Elämä ilman uskontoa

I am made from the dust of the stars

and the oceans flow in my veins. -Neil Peart

Tapani Hietaniemen kanssa loppukesällä 2008.

Kirjoitin vuoden 2008 lopussa nyttemmin edesmenneen ystäväni Tapani Hietaniemen kanssa Kanava-lehteen artikkelin Uusateismin 'uskontunnustus'. Tilanpuutteen vuoksi moni asia jäi meiltä käsittelemättä.

Nyt, valitettavasti ilman Tapania, palaan niihin. Näkemykseni ovat henkilökohtaisia – uskonnottomia on tietenkin joka lähtöön. Yhdessä Tapanin kanssa tekstistä olisi tullut erilainen.

Uskova yleensä hieman oudoksuu ihmistä, joka ei usko, ja päinvastoin. Uskova ihmettelee, miten ateistin elämällä voi olla tarkoitus, ja miten tämä muka voi olla moraalinen olento. Ihminen, joka ei Jumalaan tai jumaliin usko, puolestaan hämmästelee, miten joku voi löytää elämälleen merkitystä virvatulista, perinteistä, joilla ei ole lainkaan niin sanottua todellisuuspohjaa.

Yritän seuraavassa parhaani mukaan kuvata uskovalle, millaista on elämä ilman uskontoa. Tarpeellinen käsite on filosofi Eino Kailan aikoinaan lanseeraama syvähenkinen elämä. Minulla ei ole käsitystä siitä, onko kaikilla ihmisillä arjessa ja juhlassa syvähenkisyyttä, mutta minulla ja uskonnottomilla tuttavillani sitä on.

Miltä se tuntuu?

Arkielämä ilman uskontoa tuntuu samalta kuin elämä ilman iltapäivä- ja viikkolehtiä, televisiota, Big Brotheria, urheiluruutua, lauantaitansseja, heroiinia, alkoholia, tupakkaa tai lottokupongin täyttämistä kerran viikossa. Eli ei miltään sen kummallisemmalta.

Mitään tärkeää, mitään olennaista ei puutu. Päinvastoin: on aikaa tärkeille asioille, kuten rakkaudelle, ystäville, filosofialle, tieteelle, kirjallisuudelle, musiikille, elokuvalle, luonnossa liikkumiselle ja taiteelliselle luomiselle. On totta, ettei uskonto mitenkään rajoita näitä asioita, mutta ei sitä myöskään niihin tarvita.

Monelle uskovalle uskonto tuo mukanaan rajoituksia. Synnintunto voi uskovalla liittyä erilaisiin asioihin, joita uskonnoton ei koe vääräksi tai pahaksi. Ateistille mikään ei ole syntiä, koska syntiä ei ole olemassakaan. Synti on toimintaa Jumalan määräyksiä vastaan, joten jos ei usko Jumalaan, ei usko syntiinkään.

Uskonnoton voi nauttia monesta uskovan kauhistelemasta asiasta vapaasti, ilman tunnontuskia. Helvetinpelkoa ei ole, moraalista katumusta ei edellytetä. Nautinnot voivat toki johtaa ongelmiin, mutta ongelmat ovat eri asia kuin nautinnot. Kohtuus kaikessa sopii uskovallekin – uskonnoton voi jopa muistuttaa uskovaa siitä, että kohtuus sopii myös uskomiseen ja uskonnon pohjalta elämiseen. Monella uskovalla uskonnon väärinkäyttö aiheuttaa vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Uskonnottomuuteen ei kehity riippuvuutta, toisin kuin uskonnollisuuteen. Elämä on parasta huumetta, kokeminen itse, ilman yliluonnollisuuden, mytologisen selitysyrityksen, filtteriä, on väkevintä mahdollista olemassaoloa; semminkin kun ymmärtää evoluution ja geologian perspektiivin, joka on miljardien vuosien mittainen – puhumattakaan kosmologiasta ja maailmankaikkeuden synnystä. On upeaa elää ja olla osa tätä suunnatonta kokonaisuutta.

Uskovalle kaikki edellä mainittu eittämättä tarkoittaa, että maailmankaikkeus on olemassa ad maiorem Dei gloriam. Silti kaikkeus on olemassa täysin riippumatta siitä, uskooko joku Jumalaan vai ei. Uskovat syntyvät ja kuolevat, ateistit samoin, mutta kaikkeus on ja pysyy. Mikään siinä ei riipu uskovan uskosta. Todellisuus on täysin irrelevantti uskolle ja usko todellisuudelle. Kun uskova kuolee, maailmankaikkeus jää: uskovan mielen ulkopuolella oleva todellisuus jää.

Uskonnottomuus ja moraali

Usein kuulee uskovien – jopa teologisesti oppineiden kirkonmiesten – väittävän, että ilman uskontoa ei voi olla moraalia. Ateisti ei näin väittävän uskovan mielestä voi olla moraalinen ja jos on, tämä johtuu siitä, että ateisti elää kristillisessä kulttuurissa. Kuitenkin moraalisuus on ihmisen, sosiaalisen eläinlajin, lajiominaisuus: kaikki normaalit ihmisyksilöt kasvavat moraalisiksi yhteisössä. Mikäli moraalia ei olisi evoluutiohistoriassamme kehittynyt, ihmislaji ei olisi sellainen kuin se on.

Moraali on olennainen ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen säätelijä, siksi meillä on voimakkaita emootioita, jotka liittyvät tekojen tuomitsemiseen tai palkitsemiseen. Ihmisellä on myös luontainen kyky antaa anteeksi, jos loukkaava teko ei ole tahallinen, tai jos teon tekijä osoittaa katumusta ja anteeksiantoa.

Emootiomme ovat luonnonvalinnan tulosta. Moraaliin sekä moraalisuuteemme liittyvät rankaisemista ja palkitsemista ohjaavat emootiot ovat vaistomaisia, eivät tahdonalaisia. Tunne tulee ensin, reaktio siihen myöhemmin. Tunteen vallassa järkevä pohdiskelu on usein vaikeaa. Mitä voimakkaampi emootio, sitä hankalampaa sen sammuttaminen harkinnan avulla. Tunteet ikään kuin elävät omaa elämäänsä ja pakottavat aivot ajattelemaan niiden asettamissa puitteissa. Järki seuraa tunnetta, tahtoen tai tahtomattaan.

