Elämä ilman uskontoa

I am made from the dust of the stars

and the oceans flow in my veins. -Neil Peart

Tapani Hietaniemen kanssa loppukesällä 2008.

Kirjoitin vuoden 2008 lopussa nyttemmin edesmenneen ystäväni Tapani Hietaniemen kanssa Kanava-lehteen artikkelin Uusateismin 'uskontunnustus'. Tilanpuutteen vuoksi moni asia jäi meiltä käsittelemättä.

Nyt, valitettavasti ilman Tapania, palaan niihin. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia – uskonnottomia on tietenkin joka lähtöön. Yhdessä Tapanin kanssa tekstistä olisi tullut erilainen.

Uskova yleensä hieman oudoksuu ihmistä, joka ei usko, ja päinvastoin. Uskova ihmettelee, miten ateistin elämällä voi olla tarkoitus, ja miten tämä muka voi olla moraalinen olento. Ihminen, joka ei Jumalaan tai jumaliin usko, puolestaan hämmästelee, miten joku voi löytää elämälleen merkitystä virvatulista, perinteistä, joilla ei ole lainkaan niin sanottua todellisuuspohjaa.

Yritän seuraavassa parhaani mukaan kuvata uskovalle, millaista on elämä ilman uskontoa. Tarpeellinen käsite on filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama syvähenkinen elämä. Minulla ei ole käsitystä siitä, onko kaikilla ihmisillä arjessa ja juhlassa syvähenkisyyttä, mutta minulla ja uskonnottomilla tuttavillani sitä on.

Miltä se tuntuu?

Arkielämä ilman uskontoa tuntuu samalta kuin elämä ilman iltapäivä- ja viikkolehtiä, televisiota, Big Brotheria, urheiluruutua, lauantaitansseja, heroiinia, alkoholia, tupakkaa tai lottokupongin täyttämistä kerran viikossa. Eli ei miltään sen kummallisemmalta.

Mitään tärkeää, mitään olennaista ei puutu. Päinvastoin: on aikaa tärkeille asioille, kuten rakkaudelle, ystäville, filosofialle, tieteelle, kirjallisuudelle, musiikille, elokuvalle, luonnossa liikkumiselle ja taiteelliselle luomiselle. On totta, ettei uskonto mitenkään rajoita näitä asioita, mutta ei sitä myöskään niihin tarvita.

Monelle uskovalle uskonto tuo mukanaan rajoituksia. Synnintunto voi uskovalla liittyä erilaisiin asioihin, joita uskonnoton ei koe vääräksi tai pahaksi. Ateistille mikään ei ole syntiä, koska syntiä ei ole olemassakaan. Synti on toimintaa Jumalan määräyksiä vastaan, joten jos ei usko Jumalaan, ei usko syntiinkään.

Uskonnoton voi nauttia monesta uskovan kauhistelemasta asiasta vapaasti, ilman tunnontuskia. Helvetinpelkoa ei ole, moraalista katumusta ei edellytetä. Nautinnot voivat toki johtaa ongelmiin, mutta ongelmat ovat eri asia kuin nautinnot. Kohtuus kaikessa sopii uskovallekin – uskonnoton voi jopa muistuttaa uskovaa siitä, että kohtuus sopii myös uskomiseen ja uskonnon pohjalta elämiseen. Monella uskovalla uskonnon väärinkäyttö aiheuttaa vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Uskonnottomuuteen ei kehity riippuvuutta, toisin kuin uskonnollisuuteen. Elämä on parasta huumetta, kokeminen itse, ilman yliluonnollisuuden, mytologisen selitysyrityksen, filtteriä, on väkevintä mahdollista olemassaoloa; semminkin kun ymmärtää evoluution ja geologian perspektiivin, joka on miljardien vuosien mittainen – puhumattakaan kosmologiasta ja maailmankaikkeuden synnystä. On upeaa elää ja olla osa tätä suunnatonta kokonaisuutta.

Uskovalle kaikki edellä mainittu eittämättä tarkoittaa, että maailmankaikkeus on olemassa ad maiorem Dei gloriam. Silti kaikkeus on olemassa täysin riippumatta siitä, uskooko joku Jumalaan vai ei. Uskovat syntyvät ja kuolevat, ateistit samoin, mutta kaikkeus on ja pysyy. Mikään siinä ei riipu uskovan uskosta. Todellisuus on täysin irrelevantti uskolle ja usko todellisuudelle. Kun uskova kuolee, maailmankaikkeus jää: uskovan mielen ulkopuolella oleva todellisuus jää.

Uskonnottomuus ja moraali

Usein kuulee uskovien – jopa teologisesti oppineiden kirkonmiesten – väittävän, että ilman uskontoa ei voi olla moraalia. Ateisti ei näin väittävän uskovan mielestä voi olla moraalinen ja jos on, tämä johtuu siitä, että ateisti elää kristillisessä kulttuurissa. Kuitenkin moraalisuus on ihmisen, sosiaalisen eläinlajin, lajiominaisuus: kaikki normaalit ihmisyksilöt kasvavat moraalisiksi yhteisössä. Mikäli moraalia ei olisi evoluutiohistoriassamme kehittynyt, ihmislaji ei olisi sellainen kuin se on.

Moraali on olennainen ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen säätelijä, siksi meillä on voimakkaita emootioita, jotka liittyvät tekojen tuomitsemiseen tai palkitsemiseen. Ihmisellä on myös luontainen kyky antaa anteeksi, jos loukkaava teko ei ole tahallinen, tai jos teon tekijä osoittaa katumusta ja anteeksiantoa.

Emootiomme ovat luonnonvalinnan tulosta. Moraaliin sekä moraalisuuteemme liittyvät rankaisemista ja palkitsemista ohjaavat emootiot ovat vaistomaisia, eivät tahdonalaisia. Tunne tulee ensin, reaktio siihen myöhemmin. Tunteen vallassa järkevä pohdiskelu on usein vaikeaa. Mitä voimakkaampi emootio, sitä hankalampaa sen sammuttaminen harkinnan avulla. Tunteet ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja pakottavat aivot ajattelemaan niiden asettamissa puitteissa. Järki seuraa tunnetta, tahtoen tai tahtomattaan.

Kasvatuksen ja sosiaalisen kokemuksen myötä opimme, millaiset teot ovat kulttuurissamme tuomittavia ja millaiset palkitsemisen arvoisia, mutta kulttuurit eivät loppujen lopuksi eroa kyseisten tekojen osalta kovinkaan paljon.

Tämä johtuu siitä, että lajimme on kehittynyt juuri tietyn tyyppiseksi moraaliseksi olennoksi. Tervettä ihmisyksilöä on mahdotonta saada hyväksymään ajatusta siitä, että vaikkapa oman äidin raiskaaminen olisi hyvä, moraalinen teko. Tai oman kiltin isän kiduttaminen. Tai vastasyntyneen oman vauvan syöminen elävältä.

Nämä ovat ääriesimerkkejä, mutta esimerkiksi yhteisön jäseneltä varastaminen tai hänen murhaamisensa tuomitaan kaikissa yhteiskunnissa, heimoissa ja valtioissa.

Murha tosin hyväksytään joissakin yhteisöissä rangaistuksena. Varkaus hyväksytään verotuksena tai kaupankäyntinä. Poikkeuksia voi keksiä lisääkin, mutta sääntö pätee. Länsimaisen hyvinvointivaltion asukas ei koe lehtiä tai laajakaistaa markkinoivaa puhelinmyyjää varkaana, vaikka tämä sellaiseksi voidaan helposti tulkita. Kuitenkin rahojen menettämiselle tarjotaan vastinetta, aivan kuten asunnon vuokralle. Liian korkea hinta mistä tahansa on kuitenkin varastamista. Kauppa se on joka kannattaa.

Moraalin reunaehdot

Ihmisen lajityypilliset ominaisuudet asettavat moraalille tietyt reunaehdot. Toisilla, luonnonvalinnan myötä aivan erilaisiksi kehittyneillä lajeilla, ei tällaisia estoja ole. Joillakin lajeilla sen sijaan on esimoraalia, joka muistuttaa ihmisen moraalista käyttäytymistä.

Uskontojen erilaiset yhteisöelämää koskevat moraaliopit ovat seurausta evoluution synnyttämästä ihmislajin moraalisuudesta, ei päinvastoin. Jeesuksen suuhun laitettu vuorisaarna sisältää opetuksia, jotka ovat paljon vanhempia kuin kyseinen kirjallinen dokumentti.

Kultainen sääntö – tee toisille kuten toivot heidän tekevän itsellesi – löytyy jo kungfutselaisuudesta (n. 500 eaa.). Buddhalaisuus (500-luku eaa.) ja intialainen kokoelma Manun lait (n. 200 eaa. - 200) sisältävät runsaasti moraaliopetuksia, jotka löytyvät myös kristinopista. Antiikin Kreikassa moraalifilosofia oli erittäin pitkälle kehittynyt jo Sokrateen (n. 469 eaa. - 390 eaa.) aikana ja muun muassa Sokrateen oppilas Platon sekä Platonin oppilas Aristoteles kehittivät edeltäjiensä oppeja edelleen.

On siis syvästi virheellistä väittää, ettei olisi moraalia ilman uskontoa, koska moraali tulee aina ennen uskontoa – muutenhan jokainen uskonto eroaisi radikaalisti moraaliopeiltaan, samoin kuin sekulaarimpi moraalifilosofia.

Jos sen sijaan tarkastelee rinnakkain uskonnollisia ja filosofisia aatesuuntauksia, vaikkapa kungfutselaisuutta, kristinuskoa, islamia, buddhalaisuutta, hindulaisuutta, bushidoa, stoalaisuutta ja epikurolaisuutta, kaikista löytyy samoja piirteitä, ihmislajille tyypillisiä moraalisen käyttäytymisen prototyyppejä ja niitä koskevia moraaliopetuksia. On totisesti absurdia väittää, että ennen tai ilman kristinuskoa ei ollut tai ole moraalia.

Ihmisyhteisöjen moraalikäyttäytymisessä on toki myös eroja. Olosuhteet ja yksilöiden väliset erot vaikuttavat olennaisesti moraalisuuden ilmentymiin. Jossain tilanteissa tietynlainen käyttäytyminen on sallittua, toisissa tilanteissa taas ei.

Paha teko voi olla tietyissä olosuhteissa hyvä, esimerkiksi ihmisen tappaminen itsepuolustukseksi sodassa, samoin kuin ihmisen tappaminen tai tainnuttaminen väkivaltaisessa raiskaus- tai ryöstöyrityksessä. Moraalisesti ja juridisesti tappamisen oikeuttaminen on kuitenkin ongelmallista. Vihollisen tappaminen on tietenkin pääsääntöisesti oikeutetumpaa kuin oman ryhmän jäsenen tappaminen, sodassa suoranainen velvollisuus. Kuolemanrangaistus on aiemmin ollut pääsääntö, nykyään sitä vastustetaan laajasti, ainakin länsimaissa. Moraali siis muuttuu, uskonnoista riippumatta.

Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on monissa osavaltioissa käytössä ja yleensä sitä kannattavat uskonnolliset republikaanit. Liberaalit demokraatit, joille uskonto ei ole niin tärkeää, vastustavat kuolemanrangaistusta humanitaarisista, siis moraalisista, syistä. 

Toisaalta kristinuskon opetusten pohjalta kuolemanrangaistuksen vastustaminen on täysin perusteltua. Vastaavasti uskonnoton voi keksiä uskonnosta riippumattomia perusteluja kuolemanrangaistukselle. Tai sitä vastaan. Näin ollen uskonto on irrelevantti asia moraalin kannalta. Uskonnosta itsestään ei seuraa mitään – vasta perustelut ratkaisevat.

Myös kristittyjen moraali eroaa siis melkoisesti paikasta ja tilanteesta riippuen. Ei ole ylipäätään mielekästä puhua kristillisestä moraalista. Usein sanotaan, että armo olisi kristillisen moraalikäsityksen ytimessä. Armo tunnetaan kuitenkin jo paljon vanhemmissa moraaliopeissa. Loukkaajan ilmentämä katumus aiheuttaa yleensä automaattisesti armon ja anteeksi antamisen tunteita loukatussa. Tämäkin riippuu loukkauksen asteesta.

Myös kristitty voi olla armoton, tappaa ja tehdä petoksen, valehdella tai raiskata. Sota on tilanne, jossa hyvinkin moraalinen kristitty mies voi muuttua peilikuvakseen. Tämä on nähty esimerkiksi Vietnamin sodassa. Sodassa tappaminen ja ydinpommin pudottaminen vihollisen niskaan tulee kristittyjenkin mielestä hyväksyttäväksi, moraaliseksi teoksi.

Tämäkin osoittaa, että kristinusko on moraalin kannalta täysin merkityksetöntä. Jeesuksen suuhun laitettu opetus toisen posken kääntämisestä on suurimmalle osalle ihmisistä niin mahdoton, ettei edes kristitty voi sitä noudattaa. Tästä syystä tekopyhyys kuuluu olennaisena osana mihin tahansa uskontoon tai moraalikoodistoon, joka vaatii ihmiseltä mahdottomia.

Tietenkin on tapauksia, joissa nimenomaan uskoon tulo auttaa ihmistä tulemaan moraalisemmaksi. Alkoholisoitunut rikollinen, joka vankilassa kääntyy vaikkapa kristinuskoon, voi todella tehdä parannuksen. Näissä tapauksissa uskoon tullut henkilö yleensä omaksuu pyhän kirjan moraaliopit tavallista jyrkemmin eli hänestä tulee melko fanaattinen.

Vastaavasti sekulaarin moraalin ja ihmisoikeuksien kannalta liian jyrkästi omaksutut uskonnolliset moraaliopetukset voivat näyttäytyä tyystin moraalittomina. 

Usein uskonnolliset fundamentalistit eivät välitä lainkaan toisuskoisten, uskonnottomien tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Myös naisten aseman kannalta uskonnollinen kiihkoilu voi olla huolestuttavaa tai jopa suorastaan katastrofaalista. Taliban-hallinto ja Saudi-Arabian wahhabismi ovat tästä karmeita esimerkkejä. Joka tapauksessa, jos ihminen aidosti kokee parantuvansa uskoontulon myötä, siinä ei ole mitään pahaa.

Yleistäen voidaan todeta, että institutionalisoitunut uskonto – kirkko, ja islamissa ulama eli lainoppinut papisto – pääsääntöisesti vastustaa moraalista edistystä. Uskonnolliset instituutiot eivät vapaaehtoisesti luovu uskonnottomien silmissä moraalittomiksi muuttuneista opeistaan. 

Samalla tämä osoittaa, että moraali ei ole absoluuttista vaan muuttuvaa. Kirkko tulee aina moraalin perässä: moraalin puolesta pitää siis taistella – usein nimenomaan uskontoa vastaan.

Luonnollisen moraalilain teoria

Teologien pitäisi tuntea katolinen ja luterilainen luonnollisen moraalilain teoria. Kuitenkaan tästä ei näy merkkiäkään kun he usein hyökkäävät uskonnottomia vastaan ja väittävät, ettei moraali ole mahdollista ilman uskontoa.

Pitkään teologit olettivat, että moraalia ei voi olla ilman uskontoa. Kuitenkin kyseiseen näkemykseen alettiin suhtautua kriittisesti jo myöhäiskeskiajalla. Teologi Gregorius Riminiläinen (n. 1300–1358) esitti ajatuksen, jonka mukaan moraaliperiaatteet koskevat ihmistä vaikka olettaisimme (etiamsi daremus), ettei Jumalaa olisikaan olemassa. 

Tämä tarkoittaa sitä, että luonnollisen moraalilain edellyttämät käyttäytymismuodot voi halutessaan omaksua Raamatusta, mutta se ei suinkaan ole välttämätöntä.

Uskontojen pyhät kirjat saattavat toki motivoida yksilöä olemaan moraalinen, samalla kun antavat muutakin elämänsisältöä, mutta samalla on selvää, ettei vaikkapa Raamattu sisällä selkeitä, eri aikakausille soveltuvia suoria moraalisääntöjä. Näin ollen luonnollista moraalitajua edellytetään joka tapauksessa sovellettaessa käyttäytymisohjeita ja eettisyyttä jokapäiväisessä elämässä.

Myöhemmin luonnolliseen moraalilakiin sisältyvä ajatus jokaiselle yksilölle kuuluvasta ihmisarvosta tuli Euroopassa tunnetuksi erityisesti Immanuel Kantin filosofiassa. Jo Aristoteleella ja antiikin stoalaisilla oli vastaavia käsityksiä ihmisyksilön moraalisesta arvosta.

Eli oppineen teologin pitäisi kyllä tietää, ettei moraalisuus edellytä uskontoa vaan päinvastoin. Jos ja kun uskonto sisältää moraalisääntöjä, ne ovat kaikissa uskonnoissa pääosiltaan huomattavan samanlaisia.

Myös luterilaisuudelle nimensä antanut Martti Luther (1483–1546) tiesi tämän. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee luonnollista moraalilakia erinomaisessa teoksessaan Synti – ajatuksin, sanoin ja töin (WSOY 2005). Samassa yhteydessä hän toteaa: 

”Myös etiikassaan Luther nojasi perinteiseen luonnollisen moraalilain ajatukseen. Ei ole olemassa erityistä kristillistä etiikkaa, vaan ihmiset hoitavat keskinäisiä suhteitaan luonnollisen järkensä avulla.”

Toisin sanoen teologi, joka väittää, ettei ilman uskontoa voi olla moraalia, joko vääristelee totuutta tai on unohtanut luterilaisuuden perusasiat. Tämä koskee niin paavia, piispoja, kardinaaleja, pappeja kuin yliopistoteologeja. Kirkko tulee aina moraalin perässä.

Jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään

Altruismi, epäitsekkyys, kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, yhteisön uskonnosta tai uskonnoista riippumatta. Maailmassa on noin 10 000 uskontoa ja siten on ilmeistä, että eri uskonnoissa hieman eri muodoissa ilmenevät moraaliopit perustuvat ihmislajille tyypillisiin moraaliemootioihin ja niiden järkiperäiseen selittämiseen sekä oppien vähittäiseen kehittelyyn. Luonnonvalinta ja kulttuuri lyövät tässäkin iloisesti kättä.

Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä emootioiden ohella ja myös niiden pohjalta on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin tavallista on, että heidät jopa täysin epäinhimillistetään eli demonisoidaan. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Sisä- ja ulkoryhmäjaon myötä vain sisäpiirin jäseniin kohdistetaan moraalista empatiaa. Heille myös sallitaan asioita, joita ulkoryhmän jäsenille ei sallita. Ulkoryhmä puolestaan on moraalisesti joko merkityksetön tai siihen suhtaudutaan vihollisena. Vihollisuuden aste vaihtelee neutraalista välinpitämättömyydestä äärimmäiseen vihamielisyyteen. Kaikkea mahtuu näiden ääripäiden väliin ja toisinaan ulkoryhmä muuttuu sisäryhmäksi tai päinvastoin.

Jyrkkä jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään pätee tietenkin myös ateismin ja uskonnon väliseen vastakkainasetteluun: valtiojohtoinen pakotettu ateismi, jollainen oli vallassa Neuvostoliitossa, on syvästi moraalitonta, rikos ihmisyyttä vastaan. Neuvostojärjestelmässä vakiinnutetun niin sanotun tieteellisen ateismin taustalla on marxismileninismi, joka omaksutaan uskonnon kaltaisena absoluuttisena doktriinina, pakotettuna tai vapaaehtoisesti.

Poliittisissa ideologioissa ylipäätään manifestoituu ihmislajille tyypillinen vahva sisä- ja ulkoryhmäjako. Useimmiten ulkoryhmään, toisiin, liitetään pääasiassa negatiivisia ominaisuuksia ja kuten todettua, pahimmassa tapauksessa toiseus demonisoidaan täysin. 

Tällaista ajattelua tapaa edelleen muun muassa Vapaa-ajattelijain liitossa, jonka jäsenkunnassa on useita vanhan liiton kommunisteja aktiivisesti vastustamassa uskontoja vanhojen rakkaiden marxistisleninististen oppien pohjalta. Nuoremmilla ateisteilla ei välttämättä aivan näin jyrkkää uskonnonvastaisuutta ilmene. Moni uudemman polven vapaa-ajattelija jopa aidosti kannattaa uskonnonvapautta ja pyrkii edistämään vakaumusten tasa-arvoa.

Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksesta ja poliittisesta kannasta, tekevät pahoja tekoja, ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”.

Myös totalitaristinen ja jyrkkiä viholliskuvia rakentava poliittinen aate johtaa joskus tavalliset ihmiset absoluuttisen pahuuden ääreen. En kuitenkaan osaa sanoa, voiko esimerkiksi natsismi tai kommunismi saada hyvän ihmisen tekemään äärimmäisen pahoja tekoa aatteensa nimissä. On ylipäätään kyseenalaista olettaa, että joku ihminen olisi täysin hyvä tai täysin paha. Sen voi turvallisesti sanoa, että yksistä tulee helpommin pahoja, toisista ei millään.

Voin esimerkiksi itse vannoa, ettei minusta minkäänlaisissa olosuhteissa tulisi uskovaa, natsia tai kommunistia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta ateismini ja ihmisoikeusaktivismi jää. Tässä on tietenkin se paradoksi, että jos Jumala antaisi itsestään vastaansanomattoman ilmoituksen, jota en mitenkään voisi epäillä, ateismini olisi virheellinen kanta.

Tähän voidaan kuitenkin todeta sen, että tällaisessa tapauksessa tietäisin, että Jumala on olemassa, jolloin uskoa ei tarvittaisi. Ateismini säilyisi suhteessa kaikkiin tähän asti kuvailtuihin ja keksittyihin jumaliin. Uusin, itsensä vastaansanomattomasti todistanut Jumala olisi kuitenkin sellainen, jonka olemassaolo olisi tiedon, ei uskon, asia. Millainen Jumala se sitten olisi on totisesti mielikuvituksen heiniä.

Jotenkin minusta jumalten jumalaiseen luonteeseen kuuluu se, että niitä ei oikeasti ole olemassa. Jos Jumala tulisi kadulla vastaan tai hakisi kaveriksi Facebookissa, se ei tuntuisi Jumalalta, koska siihen ei tarvitsisi uskoa. Lisäksi olen varma, että minulla säilyisi epäilys: tuo ei voi olla Jumala, se on huijari.

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin aivan kuten de facto uskonto. 

Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan syväekologisen Jumalan, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkola ei täsmällisesti ottaen ole ateisti, juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologiansa tähden.

Toisaalta Linkola on vanhemmiten suuttunut uusateisteille ja liittynyt vihreää ideologiaa omaksuneeseen ja nöyryyttä peräänkuuluttavaan evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaikka varmasti edelleen toivoo suurimman osan ihmiskuntaa kuolevan. 

Linkola on mielestäni käsittänyt kristinuskon väärin. Kristinuskossa Jumala uhraa ainoan poikansa ihmiskunnan puolesta, mutta Linkola haluaa uhrata ihmiskunnan itsensä ja muutaman syväekologitoverinsa puolesta.

Syvähenkisyys ilman uskontoa

Yritän seuraavaksi kuvailla, millaista on eettinen, esteettinen, henkinen ja syvähenkinen elämä ilman uskontoa. Voiko ateisti kokea samanlaisia henkisyyteen eli spirituaalisuuteen liittyviä tunteita kuin uskova, mutta toisin kuin uskova, kokonaan ilman uskoa yliluonnolliseen maailmaan tai olentoihin? Kyllä voi.

Edellä kirjoitin moraalin perustuvan ihmisen lajityypillisiin emootioihin. Tunteet eivät kuitenkaan – tietenkään – sellaisenaan oikeuta mitään. Inhon tai vihan tunne syntyy spontaanisti, mutta inhoon ja vihaan perustuva moraali tai politiikka voi olla ja yleensä onkin syvästi epäeettistä, suorastaan epäinhimillistä.

Poliittinen tai uskonnollinen fundamentalisti voi inhota ja vihata homoseksuaaleja tai vääräoppisia, mutta inhon tai vihan tunne ei oikeuta näiden ryhmien syrjintää. Silti poliittiset ja uskonnolliset fanaatikot useimmiten yrittävät oikeuttaa joidenkin yksilöiden tai ryhmien ihmisoikeuksien polkemisen inhollaan ja väittävät oikeutuksen perustuvan Raamattuun tai käyttäytymistavan oletettuun luonnonvastaisuuteen.

Tämä on virheellistä päättelyä – näin ajatteleva jättää kokonaan vastaamatta kysymykseen miksi syrjintä on oikeutettua ja miksi inhottu käytös on väärin; mitä haittaa homoseksuaalisudesta muka on heteroille?

Pyhään tai vastaavasti luonnollisuuteen vetoaminen ei ole pätevä argumentti, koska silloinhan kuka tahansa voisi vedota keneen tai mihin tahansa, mitä pitää pyhänä tai luonnollisena, vaikka naapurin Reijoon: ”Homoseksuaalit eivät saa mennä naimisiin, koska naapurin Reijo sanoo niin.” 

Vaihda naapurin Reijo Raamattuun tai Koraaniin, niin huomaat, ettei perustelu ole pätevä. Kaikki ihmiset – läheskään kaikki – eivät usko Raamattuun tai Koraaniin, mutta silti valitettavan moni uskova haluaa pakottaa kaikki elämään kuten Raamattu tai Koraani määrää. Eri asia on sitten se, elävätkö he itsekään sillä tavalla: usein fanaattinen homoseksuaalisuuden vastustaja paljastuu myöhemmin homoseksuaaliksi.

Itse olen sekulaari humanisti ja pyrin oikeuttamaan eettiset sekä poliittiset näkemykseni rationaalisesti, vetoamatta mihinkään pyhään kirjaan tai aatteeseen. Sekulaari humanismi on eräänlainen vakaumus, mutta mikään poliittinen tai uskonnollinen aate se ei ole.

Sekulaari humanismi on poliittisesti riippumaton maailmankatsomus, joka perustuu ihmisen kunnioittamiseen, empatiaan, järkeen, humanismiin, ihmisyyteen. Sen taustalla on kyky samaistua toiseen, vaikka toinen olisi erilainen, uskoisi eri asioihin ja kannattaisi eri aatetta. Sekulaari humanismi on lähellä poliittista liberalismia, mutta markkinoiden säätely ja talouspolitiikka eivät ole sekulaarin humanismin keskiössä: sekulaari humanisti voi kuulua mihin tahansa puolueeseen.

Tosin perussuomalaisille tämä lienee mahdotonta, koska puolueen ohjelma perustuu kristillis-sosiaalisille arvoille ja kansallismielisyydelle. Eettinen nepotismi, oman ryhmän suosiminen toisten kustannuksella, on sekulaarin humanismin vastaista. 

Samoin kristillisyys puoluetta määrittävänä vakaumuksena sulkee tietenkin pois mahdollisuuden olla tasa-arvoinen puolueen jäsen, jos sattuu olemaan uskonnoton tai kuulumaan johonkin toiseen uskontoon. Tietenkin myös Kristillisdemokraatit ovat tässä suhteessa puolue, johon kuuluminen melko varmasti sulkee sekulaarin humanismin pois.

Jos sekulaarin humanismin haluaa välttämättä tiivistää, sitä voisi sanoa elämän kunnioittamiseksi ja toiseuden suvaitsemiseksi. Sekulaari humanismi on rauhantahtoista ja siinä luotetaan dialogiin, rationaaliseen keskusteluun. Sekulaari humanisti ei uhkaile väkivallalla eikä esiinny väkivaltaisesti. 

Sekulaarin humanismin taustalla on ajatus universalismista, etiikasta, joka on yleismaailmallista ja yleispätevää. Sekulaari humanisti puolustaa siis yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Tämä on monissa teorioissa kulttuurieroihin perustuvan moraalirelativismin täydellinen vastakohta.

Vapaa henki

Oleminen ilman uskontoa on silkkaa nautintoa. Olla yksin, silmät kiinni, maata vuoteella, kuunnella maailman huokauksia, ja ajatella. Olla yhdessä rakkaan kanssa, tehdä kauniita asioita. Nauttia läheisten seurasta, katsella lasten kasvamista ja kehittymistä. Tämä on syvähenkistä elämää par excellence.

Uskonnoton nauttii tietenkin elämästä täysin rinnoin, aivan kuten uskovakin. Usko Jumalaan ei tuo mitään olennaista lisää esteettisiin, eettisiin tai muihin emotionaalisiin huippukokemuksiin. Ihminen on rakentunut sillä tavalla, että samat tunnetilat elähdyttävät meitä. Vastaavasti huolestumme ja murehdimme samoista asioista, ellei nyt uskovalla satu olemaan pari ylimääräistä syntiä harteillaan. Synnistä uskonnoton on vapaa, se on varmaa.

En osaa arvioida, tuoko synnintunto lisää raskautta omantunnontuskiin. Jos on vaikkapa pettänyt läheisen luottamuksen, uskova saattaa kokea sen suurempana pahana kuin uskonnoton. Tällaisessa tapauksessa läheisen ohella on rikkonut Jumalan sanaa vastaan ja joutuu katumaan molempien edessä.

Toisaalta Jeesus kuulemma antaa kaikkien synnit anteeksi. Paitsi sen, joka luopuu pyhästä hengestä. Minä olen siitä luopunut jo 11-vuotiaana, jos muistan oikein. Pyhä henki ei minua voisi vähempää kiinnostaa. Onnekseni en usko edes Jeesukseen, joten hänen tuomionsakaan ei voisi vähempää minua kiinnostaa. Jeesukseen uskovien minulle tästä jumalanpilkasta langettama tuomio puolestaan lähinnä huvittaa minua. 

Tietysti olen myös surullinen niiden puolesta, jotka vilpittömästi haluavat minulle – pahalle ateistille – pelkkää hyvää ja rukoilevat puolestani. Tietenkin rukous puolestani on kaunis ele ja jollain tasolla osaan sitä arvostaa.

Tunteminen on täysin subjektiivista, omakohtaista. En voi konkreettisesti tietää, miltä joku asia jostakin toisesta tuntuu. Tunnen tietoisuuden välittömällä tasolla vain oman elämysmaailmani. Uskonto on sille, elämysmaailmalleni, tunteilleni, täysin merkityksetön asia. Vain silloin uskonto koskettaa elämääni, kun joku sen nimissä syyllistyy vääryyksiin. Silloin minussa nousee oikeamielinen närkästys. Tähänkään ei siis tarvita uskontoa kuin laukaisevana tekijänä.

Henkisyydestä

Henkisyys, spirituaalisuus, on varmasti uskonnottomalle samanlainen tuntemus kuin uskovalle. Uskonnoton vain ei anna henkisyydelle mitään yliluonnollista merkitystä ja tulkintaa. Henkisyys sinänsä on mahdoton määriteltävä. Määrittelen sen kuitenkin tässä yhteydessä siksi, miltä jokin tuntuu, kuten aiemmasta tarkastelustani voi jo päätellä. Määritelmä on helppo ja yksinkertaistava, mutta tarkoitukseni ei tässä ole pohtia tietoisuusfilosofian vaikeita probleemoita.

Henkisyyttä on monella tasolla, tavallisesta arkikokemuksesta huippukokemuksiin, äärimmäiseen esteettis-eettiseen nautintoon tai rakkauden voimaan. Nämä huippukokemukset ovat syvähenkisiä: niissä olentoni värähtelee kokonaisuutena, syvimpiä kerroksia myöden. Tiedostan ne samalla kirkkaasti, tunnen kokonaisuuden värinän selkäpiissäni. Sulaudun maailmankaikkeuteen, tunnen sen sykkeen suonissani – aistin muinaiset valtameret ja tähtipölyt, joista ihminen on syntynyt sekä rakentunut.

Usein kysytään retorisesti, mikä on elämän tarkoitus. Vastaus on helppo. Intohimo. Intohimoinen rakkaus. Intohimoinen rakkaus elämään. Tämä sisältää kaiken: rakkauden rakastettuun, lemmikkiin, sukulaisiin, ihmisyyteen, luontoon, olemassaoloon, taiteeseen, tieteeseen, tietoon, opiskeluun, ja tietenkin elämään itseensä.

Vastoinkäymiset ja kohtalon kolhut tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ne pitää voittaa, niistä pitää ottaa opiksi. Tappio on helppo kääntää voitoksi, jos vain tahdonvoimaa on riittävästi. Tahdonvoima edellyttää intohimoa: mitä enemmän intohimoa, sitä teräksisempi tahto. Samurain sana on kovempi kuin metalli, kyynisen koulukunnan opit viisauden ydin. Me olemme eläimiä, koiria, me ihmiset. Olemme maailmankansalaisia, maailmankaikkeuden lapsia, tähtipölyä ja valtamerten suolaista vettä.

Intohimo on henkisyyden korkein huippu. Uskoisin, että uskovan Jumalaa kohtaan tuntema rakkaus ja tunne Jumalan vastarakkaudesta on parhaimmillaan väkevän intohimoista. Sitä en osaa sanoa, auttaako usko sairauden tai rakkaimpien menetyksen kestämisessä sekä voittamisessa, mutta uskonnottomissakin on tässä suhteessa valtavia yksilöiden välisiä eroja, joten eittämättä näin on myös uskovissa.

Henkilökohtaisesti, elämän sotakorkeakoulun kasvattina, voin vahvistaa Friedrich Nietzschen kuuluisan maksiimin: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Tämäkin on yksilökohtaista; yhdet kaatuvat, toiset kestävät; yksi taittuu, toinen vain taipuu, ja ponnahtaa heti kohta takaisin. Nopea toipumis- ja palautumiskyky on selvästi osittain yksilöllistä, osittain opittua. Harjoittelu tekee mestarin. Koettelemukset kasvattavat.

Henkisyys on tietysti luovuuden ytimessä. Luova työ, luominen, vaatii paljon henkeä, joskus kovaakin henkeä. Kovaa kuin metalli, kovempaa, kovempaa kuin samurain sana. Se on kevyttä kuin sitä tarkoittava ranskan kielen sana esprit, mutta älkää ottako sitä kevyesti. Ette osaa aavistaakaan, kuinka paljon raskasta työtä sen vaaliminen ja kasvattaminen vaatii. Kun teillä on se, se tulee kevyesti, itsestään, ilman yrittämistä. Tahto on voimakkaimmillaan silloin kun sitä ei tarvita ollenkaan.

Pelkäänkö kuolemaa?

Entä kuolema? Usein kuulee väitteen, että uskontojen taustalla on kuolemanpelko. Moni uskova haaveilee paratiisista, taivaasta, elämästä kuoleman jälkeen. Minulle kaikki sellainen on täysin yhdentekevää. En pelkää kuolemaa, en välitä siitä lainkaan. 

Olen opiskellut bushidoni ja olen valmis kuolemaan joka aamu kun herään. En tietenkään toivo kuolemaa enkä sitä tavoittele, mutta oma kuolemani on minulle vailla merkitystä. Jos kuolema tulee kärsimyksen kautta, kärsin. Jos se tulee nopeasti, tulkoon. Minua asia ei kiinnosta.

Uskovaa voi lohduttaa myös se, että kuoleman jälkeen voi uudelleen tavata rakkaansa taivaassa tai paratiisissa. Tähän liittyy useita tietoteoreettisia ja konkreettisia ongelmia, joihin en tässä lukijan kiusaksi mene. Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on käsitellyt aihetta mestariteoksessaan Huonon vuoden päiväkirja. Se on muutenkin erinomainen kirja. Siinä on kaikki elämästä – ja kuolemasta.

