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteorian olisi pakko olla pahasti pielessä, mikäli alkuteoria ei pitäisi paikkaansa.

Mutta minne se laajenee? Taas vaikeampi kysymys. Neliulotteinen maailmankaikkeus ei tarvitse viidettä ulottuvuutta ”ulkopuolelleen”, siis ”tilaa”, johon laajentua, toteaa Valtaoja.

Kun alkupamaus oli ohi, käynnistyi laajentumisen myötä entropia. Toisin kuin runoilijat ja mystikot ovat ajatelleet, alussa ei ollut kaaos. Päinvastoin. Nyt näkyvä järjestys on paikallista ja ohimenevää: maailmankaikkeuden kokonaisentropia kasvaa väistämättä. Kosmos laajenee kohti lämpökuolemaa. Onneksi olemme täällä ja voimme ihailla kaikkea tätä ennen sitä.

Tekijä käsittelee tässä yhteydessä myös multiuniversumihypoteesia.

Elämää maailmankaikkeudessa

Valtaoja tarkastelee teoksessaan myös maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, kuten ensimmäisessä kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2002. Myös kollega Enqvist sai palkinnon, teoksestaan Olemisen porteilla, vuonna 1999.

Valtaoja siirtyy uusimmassaan nopeasti pohtimaan sitä, miten elämä on saattanut syntyä maapallolle, ja siitä edelleen geologian kautta evoluutioon. Elämä syntyi maapallolle nopeasti, mutta mekanismi jäänee ikiajoiksi selvittämättä. Todisteita ei enää ole.

Elämää käsittelevän luvun 5. alussa professori tekee tunnustuksen: ”Kirjailijanurani eittämättömiin kohokohtiin kuuluu se ilta, kun löysin itseni katuojasta suuresti ihailemieni Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välistä.” Tätä komeammin ei mies lukua nimeltä ”Elämä” voi aloittaa, vaikka Valtaojan myöntääkin vain elvistelevänsä. Elvistelyyn on aihetta.

Ihminen ei ole evoluution päämäärä saati tarkoitus. Ihminen on laji muiden joukossa. Silti, ilman meitä, kukaan ei olisi täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Ehkä jossain päin kosmosta joku ihmettelee, mutta todennäköisesti hänkin epäilee olevansa yksin tai tavoittamattomien etäisyyksien päässä.

Kuten maailmankaikkeuden ja elämän kohdalla, tekijä esittelee lyhyesti myös ihmisen synnyn ja kehityshistorian. Nykytutkimus etenee niin hurjaa vauhtia, että aiheesta on hyvin vaikea kirjoittaa kirjaa, joka ei olisi vanhentunut jo ilmestyessään. Valtaoja mainitsee Juha Valsteen kokeneen jälleen tämän kohtalon viimeisimmän teoksensa kohdalla. Valste on kirjoittanut jo kolme yleistajuista esitystä ihmisen evoluutiosta. Vanhin, Ihmisen kehitys, on jo antiikkia – ja se on ilmestynyt vuonna 1991.

Ihmistä koskevassa luvussa Valtaoja seikkailee tietenkin myös älykkyyden ja tietoisuuden evoluution vesillä, joilla on aina vaarana ajautua yleistä mielipidettä uhkaaville karikoille. Tekijä luovii kivikoiden välissä taiten ja vain pari pientä ristiriitaisuutta muistuttaa geneettisen varianssin, ympäristön, mutaatioiden ja luonnonvalinnan muutosvoimien hurjasta vauhdista ihmisenkin kohdalla. 195 000 vuotta Etiopian Omojoen mutkasta minne tahansa on pitkä aika muidenkin ominaisuuksien kuin blondiuden, sinisilmäisyyden ja laktoositoleranssin evoluutiolle.

Pienestä, lähes mitättömästä, kantapopulaatiosta, geneettisestä pullonkaulasta, on vaellusten myötä vähitellen ympäri maailmaa kehittynyt huomattavan laaja kirjo erilaisia ihmispopulaatioita. Tämä on lajiutumisen esiaste ja sinänsä vahva todiste evoluution huimasta nopeudesta. Eri valintapaineissa samasta geenipoolista kehittyy uudenlaisia, ympäristöön paremmin sopeutuvia yksilöitä, ja sitä mukaa vähitellen toisistaan geneettisesti poikkeavia populaatioita. Ihminen on aina muuttunut ja muuttuu edelleen, myös geneettisesti. Ei populaatioiden välisissä geneettisissä eroissa ole mitään pahaa saati pelättävää.

Itä- ja länsisuomalaisten välinen geneettinen etäisyys on suurempi kuin pohjoissaksalaisten ja Brittein saarten asukkaiden välinen. Vastaavasti länsisuomalaiset ovat yhtä lähellä ruotsalaisia kuin itäsuomalaisia, mutta sen sijaan Pohjois-Suomen rajapinnassa lähellä toisiaan asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset eivät ole geneettisesti kovin läheisiä.

Jo hyvin pienet maantieteelliset erot ja ihmisten sekoittuminen vaikuttavat siis kauaskantoisesti, hyvin lyhyessä ajassa. Pienistä eroista suuria. Kuten Valtaoja toteaa, nykyihminen näyttää sekoittuneen myös parin varhaisemman sukulaislajinsa kanssa. Tämä kaikki, ihmisen evoluutiohistoria, on kansojen luonnollista sekoittamista keskenään. Näin luonto toimii.

Inhimillinen ihminen

Seuraavaksi tekijä tarkastelee ihmisen historiaa, jossa sotiminen on perinteisesti korostunut. Suuret valtiomiehet ovat varastaneet shown. Näiden asemesta pitäisi kuitenkin ymmärtää historian olevan tavallisten ihmisten historiaa, mikrohistoriaa.

Valtaoja toteaa, että ihmisen aggressiivisuus lienee kuitenkin pitkässä juoksussa vähentynyt. Tästä on kyllä näyttöäkin: nykyaikainen länsimainen oikeusvaltio on yksilölle ylivoimaisesti turvallisin paikka elää. Kognitiotieteilijä Steven Pinker on kirjoittanut aiheesta parissakin kirjassa.