Kasvatuksen ja sosiaalisen kokemuksen myötä opimme, millaiset teot ovat kulttuurissamme tuomittavia ja millaiset palkitsemisen arvoisia, mutta kulttuurit eivät loppujen lopuksi eroa kyseisten tekojen osalta kovinkaan paljon.

Tämä johtuu siitä, että lajimme on kehittynyt juuri tietyn tyyppiseksi moraaliseksi olennoksi. Tervettä ihmisyksilöä on mahdotonta saada hyväksymään ajatusta siitä, että vaikkapa oman äidin raiskaaminen olisi hyvä, moraalinen teko. Tai oman kiltin isän kiduttaminen. Tai vastasyntyneen oman vauvan syöminen elävältä.

Nämä ovat ääriesimerkkejä, mutta esimerkiksi yhteisön jäseneltä varastaminen tai hänen murhaamisensa tuomitaan kaikissa yhteiskunnissa, heimoissa ja valtioissa.

Murha tosin hyväksytään joissakin yhteisöissä rangaistuksena. Varkaus hyväksytään verotuksena tai kaupankäyntinä. Poikkeuksia voi keksiä lisääkin, mutta sääntö pätee. Länsimaisen hyvinvointivaltion asukas ei koe lehtiä tai laajakaistaa markkinoivaa puhelinmyyjää varkaana, vaikka tämä sellaiseksi voidaan helposti tulkita. Kuitenkin rahojen menettämiselle tarjotaan vastinetta, aivan kuten asunnon vuokralle. Liian korkea hinta mistä tahansa on kuitenkin varastamista. Kauppa se on joka kannattaa.

Moraalin reunaehdot

Ihmisen lajityypilliset ominaisuudet asettavat moraalille tietyt reunaehdot. Toisilla, luonnonvalinnan myötä aivan erilaisiksi kehittyneillä lajeilla, ei tällaisia estoja ole. Joillakin lajeilla sen sijaan on esimoraalia, joka muistuttaa ihmisen moraalista käyttäytymistä.

Uskontojen erilaiset yhteisöelämää koskevat moraaliopit ovat seurausta evoluution synnyttämästä ihmislajin moraalisuudesta, ei päinvastoin. Jeesuksen suuhun laitettu vuorisaarna sisältää opetuksia, jotka ovat paljon vanhempia kuin kyseinen kirjallinen dokumentti.

Kultainen sääntö – tee toisille kuten toivot heidän tekevän itsellesi – löytyy jo kungfutselaisuudesta (n. 500 eaa.). Buddhalaisuus (500-luku eaa.) ja intialainen kokoelma Manun lait (n. 200 eaa. - 200) sisältävät runsaasti moraaliopetuksia, jotka löytyvät myös kristinopista. Antiikin Kreikassa moraalifilosofia oli erittäin pitkälle kehittynyt jo Sokrateen (n. 469 eaa. - 390 eaa.) aikana ja muun muassa Sokrateen oppilas Platon sekä Platonin oppilas Aristoteles kehittivät edeltäjiensä oppeja edelleen.

On siis syvästi virheellistä väittää, ettei olisi moraalia ilman uskontoa, koska moraali tulee aina ennen uskontoa – muutenhan jokainen uskonto eroaisi radikaalisti moraaliopeiltaan, samoin kuin sekulaarimpi moraalifilosofia.

Jos sen sijaan tarkastelee rinnakkain uskonnollisia ja filosofisia aatesuuntauksia, vaikkapa kungfutselaisuutta, kristinuskoa, islamia, buddhalaisuutta, hindulaisuutta, bushidoa, stoalaisuutta ja epikurolaisuutta, kaikista löytyy samoja piirteitä, ihmislajille tyypillisiä moraalisen käyttäytymisen prototyyppejä ja niitä koskevia moraaliopetuksia. On totisesti absurdia väittää, että ennen tai ilman kristinuskoa ei ollut tai ole moraalia.

Ihmisyhteisöjen moraalikäyttäytymisessä on toki myös eroja. Olosuhteet ja yksilöiden väliset erot vaikuttavat olennaisesti moraalisuuden ilmentymiin. Jossain tilanteissa tietynlainen käyttäytyminen on sallittua, toisissa tilanteissa taas ei.

Paha teko voi olla tietyissä olosuhteissa hyvä, esimerkiksi ihmisen tappaminen itsepuolustukseksi sodassa, samoin kuin ihmisen tappaminen tai tainnuttaminen väkivaltaisessa raiskaus- tai ryöstöyrityksessä. Moraalisesti ja juridisesti tappamisen oikeuttaminen on kuitenkin ongelmallista. Vihollisen tappaminen on tietenkin pääsääntöisesti oikeutetumpaa kuin oman ryhmän jäsenen tappaminen, sodassa suoranainen velvollisuus. Kuolemanrangaistus on aiemmin ollut pääsääntö, nykyään sitä vastustetaan laajasti, ainakin länsimaissa. Moraali siis muuttuu, uskonnoista riippumatta.

Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on monissa osavaltioissa käytössä ja yleensä sitä kannattavat uskonnolliset republikaanit. Liberaalit demokraatit, joille uskonto ei ole niin tärkeää, vastustavat kuolemanrangaistusta humanitaarisista, siis moraalisista, syistä. 

Toisaalta kristinuskon opetusten pohjalta kuolemanrangaistuksen vastustaminen on täysin perusteltua. Vastaavasti uskonnoton voi keksiä uskonnosta riippumattomia perusteluja kuolemanrangaistukselle. Tai sitä vastaan. Näin ollen uskonto on irrelevantti asia moraalin kannalta. Uskonnosta itsestään ei seuraa mitään – vasta perustelut ratkaisevat.

Myös kristittyjen moraali eroaa siis melkoisesti paikasta ja tilanteesta riippuen. Ei ole ylipäätään mielekästä puhua kristillisestä moraalista. Usein sanotaan, että armo olisi kristillisen moraalikäsityksen ytimessä. Armo tunnetaan kuitenkin jo paljon vanhemmissa moraaliopeissa. Loukkaajan ilmentämä katumus aiheuttaa yleensä automaattisesti armon ja anteeksi antamisen tunteita loukatussa. Tämäkin riippuu loukkauksen asteesta.

Myös kristitty voi olla armoton, tappaa ja tehdä petoksen, valehdella tai raiskata. Sota on tilanne, jossa hyvinkin moraalinen kristitty mies voi muuttua peilikuvakseen. Tämä on nähty esimerkiksi Vietnamin sodassa. Sodassa tappaminen ja ydinpommin pudottaminen vihollisen niskaan tulee kristittyjenkin mielestä hyväksyttäväksi, moraaliseksi teoksi.