Minulle kuolema on lopullinen, koska olen ahkeran ja pitkän tieteen sekä filosofian opiskelun myötä vakuuttunut siitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Kun aivoni lakkaavat saamasta happea, minä lakkaan olemasta. Olen aivojeni tuote, ilman aivoja en ole.

Ateisti Sam Harris on teoksessaan Uskon loppu spekuloinut kuoleman jälkeisellä elämällä ja aineesta riippumattomalla tietoisuudella. Mielestäni Harris ei tässä suhteessa ole rationaalinen. Hän vaikuttaa buddhalaiselta, joka taistelee patriarkaalisia uskontoja vastaan.

Harris tuntuu olettavan, että todistustaakka sielun tai kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuudesta on niillä, jotka niihin eivät usko. Itse asiassa Harris itse on velvollinen todistamaan väitteensä niiden olemassaolosta.

Vielä en ole tieteellisessä kirjallisuudessa ja omissa pohdiskeluissani havainnut mitään, mikä viittaisi tietoisuuden säilymiseen aivokuoleman jälkeen. Tietoisuusfilosofia on eri asia, siinä mahdollisuudet ovat rajattomat, jos vain mielikuvitusta riittää. Toistaiseksi henki, sielu tai tietoisuus ilman ruumista ei ole kirjoittanut tai ilmoittanut aiheesta, joten lopullinen näyttö puuttuu.

Kuolema on uni, josta ei herättyään muista mitään, mutta josta ei herää. Miltä tuntuu nukkua tiedostamatta nukkuvansa? Kuolema tuntuu samalta: ei miltään. Siksi sitä on järjetöntä pelätä, mutta toki sallin virvatulet niille, joita ne lämmittävät, kuten Sam Harrisille.

Surenko sitä, etten koskaan enää tapaa rakkaitani ja ystäviäni, jotka ovat kuolleet? En sure. He elävät muistoissani, kunnes liityn heidän seuraansa ikuisessa pimeydessä. Siellä, missä kukaan eikä mikään ole olemassa.

Ystäväni Tapani

Sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi menehtyi äkillisesti kotonaan aamuyöllä 3.10.2009. Hän oli tuolloin Helsingin Vapaa-ajattelijain hallituksen ja päätoimittamani Vapaa Ajattelija -lehden toimitusneuvoston aktiivinen jäsen. Itse toimin samaan aikaan sekä Helsingin Vapaa-ajattelijoiden että Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajana. 

Tapani oli paras ystäväni, oikea käteni, harmaa eminenssi, joka auttoi minua myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän kutsui itseään leikillisesti takapiruksi.

Olimme lauantaina, vuoden 2009 lokakuun 3. päivänä, varhain aamulla lähdössä Kotkaan alustamaan Humanistiseminaariin. Lähdin matkaan Helsingin rautatieasemalta. Tapanin piti nousta junaan Pasilasta.

Kun Vapaa Ajattelijan valokuvaaja Aleksi Kuitunen tuli vähän aamuseitsemän jälkeen yksin junaan Pasilasta, ihmettelimme, missä Tapani mahtoi olla. Lähetin Tapanille tekstiviestin, kysyen, oletko junassa. Tapanin puoliso soitti saman tien ja kertoi suru-uutisen.

Junamatka Kotkaan meni Tapanin kuolemaa koskevia tekstiviestejä lähetellessä ja kysymyksiin vastaillessa, sekä Aleksin kanssa jutellessa, tavattoman sekavien tunteiden vallassa. Järkytys oli suuri, mutta sitä ei päässyt julkisessa tilassa, Aleksin läsnä ollessa, käsittelemään. 

Samoin oli Kotkassa, jossa koko ajan olin ihmisten seurassa ja jouduin vielä esitelmöimäänkin varsin oudoissa tunnelmissa. Muistan, että olo oli lähinnä surrealistinen. Esitelmäni alussa pidin tietenkin lyhyen muistopuheen Tapanille.

Viimeisen illan Tapani vietti kotona puolisonsa sekä heidän lemmikkimarsujensa kanssa. Tapanin leski kertoi minulle seuraavana iltana puhelimessa, että Tapani odotti innolla Kotkan matkaa.

Tapani ehti lyhyenä aktiiviaikanaan tehdä valtavasti vapaa-ajattelun eteen. Hän auttoi rakentamaan uskomaton.fi -internetsivustoa ja Helsingin Vapaa-ajattelijain internetsivuja. 

Tämän toiminnan ohella Tapani jatkoi väsymättä tärkeää työtään Vapaa Ajattelijan toimitusneuvostossa sekä ylipäätään toimi erittäin aktiivisesti Helsingin Vapaa-ajattelijoissa. 

Tapanin suhteilla saimme nopeasti erinomaiset välit lukuisiin yhteistyökumppaneihin, joiden avulla helmikuun 2009 suuri uskonnonvapausseminaari Helsingin Tieteiden talolla onnistui paremmin kuin uskalsimme kuvitellakaan. Kaikki Tapanin tunteneet ihmettelevät, miten mies ehti ja jaksoi tehdä niin paljon.

Tapani rakasti väittelyä ja erityisesti hän piti heppoisten perustelujen tai onttojen mielipiteiden romuttamisesta. Sen Tapani teki joskus suorastaan musertavalla tavalla. Tavattoman älykkäänä ja oppineena, sekä sivistyneenä ja humaanina, Tapani kuitenkin pyrki väittelyissä kasvattamaan, opettamaan, vastapuolta. Joskus hän toki kiivastui ja moni sai hänestä leppymättömän vastustajan.

Hänen mittava yliopistouransa ja poliittinen vaikuttamisensa ulottui myös vaikkapa Vapaa-ajattelijain sähköpostilistan väittelyissä nähtyihin salamannopeisiin oivalluksiin ja teräviin sivalluksiin. 

Tapani oli kokenut kehäkettu sekä retoriikassa että taktiikassa ja vihreissä hän taivutti puoluejohdon monta kertaa järkevälle kannalle pelkästään sähköpostiväittelytaidoillaan.

Tapani oli viisain ja ystävällisin mahdollinen neuvonantaja. Sain kunnian olla hänen läheinen ystävänsä ja kuuntelin Tapanin neuvoja mielelläni.

Tapanilta jäi kesken Helsingin Vapaa-ajattelijain ja Vapaa-ajattelijain liiton rahoittama Cambridge Companion to Atheism -käännöstyö. Tein käännöksen loppuun rakkaan ystäväni muistoa kunnioittaen ja vaalien. Vastapaino julkaisi käännöksemme nimellä Ateismi lokakuussa 2010. Tapanin toive oli, että kirjasta tulisi yliopiston tenttikirja, monelle tieteenalalle.

Tapani oli sekularisti henkeen ja vereen, mutta samalla hän kunnioitti mielipiteiden ja katsomusten kirjoa. Hän oli sydämeltään liberaali humanisti par excellence. Tapani sanoi usein kasvotusten tapahtuvissa väittelyissä ”olkaamme yhtä mieltä siitä, että olemme asiasta eri mieltä”, jos tilanne uhkasi muuttua riidaksi. Tuo jos mikä osoittaa Tapanin suurisieluisuuden ja ystävällisyyden.

Hän oli väittelyissä kova pala vastustajilleen, mutta joskus – usein – juuri näistä väittelyistä syntyi luja, läheinen ystävyys. Niin myös minun kanssani. Meistä tuli läheiset taistelutoverit erään erittäin räväkän islamia koskevan sähköpostiväittelyn jälkeen.

Tapanin rakastettavin piirre oli eittämättä hänen lämmin humoristisuutensa. Loputon ideain virta ja suunnaton muistivaranto takasivat, että siellä missä Tapani, siellä vitsit eivät koskaan loppuneet. Tapani keksi uusia vitsejä koko ajan ja muokkasi vanhoja.

Muistojen lohdullisuudesta

Läheisen ystävän äkillinen poismeno on valtava shokki. Miten ateisti, uskonnoton, lohduttaa toisia ja itseään tällaisen tapahtuman kohdatessaan?

Antiikin Kreikan tunnettu filosofi Epikuros on lausunut kuolemasta seuraavasti: "Kun me olemme, kuolemaa ei ole ja kun kuolema on tullut, me emme ole.” Tässä on mielestäni kauniisti kiteytettynä ateistin käsitys kuolemasta. Se on ennen muuta tieteellinen käsitys, osa tieteellistä maailmankuvaa.

Nykyajattelijoista Kari Enqvist täydentää Epikuroon ideaa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan:

”Tieteelliseen maailmankuvaan sisältyy myös ymmärrys kaiken sattumanvaraisuudesta. Se tunnistaa luonnonvoimien myrskytuulille alistetun elämän tavattoman haurauden. Se opettaa meitä kunnioittamaan ja vaalimaan elämää sen kaikissa muodoissa, sillä vain elämä on kynttilä, joka kykenee valaisemaan kosmoksen pimeyttä.”

Elämä on ainutlaatuinen, huimaava sattuma, hauras ja ohikiitävä. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, kuoleman hetkellä minuus lakkaa. Ihminen jatkaa elämäänsä vain kättentöissään ja toisten ihmisten muistoissa. Häntä ei enää ole, mutta hänen muistonsa elää.

Tästä syystä halusin kirjoittaa Tapanista. Hän jäi muistoihimme, eikä muisto kuole niin kauan kun hänestä kerrotaan kirjoituksissamme. Ainakin minua tieto lohduttaa. Vaikka en elävään henkilöön enää koskaan törmääkään, voin törmätä Tapania koskeviin muistoihin.

Se, etten kuoleman jälkeen tapaa enää ketään läheistäni, ei minua liikuta, koska en ole enää siellä, missä kuolema minut kohtaa. Silloin olen muisto vain, mutta edelleen elävien valtakunnassa.

Islamilaisen fundamentalismin syyt, strategiat ja globaali ympäristö

Suomalaismedia uutisoi eilen, että tunnettu britti-imaami Anjem Choudary saarnaa täällä jossain salaisessa paikassa. Uutisten mukaan hän on täällä Sharia4Finland-järjestön edustajana. Choudaryn tulkinta islamista on hyvin vanhoillinen. Sen taustoja on syytä käsitellä laajasti, erityisesti, koska se ei edusta muslimienemmistön islamtulkintaa. Choudary on niin sanottu jihadisti.

Anjem Choudary

On tarpeellista korostaa, että jihadismia sellaisena kuin sen seuraavassa esittelen tulee jokaisen avointa yhteiskuntaa, oikeusvaltiota, ihmisyyttä ja vapautta arvostavan henkilön vastustaa, aivan kuten länsimaisten kiihkoilijoiden tarkoituksella harhaanjohtavasti nimeämää vastajihadismiakin. Sekä jihadistinen että vastajihadistinen ideologia ovat näet jyrkässä ristiriidassa länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa.

Siksi molemmissa ääripäissä vihataan monikulttuuria, joka on oikeastaan ihmiskunnan normaali tila: pluralistinen ja kirjava yhteiskunta, jossa asuu erilaisia ihmisiä, joilla on eri uskonto, erilaisia tapoja ja arvoja. Näin oli jo antiikin aikana Välimeren alueella, sekä Kreikassa, Roomassa että Juudeassa. Maailmanhistoriaa lukemalla huomaa heti, että samoin on ollut muualla sivilisaation piirissä. 

Vain primitiivinen heimomentaliteetti, jota jihadismi ja vastajihadismi mainiosti kuvaavat, saa ihmisen kaipaamaan monokulttuuria. Heimomentaliteetti edustaa kollektivismia, jossa vain oikeaoppisuus on hyväksyttyä. Jihadismi, vastajihadismi, kommunismi, fasismi, natsismi, ekofundamentalismi: näillä ei käytännössä ole edellä mainitussa suhteessa mitään eroa.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa salafismia, islamilaista fundamentalismia, ääri-islamismia tai, kuten todettua, sen yhtä haaraa, jihadismia, joka on poliittisen islamin alalaji, ja useiden terrori-iskujen sekä erinäisten maailmanvalloitussuunnitelmien taustalla. 

En käsittele jihadismia niinkään ideologiana vaan tarkastelen sen syitä ja niitä keinoja, joilla se pyrkii värväämään kannattajia sekä omiensa että hyödyllisten idioottien joukosta. On syytä vielä kerran muistuttaa, että jopa salafismin sisällä on keskenään riitaisia koulukuntia, joista osa jyrkästi tuomitsee jihadismin.

Toki esittelen myös eräitä jihadismin keskeisiä taustavaikuttajia, mutta en mene kovin syvälle heidän ajatteluunsa, koska se on tiivistettävissä varsin helposti: jihadistit haluavat perustaa islamilaisen valtion ja he haluavat, että se on maailmanlaajuinen. Islamilainen valtio, uskovien yhteisö, umma, perustuu Koraaniin ja shariaan eli islamin lakiin.

Arabikevään myötä islamilaisessa maailmassa on tapahtunut poliittisia muutoksia, joista osa on vielä kesken. Egyptissä ja Libyassa islamistit näyttävät ottaneen vallan, joten siinäkin mielessä länsimaisten ihmisoikeusaktivistien ja laajan yleisön on hyvä tietää, mistä islamismissa on kyse. Egyptissä Muslimiveljeskunta keräsi vaaleissa suuren äänimäärän ja presidentti Mursi on järjestön jäsen. Tätä kirjoittaessani taistelut Syyriassa ovat käynnissä, mutta sielläkin valtaa pitävää baathilaista puoluetta vastassa on sekalainen seurakunta kapinallisia, joista osa on hyvinkin jyrkkiä islamisteja.

Maallistuneissa, liberaalidemokraattisissa länsimaissa uskonnon roolia yhteiskunnassa ja politiikassa vähätellään. Täällä on vaikea tai joskus jopa mahdoton uskoa, millaista roolia uskonto edelleen näyttelee islamilaisissa yhteiskunnissa sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla. Kun jihadistiterroristi tekee itsemurhaiskun, ja saavuttaa yhteisössään marttyyrin aseman, länsimaiset intellektuellit suorastaan psykologisesti torjuvat teon läpeensä uskonnollisen motiivin. Terrorille ja itsemurhaiskuille on sen sijaan tapana hakea poliittistaloudellisia ja muita yhteiskunnallisia motiiveja.

Lähemmässä tarkastelussa syvä ja voimakas uskonnollisuus nousee kuitenkin ratkaisevaksi tekijäksi, joka saa nuoren miehen tuhoamaan itsensä samalla kun hän tuhoaa lukuisia muita ihmisiä. Mukana on toki poliittinen ulottuvuus, mutta se saa motivaationsa nimenomaan uskonnosta: islamismi on poliittinen liike, jonka tarkoitus on säilyttää uskonnon rooli määräävänä yhteiskunnassa tai lisätä sitä. Suurin osa islamistisista liikkeistä haluaa sharian eli islamin lain yhteiskunnan ainoaksi laiksi. Tämä, jos mikä, kertoo taustalla olevasta uskonnollisesta motivaatiosta.

Toisin sanoen maallistuneen länsimaisen intellektuellin tai poliitikon näyttää valitettavan usein olevan mahdotonta uskoa, että joku voi vastustaa länsimaista modernismia ja maallistunutta, tieteeseen, teknologiaan ja tasa-arvoon perustuvaa yhteiskuntaa nimenomaan uskonnollisista syistä. Tämä on kulttuurillista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä.

Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, joille uskonnon pyhät kirjoitukset ovat kaiken muun, kuten poliittisen ja maallisen liberalismin sekä materialismin, yläpuolella. Heille demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet siten kuin me ne ymmärrämme ovat länsimaista rappiota, osoitus maallistumisesta, turmeluksesta. Heille Koraani ja hadithit ovat ainoa totuus. Niistä ja vain niistä löytyy oikea tapa elää, aito demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Vain alistumalla täydellisesti Allahin tahtoon voi muslimi olla aito muslimi.

Kyse on siis viime kädessä siitä, miten yksilö määrittelee tai kokee identiteettinsä. Aivan kuten fundamentalistikristityt Yhdysvalloissa ja muissa länsimaissa tai ortodoksijuutalaiset Israelissa ja muualla, myös islamilaiset fundamentalistit kokevat identiteettinsä ensisijaisesti uskonnollisesti. Koska Jumala on heille keskeinen osa elämää, heidän käytöstään määrittää pitkälti Jumalan oletettuun tahtoon alistuminen. 

On selvää, että uskovien tulkinta Jumalan tahdosta vaihtelee huomattavasti, mutta fundamentalisti pyrkii nimenomaan noudattamaan uskontonsa oppeja mahdollisimman kirjaimellisesti.

Vastaavasti suurin osa uskovista kritisoi fundamentalisteja siitä, että nämä yrittävät kaapata uskonnon itselleen valikoimalla tietyt konservatiiviset uskontulkinnat uskonnon määrittäväksi tekijäksi.

Sekulaari humanisti tietenkin ymmärtää, ettei mitään lopullista totuutta uskontulkinnoista voida koskaan löytää saati varmuutta saavuttaa: uskonnollisten tekstien ja perinteiden tulkinta on samanlaista kuin kirjallisuuden tai taiteen tulkinta, so., suhteellista. Näin ollen kenenkään uskovan tulkinta ei ole lopullinen totuus hänen uskonnostaan. 

Fundamentalismissa on siis aina kyse ensisijaisesti uskonnon sisäisestä valtataistelusta, siitä, kuka saa määritellä uskonnon oikean tulkinnan.