Ihmisen historiaa käsittelevässä luvussa tekijä kertoo satakuntalaisten ja karjalaisten välisistä geneettisistä eroista, kun hän aiemmassa luvussa on pikkuisen vähätellyt ihmislajin sisäistä geneettistä diversiteettiä. Jotenkin länsi- ja itäsuomalaisten väliset erot perimässä vaikuttavat olevan helpompia hyväksyä kuin länsisuomalaisten ja pygmien. Jälkimmäisten välinen geneettinen etäisyys on tietenkin paljon suurempi (Cavalli-Sforza, Menozzi, Piazza: The History and Geography of Human Genes, Princeton University Press 1994).

Kyse on vanhoihin rotuoppeihin perustuvan rasismin pelosta, jota Valtaoja ei suoraan mainitse, mutta olisipahan omituista, jos samanarvoisuus, tasa-arvo, edellyttäisi samanlaisuutta. On näet ilmeinen tosiasia, että jo samojen vanhempien lapset, identtisiä kaksosia lukuun ottamatta, ovat geneettisesti erilaisia. Eihän tässäkään ole mitään pahaa, puhumattakaan sellaisesta, mikä tukisi sortoa tai eriarvoisuutta. Olemme erilaisia, mutta tasa-arvoisia, jos niin haluamme.

On äärimmäisen kyseenalaista sitoa tasa-arvon ideaali oletukseen geneettisestä samankaltaisuudesta. Sellainen ei rasismiin tepsi eikä sen pidäkään tepsiä. Siihen tepsii päinvastoin sen päivänselvän faktan kärsivällinen selittäminen, ettei erilaisuudesta seuraa eriarvoisuutta, jos niin haluamme. Tasa-arvo on politiikkaa, ei mikään geneettisessä samanlaisuudessa majaileva maailman ominaisuus.

Se, että natsit halusivat sortaa alemmiksi luokittelemiaan rotuja omien sairaiden poliittisten oppiensa pohjalta ei tarkoita sitä, etteivätkö kommunistit sortaisi omia kansalaisiaan tai lähinaapureitaan, geneettisesti samanlaisia, omien yhtä sairaiden oppiensa pohjalta. Erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ei siis itsessään seuraa yhtään mitään. Ihminen keksii kyllä sorrolle perusteet niin halutessaan. Samoin tasa-arvolle.

Tällaista rautalanka-argumentaatiota olisin kaivannut teoksen seuraavaan, oikeaa ja väärää eli moraalia käsittelevään lukuun. Siinä Valtaoja tarkastelee lyhyesti erilaisia käsityksiä moraalista ja toteaa, että uskontojen toisiaan huomattavasti muistuttavat moraalikäsitykset ilmentävät ihmiselle yhteistä, yleismaailmallista moraalikäsitystä. Tämä on seurausta ihmislajin sosiaalisuudesta, siitä, että olemme lajihistoriamme tuloksena moraalisia eläimiä.

Professori käsittelee myös eri yhteiskuntajärjestelmiä ja vertailee niitä jonkin verran. Hän tunnustaa velkansa John Rawlsille, joka onkin yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpia yhteiskuntafilosofeja.

Uskonnon sietämätön keveys

Valtaoja on suomalaisen tietokirjallisuuden hyvä uskontokriitikko, Enqvist ehdottomasti paha. Valtaoja on kritiikissään ymmärtäväinen, kiltti ja välillä suorastaan suopea. Kollega puolestaan tölvii ja joskus vähän jollain kylmällä faktalla uskovaa napauttaakin.

Molemmille on suomalaisen uskonnottomuuden aivan liian hiljaisella kentällä paikkansa. Luultavasti sentään yliopistohumanistit suhtautuvat kumpaankin yhtä nuivasti. Enqvist on pikkuisen Valtaojaa arrogantimpi, ja muistankin lukeneeni joltain tiedefoorumilta jokunen vuosi sitten erään yliopistohumanistin lanseeraaman termin ”enqvistiläinen arroganssi”. Se tarkoittaa sitä, ettei professori teoksissaan nokkaansa kopauta finnifilosofialle vaan nojaa luonnontieteellisiin faktoihin.

Kuvaavaa herrojen epäsuhdalle uskontokritiikissä on jo määrä: uusimmassaan Valtaoja käyttää reilut parikymmentä sivua uskontoon, kun taas Enqvist uhraa aiheelle jo toisen peräkkäisen kirjan. Koko kirjan. Tämä siitä huolimatta, että Enqvist kertoo jälleen lukijalle, ettei kysymys Jumalasta oikeasti kiinnosta häntä pätkääkään. Professori väittää olevansa hällävälisti, igteisti, mutta kuitenkin hän rappaa menemään kuin paraskin ateistinen saarnamies.

Valtaoja on aiemmin keskustellut uskonnosta piispa Juha Pihkalan kanssa kahden kirjan verran. Tämä voi selittää hänen kyllästymisensä aiheeseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka hedelmätöntä ja rasittavaa tuommoinen dialogi tuppaa olemaan. Ludwig Wittgensteinin kielipelit ovat tulleet minullekin usein mieleen, ja totta kai sekä Enqvist että Valtaoja tämän filosofin myöhäistuotannon erään keskeisen käsitteen mainitsevat. Keskustelut eivät kohtaa, yhteisymmärrystä ei voi saavuttaa. Pelataan eri pelejä, aivan eri säännöillä. Uskovan peliä ei järjellä eikä tieteellä voiteta.

Enqvist osoittaa uusimmassaan hankkineensa teologista oppineisuutta ja se tietenkin vain lisää hänen uskontokritiikkinsä jo entuudestaan armotonta tulivoimaa: nyt tietokirjailija käy vihollisen kimppuun tämän omin asein ja jäljelle jää poltettu maa. Kuten todettua, tietenkään omia kielipelejään pelaavat kirkonmiehet saati riviuskovat eivät loogisesta uskontokritiikistä mielipiteitään muuta, mutta jos väittelyyn lähtiessään hyväksyy rationaalisuuden ja yleiset argumentaatiosäännöt, ei Enqvistille näillä areenoilla pärjää. Sen verran lukenut ja oppinut hän on. Suomalaisista ateismikriitikoista osansa saavat niin teologi Timo Eskola kuin skeptikoille tuttu filosofi-kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka. Kummankin yritykset kristinuskon apologiaksi pahaa ateismia vastaan ovat olleet epätoivoisia. Uskovan ainoaksi turvapaikaksi jää fideismi: järki narikkaan.