Tämäkin osoittaa, että kristinusko on moraalin kannalta täysin merkityksetöntä. Jeesuksen suuhun laitettu opetus toisen posken kääntämisestä on suurimmalle osalle ihmisistä niin mahdoton, ettei edes kristitty voi sitä noudattaa. Tästä syystä tekopyhyys kuuluu olennaisena osana mihin tahansa uskontoon tai moraalikoodistoon, joka vaatii ihmiseltä mahdottomia.

Tietenkin on tapauksia, joissa nimenomaan uskoon tulo auttaa ihmistä tulemaan moraalisemmaksi. Alkoholisoitunut rikollinen, joka vankilassa kääntyy vaikkapa kristinuskoon, voi todella tehdä parannuksen. Näissä tapauksissa uskoon tullut henkilö yleensä omaksuu pyhän kirjan moraaliopit tavallista jyrkemmin eli hänestä tulee melko fanaattinen.

Vastaavasti sekulaarin moraalin ja ihmisoikeuksien kannalta liian jyrkästi omaksutut uskonnolliset moraaliopetukset voivat näyttäytyä tyystin moraalittomina. 

Usein uskonnolliset fundamentalistit eivät välitä lainkaan toisuskoisten, uskonnottomien tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Myös naisten aseman kannalta uskonnollinen kiihkoilu voi olla huolestuttavaa tai jopa suorastaan katastrofaalista. Taliban-hallinto ja Saudi-Arabian wahhabismi ovat tästä karmeita esimerkkejä. Joka tapauksessa, jos ihminen aidosti kokee parantuvansa uskoontulon myötä, siinä ei ole mitään pahaa.

Yleistäen voidaan todeta, että institutionalisoitunut uskonto – kirkko, ja islamissa ulama eli lainoppinut papisto – pääsääntöisesti vastustaa moraalista edistystä. Uskonnolliset instituutiot eivät vapaaehtoisesti luovu uskonnottomien silmissä moraalittomiksi muuttuneista opeistaan. 

Samalla tämä osoittaa, että moraali ei ole absoluuttista vaan muuttuvaa. Kirkko tulee aina moraalin perässä: moraalin puolesta pitää siis taistella – usein nimenomaan uskontoa vastaan.

Luonnollisen moraalilain teoria

Teologien pitäisi tuntea katolinen ja luterilainen luonnollisen moraalilain teoria. Kuitenkaan tästä ei näy merkkiäkään kun he usein hyökkäävät uskonnottomia vastaan ja väittävät, ettei moraali ole mahdollista ilman uskontoa.

Pitkään teologit olettivat, että moraalia ei voi olla ilman uskontoa. Kuitenkin kyseiseen näkemykseen alettiin suhtautua kriittisesti jo myöhäiskeskiajalla. Teologi Gregorius Riminiläinen (n. 1300–1358) esitti ajatuksen, jonka mukaan moraaliperiaatteet koskevat ihmistä vaikka olettaisimme (etiamsi daremus), ettei Jumalaa olisikaan olemassa. 

Tämä tarkoittaa sitä, että luonnollisen moraalilain edellyttämät käyttäytymismuodot voi halutessaan omaksua Raamatusta, mutta se ei suinkaan ole välttämätöntä.

Uskontojen pyhät kirjat saattavat toki motivoida yksilöä olemaan moraalinen, samalla kun antavat muutakin elämänsisältöä, mutta samalla on selvää, ettei vaikkapa Raamattu sisällä selkeitä, eri aikakausille soveltuvia suoria moraalisääntöjä. Näin ollen luonnollista moraalitajua edellytetään joka tapauksessa sovellettaessa käyttäytymisohjeita ja eettisyyttä jokapäiväisessä elämässä.

Myöhemmin luonnolliseen moraalilakiin sisältyvä ajatus jokaiselle yksilölle kuuluvasta ihmisarvosta tuli Euroopassa tunnetuksi erityisesti Immanuel Kantin filosofiassa. Jo Aristoteleella ja antiikin stoalaisilla oli vastaavia käsityksiä ihmisyksilön moraalisesta arvosta.

Eli oppineen teologin pitäisi kyllä tietää, ettei moraalisuus edellytä uskontoa vaan päinvastoin. Jos ja kun uskonto sisältää moraalisääntöjä, ne ovat kaikissa uskonnoissa pääosiltaan huomattavan samanlaisia.

Myös luterilaisuudelle nimensä antanut Martti Luther (1483–1546) tiesi tämän. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen käsittelee luonnollista moraalilakia erinomaisessa teoksessaan Synti – ajatuksin, sanoin ja töin (WSOY 2005). Samassa yhteydessä hän toteaa: 

”Myös etiikassaan Luther nojasi perinteiseen luonnollisen moraalilain ajatukseen. Ei ole olemassa erityistä kristillistä etiikkaa, vaan ihmiset hoitavat keskinäisiä suhteitaan luonnollisen järkensä avulla.”

Toisin sanoen teologi, joka väittää, ettei ilman uskontoa voi olla moraalia, joko vääristelee totuutta tai on unohtanut luterilaisuuden perusasiat. Tämä koskee niin paavia, piispoja, kardinaaleja, pappeja kuin yliopistoteologeja. Kirkko tulee aina moraalin perässä.

Jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään

Altruismi, epäitsekkyys, kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, yhteisön uskonnosta tai uskonnoista riippumatta. Maailmassa on noin 10 000 uskontoa ja siten on ilmeistä, että eri uskonnoissa hieman eri muodoissa ilmenevät moraaliopit perustuvat ihmislajille tyypillisiin moraaliemootioihin ja niiden järkiperäiseen selittämiseen sekä oppien vähittäiseen kehittelyyn. Luonnonvalinta ja kulttuuri lyövät tässäkin iloisesti kättä.

Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä emootioiden ohella ja myös niiden pohjalta on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin tavallista on, että heidät jopa täysin epäinhimillistetään eli demonisoidaan. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Sisä- ja ulkoryhmäjaon myötä vain sisäpiirin jäseniin kohdistetaan moraalista empatiaa. Heille myös sallitaan asioita, joita ulkoryhmän jäsenille ei sallita. Ulkoryhmä puolestaan on moraalisesti joko merkityksetön tai siihen suhtaudutaan vihollisena. Vihollisuuden aste vaihtelee neutraalista välinpitämättömyydestä äärimmäiseen vihamielisyyteen. Kaikkea mahtuu näiden ääripäiden väliin ja toisinaan ulkoryhmä muuttuu sisäryhmäksi tai päinvastoin.