Poliittisen islamin historiallisia taustavaikuttajia

Poliittisen islamin, jota jatkossa yksinkertaistaen kutsun asiayhteydestä riippuen joko islamismiksi tai jihadismiksi, taustalla on vanhoillinen, kirjaimellinen ja ankara Koraanin sekä hadithien eli profeetan elämään liittyvien tarinoiden tulkinta. Tätä uskontulkintaa nimitetään yleisesti salafismiksi. Termi 'salaf' tarkoittaa hyveellistä esi-isää tai edeltäjää. Salafismi on sunnalaisen islamin haara.

Salafismissa islamin kolme ensimmäistä sukupolvea eli profeetta Muhammad seuralaisineen ja seuralaisten seuraajineen ovat roolimalleja kaikille muslimeille. Heidän elämäntapansa ja uskonsa muodostavat täydellisen ohjenuoran uskoville. Profeetta Muhammad itse on tietenkin tärkein esikuva, kuten yleensäkin kaikille hurskaille muslimeille.

Islaminoppineiden uskonnolliset säädökset eli fatwat ovat käytännön toimissa tärkeässä roolissa, joskaan ne eivät ole koskaan velvoittavia ja siten niiden merkitys jää yksilön päätettäväksi. Fatwan voi antaa oppinut henkilö, mutta se ei siis suoraan velvoita muslimeja toimimaan fatwan määräämällä tavalla; se on pikemminkin ohje tai neuvo. Fatwan antajan on osattava tulkita Koraania ja haditheja sekä perustella näkemyksenä islamin teologiaan nojaten.

Salafismi sekoitetaan usein Saudi-Arabian valtauskontulkintaan wahhabismiin, mutta wahhabiitit itse eivät hyväksy heistä käytettyä termiä. Wahhabiitit ovat omasta mielestään juuri salafisteja eli nojaavat jyrkkään, vanhoilliseen ja kirjaimelliseen uskontulkintaan. 

Toisaalta jihadistit suorastaan vihaavat Saudi-Arabian valtion virallisia uskonoppineita ja heidän tulkintojaan, koska niissä jihadistit yleisesti tuomitaan ja saudien kuninkaallinen huone tunnustetaan.

Wahhabismin nimi tulee Muhammad ibn Abdalwahhabista (1703–1792), joka oli aikanaan tuntematon ja merkityksetön arabiteologi, mutta jonka liitto Muhammad bin Saudin (k. 1765) kanssa johti Saudi-Arabian valtion perustamiseen. Juuri Abdalwahhabin uskontulkinnan pohjalta salafistit vastustavat ankarasti kaikenlaisten kuvien ja pyhäinjäännösten palvontaa sekä tuhoavat niitä.

Varhaisempi vaikuttaja salafismin taustalla on Ibn Taimiyya (1263–1328), joka myöhemmän seuraajansa Abdalwahhabin tapaan kuului erityisen jyrkkää shariatulkintaa edustavaan hanbaliittiseen koulukuntaan. Koulukunta on saanut nimensä Ahmad ibn Hanbalista (780–855), joka on yksi sunnalaisen teologian keskeisiä ja arvostetuimpia vaikuttajia. Ibn Taimiyya piti myös shiialaisuutta harhaoppisuutena.

Islamismissa vaikuttaa voimakkaana ajatus kalifaatista, edellä mainitusta ummasta, kaikkien muslimien yhteisöstä, jonka Mustafa Kemal Atatürk Turkissa lakkautti vuonna 1924. Atatürkin sekularismi on juuri se tekijä, jota islamistit kiihkeästi vastustavat. Heidän mielestään yhteiskunnan pitää perustua islamille, ei maallisuudelle. Tavoitteena on siis palauttaa kalifaatti, islamin valta, ensin muslimivaltioihin ja levittää se vähitellen maailmanlaajuiseksi.

Syitä islamismin suosioon

Kun pohditaan syitä islamilaisen fundamentalismin nykyiseen suosioon, ensimmäisenä tulee mieleen nimenomaan länsimainen sekularismi, ja erityisesti Yhdysvallat ja sen kulttuuri sekä länsiliittouman sotatoimet lähi-idän alueella. Yhdysvallathan on perustuslaillisesti sekulaari valtio, joskin kukaan ei ole varmasti voinut välttyä valtiossa rehottavasta äärikristillisyydestä. Muslimifundamentalistien keskuudessa tämä yhdistyy perinteiseen antisemitismiin ja erilaiset salaliittoteoriat kukoistavat. Viha Israelia ja Yhdysvaltoja kohtaan ruokkii kaukaa perityviä ennakkoluuloja ja kasvattaa islamismin suosiota.

Koraanin loppupuolen antisemitismi vaikuttaa siis voimakkaasti edelleen. Teoksessaan Islamin miekka Jaakko Hämeen-Anttila kuvaa profeetan aikaisen juutalaisvastaisuuden syitä seuraavasti (s. 17):

”Juutalaiset eivät tunnu suuressa määrin kääntyneen islamiin, mikä oli ilmeisesti Muhammadille iso pettymys, ja Koraanin myöhäisemmät osat suhtautuvat heihin hyvin kriittisesti. Perimätieto siirtää syyn välien huonontumisesta juutalaisille, joiden muun muassa väitetään suunnitelleen profeetan murhaamista.”

Moni muslimi kokee siis edelleen juutalaisuuden ja länsimaisen kulttuurin kokonaisuutena uhkatekijäksi islamille ja näin ollen reaktiona sille vanhoillisempi islamintulkinta on aivan luonnollinen; varsinkin maallistuneemmat ja maltillisemmat – siis islamistien mielestä länsimaistuneet – muslimit joutuvat toistuvasti fundamentalistien vihanpidon kohteeksi.

Al-Qaidan ja muiden jihadistijärjestöjen internetsivujen viesti on tässä suhteessa selkeä. Terrorismiasiantuntija Bruce Hoffman luettelee jihadistien kolme tärkeintä opinkappaletta:

1 Länsi on islamin leppymätön vihollinen.

2 Ainoa keino vastata tähän uhkaan ja ainoa kieli, jota länsi ymmärtää, on väkivalta.

3 Näin ollen jihad on ainoa vaihtoehto.

Kuitenkin nykyaikaisen jihadismin tärkein syy on Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin vuonna 1979. Sotatoimi mobilisoi ankaran jihadistivastarinnan ja synnytti kokonaisen uskonoppineiden koulukunnan. Voidaan jopa sanoa, että Neuvostoliitto synnytti jihadismiteollisuuden.

Yhdysvallat tuki sodan aikana Afganistaniin islamilaisesta maailmasta virtaavia jihadisteja, jotka klassisen kaavan mukaan Neuvostoliiton vedettyä joukkonsa Afganistanista kääntyivät lähes välittömästi tukijaansa vastaan. Yhdysvaltain voidaan siis osaltaan katsoa koulineen suuren joukon nykyisten jihadistien sankarillisimpia esikuvia, joista osa muutti pakolaisena länsimaihin, ja joiden vaikutus näkyy edelleen erityisesti Englannissa. Sieltä turvapaikan saaneet Afganistanin sotaveteraanit ovat vuosien ajan värvänneet ja kasvattaneet uusia jihadisteja, joista osa on päätynyt aina al-Qaidan koulutusleireille asti.

Tarkastelen kirjoituksen lopussa islamilaista fundamentalismia vielä erikseen uskontotieteellisesti, koska loppujen lopuksi uskontotiede tarjoaa fundamentalismille pätevimmät selitykset. Jokainen jihadisti on fundamentalisti, mutta tietenkään jokainen fundamentalisti ei ole jihadisti.

Fundamentalismiin on tietenkin lukuisia syitä ja niitä liittyy toki islamistiseen ideologiaan itsessäänkin. Lisäksi täytyy huomioida yksilöiden väliset erot sekä ryhmädynamiikka.

Tässä vaiheessa voidaan alustavasti todeta islamismin olevan ideologiana eskatologinen ja utopistinen. Islamismiin kuuluu olennaisesti romanttinen kaipuu takaisin kulta-aikaan, profeetan (uskonnollisesti) puhtaaseen ja puhdasoppiseen aikakauteen. Samoin islamismia luonnehtii muun fundamentalismin tapaan selkeä jako sisä- ja ulkoryhmään, ”hyveelliset vastaan syntiset” eli muslimit vastaan ei-muslimit (pitää sisällään myös maallistuneet, maltilliset muslimit).

Äärimuodossaan jihadismi on puhdasta sankariromantiikkaa, jonka taustalla on ajatus pappissoturista, oppineesta jihadistista, joka taistelee uskon puolesta vääräuskoisia syntisiä vastaan.

Salafismi

Salafismin ideologia ja käsitteet on syytä käsitellä ideologian keskeisten ajattelijoiden kautta, joista varhaisimmat on jo mainittu. Ibn Taimiyya tunnetaan ennen muuta omistautumisestaan jihadille. Hän kutsui sitä parhaaksi mahdolliseksi vapaaehtoistoiminnaksi uskoville, hurskaille muslimeille.

Ulema, islamin oppineet, ovat Taimiyyan mukaan samaa mieltä siitä, että jihad on islamissa tärkeämmässä roolissa kuin pyhiinvaellus ja rukoileminen. Ajatus jihadista muslimimiehen tärkeimpänä velvollisuutena syntyi mongolivalloitusten aikana ja Ibn Taimiyya julisti jihadiin velvoittavan fatwan.

Keskeinen on myös käsite 'jahiliya', ennen islamia vallinnut pakanallisen tietämättömyyden tila. Se osa maailmaa, mikä ei ole islamilaisen vallan alla, on jahiliyaa, joka myös laajasti ottaen tarkoittaa islamismissa tietämättömyyden maailmaa, siis sitä osaa maailmasta, joka ei ole ymmärtänyt tai ottanut vastaan islamin totuutta. Islamistien ja erityisesti jihadistien tarkoitus on poistaa jahiliya kaikkialta ja näin saattaa islam voimaan ympäri maailmaa.

Takfir on käytäntö, jolla salafistit julistavat harhaoppiseksi tai synnilliseksi katsomansa muslimin uskonluopioksi. Tämä mahdollistaa uskonluopion kohtelemisen vihollisena ja jihadistisen toiminnan kohteena. Länsimaistuneet tai länsimaiden kanssa yhteistyössä toimivat muslimit ovat salafistien mielestä uskonluopioita, toisin sanoen ei-muslimeja. Käsitteenä 'takfir' on siis nykyään erittäin tärkeässä roolissa islamilaisessa fundamentalismissa.

Tawhid on islamiin sisältyvä yksijumalaisuuden vaatimus ja sen vastakohta shirk, polyteismi ja epäjumalten palvonta, on ankarasti kiellettyä etenkin wahhabismissa. Myös muualla salafistit ovat muistomerkkejä ja patsaita tuhoamalla osoittaneet, kuinka tärkeä käsite 'tawhid' heille on. 

Tämä pätee niin Afganistanin deobandilaiseen talibaniin kuin Arabikevään myötä avoimesti toimimaan päässeisiin Libyan sekä Egyptin salafisteihin. Jo aiemmin shiiojen pyhättöjä on tuhottu, koska nämä ovat salafistien mielestä epäjumalanpalvelusta. Myös islamin pyhiä paikkoja tuhottiin jo varhain, jotta niillä käyminen ei muodostuisi epäjumalanpalvelukseksi. Abdalwahhab tuhosi pyhättöjä hautojen ympäriltä ja hän jopa harkitsi profeetta Muhammadin haudan yllä olevan holvin tuhoamista, koska hän pelkäsi, että sitä saatetaan palvoa.

Bidah eli innovaatio on poikkeus kolmen ensimmäisen sukupolven käytännöistä ja siten kiellettyä.

Poikkeuksena edelliseen on sallittu taqiya eli teeskentely. Muslimin on vääräuskoisten joukossa joskus teeskenneltävä ja valehdeltava, esimerkiksi sulautumalla ja olemalla herättämättä huomiota.

Kufr tarkoittaa vääräuskoisuutta tai harhaoppisuutta. Myöhemmin käsite on islamismissa laajentunut yleiseksi haukkumasanaksi ja epäinhimillistäväksi leimaksi. Kufr tai kafir viittaa ihmiseen, joka ei tunnusta tai tunnista profeetta Muhammadia ja Allahia totuudeksi.

Nykyisen salafismin keskeiset vaikuttajat

Kielitaitorajoitteisena olen joutunut valitettavasti tyytymään seuraavassa esityksessä englanninkielisiin käännöksiin käsitellyistä teoksista. Mainittuja kirjoja tai niiden osia löytyy englanniksi helposti internetistä ilmaiseksi tai edullisesti erilaisista nettikirjakaupoista.

Vasta kirjoja lukemalla salafistinen ideologia paljastuu kokonaisuutena, joten erilaiset Wikipedia-artikkelit ja vastaavat internetlähteet antavat aiheesta vain kapean ja usein myös vääristyneen kuvan. 

Teoksiin perehtymällä huomaa nopeasti, kuinka vahvasti teologis-uskonnollista salafismin johtavien ideologien ajattelu ja retoriikka on. Kyse on suoranaisista saarnamiehistä, ei niinkään poliitikoista, jotka muotoilevat sanomansa niin, että se taatusti viehättää turhautuneita, statuksensa nostamista kaipaavia vihaisia nuoria miehiä.

Nykyisen islamismin kaksi tärkeintä pääideologia ovat pakistanilainen teologi ja toimittaja SayyidA'la Mawdudi (1903 – 1979), joka perusti islamilaisen Jamaat-e-Islami -puolueen, ja egyptiläinen Sayyid Qutb (1906 – 1966), joka oli Egyptin Muslimiveljeskunnan pääideologi 1950-luvulta alkaen. Qutbin ja samalla salafismin pääteokseksi on nopeasti muodostunut Milestones, jonka voisi kääntää Virstanpylväiksi. Muslimiveljeskunnan perustajan Hasanal-Bannan (1906–1949) ohella Mawdudi ja Qutb ovat keskeisiä esikuvia ja oppi-isiä nykyisille salafisteille.

Sayyid Mawdudi

Näiden tienraivaajien jälkeen on tietenkin ilmaantunut vielä radikaalimpia ideologeja, islaminoppineita, joiden mielestä jopa Mawdudi ja Qutb ovat liian maltillisia. Heidän ajatteluunsa en tässä mene, koska he edustavat puhdasta jihadismia ja ovat siten pienen sisäpiirin suosiossa. 

Suurin osa näistä ääriajattelijoista on opiskellut Saudi-Arabiassa ja joutunut siellä ongelmiin näkemystensä jyrkkyyden vuoksi. Osa on joutunut vankilaan ja sittemmin sovittanut oppinsa valtion viralliseen wahhabismiin sopivaksi. Toki jyrkimmät jihadistioppineet ovat erittäin vaikutusvaltaisia omiensa joukossa, mutta Qutbin ja Mawdudin ajattelulla on ollut ja on edelleen paljon laajakantoisemmat seuraukset.

Mawdudin tunnetuimmissa sekä vaikutusvaltaisimmissa teoksissa Towards Understanding Islam (Kohti islamin ymmärtämistä) ja Let Us Be Muslims (Olkaamme muslimeja) erottuu voimakas jihadismin ja sankariromantiikan korostus. Hurskaat muslimit (miehet) ovat Jumalan varakuninkaita eli kalifeja (khalifa tarkoittaa sijaishallitsijaa) maan päällä. He ovat tehneet Allahin kanssa sopimuksen ja palkintona sopimuksen noudattamisesta on paikka paratiisissa. Ankarat velvoitteet seuraavat sopimuksesta.

Mawdudin visio islamilaisesta valtiosta on puhdas utopia, jossa luomakunta elää jumalaapelkäävän armeijan, poliisin, oikeuslaitoksen, veroviranomaisten ja muiden hallintoelinten alaisuudessa, ja jossa kaikki elimet ovat vastuussa vain ja ainoastaan Jumalalle tuonpuoleisessa. 

Allahin jumalaisen ohjauksen pohjalta hallinto on laatinut kaikki noudatettavat linjaukset ja lait eikä epäoikeudenmukaisuudelle ole sijaa. Sen sijaan hallitus rankaisee välittömästi pahoista teoista ja on aina valmis edistämään hyvettä kaikin mahdollisin tavoin.

Utopia on tällä hetkellä käytössä ainakin Saudi-Arabiassa ja sitä on kokeiltu myös Talibanin hallitsemassa Afganistanissa. Muissakin yksin islamistien hallitsemissa valtioissa sharia ylittää ihmisoikeudet. 

On selvää, että hallintotapa on ideaalinen vain islamilaisen fundamentalistin mielestä. Muun muassa naisille, seksuaalivähemmistöille ja ateisteille kyseinen utopia on helvetti maan päällä.

Mawdudi kuvailee Koraaniin perustuen, mikä on niiden kohtalo, jotka eivät usko islamin totuuteen tuomiopäivästä. Hänen mukaansa ihminen ei voi olla hyvä ellei hän usko tuomiopäivään. Tämän uskon kieltäminen alentaa ihmisen alintakin eläintä alemmaksi.

Towards Understanding Islam -teoksessa Mawdudi ylistää jihadia täysin avoimesti. Jihad on suurin uhraus, jonka muslimi voi Jumalalle tehdä. Jihadissa mies ei ainoastaan uhraa omaa elämäänsä ja omaisuuttaan Jumalan asialle vaan samalla muidenkin elämän ja omaisuuden. 

Mawdudin utopiassa islamilaisten periaatteiden pohjalta on kuitenkin aivan oikein uhrata itsensä kärsimällä pienempi menetys suuremman estämiseksi. Tarkoitus pyhittää keinot, koska jos paha voittaa hyvän eli ateismi islamin, koko ihmiskunta on tuhon oma. Ihmisen ei tule hallita ihmistä – islamin todellinen päämäärä on perustaa Jumalan valtakunta maan päälle. Islamin voiton puolesta sopii siis uhrata vaikka tuhansia ihmishenkiä.