Mikä tekee Enqvistin uusimmasta erityisen mielenkiintoisen on sen antropologinen lisämauste: professori on soluttautunut aivan tavallisten riviuskovien keskuuteen näiden tilaisuuksiin kirkossa, telttakokouksissa ja valtakunnansaleissa, oppiakseen paremmin ymmärtämään uskonnollisuuden luonnetta. Näin hänen uskontokritiikkinsä saavuttaa ennen näkemättömän katu-uskottavuuden; valitettavasti pelkästään ateistipiireissä, koska ihminen haluaa uskoa sen minkä haluaa eikä siihen juuri mikään lopulta voi vaikuttaa. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, siis uskossa ja halussa uskoa. Ja jos professorin vankat argumentit sekä purevat piikit teologeja ja riviuskovia harmittavat, kirjan voi toki aina jättää kesken.

Valtaoja puolestaan on hengaillut enemmän piispojen ja pappien porukoissa, jolloin hänen humaani ja suvaitsevainen uskontokritiikkinsä on ikään kuin ystävän lämmin ele rakkaalle viholliselle, joka ei oikeastaan ole edes vihollinen, paitsi tietenkin fundamentalistisissa muodoissaan. Valtaoja menee jopa niin pitkälle, että ymmärtää jonkin verran uskonnollista totuuskäsitystä. Agnostikolta tämä on melkoisen rohkea veto, ateistilta sitä ei todellakaan voisi odottaa. Enqvist ei tosin halua olla ateisti vaan uskonnoton, mutta kuitenkaan hän ei moista vaihtoehtoista totuutta suvaitse, ja se käy mainiosti ilmi hänen kirjastaan.

Olen tässä täysin jälkimmäisen professorin linjoilla. Jos tietorelativismille antaa pikkusormen, se vie yliopistokoulutetun finnifilosofinkin aivot. Enqvist myös vihjaa, että teologien spekulaatio uskonnollisesta ”totuudesta” on vain korkeammanasteista finnifilosofiaa.

Uskonto tietenkin edellyttää sitä, tietorelativismia, vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä. Siksi se on uskontoa, ei tiedettä, saati tietoa. Uskovalle hänen uskontonsa on varmasti totta ja tuntuu totuudelta, mutta se on vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen tunteensa. Jos ja kun uskova tämän myöntää, kovapintaisinkin ateisti varmasti jättää hänen uskonsa rauhaan.

Valtaoja spekuloi kirjassaan muutenkin varsin rohkeasti kaukaisten maailmankaikkeuden kolkkien olentojen korkeammilla tietoisuuksilla ja jopa sillä, että maailmankaikkeus olisi tarkoituksella luonut itseään ymmärtävän olennon, ihmisen. Tässäkin käy ilmi, että Valtaoja on taipuvaisempi myötäilemään yleistä mielipidettä kuin terävämmin kynäilevä kollegansa.

Enqvist omaksuu uskontoon näennäisen etäisyyden sanomalla, ettei aihe kiinnosta häntä yhtään, ja sitten vähitellen, armotta, ampuu alas koko uskonnon mielekkyyden ja Jumala-käsityksen. Valtaoja taas jättää melkein kaikki mahdolliset, jo iät sitten loppuun kalutut takaportit Jumalalle astua agnostikon eteen. Uskovallehan Jumalan ei mitenkään itseään tarvitse todistaa, koska uskonto on uskonasia, ja usko käy todistuksesta.

Mutta kuten Enqvist teoksessaan osoittaa, uskovat vain ani harvoin jättävät Jumalansa ja uskontonsa sydämensä komeroon: uskonto tunkeutuu jatkuvasti tieteeseen ja politiikkaan ja siitä on lähes aina pelkästään haittaa. Uskonto on myös vallankäyttöä. Totta kai myös Valtaoja tunnustaa tämän ja ainakin Päivi Räsänen saa hänen verensä kiehumaan. Silti Valtaoja mielestäni olettaa, että uskonnollinen fundamentalismi olisi jotenkin harvinaisempaa kuin se on.

Olen lukenut suomalaisten piispojen, Valtaojan keskustelukumppanien, hyökkäyksiä tiedettä ja vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, ja on selvää, että heidän käsityksensä ovat seurausta heidän uskonnostaan, heidän uskostaan pyhään kirjaansa. On määrittelykysymys, mitä pidetään fundamentalismina, mutta Valtaojakin näyttää myöntävän, että tieteen ja tasa-arvon vastaisuus on fundamentalismia.

Tulevaisuus

Molemmat tekijät pohtivat teostensa lopussa tulevaisuutta. Enqvist ennustaa, että kotimainen kansankirkkomme maallistuu edelleen ja konservatiivit, jotka nyt ovat vallassa, joutuvat taipumaan. Kun ihmisoikeudet yhteiskunnassa edistyvät, kirkon on pakko tulla perässä.

Valtaojan kirjan viimeinen luku on vielä maailmoja syleilevämpi ja oikein upea loppunousu. Siinä professori kartoittaa hengen korkeimpia huippuja, ihmisyyden perimmäistä olemusta, kaipuuta yli itsensä, tuolle puolen. Taide ja tiede ovat tarkastelun keskiössä.

Valtaoja näkee tulevaisuuden optimistisesti, kunhan ihmiset vain oppisivat sulattamaan kaiken saatavilla olevan tiedon viisaudeksi. Tässä tarvitaan tieteen ohella humaaniutta, joka edellyttää oppineisuutta, sivistystä ja eettisyyttä. Kasvaako ihmiskunta mahdollisuuksiensa rajoissa korkealle vai tuhoaako se olemassaololleen välttämättömät resurssit maapallolta?