Jyrkkä jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään pätee tietenkin myös ateismin ja uskonnon väliseen vastakkainasetteluun: valtiojohtoinen pakotettu ateismi, jollainen oli vallassa Neuvostoliitossa, on syvästi moraalitonta, rikos ihmisyyttä vastaan. Neuvostojärjestelmässä vakiinnutetun niin sanotun tieteellisen ateismin taustalla on marxismileninismi, joka omaksutaan uskonnon kaltaisena absoluuttisena doktriinina, pakotettuna tai vapaaehtoisesti.

Poliittisissa ideologioissa ylipäätään manifestoituu ihmislajille tyypillinen vahva sisä- ja ulkoryhmäjako. Useimmiten ulkoryhmään, toisiin, liitetään pääasiassa negatiivisia ominaisuuksia ja kuten todettua, pahimmassa tapauksessa toiseus demonisoidaan täysin. 

Tällaista ajattelua tapaa edelleen muun muassa Vapaa-ajattelijain liitossa, jonka jäsenkunnassa on useita vanhan liiton kommunisteja aktiivisesti vastustamassa uskontoja vanhojen rakkaiden marxistisleninististen oppien pohjalta. Nuoremmilla ateisteilla ei välttämättä aivan näin jyrkkää uskonnonvastaisuutta ilmene. Moni uudemman polven vapaa-ajattelija jopa aidosti kannattaa uskonnonvapautta ja pyrkii edistämään vakaumusten tasa-arvoa.

Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksesta ja poliittisesta kannasta, tekevät pahoja tekoja, ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”.

Myös totalitaristinen ja jyrkkiä viholliskuvia rakentava poliittinen aate johtaa joskus tavalliset ihmiset absoluuttisen pahuuden ääreen. En kuitenkaan osaa sanoa, voiko esimerkiksi natsismi tai kommunismi saada hyvän ihmisen tekemään äärimmäisen pahoja tekoa aatteensa nimissä. On ylipäätään kyseenalaista olettaa, että joku ihminen olisi täysin hyvä tai täysin paha. Sen voi turvallisesti sanoa, että yksistä tulee helpommin pahoja, toisista ei millään.

Voin esimerkiksi itse vannoa, ettei minusta minkäänlaisissa olosuhteissa tulisi uskovaa, natsia tai kommunistia. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta ateismini ja ihmisoikeusaktivismi jää. Tässä on tietenkin se paradoksi, että jos Jumala antaisi itsestään vastaansanomattoman ilmoituksen, jota en mitenkään voisi epäillä, ateismini olisi virheellinen kanta.

Tähän voidaan kuitenkin todeta sen, että tällaisessa tapauksessa tietäisin, että Jumala on olemassa, jolloin uskoa ei tarvittaisi. Ateismini säilyisi suhteessa kaikkiin tähän asti kuvailtuihin ja keksittyihin jumaliin. Uusin, itsensä vastaansanomattomasti todistanut Jumala olisi kuitenkin sellainen, jonka olemassaolo olisi tiedon, ei uskon, asia. Millainen Jumala se sitten olisi on totisesti mielikuvituksen heiniä.

Jotenkin minusta jumalten jumalaiseen luonteeseen kuuluu se, että niitä ei oikeasti ole olemassa. Jos Jumala tulisi kadulla vastaan tai hakisi kaveriksi Facebookissa, se ei tuntuisi Jumalalta, koska siihen ei tarvitsisi uskoa. Lisäksi olen varma, että minulla säilyisi epäilys: tuo ei voi olla Jumala, se on huijari.

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin aivan kuten de facto uskonto. 

Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan syväekologisen Jumalan, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkola ei täsmällisesti ottaen ole ateisti, juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologiansa tähden.

Toisaalta Linkola on vanhemmiten suuttunut uusateisteille ja liittynyt vihreää ideologiaa omaksuneeseen ja nöyryyttä peräänkuuluttavaan evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaikka varmasti edelleen toivoo suurimman osan ihmiskuntaa kuolevan. 

Linkola on mielestäni käsittänyt kristinuskon väärin. Kristinuskossa Jumala uhraa ainoan poikansa ihmiskunnan puolesta, mutta Linkola haluaa uhrata ihmiskunnan itsensä ja muutaman syväekologitoverinsa puolesta.

Syvähenkisyys ilman uskontoa

Yritän seuraavaksi kuvailla, millaista on eettinen, esteettinen, henkinen ja syvähenkinen elämä ilman uskontoa. Voiko ateisti kokea samanlaisia henkisyyteen eli spirituaalisuuteen liittyviä tunteita kuin uskova, mutta toisin kuin uskova, kokonaan ilman uskoa yliluonnolliseen maailmaan tai olentoihin? Kyllä voi.

Edellä kirjoitin moraalin perustuvan ihmisen lajityypillisiin emootioihin. Tunteet eivät kuitenkaan – tietenkään – sellaisenaan oikeuta mitään. Inhon tai vihan tunne syntyy spontaanisti, mutta inhoon ja vihaan perustuva moraali tai politiikka voi olla ja yleensä onkin syvästi epäeettistä, suorastaan epäinhimillistä.

Poliittinen tai uskonnollinen fundamentalisti voi inhota ja vihata homoseksuaaleja tai vääräoppisia, mutta inhon tai vihan tunne ei oikeuta näiden ryhmien syrjintää. Silti poliittiset ja uskonnolliset fanaatikot useimmiten yrittävät oikeuttaa joidenkin yksilöiden tai ryhmien ihmisoikeuksien polkemisen inhollaan ja väittävät oikeutuksen perustuvan Raamattuun tai käyttäytymistavan oletettuun luonnonvastaisuuteen.

Tämä on virheellistä päättelyä – näin ajatteleva jättää kokonaan vastaamatta kysymykseen miksi syrjintä on oikeutettua ja miksi inhottu käytös on väärin; mitä haittaa homoseksuaalisudesta muka on heteroille?

Pyhään tai vastaavasti luonnollisuuteen vetoaminen ei ole pätevä argumentti, koska silloinhan kuka tahansa voisi vedota keneen tai mihin tahansa, mitä pitää pyhänä tai luonnollisena, vaikka naapurin Reijoon: ”Homoseksuaalit eivät saa mennä naimisiin, koska naapurin Reijo sanoo niin.” 