Vastaavasti Sayyid Qutb hahmottelee Milestonesissa utopistisen yhteiskunnan, joka on tiukasti islamin ja sharian mukainen, profeetan esimerkkiä tarkkaan seuraten. Qutbin ajattelu on eräänlaista yltiöromanttista vapautuksen teologiaa, koska hän oli itse Milestonesin kirjoittamisen aikaan vankilassa Gamal Abdel Nasserin (1918–1970) hallitsemassa maallisessa Egyptissä ja korosti läpi tuotantonsa voimakkaasti islamiin sisältyvää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. 

Qutbin aihetta lähimmin tarkasteleva teos on käännetty englanniksi vuonna 1953 nimellä Social Justice in Islam (Sosiaalinen oikeudenmukaisuus islamissa).

Retoriikassaan muslimiveljeskunta on aina ollut kansan puolella sortajaa vastaan ja vasta nyt se arabikevään myötä on päässyt itse Egyptissä valtaan. Tätä kirjoittaessani näyttää valitettavasti, mutta odotetusti, siltä, että sorto tulee Muslimiveljeskunnan alaisuudessa jatkumaan: vain sortaja ja sorrettu vaihtuvat. Sorron jatkumisen voi helposti päätellä suoraan Sayyid Qutbin teoksista.

Jahiliya on Qutbin visiossa keskeisessä roolissa. Myös nykyaikainen ei-islamilainen maailma on näet jahiliyan maailma. Qutb näkee kaikki yhteiskunnalliset ongelmat seurauksena harhaoppisuudesta, uskosta luopumisesta tai synnistä. Vain paluu profeetan kulta-aikaan ja sharian alaisuuteen voi ratkaista ongelmat ja nostaa islamilaisen maailman ansaitsemalleen paikalle koko maailman johtajaksi.

Tiivistettynä Qutbin viesti on varsin yksinkertainen: Sharia pelastaa maailman. Sharian alaisuudessa ihminen on saavuttanut paratiisin maan päällä. Qutb on lisäksi hysteerinen moralisti, joka haaveilee maailmanlaajuisesta islamilaisesta vallankumouksesta. Pahat länsimaiset tavat, kuten tanssi, elokuvat, kevytmielinen pukeutuminen ja viihde, on saatava kuriin – keinolla millä hyvänsä.

Viittaan jälleen Saudi-Arabiaan, Talibanin hallitsemaan Afganistaniin, Sudaniin ja Iraniin, joissa Qutbin visioima yhteiskunta on enemmän tai vähemmän toteutunut. Lisäksi on syytä todeta, että Osama bin Ladenin aikoinaan perustama terroristijärjestö al-Qaida nojaa tiukasti Qutbin oppeihin. Osama sai oppinsa aikoinaan Saudi-Arabiassa, muun muassa Sayyid Qutbin veljeltä Muhammadilta, mutta luki hän toki Sayyidinkin teoksia suoraan, muun muassa Milestonesia.

Tietokirjailija Lawrence Wrightin Pulitzer-palkitun teoksen The Looming Tower: Al-Qaeda and the Road to 9/11 (Siintävä torni: Al-Qaida ja matka kohti syyskuun yhdettätoista) mukaan Osama kävi usein Muhammad Qutbin luennoilla Kuningas Abdulazizin yliopistossa 1970-luvun lopulla. 

Pakistanista lähtöisin oleva kanadalainen sekulaarimuslimi Tarek Fatah puolestaan esittää vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassaan The Jew Is Not My Enemy (Juutalainen ei ole viholliseni), että oppia Qutbin veljeltä oli saamassa myös egyptiläinen tuleva al-Qaidan kakkosmies, lääkäri Ayman al-Zawahiri, joka bin Ladenin kuoleman jälkeen vuonna 2011 nousi järjestön johtoon. Sayyid Qutbin vaikutus al-Qaidan jihadismiin on siis ollut ratkaiseva.

Salafistien antisemitismin taustaa

Qutb oli myös kiivas antisemiitti, kuten Iranin pahamaineinen presidentti Mahmud Ahmadinejad sittemmin. Jihadistien ja islamistien nykyinen Israel-viha juontuu siis Koraanin ohella muun muassa Qutbin juutalaisvastaisista opeista. Asiaa on syytä taustoittaa hieman laajemminkin.

Sayyid Qutb

Qutbin 1950-luvun alussa Kairossa kirjoittama ja saudien wahhabiittihallinnon vuonna 1970 uudelleen julkaisema sekä ympäri muslimimaailmaa levittämä antisemiittinen julistus on käännetty englanniksi nimellä Our Struggle with the Jews (Taistelumme juutalaisia vastaan). 

Teoksen nimestä voi tulla mieleen Adolf Hitlerin Taisteluni eikä se ole sattumaa. Qutbin antisemitismi on yhtä fanaattista kuin Hitlerin ja hän jopa avoimesti ylistää tätä Allahin lähettämänä juutalaisten rankaisijana; aivan kuten Hitler itse teoksessaan julisti olevansa Jumalan asialla vastustaessaan juutalaisia. Suurempi rangaistus on kuitenkin vielä tulossa ja Qutbin paranoidinen juutalaisviha onkin periytynyt sellaisenaan Hamasin perustamisasiakirjaan. Israelin valtion on sen mukaan lakattava olemasta, se on pyyhittävä pois maan päältä.

Asia ei ole vuosien saatossa muuttunut miksikään. Muslimiveljeskunnan tällä hetkellä kenties tunnetuin ja arvostetuin uskonoppinut,Yusuf al-Qaradawi, toisti Qutbin väitteen Al Jazeera -kanavalla vuonna 2009, sillä erotuksella, että Hitleriä kehuessaan hän myös vähätteli holokaustia. Al-Qaradawin mukaan Hitler näytti juutalaisille näiden paikan käyttämällä kaikkia niitä keinoja, joita hänellä käytettävissään oli, ja se oli Jumalan rangaistus juutalaisille. Seuraava rangaistus on uskovien, siis muslimien, käsissä.

Yusuf al-Qaradawi

Vuonna 1987 perustetun jihadistijärjestö Hamasin – Muslimiveljeskunnan Palestiinan haaran, joidenkin tarkkailijoiden mukaan jopa Muslimiveljeskunnan aseellisen siiven – jyrkän antisemitismin taustalla on ideologis-historiallisesti myös Palestiinan-kysymyksessä jo alun alkaen aktiivisena puuhastellut Jerusalemin pahamaineinen mufti Haj Amin al-Husaini (1897–1974), joka oli Muslimiveljeskunnan perustajan Hasan al-Bannan ohella läheisessä yhteistyössä natsien kanssa, juutalaisten hävittämiseksi.

Sukulaispoika Mohammed Yasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husaini kävi lapsena ja nuorena usein imemässä oppia muftilta. Myöhemmin maailma oppi tuntemaan pojan nimellä Jasser Arafat (1929–2004). Arafatin äiti oli muftin serkku ja kuten tunnettua, Arafat jatkoi taistelua juutalaisia vastaan Amin al-Husainin viitoittamalla tiellä, vaikkakin maallisen terroristijärjestö PLO:n huivipäisenä johtajana, ei jihadistina.

Kuten Tarek Fatah on mainitussa muslimien juutalaisvastaisuutta tarkastelevassa teoksessaan osoittanut, tämä valitettava kasvatustapa on aivan yleinen ympäri islamilaista maailmaa: lapset opetetaan pitämään juutalaisia islamin ja muslimien vihollisina jo moskeijoissa ja kouluissa, sekä lännessä että idässä. Saudien wahhabiittihallinto rahoittaa muslimien koulukirjoja, joita käytetään Saudi-Arabian ohella myös Yhdysvalloissa, ja joissa juutalaiset sekä kristityt kuvataan islamin vihollisiksi, apinoiksi ja sioiksi.

Samalla tavalla omaa agendaansa edistääkseen Saksan natsihallinto tuki 1930-luvulla suoraan taloudellisesti muftin ohella myös Muslimiveljeskuntaa, koska Palestiina-kysymys lisäsi järjestön suosiota ja varoja tarvittiin jatkuvasti erityisesti juutalaisvastaisen propagandan painattamiseen. 

Hamasin vuoden 1988 peruskirjassakin viitataan jihadin jatkuvan ylistämisen lomassa suoraan Siionin viisaiden pöytäkirjoihin, joka on tunnettu Venäjän Tsaarin salaisen poliisin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa laatima antisemiittinen väärennös, jota on aina 1900-luvun alusta käytetty oikeuttamaan juutalaisiin kohdistuneita vainoja. 

Teos sisältää salaliittoteorian juutalaisten maailmanvalloituksesta, johon islamistit ympäri maailmaa edelleen uskovat. Kyseiseen salaliittoteoriaan perustuu Hamasin poliittinen ohjelma ja järjestön täysin vainoharhainen käsitys juutalaisista. Se voisi olla suoraan Der Stürmerin sivuilta.

Tarek Fatahin mukaan aiemmin mainittu saudiuusintapainos Qutbin juutalaisvastaisesta esseestä on varustettu toimittajan viitteillä, jotka yhdistävät Qutbin näkemykset Siionin viisaiden pöytäkirjoihin ja käyttävät viimeksi mainittua historiallista väärennöstä todistamaan Qutbin vääristellyt teesit oikeiksi.

Islamistien ohella suuri osa maailman muslimiväestöstä pitää väärennöstä aitona, kiitos juuri saudien ahkeran ja mittavan propagandan. Pöytäkirjojen aitouteen uskoi myös Egyptin presidentti Nasser. Juutalaisten oletetun maailmanvalloitussuunnitelman estääkseen Hamas haluaa tuhota ei pelkästään Israelin vaan kaikki maailman juutalaiset.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Israel toimisi Palestiinan-kysymyksessä oikeudenmukaisesti saati moraalisesti, mutta asioilla on aina vähintään kaksi puolta ja konfliktilla erityisen pitkä sekä ikävä historia.

Kun palestiinalaisterroristi tekee iskun, Israel provosoituu; kun Israel tekee vastaiskun, palestiinalaiset provosoituvat. Koston kierre kiihtyy. Ääripäät ruokkivat toisiaan ja elävät toisistaan. Konservatiivinen Likud-puolue Israelissa ja Hamas Palestiinassa menestyvät vaaleissa sitä paremmin, mitä syvempi on konflikti osapuolten välillä. Siksi molemmat lietsovat vihaa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja lisää ääriainesten suosiota pelossa elävän kansan keskuudessa.

Väkivallan dynamiikka näkyy traagisella tavalla Palestiinan-konfliktissa. Kun kaksi Jumalan valittua kansaa kamppailee yhdestä ja samasta alueesta, jonka Jumala on heille luvannut, lopputulos on tämä.

Samassa yhteydessä on tärkeää muistaa, että kiistan molemmilla puolilla on sankka joukko rauhantahtoisia ihmisiä, jotka eivät missään nimessä kannata kummankaan osapuolen sotaisia toimia. Rauhaa toivovat ovat konfliktin ensisijaisia kärsijöitä, koska juuri heillä olisi tarjota kiistaan ratkaisu. Väkivalta vain ei juuri koskaan kuuntele järjen ääntä.

Myös ääriortodoksijuutalaisilla on omat terroristinsa, jotka ovat oikeuttaneet tekonsa Jumalalla. Näistä pahamaineisimmat ovat rabbi Meir Kahane ja hänen seuraajansa Baruch Goldstein. Mikään muu kuin uskonoppi ei erota heitä jihadisteista. Aivan kuten jihadistit, he kokivat olevansa vainotun, mutta valitun kansan jäseniä, ja vain puolustavansa ainoaa oikeaa Jumalaa. Uskonto yhtyi äärinationalismiin ja seurauksena oli useita kuolleita sekä loukkaantuneita muslimeja.

Kuten edellä on käynyt ilmi, Palestiinan-konfliktin ytimessä on alusta saakka ollut antisemitismi. Se on alunperin ollut islamistien ja arabinationalistien keskeinen syy vastustaa juutalaisvaltion perustamista alueelle. Juutalaisuus on jo tuolloin tarkoittanut muslimeille länsimaisuutta, vapaamielisyyttä ja maallisuutta, siis selkeää uhkaa Islamin ja sharian ylivallalle. Vastaavasti ortodoksijuutalaisille mikään kompromissi tai maallinen esivalta ei kelpaa: Jumala on luvannut heille pyhän Israelin maan ja siitä ei tingitä.

Ilman ortodoksijuutalaisuutta ja islamistista antisemitismiä Palestiinan-konfliktia nykymuodossaan tuskin olisi olemassa – on näet melkoisesti historiallista ja ajankohtaistakin näyttöä sen puolesta, että juutalaiset ja muslimit kykenevät rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Ääripäiden välillä rauha on kuitenkin mahdoton yhtälö.

Palestiinan-konfliktin provosoivat alun perin Amin al-Husaini ja Hasan al-Banna aatetovereineen, natsien rahallisella tuella, ja Hamas, Hizbollah sekä muut islamisti- ja arabinationalistijärjestöt pitävät sitä yllä edelleen. Nyt tukijoina ovat ainakin yksityiset lahjoittajat Saudi-Arabiasta, Iran ja Syyria, sekä lukuisat länsimaissa toimivat salafistien peitejärjestöt. Aiemmin saudihallinto tuki Hamasia täysin avoimesti, mutta veti tukensa pois ilmeisesti läntisten kumppaniensa painostuksesta.

Saudi-Arabia tuki aikoinaan auliisti myös Arafatin PLO:ta, kunnes PLO asettui Saddam Husseinin taakse tämän hyökättyä Kuwaitiin. Arafatin tuki Saddamille johtui todennäköisesti siitä, että Saddam puolestaan tuki avokätisesti Arafatin puoluetta Fatahia lähellä olevaa Al-Aqsan marttyyrien prikaatia järjestön itsemurhapommitusoperaatioissa: Saddam maksoi niin sanotun Al-Aqsan eli toisen intifadan aikana itsemurhajihadistien perheille jopa 25 000 dollaria puhtaana käteen.

Vastaavasti Israel tuki alussa Hamasia, koska arveli järjestön horjuttavan PLO:n valtaa alueella. Mossadissa pääteltiin, että fundamentalistien hallitsema Gaza olisi kansainvälisesti etu Israelille, koska fundamentalistit eivät pääsääntöisesti taivu kompromisseihin, ja tämä saisi Israelin näyttämään maltilliselta ja demokraattiselta rauhankyyhkyltä. Mutta kuten Yhdysvalloille kävi Afganistanin jihadistitaistelijoiden kanssa 1980-luvulla, Israel sai nopeasti huomata, että salafistien tarkoitusperien edistäminen oman maan edun nimissä osuu väistämättä myöhemmin omaan nilkkaan.

Sayyid Qutbin mukaan tiede, tutkimus, runous, professorit, filosofit, tohtorit, kirjailijat,tiedemiehet ja joskus toimittajat ovat kaikki juutalaisten agentteja, joiden tehtävänä on tuhota ainoa oikea totuus, islam. Vainoharhaiselle salaliittoteorialle tyypillisellä tavalla Qutb selittää tämän johtuvan siitä, että juutalaiset ja heidän agenttinsa tietävät islamin olevan ylivoimainen totuus. Siksi se pitää tuhota.

Freud on islamin vihollinen eläimellisellä seksuaalisuudellaan, Marx ateistisella materialismillaan, ja Durkheim perhearvojen tuhoajana. Kaikki kolme ovat juutalaisia – eikä se ole sattumaa. Kaikkien tarkoitus on kumota islamin mukanaan tuoma moraali ja siveys sekä korvata ne turmeltuneella aistillisuudella ja epäjumalten palvonnalla, siis jahiliyan barbarismilla.

Qutb julistaa juutalaisten olleen islamin vihollisia alusta saakka, kuten Koraani ja perimätieto todistavat, ja vyöryttää tämän päälle modernia vainoharhaista salaliittoteoriaa ristiretkeläis-sionistien maailmanvalloitussuunnitelmista. Kuten todettua, näiden vääräuskoisten tarkoitus ei Qutbin mukaan ole enempää eikä vähempää kuin tuhota islam. Juutalaiset ja heidän agenttinsa ovat jahiliyan asialla. Myös maallistuneet muslimit ovat Qutbin mukaan sionistiagentteja. Kaikki paha tulee juutalaisuudesta.

Shiialainen salafismi eli khomeinismi

Iran poikkeaa muista islamistisista yhteiskunnista siinä, että sitä hallitsevat shiiamuslimit ja eräänlainen islamille vieras papisto. Ajatollah Khomeini (1902 – 1989) toteutti vuonna 1979 Iranissa islamilaisen vallankumouksen ja perusti islamille pohjautuvan yhteiskunnan. Vaikka Khomeini onkin shiia, hänen vanhoillinen uskontulkintansa on hyvin lähellä salafismia. 

Ajatollah Khomeini

Khomeini on myös terroristijärjestö hizbollahin taustavaikuttaja sekä ideologisella että uskonnollisella tasolla. Häneltä on suomennettu valaiseva kirjoitusvalikoima Ajatollahin ajatuksia jo vuonna 1980 eli heti Iranin suuren vallankumouksen jälkeen. Kirjan perusteella oli varmasti jo tuolloin helppo ennustaa, millainen totalitaristinen teokratia Khomeinin hallinnosta nopeasti muodostuisi. Siitä tuli juuri sellainen kuin Khomeini halusi.

Teoksessa Khomeini toteaa muun muassa seuraavaa:

”Islamilainen hallitus on alistettu islamilaisten lakien alle. Ne eivät lähde kansasta eivätkä sen edustajista, vaan suoraan Jumalasta, hänen jumalaisesta tahdostaan. Koraaninen laki, joka on jumalainen laki, on jokaisessa islamilaisessa hallituksessa olennaisinta, se hallitsee ehdottomasti jokaista sen valtapiiriin kuuluvaa. Profeetta, kalifit ja tavallinen kansa ovat velvollisia ehdottomasti tottelemaan Kaikkivaltiaan ikuisia lakeja, jotka profeetta on koraanin välityksellä kuolevaisille antanut ja jotka pysyvät muuttumattomina aikojen loppuun saakka.”