Enqvistin arvion mukaan laskennalliset tieteet tulevat seuraavan sadan vuoden aikana lisäämään ymmärrystämme todellisuudesta niin dramaattisesti, että uskonnot tulevat lähes tarpeettomiksi: ”Uskon ja tiedon välisellä ei-kenenkään maalla laskennalliset tieteet ovat kuin murtoaalto, jonka jylyn voi tarkoin korvin erottaa. Kun kapuaa tieteen kukkulalle, sen vaahtopäisen seinämän voi nähdä vyörymässä horisontissa. Se on tsunami, joka tullessaan pyyhkäisee uskonnon ylitse” (s. 218).

Kumpikin professori korostaa uskonnosta riippumatonta hengellisyyttä ja Enqvist uskoo sillä olevan kirkolle markkinarakoa tulevaisuudessa. Evankelis-luterilaisen kirkon olemassaolo saattaa jopa riippua siitä.

Platonista on moneksi

(Skeptikko 4/2011.)

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus 2011.

Skeptikoille Platon on varmaan tunnetuin Atlantis-tarusta. Kuuluisa kertomus löytyy Platonin Timaios-dialogista ja sitä käsitellään myös dialogissa Kritias. Yhtä kuuluisa – ja pahamaineinen – on filosofin pääteos Valtio. Karl Popperin jälkeen Valtiota ei ole voinut enää lukea havaitsematta Platonin mieltymystä totalitarismiin. Liberaali kriitikko Popper ottaa monen mielestä Platonin liian vakavasti, mutta valitettavasti myös jokuset poliitikot ovat historian saatossa kokeilleet Platonin teorioita käytännössä. Jäljet ovat olleet melko ikäviä ja Popper aina ajankohtainen. Kuten kritiikin kohde Platon.

Kansainvälisesti arvostettu Platon-tuntija Holger Thesleff korostaa uusimmassa teoksessaan, että Platonin filosofiaa ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Siinä on mukana huumoria ja sisäpiirille tarkoitettuja ajatuskokeita. Filosofin dialogit on kirjoitettu käytettäviksi seminaarimaisissa keskustelutilanteissa Platonin maineikkaassa Akatemiassa.

Ajattelun kuntosalilla

Thesleffin kirja on kuivakas akateeminen yleisesitys, joten keskivertolukija ei sitä varmasti kauaa pysty lukemaan. Lisäksi tekijä käsittelee aihetta tavalla, joka edellyttää lukijalta aiempaa tutustumista Platonin teksteihin. Yritin kuvitella, miltä esittely tuntuisi sellaiselle, joka ei Platonista oikeastaan mitään tiedä. Akateemiseen esitystapaan tottumattoman lukijan uteliaisuus varmasti törmäisi nopeasti oppineeseen kielimuuriin; Thesleff vyöryttää huimaavan tietomäärän lähes joka sivulla ja lisäksi esittää vaivihkaa oman, kiistanalaisen, tulkintansa Platonin tunnetusta ideaopista, kahden tason mallin. Akateeminen tyyli on kuitenkin selkeydessään ylivertainen viihdyttävämpiin kansantajuisiin esityksiin verrattuna.

Thesleff on vanhan liiton miehiä eikä onneksemme ole taipunut nykyajan nopeuden, keskinkertaisuuden ja helppouden palvonnalle. Myyntilukuja tärkeämpää on tieto itse – ja se, että tieto esitetään niin selkeästi ja asiallisesti kuin mahdollista.

Esittely on perinpohjainen. Tulkintansa saavat kaikki Platonin keskeiset ajatukset, joista skeptikkoja huvittavat varsinkin jälleensyntymisspekulaatiot ja filosofin itsejalostus. Platonin käsityksiä sielusta toistetaan vieläkin muun muassa kristinuskossa. Samoin maailmankaikkeuden synty ja rakenne ovat Platonin filosofiassa muodossa, joka on vaikuttanut huomattavasti kristinuskoon. Platonin luojajumaluus, demiurgi, on gnostilaisten paha Jumala, joka loi maailman.

Lännessä hyvä-paha-dikotomia jalostettiin juuri platonistien (ei kuitenkaan Platonin) keskuudessa. Platonilla ja platonisteilla ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lähetyskäskyä vaan kyse oli elitistisestä filosofian harjoittelusta. Antiikin maailmaan perehtynyt kääntäjäkirjailija Arto Kivimäki onkin sattuvasti todennut, että Akatemiaa voi pitää eräänlaisena ajattelun kuntosalina.

Filosofien kasvatuksesta

Kirjan kolmannen osan lyhyet tiivistelmät Platonin dialogeista ja esittely filosofista opettajana tietyissä dialogeissa ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Kolmannen osan alussa sivutuista Platonin tekstien ajoituksen ongelmista olisi lukenut mieluusti enemmänkin, varsinkin, kun autenttisuusongelma sekä aikalaiskuvaus liittyvät myös kristinuskon varhaisten lähteiden, kuten evankeliumien, sisältöön. Kuka ne kirjoitti, missä, milloin ja miksi? Vastaukset tiedetään vain hämärästi kysymyksestä riippuen, arviot vaihtelevat, eikä varmuutta enää voi saavuttaa. Joudumme tyytymään varovaisiin valistuneisiin arvauksiin.
  

Antiikin teksteistä Platon-käsikirjoitukset ovat parhaiten säilyneitä, joten niiden tutkimus on varmemmalla perustalla kuin monen muun huomattavasti myöhemmän oppijärjestelmän.

Ajoitusongelman jälkeen siirrytään laajemmin Platonin filosofisiin metodeihin, joita esitellään dialogien yhteydessä. Filosofin pääteos Valtio saa oman lukunsa. Tekijän tiivistelmästäkin huomaa, miten Valtio sisältää oikeastaan kaikki Platon keskeiset filosofiset teemat liittyen filosofien kasvatukseen.