Vaihda naapurin Reijo Raamattuun tai Koraaniin, niin huomaat, ettei perustelu ole pätevä. Kaikki ihmiset – läheskään kaikki – eivät usko Raamattuun tai Koraaniin, mutta silti valitettavan moni uskova haluaa pakottaa kaikki elämään kuten Raamattu tai Koraani määrää. Eri asia on sitten se, elävätkö he itsekään sillä tavalla: usein fanaattinen homoseksuaalisuuden vastustaja paljastuu myöhemmin homoseksuaaliksi.

Itse olen sekulaari humanisti ja pyrin oikeuttamaan eettiset sekä poliittiset näkemykseni rationaalisesti, vetoamatta mihinkään pyhään kirjaan tai aatteeseen. Sekulaari humanismi on eräänlainen vakaumus, mutta mikään poliittinen tai uskonnollinen aate se ei ole.

Sekulaari humanismi on poliittisesti riippumaton maailmankatsomus, joka perustuu ihmisen kunnioittamiseen, empatiaan, järkeen, humanismiin, ihmisyyteen. Sen taustalla on kyky samaistua toiseen, vaikka toinen olisi erilainen, uskoisi eri asioihin ja kannattaisi eri aatetta. Sekulaari humanismi on lähellä poliittista liberalismia, mutta markkinoiden säätely ja talouspolitiikka eivät ole sekulaarin humanismin keskiössä: sekulaari humanisti voi kuulua mihin tahansa puolueeseen.

Tosin perussuomalaisille tämä lienee mahdotonta, koska puolueen ohjelma perustuu kristillis-sosiaalisille arvoille ja kansallismielisyydelle. Eettinen nepotismi, oman ryhmän suosiminen toisten kustannuksella, on sekulaarin humanismin vastaista. 

Samoin kristillisyys puoluetta määrittävänä vakaumuksena sulkee tietenkin pois mahdollisuuden olla tasa-arvoinen puolueen jäsen, jos sattuu olemaan uskonnoton tai kuulumaan johonkin toiseen uskontoon. Tietenkin myös Kristillisdemokraatit ovat tässä suhteessa puolue, johon kuuluminen melko varmasti sulkee sekulaarin humanismin pois.

Jos sekulaarin humanismin haluaa välttämättä tiivistää, sitä voisi sanoa elämän kunnioittamiseksi ja toiseuden suvaitsemiseksi. Sekulaari humanismi on rauhantahtoista ja siinä luotetaan dialogiin, rationaaliseen keskusteluun. Sekulaari humanisti ei uhkaile väkivallalla eikä esiinny väkivaltaisesti. 

Sekulaarin humanismin taustalla on ajatus universalismista, etiikasta, joka on yleismaailmallista ja yleispätevää. Sekulaari humanisti puolustaa siis yleismaailmallisia ihmisoikeuksia. Tämä on monissa teorioissa kulttuurieroihin perustuvan moraalirelativismin täydellinen vastakohta.

Vapaa henki

Oleminen ilman uskontoa on silkkaa nautintoa. Olla yksin, silmät kiinni, maata vuoteella, kuunnella maailman huokauksia, ja ajatella. Olla yhdessä rakkaan kanssa, tehdä kauniita asioita. Nauttia läheisten seurasta, katsella lasten kasvamista ja kehittymistä. Tämä on syvähenkistä elämää par excellence.

Uskonnoton nauttii tietenkin elämästä täysin rinnoin, aivan kuten uskovakin. Usko Jumalaan ei tuo mitään olennaista lisää esteettisiin, eettisiin tai muihin emotionaalisiin huippukokemuksiin. Ihminen on rakentunut sillä tavalla, että samat tunnetilat elähdyttävät meitä. Vastaavasti huolestumme ja murehdimme samoista asioista, ellei nyt uskovalla satu olemaan pari ylimääräistä syntiä harteillaan. Synnistä uskonnoton on vapaa, se on varmaa.

En osaa arvioida, tuoko synnintunto lisää raskautta omantunnontuskiin. Jos on vaikkapa pettänyt läheisen luottamuksen, uskova saattaa kokea sen suurempana pahana kuin uskonnoton. Tällaisessa tapauksessa läheisen ohella on rikkonut Jumalan sanaa vastaan ja joutuu katumaan molempien edessä.

Toisaalta Jeesus kuulemma antaa kaikkien synnit anteeksi. Paitsi sen, joka luopuu pyhästä hengestä. Minä olen siitä luopunut jo 11-vuotiaana, jos muistan oikein. Pyhä henki ei minua voisi vähempää kiinnostaa. Onnekseni en usko edes Jeesukseen, joten hänen tuomionsakaan ei voisi vähempää minua kiinnostaa. Jeesukseen uskovien minulle tästä jumalanpilkasta langettama tuomio puolestaan lähinnä huvittaa minua. 

Tietysti olen myös surullinen niiden puolesta, jotka vilpittömästi haluavat minulle – pahalle ateistille – pelkkää hyvää ja rukoilevat puolestani. Tietenkin rukous puolestani on kaunis ele ja jollain tasolla osaan sitä arvostaa.

Tunteminen on täysin subjektiivista, omakohtaista. En voi konkreettisesti tietää, miltä joku asia jostakin toisesta tuntuu. Tunnen tietoisuuden välittömällä tasolla vain oman elämysmaailmani. Uskonto on sille, elämysmaailmalleni, tunteilleni, täysin merkityksetön asia. Vain silloin uskonto koskettaa elämääni, kun joku sen nimissä syyllistyy vääryyksiin. Silloin minussa nousee oikeamielinen närkästys. Tähänkään ei siis tarvita uskontoa kuin laukaisevana tekijänä.

Henkisyydestä

Henkisyys, spirituaalisuus, on varmasti uskonnottomalle samanlainen tuntemus kuin uskovalle. Uskonnoton vain ei anna henkisyydelle mitään yliluonnollista merkitystä ja tulkintaa. Henkisyys sinänsä on mahdoton määriteltävä. Määrittelen sen kuitenkin tässä yhteydessä siksi, miltä jokin tuntuu, kuten aiemmasta tarkastelustani voi jo päätellä. Määritelmä on helppo ja yksinkertaistava, mutta tarkoitukseni ei tässä ole pohtia tietoisuusfilosofian vaikeita probleemoita.