Kuten Mawdudilla ja Qutbilla, myös Khomeinilla hallitsijan valta tulee suoraan Allahilta ja siihen pitää alistua täydellisesti: 

”Islamin valta-alueilla hallitseminen merkitsee yksinomaan koraanin taivaallisten lakien toteuttamista. Kaikkien on näitä lakeja toteltava ja toteutettava, poikkeuksetta, kiistelemättä. Taivainen laki velvoittaa niin päällikköä kuin alaista, niin palvelijaa kuin palveltavaa. Profeettaa totellaan, koska Jumala niin tahtoo. Ja islamilaisen hallituksen johtajia on myös toteltava, koska se on Jumalan tahto. Taivaallisen tahdon alueella ei kenelläkään, ei profeetallakaan, ole mitään oikeuksia. Muhamettilaisten ainoa oikeus ja velvollisuus on totteleminen.”

Khomeinin islamilainen vallankumous oli radikaali muutos muslimimaailmassa ja Khomeini kehottikin suoraan muita islamisteja seuraamaan Iranin esimerkkiä. Tämä synnytti aivan uuden terrorin aallon Lähi-idässä. Iran on edelleen merkittävin islamilaisen terrorin tukija.

Kaiken edellä sanotun valossa on ymmärrettävää, että Israel ja Yhdysvallat ovat erittäin huolissaan Iranin ydinasehankkeesta. Muslimimaailman lukuisat holokaustin kieltäjät haaveilevat ja ovat pitkään haaveilleet Israelin ja kaikkien juutalaisten tuhoamisesta. Ahmadinejad on lausunut toiveen ääneen jo muutaman kerran. Tämä on suoraa jatkoa profeetta Muhammadista ja Koraanista alkaneelle juutalaisvastaisuudelle.

Deobandismi, Taliban, Sudan ja Osama bin Laden

Tietääkseni alussa mainittu salafisti-imaami Anjem Choudary edustaa deobandilaista islamin koulukuntaa. Intiasta peräisin oleva deobandismi, talibanien omaksuma oppi, on erittäin lähellä edellä mainittuja salafistisia uskontulkintoja. Se onkin saanut vaikutteita wahhabismista. Saudi-Arabia tukee Pohjois-Pakistanin Koraani-kouluja, madrassoja, jotka tuottavat deobandilaisfundamentalisteja liukuhihnalta. Nämä Koraanilla indoktrinoidut fanaatikot toimivat aktiivisesti Talibanin riveissä. Sana ”taliban” tarkoittaa nimenomaan oppilasta.

Taliban-liikkeen taustalla on myös pashtuheimon ankara vanhoillinen heimokoodi ja sen moraalikäytäntö. Länsimaissakin tunnettu kokopeittävä burqa in vaatekappaleena vanhempi kuin islam. Se sopii kuitenkin deobandilaiseen islamiin ja on tullut Talibanin myötä kuuluisaksi.

Kuten tunnettua, Taliban tarjosi erittäin suurella todennäköisyydellä Pakistanin myötävaikutuksella Osama bin Ladenille ja al-Qaidalle turvapaikan Afganistanista vuosiksi. 

Osama bin Laden

Sitä ennen Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taistellut Osama oli tärkeä vieras Sudanissa, jonka hallinto perustui ja Pohjois-Sudanissa edelleen melko vahvasti perustuu Egyptin Muslimiveljeskunnan sudanilaishaaran jäsenen Hassan al-Turabin ankaraan visioon qutbilaisesta paratiisista. Afganistanissa jihadistiksi kouliintunut Osama oli siis sharian hallitsemassa Sudanissa kuin kotonaan. Lisäksi al-Turabi käynnisti neuvottelut Iranin shiiojen kanssa ja näin al-Qaida sai heistäkin arvokkaita liittolaisia.

Kun kansainvälinen paine terroristeja suojelevaa Sudania kohtaan nopeasti kasvoi, presidentti Omar al-Bashir syrjäytti alkuperäisen liittolaisensa ja hengellisen neuvonantajansa al-Turabin sekä tämän kannattajat vallankäytöstä ja Osama joutui taas maanpakoon. Hänhän joutui lähtemään Saudi-Arabiasta Sudaniin arvosteltuaan maan hallintoa liitosta Yhdysvaltain kanssa Saddam Husseinin aloittamassa Persianlahden sodassa. Osama oli tarjonnut omia Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa karaistuneita mujahideenejaan, mutta saudit valitsivat mieluummin Yhdysvallat. Tämä katkeroitti Osaman lähtemättömästi. Islamin pyhillä paikoilla oli nyt vääräuskoisten imperialistien joukko-osastoja.

Globaalin jihadismin johtotähtenä Osama saavutti nopeasti suosiota muslimimaailmassa ja tarjokkaista al-Qaidaan ei ole ollut pulaa. Sekä islamilaisissa että läntisissä valtioissa oli ja on suuri turhautuneiden nuorukaisten luokka, joka hakee elämälleen tarkoitusta ja haluaa nostaa statustaan. Yhdysvallat liittolaisineen on helppo vihollinen.

Osama bin Laden oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjosi nuorille vihaisille miehille mahdollisuuden. Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisten arvion mukaan pelkästään al-Qaidan Afganistanin koulutusleireiltä valmistui vuosien 1996 ja 2001 välillä 10 000 – 20 000 jihadistiterroristia. Kuoltuaan Yhdysvaltain erikoisjoukkojen luodeista Osama saavutti islamistien keskuudessa jihadismin marttyyrin aseman. Nyt maailmalla on sankka joukko verenhimoisia jihadisteja, joille Osama on suurmies, ihannemuslimi, jonka esimerkkiä tulee seurata. Heitä tulee koko ajan lisää myös länsimaissa. Toistaiseksi turvallisuusviranomaiset ovat saaneet suurimman osan iskuista estettyä, mutta uusia yrityksiä tapahtuu jatkuvasti.

Osama bin Ladenin yhteydessä ei saa missään nimessä unohtaa sitä tosiasiaa, että varsin suuren osan muslimimaailmaa mielestä hän oli oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolesta puhuva sekä toimiva vapaustaistelija. Hän kamppaili islamilaisen maailman sortohallituksia vastaan ja kritisoi sekä sanoin että teoin niiden yhteistyötä ”ristiretkeläisten ja sionistien” kanssa.

Vaikka me länsimaissa koemme Osaman fanaatikoksi, islamilaisessa maailmassa häntä pidetään laajalti hurskaana uskovana, joka pitkään kärsivällisesti odoteltuaan joutui lopulta turvautumaan jihadiin, jokaisen muslimin uskonnolliseen velvollisuuteen.

Länsimaisen liberaalin on kenties vaikea kuvitella, että joillekin uskonnollinen fundamentalismi on pelkästään kunnioitettava ja tavoiteltava asia. Jihad on uskovalle osoitus uskon lujuudesta, hurskaudesta, ja velvollisuutena se kuuluu olennaisena osana islamiin. Jokaisen muslimin pitää aloittaa jihad, jos kyse on islamilaiseen maahan kohdistuneesta hyökkäyksestä.

Juuri näin Osama teki Afganistanissa Neuvostoliiton hyökättyä maahan ja juuri näin hän teki Yhdysvaltoja vastaan, koska koki maan miehittävän islamin pyhimpiä alueita, tukevan Israelia Palestiinassa, tappavan muslimeja – erityisesti ”miljoonia lapsia” – nälkään Saddamin Irakissa, ja tukevan länsimielisiä sortohallituksia muslimimaissa. Osama bin Laden oli hurskas salafisti, joka otti jihadinsa vakavasti. Kymmenien miljoonien muslimien mielestä hän ei ollut terroristi vaan sankarillinen vapaustaistelija, suoranainen jokaisen itseään kunnioittavan muslimin esikuva.

Jihadistien psykologinen profiili ja värväysstrategiat

Terrorismiasiantuntija, psykiatri Marc Sageman on tutkinut jihadistien psykologista profiilia ja vuonna 2004 julkaissut aiheesta arvostetun teoksen Understanding Terror Networks (Terroriverkostojen ymmärtäminen). 

Sagemanin tilastojen mukaan Lähi-idässä fundamentalistit tulevat kaikista yhteiskuntaluokista, mutta länsimaissa he ovat pääsääntöisesti korkeakoulutettuja ja erittäin hyvin kotoutuneita; arkkitehtejä, opettajia, insinöörejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Esimerkiksi Adam Choudary on lakimies.

Al-Qaidan jäsenistä suurin osa on vieläpä tiedemiehiä, luonnontieteiden puolelta. Osama bin Laden oli insinööri ja hänen kuoltuaan järjestön johtoon noussut Ayman al-Zawahiri lääkäri.

Humanististen tieteenalojen edustajia fundamentalistien joukossa ei juurikaan ole. Heitä yhdistää yksi asia: islamilainen fundamentalismi, salafismi. Humanististen tieteenalojen edustajaksi luokiteltavissa oleva Sayyid Qutb opiskeli ja asui nuorena Yhdysvalloissa pari vuotta, kierteli sen jälkeen vähän aikaa Eurooppaa, ja vihasi näkemäänsä. Palattuaan Egyptiin hän kirjoitti tutkielman ”The America I Have Seen” Yhdysvalloissa näkemästään moraalisesta turmeluksesta ja barbariasta. Samoin nykyajan salafistit vihaavat länttä.

Gazalaisia itsemurhaterroristeja, heidän kouluttajiaan ja perheitään vuosina1996–1999 haastatellut Nasra Hassan kertoo, että marttyyriksi haluava oli suorastaan onnellinen, kun tuli valituksi itsemurhatehtävään. Kukaan 18–38-vuotiaista terroristeista ei vastannut yleistä oletusta itsemurhaan taipuvaisesta henkilöstä.

Jihadistimarttyyrit eivät olleet huonosti koulutettuja, epätoivoisen köyhiä, yksinkertaisia tai masentuneita. Moni heistä kuului keskiluokkaan ja kävi palkkatöissä, ellei ollut virkavaltaa paossa.

Yli puolet itsemurhaterroristeista oli pakolaisia, jotka olivat lähtöisin silloisen Israelin alueelta. Heistä kaksi oli miljonäärien poikia. Miehet olivat kohteliaita ja vakavamielisiä, ja heitä pidettiin yhteisössään esimerkillisinä nuorina. Kaikilla oli parta ja he olivat syvästi uskonnollisia. 

He osasivat Koraanista pitkiä pätkiä ulkoa ja käyttivät puheessaan samoja ilmaisuja. He uskoivat islamin pyhittävän itsemurhaiskut jihadina ja odottivat pääsyä paratiisiin Allahin, profeetta Muhammadin, 72 tummasilmäisen neitsyen ja 70 rakkaimman sukulaisensa luokse. Miehillä oli myös vankkumaton usko asiansa oikeutukseen ja metodeihinsa eli itsemurhaterroriin. Termiä 'itsemurha' miehet eivät kuitenkaan hyväksyneet, sen sijaan tekoja piti kutsua pyhiksi räjähdyksiksi.

Jihadin marttyyreja palvotaan Palestiinassa ja muualla muslimimaailmassa yleisesti sankareina. Heidän perheilleen maksettiin haastattelujen aikaan 3000–5000 dollaria ja perheet ihailivat jihadistinuorukaisiaan sekä olivat heistä ylpeitä. Palestiinalaislapset, jotka eivät vielä osanneet lukea, toistivat marttyyrien nimiä ja tekivät käsillään islamin voiton merkkiä.

Hamasin perustajan ja silloisen hengellisen johtajan, sheikki Ahmed Yassinin (1937–2004) mukaan itsemurhaterroristitarjokkaita olisi ollut paljon enemmän kuin he tarvitsivat. Ne, joita ei hyväksytty, tulivat tarjoamaan itseään uudestaan vähän myöhemmin ja suorastaan rukoilivat pääsyä valittujen joukkoon. Uskonoppineet suosittelevat yleensä hurskaimpien ehdokkaiden valitsemista. He kuitenkin korostavat, että paratiisin 72 neitsyttä tarjoavat marttyyrille seuraa, joka ei ole luonteeltaan aistillista – aistillisuus on näet hurskauden kanssa ristiriidassa.

Al-Qaida hyödyntää värväyksessään sekä uskonoppineita että nuoria, kiihkeitä muslimimiehiä. Voimakas yhteisöllisyys ja toveruus houkuttelevat valtaa ja statusta kaipaavia nuorukaisia. Salafismissa on tarjolla suurin mahdollinen sankarirooli, koska siinä jäljitellään profeettaa ja tämän seuralaisia pyhimysmäisyyteen asti. Osama bin Ladeniakin pidetään jonkinlaisena pyhimyksenä useiden salafistien keskuudessa. Hänen kuolemansa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen ampumana oli puhdas marttyyrikuolema.

Kun jihadistit värväävät terroristeja riveihinsä, profilointi on tietenkin tärkeässä roolissa. Salafismin sankariromantiikka ja kirjaimellinen, yksinkertaistettu uskontulkinta tarjoavat helpon tavan elämälleen tarkoitusta hakeville vihaisille nuorukaisille ryhtyä jihadisteiksi. Al-Qaidan värväystoiminnassa on erittäin tiukka seula. Koulutusleireille päätyy vain pieni osa halukkaista.

Yhdysvaltain West Pointin sotilasakatemian terrorisminvastaisen yksikön tutkimusjohtaja Jarret M. Brachman on teoksessaan Global Jihadism (Globaali jihadismi) lanseerannut termin 'jiharrastelija' (Jihobbyist) kuvaamaan al-Qaidan propagandavärväyksen pääkohteita. Jiharrastelijat ovat eri puolella maailmaa asuvia nuoria miehiä, jotka saavat internetistä, uutisista ja lehdistä inspiraation ryhtyä jihadistiksi. He eivät missään vaiheessa ole edes yhteydessä al-Qaidan korkeimpaan tai edes alempaan johtoon vaan toimivat täysin itsenäisesti, internetistä saamiensa ohjeiden mukaan.

Tämä osoittaa sen, että Brachmanin oivallus jihadismista kansanliikkeenä, yhteiskunnallisena voimatekijänä, on erittäin osuva. Al-Qaida on tavallaan samaan aikaan kaikkialla eikä missään: se on globaali verkosto, johon kuka tahansa jiharrastelija voi vapaasti liittyä ja samaistua.

Suurin osa jiharrastelijoista ryhtyy vain levittämään jihadismin ilosanomaa, vaikkapa kirjoittelemalla verkkosivustoille ja blogeille tai opettelemalla editoimaan videoita ja lataamaan niitä internetiin. Jotkut ottavat seuraavan askeleen ja perustavat itsenäisen solun.

Brachmanin mukaan kuitenkin yleisesti ottaen varsinaiseen terrori-iskuun osallistuvat jihadistit ovat jossain vaiheessa suorassa kontaktissa al-Qaidan kouluttajiin. Joskus kuitenkin solu toimii täysin itsenäisesti ja suorittaa iskun omillaan.

Värväyksessä käytetyt taktiikat ovat pääasiassa jakautuneet Koraani-koulujen, kansalaisjärjestöjen, internetin ja länsimaisten moskeijoiden välille, mutta myös vankiloista hankitaan miehiä al-Qaidan riveihin.

Järjestön alempaa johtoa on joutunut muun muassa Espanjassa sekä Ranskassa vankilaan ja nämä miehet käännyttävät siellä musliminuorukaisia jihadismiin ja värväävät heitä mukaan toimintaan.

Lisäksi Yhdysvalloissa islamilaiset uskonoppineet, jotka käyvät vankilassa harjoittamassa sielunhoitoa, käännyttävät vankeja islamiin. Näin vihaiset, turhautuneet ja syrjäytyneet nuoret saavat helposti elämälleen tarkoituksen ja vankilasta vapauduttuaan siirtyvät al-Qaidan koulutusleireille tai perustavat itsenäisen terroristisolun. Ranskassa suurin osa vangeista on muslimimiehiä, joten värvättävää riittää.

Erityisen tärkeä on nykyisin tietenkin internetin rooli. Hamas, al-Qaida ja Hizbollah harjoittavat avoimesti jihadistista propagandaa, muun muassa lanseeraamalla videoita ja puheita, joita löytyy YouTubesta, ja joita Al Jazeera -kanava joskus lähettää ympäri maailman. 

Tämä houkuttelee internetissä aikaansa viettäviä nuoria kiihkeitä muslimimiehiä, joilla on usein jo valmiiksi lukuisia valituksenaiheita elämästä länsimaisessa yhteiskunnassa. Jos lähimoskeijan imaami on vielä valmistellut nuorisoa saarnaamalla ankarasti länsimaista vapautta vastaan, ei ole mikään ihme, että he hakeutuvat foorumeille ja keskustelupalstoille, joilla värvätään terroristikokelaita eri jihadistijärjestöihin. Kirjautumalla foorumille pääsee käsiksi terroristijärjestöjen opintomateriaaleihin, puheisiin ja videoihin iskuista. Näin jiharrastelijatkin pääsevät ikään kuin suoraan mestarien kisälleiksi.

Lisäksi Hamasilla ja Hizbollahilla on omat televisiokanavansa, joiden kautta ne voivat esteettömästi levittää omaa näkemystään ja lietsoa jyrkkää viholliskuvaa. Hamasin televisiokanavan Al-Aqsa TV:n lastenohjelmat osoittavat selkeästi, millaista propagandaa lapsille on tarjolla. Videoita löytyy YouTubesta ja niissä muun muassa Mikki Hiiren näköinen hahmo nimeltään Farfour opettaa lapsille jihadin ihanuutta ja korostaa islamin pyhittämää taistelua pahoja juutalaisia vastaan.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa toimii useita muslimijärjestöjä, jotka käytännössä ovat terroristijärjestöjen tuki- tai peitejärjestöjä. Samoin erilaisten järjestöjen tarkoitus on yrittää päästä länsimaissa hallitsevaan asemaan muslimien virallisena äänenä, eikä tällainen toiminta yleensä juuri kiinnosta kaikkein maltillisimpia ja länsimaistuneimpia muslimeja. 