Nykylukijaa huvittaa ajatus siitä, että filosofin tulisi olla jumalten tai Jumalan kaltainen. Tässä piilee omahyväisyyden vaara, jota lukemattomat filosofian opiskelijat ja filosofian tohtorit eivät ole onnistuneet välttämään. Onneksemme vain harvat heistä lähtevät politiikkaan. Platon tosin useiden muidenkin kuin Thesleffin tulkinnan mukaan ei tosissaan pohdi filosofien politiikkaan lähtemistä vaan tähtää ainoastaan filosofien kasvattamiseen.

Toisaalta kristillinen nöyryyden ihannointi oli antiikin kreikkalaisessa maailmassa täysin vieras ajatus. Sokrateen kuuluisa tunne itsesi -käsky liittyy siihen, että ihmisen kuuluu tietää mikä on ja olla juuri sitä. Aatelistoon kuuluva ihminen, jonka sukujuuret juontuivat jumalasta, oli parhaimmillaan jumalan kaltainen. Aristoteelisesti sanottuna kyse on on ihmisessä olevien mahdollisuuksien kehittämisestä huippuunsa.

Mitään näyttöä ei silti koskaan ole ollut siitä, että filosofit olisivat missään mielessä parempia ihmisiä kuin vaikkapa kaupanmyyjät tai pornotähdet. Tietenkin filosofi on usein oppinut ja sivistynyt, kohteliaskin. Platonin aikana ja sekä ennen että jälkeen, filosofit ovat olleet yksilöitä, aivan kuten muutkin ihmiset. Enfant terrible ja vuoren vanha viisas, puoliksi pyhimys, ovat kaksi ääripäätä, joiden väliin mahtuu koko ihmiselon kirjo myös filosofien suhteen. Antiikin kyynikosta, joka masturboi ja parittelee julkisesti, on pitkä matka kristinuskon pääoppien hiuksia halkovaan Alvin Plantingaan.

Thesleff ei problematisoi Platonin omahyväisyyden ongelmaa, mutta kuten todettua, Popper on tehnyt sen aiemmin klassikkoteoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. On syytä huomioida, että Popperin kritiikki kohdistuu pitkälti 1800-luvun Platonia vastaan, siis vanhentuneisiin tulkintoihin Platonin ajattelusta. Virhe on sama kuin se, että Veikko Huovinen samastetaan Konsta Pylkkäseen tai hänen humorististen tarinoidensa kertojanääneen tai päähenkilöihin. Popper ottaa Platon fiktiot faktana. Platon itse tiesi, kuinka vaarallista taide on.

Autenttisuusongelma

Platon jakaa voimakkaasti mielipiteitä, aivan kuten eittämättä Sokrates ennen häntä. Sokrateshan esiintyy Platonin dialogien päähenkilönä ja hänen suuhunsa Platon sekä hänen akatemiansa jäsenet ovat laittaneet platonisia näkemyksiä. Autenttista Sokratesta on yhtä mahdotonta historiasta kaivaa kuin autenttista Jeesusta. Tosin Sokrateen oppilaat sentään kirjoittivat jotain Mestaristaan.

Platonin Sokrates on kaunokirjallinen hahmo, joka elää omaa elämäänsä Sokrateesta ja Platonista riippumatta. Tällaisissa tapauksissa jako faktaan ja fiktioon on täysin keinotekoinen ja ongelmallinen, häilyvä ja harhaanjohtava. Myös myytit ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä on sekä fiktion että faktan elementtejä. Platonin tekstejä voisi lähinnä luonnehtia filosofiseksi kaunokirjallisuudeksi, jossa erilaisia filosofisia ajatuskulkuja kokeillaan, viedään mahdollisimman pitkälle, ja jossa niitä joskus törmäytetään toisiinsa niin kuin hiukkaskiihdyttimissä.

Autenttisuusongelmaa lisää se, ettemme voi tietää, paljonko tekstiin on lisätty materiaalia jälkikäteen tai jopa varhaisvaiheessa. Todennäköisesti teksti on Akatemiassa muuttunut vuosien saatossa, kuten evankeliumit ja muut Raamatun tekstit satoja vuosia Platonin kirjoitusten jälkeen; Platonin nimiin laitetut tekstit on kuitenkin kirjoitettu eri aikoina eri puolilla Kreikkaa, kun taas Uuteen testamenttiin valittuja tekstejä on kirjoitettu eri aikoina eri puolilla antiikin maailmaa.

Platonin oppilaat ja kollegat ovat saattaneet kirjoittaa isojakin osuuksia, jopa Mestarinsa vielä eläessä, Platonin nimiin laitetuista dialogeista, joita siis Thesleffin mukaan käytettiin seminaarin tapaisissa filosofointitilanteissa Akatemiassa. Osa teksteistä on tosin suunnattu laajemmalle kuulijakunnalle. Tämäkin on kuitenkin lähinnä oletus, vaikka toki todennäköisesti paikkansa pitävä oletus.

Kirjailija-auktoriteetin ajatus oli ennen romantiikan aikaa varsin elastinen ja joka tapauksessa toisenlainen kuin nykyään. Antiikin historiakirjoitus, myös Raamattu, sisältää "autenttisia" kirjeitä ja puheita, jotka ovat kirjailijan sepittämiä, ja silti esimerkiksi Perikleen puheet Thukydideellä ovat Perikleen puheita. Tapa on edelleen käytössä: tasavallan presidentti tai rempseänä kansanmiehenä esiintyvä oppositiopoliitikko harvoin kirjoittavat puheensa itse.

Platonin perintö

Kirjan loppuosien lyhyet tiivistelmät Platonin teoksista ovat erinomaisia, tulkinnat tietenkin varovaisesti esitetty. Kreikkalainen kasvatusihanne, paideia, on mielenkiintoinen kysymys, josta Georg Henrik von Wright -vainaa aikoinaan kirjoitti oivallisen esseen (sisältyy teokseen Ajatus ja julistus). Platonilla filosofiassa keskeistä onkin juuri kasvatus, filosofin ja hallitsijan kouliminen. Ylipäätään kysymys kasvatuksesta on kreikkalaisen filosofian ydintä. Platonin Akatemiassa kasvatettiin ajattelijoita, filosofeja, sekä hallitsijoita.