Henkisyyttä on monella tasolla, tavallisesta arkikokemuksesta huippukokemuksiin, äärimmäiseen esteettis-eettiseen nautintoon tai rakkauden voimaan. Nämä huippukokemukset ovat syvähenkisiä: niissä olentoni värähtelee kokonaisuutena, syvimpiä kerroksia myöden. Tiedostan ne samalla kirkkaasti, tunnen kokonaisuuden värinän selkäpiissäni. Sulaudun maailmankaikkeuteen, tunnen sen sykkeen suonissani – aistin muinaiset valtameret ja tähtipölyt, joista ihminen on syntynyt sekä rakentunut.

Usein kysytään retorisesti, mikä on elämän tarkoitus. Vastaus on helppo. Intohimo. Intohimoinen rakkaus. Intohimoinen rakkaus elämään. Tämä sisältää kaiken: rakkauden rakastettuun, lemmikkiin, sukulaisiin, ihmisyyteen, luontoon, olemassaoloon, taiteeseen, tieteeseen, tietoon, opiskeluun, ja tietenkin elämään itseensä.

Vastoinkäymiset ja kohtalon kolhut tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ne pitää voittaa, niistä pitää ottaa opiksi. Tappio on helppo kääntää voitoksi, jos vain tahdonvoimaa on riittävästi. Tahdonvoima edellyttää intohimoa: mitä enemmän intohimoa, sitä teräksisempi tahto. Samurain sana on kovempi kuin metalli, kyynisen koulukunnan opit viisauden ydin. Me olemme eläimiä, koiria, me ihmiset. Olemme maailmankansalaisia, maailmankaikkeuden lapsia, tähtipölyä ja valtamerten suolaista vettä.

Intohimo on henkisyyden korkein huippu. Uskoisin, että uskovan Jumalaa kohtaan tuntema rakkaus ja tunne Jumalan vastarakkaudesta on parhaimmillaan väkevän intohimoista. Sitä en osaa sanoa, auttaako usko sairauden tai rakkaimpien menetyksen kestämisessä sekä voittamisessa, mutta uskonnottomissakin on tässä suhteessa valtavia yksilöiden välisiä eroja, joten eittämättä näin on myös uskovissa.

Henkilökohtaisesti, elämän sotakorkeakoulun kasvattina, voin vahvistaa Friedrich Nietzschen kuuluisan maksiimin: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Tämäkin on yksilökohtaista; yhdet kaatuvat, toiset kestävät; yksi taittuu, toinen vain taipuu, ja ponnahtaa heti kohta takaisin. Nopea toipumis- ja palautumiskyky on selvästi osittain yksilöllistä, osittain opittua. Harjoittelu tekee mestarin. Koettelemukset kasvattavat.

Henkisyys on tietysti luovuuden ytimessä. Luova työ, luominen, vaatii paljon henkeä, joskus kovaakin henkeä. Kovaa kuin metalli, kovempaa, kovempaa kuin samurain sana. Se on kevyttä kuin sitä tarkoittava ranskan kielen sana esprit, mutta älkää ottako sitä kevyesti. Ette osaa aavistaakaan, kuinka paljon raskasta työtä sen vaaliminen ja kasvattaminen vaatii. Kun teillä on se, se tulee kevyesti, itsestään, ilman yrittämistä. Tahto on voimakkaimmillaan silloin kun sitä ei tarvita ollenkaan.

Pelkäänkö kuolemaa?

Entä kuolema? Usein kuulee väitteen, että uskontojen taustalla on kuolemanpelko. Moni uskova haaveilee paratiisista, taivaasta, elämästä kuoleman jälkeen. Minulle kaikki sellainen on täysin yhdentekevää. En pelkää kuolemaa, en välitä siitä lainkaan. 

Olen opiskellut bushidoni ja olen valmis kuolemaan joka aamu kun herään. En tietenkään toivo kuolemaa enkä sitä tavoittele, mutta oma kuolemani on minulle vailla merkitystä. Jos kuolema tulee kärsimyksen kautta, kärsin. Jos se tulee nopeasti, tulkoon. Minua asia ei kiinnosta.

Uskovaa voi lohduttaa myös se, että kuoleman jälkeen voi uudelleen tavata rakkaansa taivaassa tai paratiisissa. Tähän liittyy useita tietoteoreettisia ja konkreettisia ongelmia, joihin en tässä lukijan kiusaksi mene. Nobel-kirjailija J.M. Coetzee on käsitellyt aihetta mestariteoksessaan Huonon vuoden päiväkirja. Se on muutenkin erinomainen kirja. Siinä on kaikki elämästä – ja kuolemasta.

Minulle kuolema on lopullinen, koska olen ahkeran ja pitkän tieteen sekä filosofian opiskelun myötä vakuuttunut siitä, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. Kun aivoni lakkaavat saamasta happea, minä lakkaan olemasta. Olen aivojeni tuote, ilman aivoja en ole.

Ateisti Sam Harris on teoksessaan Uskon loppu spekuloinut kuoleman jälkeisellä elämällä ja aineesta riippumattomalla tietoisuudella. Mielestäni Harris ei tässä suhteessa ole rationaalinen. Hän vaikuttaa buddhalaiselta, joka taistelee patriarkaalisia uskontoja vastaan.

Harris tuntuu olettavan, että todistustaakka sielun tai kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuudesta on niillä, jotka niihin eivät usko. Itse asiassa Harris itse on velvollinen todistamaan väitteensä niiden olemassaolosta.

Vielä en ole tieteellisessä kirjallisuudessa ja omissa pohdiskeluissani havainnut mitään, mikä viittaisi tietoisuuden säilymiseen aivokuoleman jälkeen. Tietoisuusfilosofia on eri asia, siinä mahdollisuudet ovat rajattomat, jos vain mielikuvitusta riittää. Toistaiseksi henki, sielu tai tietoisuus ilman ruumista ei ole kirjoittanut tai ilmoittanut aiheesta, joten lopullinen näyttö puuttuu.

Kuolema on uni, josta ei herättyään muista mitään, mutta josta ei herää. Miltä tuntuu nukkua tiedostamatta nukkuvansa? Kuolema tuntuu samalta: ei miltään. Siksi sitä on järjetöntä pelätä, mutta toki sallin virvatulet niille, joita ne lämmittävät, kuten Sam Harrisille.

Surenko sitä, etten koskaan enää tapaa rakkaitani ja ystäviäni, jotka ovat kuolleet? En sure. He elävät muistoissani, kunnes liityn heidän seuraansa ikuisessa pimeydessä. Siellä, missä kukaan eikä mikään ole olemassa.