Länsimaiset poliitikot kumartavat herkästi fundamentalisteille ja näin salafismi ikään kuin virallistetaan ”oikeaksi” islamiksi. Tämä tietenkin harmittaa niitä muslimeja sekä länsi- että muslimimaissa, jotka ymmärtävät salafismin haitallisuuden erityisesti maltillisemmille muslimeille.

Värväämisessä tarvitaan propagandaa ja organisaatioita. Rahoitus hoidetaan muun muassa huumekaupalla, ryöstöillä, sekä järjestöjen saamilla lahjoituksilla ja valtion tuilla. Yhdysvalloista löytyy esimerkkejä, että Hamasin peitejärjestöjen kautta on hyväntekeväisyyden nimissä tuettu itsemurhaterroristien perheitä.

Globaalin mediaympäristön hyödyntäminen

Salafisteilla ja jihadisteilla on värväyspropagandassaan tiukka yhteinen rintama, johon kuuluvat media, poliittinen vaikuttaminen, yliopistot ja liike-elämä.

Steven Emerson osoittaa vuonna 1985 ilmestyneessä teoksessaan The American House of Saud – The Secret Petrodollar Connection (Amerikan saudihuone – Salainen öljydollariyhteys), miten Saudi-Arabia on öljyrahoillaan jo pitkään vaikuttanut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, yliopistoihin, liikemaailmaan ja sisäpolitiikkaan. Yhdysvaltain riippuvuus saudien öljystä on mahdollistanut wahhabistipropagandan valumisen kaikkialle ja toisin kuin moni luulee, Yhdysvalloissa on valtava määrä islamin vanhoillisille tulkinnoille myötämielisiä poliitikkoja ja tutkijoita.

Tämä selittää, miksi länsimaissa vallitseva kuva islamista on kallellaan fundamentalismiin: saudien vaikutus on ilmeinen. Aiemmin mainittujen saudirahoitteisten koulukirjojen ohella myös yliopistotutkijoiden ja erilaisten kansalaisjärjestöjen esittämissä islamtulkinnoissa näkyy usein wahhabiittien kädenjälki. Saudi-Arabian öljyrahoilla rakennetaan jatkuvasti uusia wahhabiittimoskeijoita kaikkialle länsimaihin.

Myös salafistit osaavat politikoimisessaan hyödyntää mediaa. Terrori-iskut, mielenosoitukset ja mellakat, joita esiintyy islamiin kohdistuvien pilakuvien sekä rienaavien elokuvien yhteydessä, ovat vain yksi strategia edistää salafismia maailmalla.

Terroristit ja media elävät eräänlaisessa symbioosissa, joskin on kiistanalaista, hyödyttääkö negatiivinen julkisuus terroristeja muuten kuin uusien jäsenten värväämisessä ja jo valmiiksi samanmielisten taistelumoraalin kohottamisessa. Värvääminen ei kuitenkaan ole syy terroristien julkisuushakuisuuteen. Terrorismi on globaalia teatteria, jonka tarkoitus on saada poliitikot ja kansalaiset pelkäämään. Mitä kauhistuttavampi mediaspektaakkeli, sen onnistuneempi terrori-isku.

Terrorin jälkeen tulee aina propaganda, jonka tarkoitus on oikeuttaa teko ja saada ihmiset taipumaan terroristien kannalle. Vastaavasti terroristijärjestöt hankkivat tukea ja rahoitusta suoraan omien internetsivujensa kautta ja tähän tarvitaan tehokasta mainostusta: onnistuneita terrori-iskuja.

Tehokas globaalin mediaympäristön hyödyntäminen pelottelussa on jo tuottanut kiistattomia tuloksia, eikä juuri kukaan tänään uskaltaisi tehdä länsimaissa avoimesti profeetta Muhammadia tai Koraania pilkkaavaa kirjaa tai elokuvaa omalla nimellään, ellei hän ole jo valmiiksi suojelua nauttiva poliitikko kuten Geert Wilders. 

Hänkään ei Fitna-elokuvassaan suoraan pilkkaa Koraania tai profeettaa vaan pikemminkin antaa islamista korostetun väkivaltaisen kuvan, joka sopii hänen poliittisiin tarkoitusperiinsä. Silti osa muslimeista käytti tätäkin provokaatiota tekosyynä mellakoinnille ja tappouhkauksille. Islaminpelko lännessä kasvaa ja se hyödyttää sekä oikeistopopulisteja että islamilaisia fundamentalisteja.

Vastaavasti niin lännessä kuin islamilaisessa maailmassa shokeeraavat uutiskuvat ja terrori-iskut toimivat globaaleina näyttöinä jihadiin sisältyvästä sankaruudesta. Näin ne houkuttelevat uusia nuoria salafistien riveihin ja osa heistä päätyy terroristijärjestöjen jäseneksi asti. Osa perustaa oman solun itsenäisesti ja hakee Breivikin tavoin sankarin viittaa yksinäisenä sutena tai pienenä, tehokkaana ryhmänä.

Suvaitsevaisuuden hyväksikäyttö salafismin edistämisessä

On vielä syytä mainita erilaiset maltillisina esiintyvät islamin puolesta puhujat, joiden motiivit lienevät kuitenkin salafistiset. Euro-islamin saarnamies Tariq Ramadan on tällainen, hän on fundamentalisti liberaalin kaavussa. Ramadan on Muslimiveljeskunnan perustajan Hasan al-Bannan tyttären poika.

Ramadanin salafismi on länsimaisessa mediassa ja kirjoissa varsin kattavasti paljastettu, mutta silti hän näyttää nauttivan eräiden Euroopan valtioiden suosiota. Hänen taktiikkansa on tuttu: toistuva vetoaminen islamkriitikoiden islamofobiaan ja rasismiin sekä vähemmistöoikeuksien hyödyntäminen fundamentalistisen islamin edistämiseen.

Ranskalainen feministikirjailija Caroline Fourest on vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Brother Tariq – The Doublespeak of Tariq Ramadan analysoinut Ramadanin puheita muslimeille ja ulkopuoliselle. Näissä on selkeä ero: omilleen Ramadan saarnaa islamismia, muille maltillista Euro-islamia. 

Toisin sanoen hän on kaksinaamainen ja lipevä salafisti, jonka tarkoitus on avata latua uskonveljiensä vanhoillisille tarkoitusperille Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Ramadan ja hänen kaltaisensa islamistit ovat tietenkin saaneet vetoapua länsimaisilta hyödyllisiltä idiooteilta, jotka haluavat muslimimaahanmuuttajille pelkkää hyvää. Tämän hyvän haluamisen vuoksi he ovat muun muassa valmiit luopumaan länsimaissa keskeisistä oikeusvaltion periaatteista, kuten yhdenvertaisuus ja tasa-arvo.

Usein länsimaiset feministit ja profeministit valittavat, että länsimainen mies alistaa naisia, mutta samat feministit tukijoineen ovat usein halukkaita antamaan tänne muuttaneille muslimimiehille oikeuden alistaa vaimojaan ja tyttäriään vaikkapa kannattamalla vain musliminaisille sallittuja verovaroin rahoitettuja julkisia uimahallivuoroja. Nämä uimahallivuorot perustuvat käytännössä shariaan, koska niissä erotellaan ihmiset sukupuolen ja uskonnon perusteella.

Länsimaisen oikeusvaltion periaatehan on, että julkisen vallan tulee kohdella kaikkia ihmisiä yhdenvertaisesti heidän uskonnostaan tai poliittisesta kannastaan riippumatta. Miten tähän sopii se, että uskonnon ja sukupuolen perusteella yhden ryhmän fundamentalisteille annetaan julkisissa uimahalleissa erivapaus tai -oikeus erotella ihmisiä, kuten sharia määrää?

Jos joku fundamentalistinen ortodoksikristitty tai vaikkapa naispappeutta vastustavan Luther-säätiön piispa ehdottaisi kristityille vastaavaa uskonnonvapauteen perustuvaa oikeutta sukupuoliapartheidiin, samat ”suvaitsevaiset” eittämättä kivittäisivät hänet symbolisesti julkisuudessa. Yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Toisin sanoen ”suvaitsevaisten” keskuudessa maahanmuuttajamuslimit nähdään tahtoen tai tahtomattaan primitiivisempinä ”toisina”, joille pitää antaa oikeus olla länsimaisia jäljessä niin tavoissaan kuin oikeuskäsityksessään, ja samalla annetaan tuki fundamentalisteille, ei niille maallistuneille ja maltillisille muslimeille, jotka eivät shariasta perusta.

Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta, joiden puolesta länsimaiset feministit ovat vuosikausia ylpeästi taistelleet, voidaan ilomielin luopua, jos ja kun sillä saadaan edistettyä ”suvaitsevaisuutta” eli käytännössä kohtelemaan primitiivisemmäksi oletettuja ihmisiä lain edessä eriarvoisesti. Tätä on mukava sitten yhdessä hymysuin kaikessa omahyväisyydessään paistatellen suvaita. Samalla fundamentalistit saavat uskonyhteisön sisällä lisää valtaa ja painoarvoa. Juuri tähän he pyrkivät.

Ramadanin retoriikassa länsimaisia hyödyllisiä idiootteja ja heidän perässään lainsäätäjiä painostetaan vähitellen sallimaan vanhoillisessa islamissa tavalliset kokopeittävät hunnut ja kaavut (Ranskassa ja muissa maissa, joissa ne ovat julkisilla paikoilla kiellettyjä), musliminaisten ja -tyttöjen uimahallivuorot sekä muut vastaavat erioikeudet, ja tässä on ratkaisevassa roolissa uskonnonvapauden, ihmisoikeuksien ja demokratian hyödyntäminen.

Kyseessä on nimenomaan suvaitsevaisuuskortin taitava taktinen käyttäminen: uskonnonvapauden varjolla on hyvä edistää uskonnollista agendaa, aivan kuten luvussa kaksi käsitelty pikkupoikien rituaalinen silpominen osoittaa.

Ramadanin oppineena esiintyminen ja dialogihakuisuus tietenkin houkuttelevat hyödyllisiä idiootteja kuuntelemaan häntä liberaalina muslimina, mutta toisaalta Fourestin kirjassaan paljastama Ramadanin lipevyys ja kaksinaamaisuus eivät jätä epäilyksen sijaa hänen todellisista tarkoitusperistään.

Mitä tulee uskonnon ja sukupuolen perusteella tapahtuvaan syrjintään, sitä voi tietenkin vapaasti harjoittaa yksityisesti rahoitetuissa uimahalleissa ja muissa paikoissa, kunhan täysi-ikäinen ja asiasta tietoinen kohde vapaaehtoisesti alistuu syrjinnälle. Ketään ei saa pakottaa syrjinnän kohteeksi edes yksityissektorilla.

Kuten muidenkin uskonlahkojen kohdalla, myös islamistien tapauksessa uskonnon sisäisen diskriminaation tulee perustua täysi-ikäisten alistettujen vapaaehtoisuuteen tietoisena ratkaisustaan, mutta vaikka se olisi kuinka vapaaehtoista, sitä ei missään nimessä pidä tukea julkisesti verovaroin ja lainsäädännöllä.

Fundamentalismin tieteellinen selitys

Uskontotieteilijä Kimmo Ketola on tutkinut fundamentalismin psykologiaa ja kartoittanut tekijöitä, jotka fundamentalismiin vaikuttavat. Hänen näkemystensä taustalla ovat osittain uskonnollista terroria tutkineen sosiologi Mark Juergensmeyerin ajatukset symbolisesta sodasta, maailmanlaajuisesta performanssista ja välivallan kulttuurista. Terrori-iskut ovat massamedia-aikakaudella globaali spektaakkeli, todellista Jumalan teatteria.

Ketola nojaa vahvasti myös monitieteellisen The Fundamentalism Project -tutkimuksen tuloksiin, joita esittelee tiiviissä muodossa erinomainen teos Strong Religion – The Rise of Fundamentalisms Around the World. Oma tarkasteluni yhdistelee seuraavassa kaikkia edellä mainittuja ja muitakin relevantteja lähdeteoksia.

Läheskään kaikki fundamentalistit eivät ole terroristeja. Suurin osa fundamentalisteista ainoastaan tulkitsee uskontonsa vanhoillisesti. Väkivaltaan tai yleensäkään mellakointiin uskonnon puolesta turvautuu vain pieni osa. Tämä on syytä pitää mielessä kun vertailee islamisteja ja jihadisteja.

Islamistit saarnaavat vihaa länsimaita kohtaan, mutta se ei periaatteessa eroa paljonkaan nykyisen äärivasemmiston ja -oikeiston länsivihasta. Siinä Yhdysvallat, EU, Nato ja Israel nähdään pahuuden symboleina ja juutalaisten salaliitostakin puhutaan. Kaikkia mainittuja tahoja yhdistää myös vuoden 2001 syyskuun 11. päivän salaliittoteorioihin uskominen. Islamistit eivät siis lopulta poikkea länsimaisista ääriainestovereistaan muussa kuin islamissa. Muilta osin kyse on samanlaisesta totalitaarisesta asenteesta, pyrkimyksestä yksipuoluediktatuuriin.

Täytyy tosin huomauttaa, että vastajihadistinen liike eroaa äärivasemmistosta ja natsimielisestä äärioikeistosta Israel-myönteisyydessään: vastajihadistien ykkösvihollinen on islam ja kaikki se, minkä he kuvittelevat tukevan islamin leviämistä tai heikentävän kansallisvaltioiden asemaa eli EU, Yhdysvallat, Nato ja muut vastaavat ylikansalliset tahot.

Itse asiassa vastajihadistit ovat nimensä mukaisesti vastustamiensa jihadistien peilikuva. Vastajihadistien salaliittoteorioissa muslimit ovat liittoutuneet poliittisen eliitin kanssa valloittaakseen maailman. Yhteinen vihollinen yhdistää siis juutalaisia ja vastajihadisteja. Ei siis ihme, että yhteistyöstä ryhmien välillä on näyttöä. Suurin osa internetin vastajihadisteista liputtaa blogeillaan avoimesti Israelin puolesta. Samoin Geert Wilders on tunnettu Israelin ystävä.

Kaikkien mainittujen ääri-ideologioiden edustajista pieni osa turvautuu säännönmukaisesti terroriin ja hieman suurempi osa mellakointiin. 

Vasemmistoterrori ei vielä ole kohdistunut laajoihin joukkoihin vaan pikemminkin yksittäisiin atomivoimatutkijoihin, poliitikkoihin, liike-elämän johtoon ja poliisiin sekä muuhun virkamiehistöön. 

Äärioikeistoterrorin tunnetuimmat iskut ovat viime vuosina olleet Timothy McVeighin kristillisen nationalismin motivoima pommiattentaatti Oklahoman virastotaloon ja Anders Behring Breivikin ristiretkeläisromantiikalla silattu pommiharhautusisku Oslon keskustaan ja sen jälkeinen nuorten massamurha Utøyan saarella.

Uskonnollisen ja poliittisen fanaatikon tunnistaa helposti viiteryhmästä, retoriikasta, käytöksestä ja ennen muuta agendasta. Fundamentalisti esittää jyrkkiä näkemyksiä, halventaa vihansa kohteita, kieltäytyy kompromisseista, ja suhtautuu usein kriittisesti kriittisiin kysymyksiin sekä arvostelijoihin.

Ääri-ihmisen tunnistaa toisaalta myös siitä, että hän puhuu omilleen eri tavalla kuin muille, kuten edellä mainittu Tariq Ramadan. Kannattajiensa keskuudessa uskonnollinen fundamentalisti saarnaa viiteryhmänsä oppeja ja poseeraa heille voimakkaana uskonsoturina, mutta vaikkapa televisiossa hän saattaa jopa väistellä ja kiistää agendansa keskeiset opinkappaleet kriittisen toimittajan ristitulessa.

Ketolan siteeraama brittiläisistä muslimiterroristeista tehty tutkimus osoittaa, että he ovat etnisesti kirjava ryhmä, josta ei tavattu psykopatologioita. Terroristit eivät siis ole mielisairaita tai psykopaatteja, toisin kuin yleisesti oletetaan. Heidän koulutustaustansa vaihtelee eivätkä he harjoita uskontoa säännöllisesti. Itse asiassa terroristien tietämys uskonnostaan on heikko. Harvat heistä ovat uskonnollisesta kodista. Terroristeista suurin osa on 20–25-vuotiaita miehiä, useimmiten vähemmän arvostetuissa työpaikoissa.

Fundamentalismi syntyy joko kuvitellusta tai todellisesta konfliktista jonkin ulkopuoliseksi katsotun voiman kanssa. Ulkopuolelta tuleva uhka on fundamentalistisen liikehdinnän ytimessä. Oikeastaan maallistuminen eli sekularisaatio on fundamentalismin tärkein syy.

Islamilaiseen fundamentalismiin liittyy lisäksi kollektiivisessa muistissa kipeänä vaikuttavat ristiretket ja tästä syystä jihadistit käyttävät retoriikassaan toistuvasti termejä ”ristiretkeläiset” ja ”juutalaiset”. Nämä kaksi tahoa muodostavat jihadismin pahan akselin. Siihen pitää vielä lisätä vasallit eli ne muslimit, jotka ovat maallistuneita ja tekevät kompromisseja sekä yhteistyötä ristiretkeläisten ja juutalaisten kanssa.