Aivan teoksen loppumetreillä kerrataan lyhyesti Platonin vaikutus jälkipolviin. Keskiplatonismin ja uusplatonismin myötä melkoinen osa Platonin seuraajien oppeja päätyi kristilliseen teologiaan ja siten eräitä uusplatonistisia ajattelijoita voidaan pitää teologian pioneereina. Lisäksi erilaiset teoriat sielunvaelluksesta ja ”hypostaaseista” ovat vaikuttaneet rajatiedon harrastukseen merkittävällä tavalla.

Onkin harmillista, että Platonin kuvaamat myytit ja metafyysiset pohdiskelut ovat tehneet hänen filosofiansa niin suosituksi erilaisten paranormaalin harrastajien parissa. Platonin maine skeptikkojen keskuudessa voisi olla parempikin ja Thesleffin teoksen lukeminen on yksi hyvä tie siihen.

Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista

Jussi K. Niemelä

(Skeptikko 4/2010)

Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)

Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.

Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.

Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.

Uusateismin puolustus

Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.

Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.

Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.

Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.

Yleistämällä olkiukkojen kimppuun

Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.

Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).

Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.

Yliluonnollisten agenttien selitys

Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.

Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.

Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.

Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.

Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).

Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.

Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.

Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.

Sielut, aaveet ja šamaanit

Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.

Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.

Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.

Jumala yliluonnollisena agenttina

Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.

Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.

Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.

Tuhtia purtavaa kreationisteille

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Richard Dawkins: Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2009).

Maailman kenties tunnetuin ateistibiologi Richard Dawkins ei taaskaan petä lukijoitaan. Mikä hienointa, Kimmo Pietiläinen sai Dawkinsin uuden kirjan suomennoksen kauppoihin lähes samaan aikaan kuin alkuperäisteoksen. Suomessa päästään siis nauttimaan Dawkinsin esittämistä evoluution todisteista aivan tuoreeltaan. Uusia nämä todisteet eivät ole, mutta on hienoa, että ne on koottu yksiin kansiin helposti omaksuttavassa ja kiehtovassa muodossa. Evoluutiobiologiaa osaavalle kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, etenkin, kun mukana on argumentteja Dawkinsin varhaisemmista teoksista. Läheskään kaikkia tekijän aiempia teoksia ei kuitenkaan ole suomennettu, joten siinäkin mielessä Maailman hienoin esitys puolustaa paikkaansa jokaisen luonnontieteen ystävän kirjahyllyssä.

Tekijä toteaa heti alussa, että evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin. Hän myös selittää, miksi 'teoria' -termi on niin väärinymmärretty. Evoluutioteoria kun ei ole ”vain teoria” vaan ns. luonnontieteellinen fakta. Harva teoria on yhtä hyvin todennettu. Dawkinsin teos onkin huimaava matka Darwinin evoluutioteorian todisteiden pariin. Ja todisteitahan riittää.

Mistä on kyse

Dawkins aloittaa esipuheen kirjoittamalla, että ”evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin eivätkä ne ole koskaan olleet vahvemmat. Samalla tietämätön oppositio on paradoksaalisesti myös vahvempi kuin koskaan ennen.”

Tekijä viittaa tässä Yhdysvalloissa valtoimenaan rehottavaan kreationismiin eli luomisuskoon, jonka uudistettu versio tunnetaan nimellä intelligent design, ID, toisin sanoen ”älykäs suunnittelu”. Suomen tunnetuimmat älykkään suunnittelun puolestapuhujat ovat Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja Kimmo Pälikkö. Viime vuosina kasvatuksen teorian ja tradition professori, käytännöllisen filosofian dosentti Tapio Puolimatka on kuitenkin noussut skeptikkojen ja suurenkin yleisön tietoisuuteen kristillistä maailmankuvaa markkinoivien, tiedekriittisten kirjojensa ja lehtikirjoitustensa sekä radio- ja televisioesiintymistensä myötä.

Vaikkapa Pälikköä ja Puolimatkaa lukemalla selviää nopeasti, että kumpikaan kriitikko ei ymmärrä evoluutioteoriaa eikä halua uskoa sitä massiivista todistusaineistoa, joka teorian puolesta on vuosien saatossa kertynyt. Suotta Richard Dawkins ei uuden teoksensa ensimmäisessä luvussa käsittele evoluutioteoriaa ”pelkkänä” teoriana, otsikolla ”Vain teoria?”. Tekijä osoittaa, että kreationistit käyttävät termiä 'teoria' tarkoitushakuisesti väärin. Tieteellinen teoria voi nimittäin pitää paikkansa joko osittain tai kokonaan, ja vastaavasti teoria voi olla osittain tai täysin virheellinen. Evoluutioteoria on varmasti totta eikä todisteita puutu. Toki teorialla on useita alateorioita, joista osa on vielä hypoteettisella asteella. Myös tiedot evoluutioteorian alle kuuluvista yksityiskohdista tarkentuvat ja korjaantuvat koko ajan.

Kriitikot kuitenkin samastavat koko teorian joihinkin vanhentuneisiin tai todistetusti virheellisiin teorioihin, huomaamatta, että juuri tämä on itse asiassa vahva argumentti evoluutioteorian oikeellisuuden puolesta. Kuten luonnontieteessä aina, virheellisistä uskomuksista ja teorioista luovutaan. Kreationistit takertuvat kuitenkin epätoivoisina oljenkorsiin, pieniin aukkoihin joissain evoluutioteorian alateorioissa, ja työntävät näihin oman uskontonsa tyhjyyttä kumiseviin epävarmuuksiin käsityksensä luojajumalasta. He eivät tarkoituksella puhu ”Jumalasta”, siis kristinuskon Jumalasta isolla J:llä, mutta esimerkiksi kaikkia edellä mainittuja suomalaiskreationisteja yhdistää vahva usko nimenomaan ristillä riippuneeseen syntisten ihmispolojen puolesta uhrautuneeseen Jeesus Kristukseen ja hänen kaikkivoipaan isäänsä. Juuri tämä Jeesuksen isä on eittämättä sekä yhdysvaltalais- että suomalaiskreationistien älykäs suunnittelija.