Ystäväni Tapani

Sivilisaatiohistorian dosentti Tapani Hietaniemi menehtyi äkillisesti kotonaan aamuyöllä 3.10.2009. Hän oli tuolloin Helsingin Vapaa-ajattelijain hallituksen ja päätoimittamani Vapaa Ajattelija -lehden toimitusneuvoston aktiivinen jäsen. Itse toimin samaan aikaan sekä Helsingin Vapaa-ajattelijoiden että Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajana. 

Tapani oli paras ystäväni, oikea käteni, harmaa eminenssi, joka auttoi minua myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän kutsui itseään leikillisesti takapiruksi.

Olimme lauantaina, vuoden 2009 lokakuun 3. päivänä, varhain aamulla lähdössä Kotkaan alustamaan Humanistiseminaariin. Lähdin matkaan Helsingin rautatieasemalta. Tapanin piti nousta junaan Pasilasta.

Kun Vapaa Ajattelijan valokuvaaja Aleksi Kuitunen tuli vähän aamuseitsemän jälkeen yksin junaan Pasilasta, ihmettelimme, missä Tapani mahtoi olla. Lähetin Tapanille tekstiviestin, kysyen, oletko junassa. Tapanin puoliso soitti saman tien ja kertoi suru-uutisen.

Junamatka Kotkaan meni Tapanin kuolemaa koskevia tekstiviestejä lähetellessä ja kysymyksiin vastaillessa, sekä Aleksin kanssa jutellessa, tavattoman sekavien tunteiden vallassa. Järkytys oli suuri, mutta sitä ei päässyt julkisessa tilassa, Aleksin läsnä ollessa, käsittelemään. 

Samoin oli Kotkassa, jossa koko ajan olin ihmisten seurassa ja jouduin vielä esitelmöimäänkin varsin oudoissa tunnelmissa. Muistan, että olo oli lähinnä surrealistinen. Esitelmäni alussa pidin tietenkin lyhyen muistopuheen Tapanille.

Viimeisen illan Tapani vietti kotona puolisonsa sekä heidän lemmikkimarsujensa kanssa. Tapanin leski kertoi minulle seuraavana iltana puhelimessa, että Tapani odotti innolla Kotkan matkaa.

Tapani ehti lyhyenä aktiiviaikanaan tehdä valtavasti vapaa-ajattelun eteen. Hän auttoi rakentamaan uskomaton.fi -internetsivustoa ja Helsingin Vapaa-ajattelijain internetsivuja. 

Tämän toiminnan ohella Tapani jatkoi väsymättä tärkeää työtään Vapaa Ajattelijan toimitusneuvostossa sekä ylipäätään toimi erittäin aktiivisesti Helsingin Vapaa-ajattelijoissa. 

Tapanin suhteilla saimme nopeasti erinomaiset välit lukuisiin yhteistyökumppaneihin, joiden avulla helmikuun 2009 suuri uskonnonvapausseminaari Helsingin Tieteiden talolla onnistui paremmin kuin uskalsimme kuvitellakaan. Kaikki Tapanin tunteneet ihmettelevät, miten mies ehti ja jaksoi tehdä niin paljon.

Tapani rakasti väittelyä ja erityisesti hän piti heppoisten perustelujen tai onttojen mielipiteiden romuttamisesta. Sen Tapani teki joskus suorastaan musertavalla tavalla. Tavattoman älykkäänä ja oppineena, sekä sivistyneenä ja humaanina, Tapani kuitenkin pyrki väittelyissä kasvattamaan, opettamaan, vastapuolta. Joskus hän toki kiivastui ja moni sai hänestä leppymättömän vastustajan.

Hänen mittava yliopistouransa ja poliittinen vaikuttamisensa ulottui myös vaikkapa Vapaa-ajattelijain sähköpostilistan väittelyissä nähtyihin salamannopeisiin oivalluksiin ja teräviin sivalluksiin. 

Tapani oli kokenut kehäkettu sekä retoriikassa että taktiikassa ja vihreissä hän taivutti puoluejohdon monta kertaa järkevälle kannalle pelkästään sähköpostiväittelytaidoillaan.

Tapani oli viisain ja ystävällisin mahdollinen neuvonantaja. Sain kunnian olla hänen läheinen ystävänsä ja kuuntelin Tapanin neuvoja mielelläni.

Tapanilta jäi kesken Helsingin Vapaa-ajattelijain ja Vapaa-ajattelijain liiton rahoittama Cambridge Companion to Atheism -käännöstyö. Tein käännöksen loppuun rakkaan ystäväni muistoa kunnioittaen ja vaalien. Vastapaino julkaisi käännöksemme nimellä Ateismi lokakuussa 2010. Tapanin toive oli, että kirjasta tulisi yliopiston tenttikirja, monelle tieteenalalle.

Tapani oli sekularisti henkeen ja vereen, mutta samalla hän kunnioitti mielipiteiden ja katsomusten kirjoa. Hän oli sydämeltään liberaali humanisti par excellence. Tapani sanoi usein kasvotusten tapahtuvissa väittelyissä ”olkaamme yhtä mieltä siitä, että olemme asiasta eri mieltä”, jos tilanne uhkasi muuttua riidaksi. Tuo jos mikä osoittaa Tapanin suurisieluisuuden ja ystävällisyyden.

Hän oli väittelyissä kova pala vastustajilleen, mutta joskus – usein – juuri näistä väittelyistä syntyi luja, läheinen ystävyys. Niin myös minun kanssani. Meistä tuli läheiset taistelutoverit erään erittäin räväkän islamia koskevan sähköpostiväittelyn jälkeen.

Tapanin rakastettavin piirre oli eittämättä hänen lämmin humoristisuutensa. Loputon ideain virta ja suunnaton muistivaranto takasivat, että siellä missä Tapani, siellä vitsit eivät koskaan loppuneet. Tapani keksi uusia vitsejä koko ajan ja muokkasi vanhoja.

Muistojen lohdullisuudesta

Läheisen ystävän äkillinen poismeno on valtava shokki. Miten ateisti, uskonnoton, lohduttaa toisia ja itseään tällaisen tapahtuman kohdatessaan?