Fundamentalismin ideologisia tekijöitä ovat reaktiivisuus uskonnon marginalisoitumiseen, selektiivisyys, moraalinen dualismi, absolutismi ja erehtymättömyyden korostus sekä millenialismi ja messianismi.

Selektiivisyys tarkoittaa ensinnäkin pyhien kirjoitusten valikoivaa lukemista. Fundamentalisti valitsee teksteistä ne kohdat, jotka tukevat hänen agendaansa, ja ohittaa ne, jotka ovat sitä vastaan. Näiden tekstien pohjalta fundamentalisti julistaa absoluuttista totuutta uskonnostaan ja kieltäytyy kuuntelemasta vasta-argumentteja. Jumalan sana ja fundamentalistin tulkinta ovat erehtymättömiä, niiden kyseenalaistaminen on siis rikos itse Jumalaa vastaan.

Toiseksi selektiivisyys koskee nykyaikaisia tuotteita kuten teknologiaa. Fundamentalisti voi hylätä koko nyky-yhteiskunnan maalisena, syntisenä ja turmeltuneena, mutta silti hän käyttää ilman omantunnontuskia matkapuhelinta, tietokonetta ja autoa. Talibanitkin käyttävät mielellään sinkoja, konepistooleja ja muita nykyaikaisia aseita, jopa hävittäjiä, muista teknisistä vempeleistä puhumattakaan.

Kolmanneksi fundamentalistit valitsevat joitakin tiettyjä nykyhetken ilmiöitä ja ottavat ne toimintansa ja kritiikkinsä erityiskohteiksi. Nykyaikaa ei siis kokonaisuutena koeta viholliseksi tai pahaksi, vaan ainoastaan joitain tiettyjä piirteitä siitä. Kristityt kreationistit ja muslimifundamentalistit esimerkiksi hyökkäävät tieteen kentältä vain evoluutioteoriaa vastaan.

Moraalisessa dualismissa eli manikealaisuudessa viholliskuva on jyrkkä: me hyvät vastaan ne pahat. Tämä jako sisä- ja ulkoryhmään on ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä ja erityisesti uskonto näyttää valitettavan helposti johtavan toisuskoisten täydelliseen demonisointiin, kuten edellä käsitelty salafistien antisemitismi osoittaa. Aiemmin kristityt kunnostautuivat aivan samanlaisessa juutalaisvastaisuudessa ja silloin juutalaisilla oli paremmat oltavat muslimien hallitsemilla alueilla.

Kuten Bruce Hoffman arvostetun teoksensa Inside Terrorism (Terrorismin sisällä) uudistetussa ja laajennetussa laitoksessa toteaa, erityisesti uskonnolliseen terroriin liittyy voimakas uhrien demonisointi ja epäinhimillistäminen, esimerkiksi heidän kutsumisensa koiriksi, uskonluopioiksi tai Saatanan lapsiksi. Kuten todettua, salafistit nimittävät Koraanin pohjalta juutalaisia yleisesti apinoiksi ja kristittyjä sioiksi.

Oma ryhmä sen sijaan nähdään hyveellisyyden, tasa-arvon ja aidon ihmisyyden tyyssijana, Jumalan valittuina, jotka taistelevat turmeltuneita ali-ihmisiä vastaan – toisin sanoen puolustavat Jumalaa ja hänen valittujaan jumalallisella mandaatilla.

Vastaavasti professori Hoffmanin mukaan uskonnollinen motiivi antaa terrorismille erityisen vahvan oikeutuksen, jota pelkästään poliittisin motiivein harjoitetussa terrorissa ei ole. Jumalan pyhittämä oikeamielinen sota vääräuskoisia vastaan poistaa Hoffmanin arvion mukaan suuren osan niistä inhimillisistä pidäkkeistä, jotka hillitsevät poliittisia terroristeja edes jonkin verran.

Muslimifundamentalisti ei koe olevansa terroristi vaan mujahid, Jumalan soturi jihadin asialla. Hän tekee vain uskonnollisen velvollisuutensa ja sen palkkana on paikka paratiisissa. Tästä syystä uskonnollisen terrorin uhriluku on iskujen määrään suhteutettuna huomattavan korkea.

Millenialismi on puhdasta utopismia, joka johtaa haaveisiin apokalypsin tai harmageddonin jälkeen koittavasta tuhatvuotisesta valtakunnasta, puhtaasta, paratiisimaisesta yhteiskunnasta. Fundamentalisti onkin helppo tunnistaa siitä, että hän olettaa kaikkien ongelmien katoavan kuin taikaiskusta, jos ja kun hänen ajamansa yhteiskuntamalli tulee voimaan. Salafisteilla ja jihadisteilla tämä on islamistinen, sharian hallitsema yhteiskunta. Jihadisteilla malli on jyrkin, salafistit sallivat vaihtelevasti sharian sekaan myös maallista lainsäädäntöä.

Messianismi ei ole tavallista sunnien keskuudessa, mutta shiioilla on oppi niin sanotusta kahdennestatoista imaamista, joka on messiasmainen hahmo. Khomeinilaisten keskuudessa islamilaisessa fundamentalismissa on siis myös messianistisia piirteitä.

Fundamentalismin organisatoriset piirteet ovat Ketolan suomentamina valittujen jäsenyys, jyrkät rajat, autoritaarisuus ja käyttäytymisvaatimukset. Uskonnoissa ja ideologioissa on sisäänrakennettuna mahdollisuus kaikkiin uskontotieteilijän mainitsemiin ominaisuuksiin.

Valittujen eli valaistuneiden käyttäytymisvaatimuksiin liittyy ryhmädynamiikan kannalta tärkeitä rituaaleja, joissa valitut esiintyvät toisilleen hurskaina ja sankarillisina uskovina. He tekevät tiukan eron maltillisiin uskoviin, ja islamistien kohdalla pääsääntöisesti pitävät näitä uskonluopioina, ei-muslimeina.

Ketolan esittelemistä fundamentalismin strategioista maailman muuttaminen ja rinnakkaisen maailman luominen näkyvät selkeästi erityisesti Mawdudin ja Qutbin teksteissä: ne ovat läpeensä utopistisia. Salafismi ja varsinkin jihadismi muodostavat profeetta Muhammadin ajasta ideaalin, jollaiseksi nyky-yhteiskunnan on tultava. Tämä on Allahin tahto ja sankarillinen etujoukko koostuu Allahin varakuninkaista maan päällä.

Internetissä on helppo luoda foorumeja, joihin samanhenkiset ihmiset ajautuvat kuin itsestään. Tehokas propaganda suunnataan ulospäin ja sisällä vahvistetaan ryhmäidentiteettiä muun muassa voimakkaiden ulkoisten uhkakuvien avulla. Näistä internetfoorumeista tulee vakiokävijöilleen helposti rinnakkaisia todellisuuksia, joissa pätevät aivan eri säännöt kuin ulkopuolella. Tästä syystä, ainakin osittain, fundamentalistiseen oppiin kääntynyt pitää muita ihmisiä harhautuneina ja sokeina, kun taas hän itse on valaistunut, viisas, etujoukkoa.

Ulkopuolinen kritiikki ja vastustus vain vahvistaa ryhmäidentiteettiä, pahimmassa tapauksessa johtaen väkivaltaiseen kumousyritykseen tai ulkopuolisten pahoinpitelyyn, terroriin. Ryhmädynamiikka ja laumavaisto ovat armottomia niille, jotka eivät kykene manipulaatiota vastustamaan. Tutkimuksissa on havaittu, että suurin osa ihmisistä on valmis vaikka antamaan sähköiskuja toiselle, mikäli se kuuluu pelin henkeen ja häntä tarpeeksi yllytetään.

Marc Sageman on terrorismitutkimuksissaan havainnut, että internet on tätä nykyä yksi tärkeimmistä väylistä muslimiterroristien värväyksessä. Nuoret miehet suorastaan hakemalla hakevat aatetta ja jännitystä elämäänsä. Internetfoorumeilta ja -sivustoilta sellainen löytyy. On varaa valita.

Yksilö löytää internetistä elämälleen tarkoituksen, mutta alkaa samalla voimakkaasti rajoittaa informaationhankintaansa. Kun samanuskoisten seurassa harjoitettu tiedon- ja mielipiteidenhankinta jatkuu tarpeeksi kauan, yksilö alkaa automaattisesti ohittaa kaikki omalle lahkolleen vastakkaiset näkemykset ja pitää niiden esittäjiä harhaoppisina, tyhminä tai aivopestyinä. Itsensä osaksi hän ei kykene näitä ominaisuuksia lukemaan.

Kun samanmielisten kanssa tarpeeksi keskustelee ja tottuu ohittamaan omaa näkemystä kohtaan kriittisen informaation, on lopulta jäljellä vain yksi oikea pyhä totuus. Sen tuntevat vain valaistuneet, valitut. Jumalan soturit.

Selkeä tunnusmerkki fanaattisesta uskonnollisuudesta on hanakkuus omaksua uhripositio. Salafistien käyttäytymistä luonnehtii heidän taipumuksensa pitää itseään ja kansaansa sorrettuina marttyyreina, kolonialismin, imperialismin, länsimaiden, Naton, Yhdysvaltain ja Israelin viattomina uhreina. Kaikki muslimien kokema paha on näiden syytä. Tästä on lyhyt matka marttyyriromantiikkaan, itsemurhaterroriin.

Erityisesti uhka uskonnon marginalisoitumiseen näkyy salafismissa: länsimaisuutta ja sen mukanaan tuomaa vapautta sekä avointa yhteiskuntaa kammotaan, koska se on turmeluksen ja synnin voitto uskonnollisesta moraalisuudesta. Islamismin nousu muslimimaailmassa onkin selvä reaktio islamilaisten valtioiden maallistumiseen ja varsinkin paikallisten muslimien länsimaistumiseen. Tässäkin on taustalla uhripositio, imperialismin, kolonialismin ja orientalismin pelko. Näitä käytetään oikeutuksena jihadille.

Breivik ja jihadismi

Kun ymmärtää fundamentalismin ja terrorismin syyt sekä strategiat, on helpompi käsittää, miksi Anders Behring Breivik manifestissaan ihailee jihadistiterroristeja. Hän kertoo vastustavansa Euroopan islamisaatiota, mutta muistuttaa ideologialtaan ja toimintatavaltaan huomattavasti jihadisteja, jotka hekin vihaavat tavallisia, maltillisia muslimeja.

Fundamentalismissa ja siihen liittyvässä liikehdinnässä tärkeässä roolissa ovat aina ideologia ja johtajuus, jotka mahdollistavat seuraajien värväämisen. Breivik luki antijihadistisia internetiblogeja ja sai ideologisen herätyksen, joka vähitellen johti terrori-iskuun. Vastaavasti nuoret muslimimiehet löytävät internetistä jihadistiblojeja ja -foorumeita ja lukuisia esikuvia, joita seurata, joko värväytymällä suoraan terroristijärjestöön tai perustamalla itsenäisen solun.

Internetin ja massamedian aikakaudella terrorismi on globaali uhka ja värvättäviä riittää ympäri maailman. Kun yksi ryhmä huomaa terrorismin toimivaksi strategiaksi, muut alkavat jäljitellä sitä. Tämä ei lupaa helppoa tulevaisuutta eri maiden turvallisuusviranomaisille. Ei myöskään Suomen. Choudary ei ole ensimmäinen eikä viimeinen jihadisti-imaami, joka maassamme jihadismin vihasanomaa levittämässä vierailee.

Kun pohditaan poliittisten ja uskonnollisten ääriliikkeiden aiheuttamaa uhkaa, on tärkeintä muistaa, että se kohdistuu pääasiassa tavallisiin ihmisiin ja avoimiin yhteiskuntiin. Ääriliikkeet ovat aina luonteeltaan totalitaarisia ja pyrkivät pakottamaan ovat arvonsa ja käytäntönsä kaikkialle.

Vaikka islam uskontona ei tietenkään ole ääriliike, kuten eivät ole kristinusko ja juutalaisuuskaan, sen sotaisa, poliittinen tulkinta rinnastuu täysin vastaavalla tavalla ekspansiivisiin valtiodoktriineihin kuten marxismileninismiin ja natsismiin, joiden nimissä harjoitetut julmuudet ovat yksi ihmiskunnan historian suurimmista rikoksista. Siksi jokaisen humanistisesti orientoituneen yksilön tulee tällaisia totalitaarisia ideologioita ehdottomasti vastustaa.

Kirjallisuus

Algar, Hamid (2002) Wahhabism: A Critical Essay. Oneonta: Islamic Publications International.

Almond, Gabriel A., R. Scott Appleby ja Emmanuel Sivan (2003) Strong Religion: The Rise of Fundamentalisms around the World. Chicago: The University of Chicago Press.

Brachman, Jarret M. (2009) Global Jihadism: Theory and Practice. New York: Routledge.

Campo, Juan E. (2009) Encyclopedia of Islam. New York: Checkmark Books.

Emerson, Steven(1985) The American House of Saud – The Secret Petrodollar Connection. New York: Franklin Watts.

Emerson, Steven (2002) American Jihad – The Terrorists Living Among Us. New York: The Free Press.

Emerson, Steven (2006) Jihad Incorporated – A Guide to Militant Islam in the US. Amherst: Prometheus Books.

Fatah, Tarek (2010) The Jew Is Not My Enemy: Unveiling the Myths that Fuel Muslim Anti-Semitism. Toronto: McClelland & Stewart Ltd.

Fouda, Yosri ja Nick Fielding (2003) Masterminds of Terror: The Truth Behind the Most Devastating Terrorist Attack the World Has Ever Seen. New York: Arcade Publishing.

Fourest, Caroline (2008) Brother Tariq: The Doublespeak of Tariq Ramadan. Englanniksi kääntäneet Ioana Wieder ja John Atherton. New York: Encounter Books.

Hassan, Nasra (2001) ”Letter from Gaza: An Arsenal of Believers – Talking to the 'human bombs'”. The New Yorker, 19.11.2001. http://www.newyorker.com/archive/2001/11/19/011119fa_FACT1

Herf, Jeffrey (2009) Nazi Propaganda for the Arab World. New Haven: Yale University Press.

Hoffman, Bruce (2006) Inside Terrorism. Revised and Expanded Edition. New York: Columbia University Press.

Hämeen-Anttila, Jaakko (2012) Islamin miekka: Idän ja lännen konfliktien historia. Helsinki: Otava.

Ibrahim, Raymond (2007) The Al Qaeda Reader. New York: Doubleday.

Juergensmeyer, Mark (2003) Terror in the Mind of God: The Global Rise of Religious Violence. Third Edition, revised and updated. Berkeley: University of California Press.

Juusola, Hannu (2005) Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus.

Kepel, Gilles (2002) Jihad: The Trail of Political Islam. Englanniksi kääntänyt Anthony F. Roberts. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Kepel, Gilles ja Jean-Pierre Milelli (toim.) (2008) Al Qaeda in Its Own Words. Englanniksi kääntänyt Pascale Ghazaleh. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Ketola, Kimmo (2008 & 2009) (Nojaan esityksessäni pääasiassa Ketolan Yhteinen fundamentalismi -seminaarissa Helsingin Tieteiden talolla 5. maaliskuuta vuonna 2008 ja Helsingin Humanistiyhdistyksen tilaisuudessa 28. helmikuuta vuonna 2009 pitämiin esitelmiin.)

Khomeini, ajatollah (1980) Ajatollahin ajatuksia: Valikoima ajatollah Khomeinin teoksista. Jean-Marie Xaviéren ranskankielisestä tekstistä suomentanut Armas J. Pulla. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö.

Khomeini, Imam (1981) Islam and Revolution: Writings and Declarations of Imam Khomeini. Englanniksi kääntänyt ja viitteillä varustanut Hamid Algar.

Koraani (2002) Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. 3. painos. Helsinki: Basam Books.

Kullberg, Anssi (toim.) (2011) Suomi-Terrorismi-Supo: Koira joka ei haukkunut – Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä? Helsinki: WSOY.

Küntzel, Matthias (2007) Jihad and Jew-Hatred: Islamism, Nazism and the Roots of 9/11. Englanniksi kääntänyt Colin Meade. New York: Telos Press Publishing.

Nanji, Azim (2008) Dictionary of Islam. London: Penguin Books.

Paaso, Marja (2012) Vastajihad: Anders Behring Breivikin manifesti ”2083: Eurooppalainen itsenäisyysjulistus” esimerkkinä vastajihadistisesta tekstistä. Tutkimusraportti 1/2012. Helsinki: Suojelupoliisi. PDF

Qutb, Sayyid (1987) Our Struggle with the Jews. Englanniksi kääntänyt Ronald L. Nettler. Teoksessa Ronald L. Nettler: Past Trials and Present Tribulations: A Muslim Fundamentalist's View of the Jews. Oxford: Vidal Sassoon International Center for the Study of Antisemitism, Hebrew University of Jerusalem and Pergamon Press, 72–89. 

Qutb, Sayyid (2000) Social Justice in Islam. Englanniksi kääntänyt John B. Hardie. Käännöksen uusi versio ja esipuhe: Hamid Algar. Oneonta: Islamic Publications International.

Qutb, Sayyid (2007) Milestones. Reprint Edition. New Delhi: Published by Abdul Naeem for Islamic Book Services.

Rashid, Ahmed (2009) Taliban: Militant Islam, Oil and Fundamentalism in Central Asia. New Revised Edition. London: I.B. Tauris & Co Ltd.

Sageman, Mark (2004) Understanding Terror Networks. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

The 9/11 Commission Report: Final Report of the National Commission on Terrorist Attacks Upon the United States. Authorized Edition. New York: W.W. Norton & Company.

Vidino, Lorenzo (2006) Al Qaeda in Europe – The New Battleground of International Jihad. Amherst: Prometheus Books.

Wright, Lawrence (2006) The Looming Tower: Al-Qaeda and the Road to 9/11. New York: Alfred A. Knopf.