Muslimien älykäs suunnittelija on tietenkin Allah, juutalaisten Jahve. Jahve yhdistettynä Eliin on kristittyjen Jumala, joten voidaan perustellusti kysyä, ovatko kristityt monoteistejä ollenkaan. Myös pyhä kolminaisuus ja Jeesus sekä Maria ynnä muut enkelit ja pyhimykset, Pyhää Henkeä unohtamatta, viittaavat polyteismin suuntaan. Joka tapauksessa kristityt ainakin luulevat tai uskovat uskovansa vain yhteen jumalaan, Jumalaan, joka siis on heidän älykäs suunnittelijansa. Todellisuudessa älykäs suunnittelija on heidän luomuksensa.

Relativismi vastaan empiria

Dawkins kumoaa käsityksen yliluonnollisesta maailmankaikkeuden ja elämän luojasta vastaansanomattomasti. Uskovaiset tietenkin jatkavat uskomistaan, mittavista todisteista ja rationaalisista argumenteista huolimatta. Juuri usko Jumalaan saa heidät kannattamaan jotain niin absurdia ja järjetöntä kuin älykäs suunnittelu. Argumentteja kreationisteilla ei ole, vain pelkkää tieteenfilosofista saivartelua ja olkiukkojen mätkimistä. Erityisesti Puolimatka kunnostautuu filosofisessa jargonissa ja nimien pudottelussa. Hän on tieto-opillinen relativisti, subjektivisti ja sisäisesti ristiriitainen. On kuvaavaa, etteivät relativistit edes ymmärrä olevansa sisäisesti täysin epäjohdonmukaisia.

Jumaluskon tuominen tieteeseen ei ole uutta. Erityisesti humanistisissa tieteissä spekulaatio on sallittua, itse asiassa toivottua. Ajattelu ei edisty ilman rohkeita avauksia. Myöskään tiede ei edisty ilman uusia hypoteeseja ja teorioita. Dawkinsin esittelemässä kahdessa merkityksessä hypoteesi on alustava teoria, oletus, ja juuri tätä kreationistit retoriikassaan hyödyntävät – kun luonnontieteilijät puhuvat teoriasta vahvassa merkityksessä, kuten heliosentrisestä eli aurinkokeskeisestä tai evoluutioteoriasta, he puhuvat aina tosiasiasta. Kreationistit sen sijaan yleistävät oletuksen, heikon teorian, koskemaan kaikkia tieteellisiä teorioita. Ainoa, mikä heille on varmaa, on luojajumalan vaikutus tapahtumiin. Lajien luominen valmiina.

Tässäkin on hämmentävää epäjohdonmukaisuutta. Jos älykäs suunnittelija on luonut lajit valmiina, miksi lähes kaikki nykykreationistit hyväksyvät mikroevoluution eli lajin vähittäisen muutoksen? Siksi, että todisteet ovat vastaansanomattomat. Kuitenkin makroevoluutio, lajien muuttuminen uusiksi lajeiksi, juuri kuten Darwin oletti ja osoitti, edellyttää mikroevoluutiota. On toki selvää, että kreationistit eivät usko makroevoluutioon, koska sen tukena ei ole samanlaista välitöntä evidenssiä kuin mikroevoluutiolle. Paljain silmin ei voi nähdä lajin muuttuvan toiseksi eikä kreationistien mukaan edes lajien välimuotoja. Tässä he ovat väärässä.

Jokainen nykyisin olemassaoleva laji on välimuoto. Lajit kehittyvät jatkuvasti ja juuri tätä on mikroevoluutio. Ylipäätään evoluution jakaminen mikro- ja makroevoluutioon on käytössä vain kreationistien joukossa. Erilaiset valintapaineet muokkaavat lajeja eri ympäristöissä ja syntyy muunnoksia, rotuja sekä vähitellen myös uusia lajeja. Näistä vain viimeisen askeleen, makroevoluution, kreationistit kieltävät. Tämä on äärimmäisen epäjohdonmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Kielto johtuu siitä, että kreationistit uskovat luojajumalaan. Myös koko 'lajin' määritelmä on hyvin joustava ja tulkinnanvarainen; lajirajat ovat ihmisen itsensä määrittelemiä. Koska Raamatussa ja Koraanissa sanotaan, että Jumala (eli muslimien Allah) loi elämän ja lajit, asian on oltava niin. Tieteestä ja sen tukena olevista todisteista huolimatta näihin muinaisten taikauskoisten paimentolaisheimojen sepitteisiin uskotaan. Itse asiassa on masentavaa, että jopa tieteellisen koulutuksen saanut henkilö – paraatiesimerkkinä Tapio Puolimatka – on niin jumiutunut uskoonsa, ettei kykene pitämään sitä erillään tieteellisistä faktoista ja tieteen metodiikasta. Usko ei ole järjen vaan tunteen asia. Tunteet eivät ole hyväksyttävä tapa puolustella tieteellisiä väitteitä, siksi uskovien täytyy turvautua leimakirveisiin, linssin viilaukseen, itsepetokseen ja valehteluun. Heidän retoriikkansa on propagandaa, joka valitettavasti uppoaa herkkäuskoisiin tietämättömiin yksilöihin kuten mikä tahansa muukin huuhaa.

Luonnontiede siis perustuu väitteiden todistamiseen, empiriaan. Havainnot voivat tukea teorioita ja hypoteeseja. Kreationistit väittävät havaintojensa tukevan teoriaa älykkäästä suunnittelijasta. Dawkins osoittaa, että oikeasti havainnot tukevat pikemminkin oletusta älyvapaasta suunnittelijasta. Niin huonosti suunniteltuja eliöitä kuin maapallolla tapaamme ei pitäisi löytyä, jos suunnittelija todella olisi älykäs.

Toki jo termi 'älykkyys' on pahamaineisen vaikea määritellä. Kreationisteilta pitäisikin kysyä, mikä on älykkään suunnittelijan vähimmäisälykkyysosamäärä ja miten he ovat mitanneet sen. Eliöitä tarkkailemalla suunnittelijan älykkyysosamäärää on mahdoton päätellä. Mutta niitä tarkkailemalla tyhmempikin tajuaa, ettei niitä ole voinut suunnitella mikään älykäs olento. Virheitä, pahoja suunnitteluvirheitä, on yksinkertaisesti liikaa.

Havaintoesimerkkejä tehoamattomana vastalääkkeenä uskolle

Dawkins ei säästele paukkuja. Tekijä pommittaa lukijaa hengästymiseen asti lukemattomilla evoluution todisteilla, jotka älyllisesti rehelliselle, älykkäälle tai tyhmemmällekin lukijalle eivät jätä mitään epäselväksi. Vain uskovainen, joka uskonsa tähden joutuu lakaisemaan järjen, rationaalisen argumentaation ja selkeät todisteet maton alle, saivartelee ja vääristelee. Uskovainen kreationisti ei ole järkiargumentein vakuutettavissa, koska usko ei ole järjen vaan tunteen asia.

Dawkinsin todistusaineistossa on paljon havaintoesimerkkejä sekä evoluutiosta että älyvapaasta suunnittelusta. Molemmat tietenkin todistavat kreationismin luojajumalan yksiselitteisen virheelliseksi, mutta tästä uskovaiset eivät tosiaan välitä, jos ovat kreationisteja. Onneksi suurin osa uskovaisista, ainakin kristityistä, on sen verran järkevää, älykästä ja sivistynyttä väkeä, että osaavat pitää tieteen ja uskonnon erillään. Kreationistit puolestaan haluavat käytännössä tuhota koko tieteen metodiikan ja sen myötä tieteen uskottavuuden tuomalla luomajumalansa yliopistoille asioiden selitykseksi. Mutta kuten jo skottifilosofi David Hume 1700-luvulla havaintoesimerkein osoitti, oletus älykkäästä suunnittelijasta ei selitä mitään. Päinvastoin. Nyt meidän pitää selittää älykäs suunnittelija. Mistä se on tullut, millainen se on, missä se on ja miten se vaikuttaa maapallolla sekä maailmakaikkeudessa. Näihin kysymyksiin kreationistit eivät pysty vastaamaan.

Tapio Puolimatkan väite siitä, että kristillinen maailmankuva on tieteen taustalla ja välttämätöntä tieteelle, ei kestä päivänvaloa. Vaikka kristillinen usko toimisi tieteen tekijän tai filosofin inspiraation lähteenä, pitää väitteet tieteessä pystyä perustelemaan johdonmukaisesti ja mikäli kyse on todellisuutta koskevista väitteistä, pitää ne myös pystyä todistamaan empiirisesti. Jos Puolimatka väittää, että Jumala on maailmankaikkeuden, elämän ja luonnonlakien taustalla, edelleen aktiivisesti vaikuttamassa luomiinsa prosesseihin, jää väite emotionaaliseksi sanahelinäksi, mikäli Puolimatka ei kykene empiirisesti ja objektiivisesti todistamaan väitettään. Vetoaminen henkilökohtaiseen kokemukseen tai uskoon ei tietenkään kelpaa; muutoinhan kuka tahansa voisi millä tahansa henkilökohtaisella kokemuksella tai uskolla esimerkiksi Madderakkaan, Odiniin tahi Baaliin oikeuttaa väitteensä, jonka mukaan nämä taruolennot ovat älykkäitä suunnittelijoita ja edelleen ohjailevat prosesseja ja professoreja olevaisuuden taustalta käsin. Kuten lukija huomaa, kun vaihtaa jumalan nimen, väitteen naurettavuus paljastuu.

Puolimatka osoittaa toisaalla tässä lehdessä arvioidussa viimeisimmässä huuhaakirjassaan, että hän on lukenut myös Dawkinsin uusimman teoksen. Mutta Puolimatka ei kreationistina yksinkertaisesti kykene nielemään Dawkinsin äärimmäisen tuhtia ja terveellistä kattausta, vaan ohittaa evoluution puolesta löydetyn massiivisen evidenssin parilla retorisella silmänkääntötempulla. Puolimatka tietenkin leimaa naturalistit uskovaisiksi. Luonnontiedekin on vain uskonto, ajattelee Puolimatka ja saarnaa kristillistä ilosanomaansa viittaamalla iänikuisiin Ernst Haeckelin alkiopiirroksiin sekä muihin kreationistien lempilapsuksiin.

Kimmo Pietiläisen käännös on erinomainen, lisäksi teoksesta löytyy neljä upeaa värikuvaliitettä. Elämän ihmeet saavat ansaitsemansa selityksen, joka ei tippaakaan vähennä elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta, päinvastoin. Kun evoluutioteorian nerokkuus paljastuu todisteiden ja havaintoesimerkkien myötä, elämän monimuotoisuus ja rikkaus ovat entistä arvokkaampia. Niitä kelpaa ihailla läheltä ja kaukaa, kirjoista, kuvista sekä lähietäisyydeltä elävässä elämässä. Illuusio suunnittelusta on miljardien vuosien evoluution tulos; vähittäisten muunnosten, periytymisen ja valikoitumisen seuraus. Toisin kuin kreationistit esittävät, evoluutioteoria ei perustu sattumaan, vaan vähittäisiin parannuksiin. Lajit sopeutuvat vähitellen uusiin ympäristöihin ja luonnonvalinta muokkaa vanhoista lajeista uusia. Fossiilit todistavat tämän vailla epäilyksen häivää. Kreationistien mukaan välimuotoja ei ole koskaan löytynyt. Todellisuudessa niitä on löytynyt hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka pitkä aika lajisukupuutoista on kulunut ja kuinka alttiita erilaisille luonnonilmiöille hauraat fossiilit ovat.

Uskonnollisen mysteerin ytimessä on tyhjyys

Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)

Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?

Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.

Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.

Väärinymmärretty uskonto

Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.

Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.

Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.

Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.

Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.

Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.

Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.

Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.

Tyhjyys joka ei täyty

Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.

Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.

Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.

Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.

Totuus on uskoa vahvempi

Tekijä kirjoittaa (s. 116):

” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”

Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.

Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?

Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.

Vakaumuksetta paras?

Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.

Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.

Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.

Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.

Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.