Antiikin Kreikan tunnettu filosofi Epikuros on lausunut kuolemasta seuraavasti: "Kun me olemme, kuolemaa ei ole ja kun kuolema on tullut, me emme ole.” Tässä on mielestäni kauniisti kiteytettynä ateistin käsitys kuolemasta. Se on ennen muuta tieteellinen käsitys, osa tieteellistä maailmankuvaa.

Nykyajattelijoista Kari Enqvist täydentää Epikuroon ideaa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan:

”Tieteelliseen maailmankuvaan sisältyy myös ymmärrys kaiken sattumanvaraisuudesta. Se tunnistaa luonnonvoimien myrskytuulille alistetun elämän tavattoman haurauden. Se opettaa meitä kunnioittamaan ja vaalimaan elämää sen kaikissa muodoissa, sillä vain elämä on kynttilä, joka kykenee valaisemaan kosmoksen pimeyttä.”

Elämä on ainutlaatuinen, huimaava sattuma, hauras ja ohikiitävä. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, kuoleman hetkellä minuus lakkaa. Ihminen jatkaa elämäänsä vain kättentöissään ja toisten ihmisten muistoissa. Häntä ei enää ole, mutta hänen muistonsa elää.

Tästä syystä halusin kirjoittaa Tapanista. Hän jäi muistoihimme, eikä muisto kuole niin kauan kun hänestä kerrotaan kirjoituksissamme. Ainakin minua tieto lohduttaa. Vaikka en elävään henkilöön enää koskaan törmääkään, voin törmätä Tapania koskeviin muistoihin.

Se, etten kuoleman jälkeen tapaa enää ketään läheistäni, ei minua liikuta, koska en ole enää siellä, missä kuolema minut kohtaa. Silloin olen muisto vain, mutta edelleen elävien valtakunnassa.

Tapani Hietaniemi: Ateismin historia 1-6

Uusateismin ”uskontunnustus”

Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi

Kanava 2/09

Piispa Eero Huovinen käsitteli uusateismin, tieteen ja uskonnon suhdetta artikkelissaan ”Uusateismin haaste” (Kanava 9/2008). Kirjoitus sisälsi monia tärkeitä oivalluksia, mutta myös lukuisia ongelmallisia näkemyksiä. Vastaamme tässä esseessä Huovisen haasteeseen hänen toivomassaan dialogin hengessä.

Huovinen toteaa, että kovan retoriikan ja taistelumielen asemesta pitäisi edetä avoimeen ajatustenvaihtoon. Tämä on kannatettavaa, mutta toisaalta piispa itsekään ei näytä täysin vapautuneen taistelumielestään. Huovisen kollega Mikko Heikka on retoriikassaan vielä kovempi ja taistelumielisempi ja hyökkää Suomen Kuvalehden kolumneissaan uusateismin ”neljän ratsumiehen” eli Richard Dawkinsin, Daniel C. Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin kimppuun ilman riittäviä perusteita.

Ongelmallinen on jo se Huovisen ja Heikan väite, että Dawkinsin ja kumppaneiden kritiikki olisi relevanttia vain anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Skepsis ry:n vuoden 2008 Huuhaa-palkinnon saanut Kustannus Oy Uusi Tie on julkaissut professori Tapio Puolimatkan teokset Usko, tiede ja Raamattu sekä Usko, tiede ja evoluutio, jotka vastaansanomattomasti osoittavat, miten kreationismi ja tieteen metodiikan ohittaminen tekevät tuloaan myös Suomeen. Puolimatka on avoimesti kristitty ja hän pyrkii ajamaan luoja-Jumalaansa tieteeseen tavalla, joka on kuin suoraan Yhdysvalloissa toimivan älykkään suunnittelun pääideologien oppikirjasta.

Tiede ja uskonto

A-teismi tarkoittaa teismin, jumaluskon puuttumista. Teismi/a-teismi jakaa aristoteelisessa logiikassa mahdollisen maailman kahteen osaan yhden ominaisuuden perusteella. Toisin kuin Huovinen esittää, agnostismi ei ole kolmas keskitie, vaan pikemminkin ristiintaulukointi: on olemassa sekä agnostistista ateismia että agnostisista teismiä.

Tunnustaudemme ateisteiksi (tai, kuten nykykeskustelussa sanotaan: olemme ”bright”), mutta emme pidä Jumalan olemassaoloa ”mahdottomana”, kuten Huovinen luulee, vaan äärimmäisen epätodennäköisenä, kuten saunatonttujen, kentaurien, keijukaisten, haamujen ja Immanuel Kantin ”kultaisen vuoren” olemassaoloa. Lisäksi katsomme, että jotkut jumalat ovat todennäköisempiä kuin toiset: esimerkiksi einsteinilaisen panteistisen jumalan (jumala = luonto) todennäköisyys on jopa tasan 1. Pitää muistaa, että jonkin olemassa olevan, havaittavan seikan nimittäminen Jumalaksi ei tee siitä Jumalaa. Ihmisyksilöitäkin jumaloidaan ja kutsutaan jumaliksi.

Aivan eri asia on sellaisen Jumalan olettaminen, joka

a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi

b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä

c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa

d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa

e) on moraalin välttämätön lähde

f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Suunnilleen tällaiseen Jumalaan uskotaan Abrahamin uskonnoissa: juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ainakin niiden valtavirrassa. Tällaiseen Jumalaan kohdistuva kritiikki on esitetty erinomaisen selkeästi ”viidennen ratsumiehen”, Victor J. Stengerin, (johon Dawkinskin näyttää tukeutuvan) kirjassa: God: The Failed Hypothesis - How Science Shows That God Does Not Exist (Prometheus Books 2007).

Väitteet (a-f) ovat hypoteeseja, joita voidaan empiirisesti testata - ja on testattukin. Kaikkia näitä kysymyksiä tutkittaessa maailmankaikkeuden, luonnon ja ihmisen historia näyttää juuri siltä, millainen se olisi ilman Jumalaa. Paitsi että kuvatun kaltaisen Jumalan todennäköisyys on äärimmäisen pieni, ei sellaisen Jumalan puolesta ole myöskään olemassa minkäänlaista evidenssiä. Stengerin kirja tekee selvää jälkeä a-f –Jumalasta.

Huovinen näyttää artikkelissaan ainoastaan toistavan paleontologi Stephen Jay Gouldin aikoinaan lanseeraamaa teesiä "non-overlapping magisteria” (NOMA) tieteestä ja uskonnosta; ne ovat teesin mukaan valtakuntia, jotka eivät ole päällekkäisiä. Koko Huovisen argumentaatio seisoo ja luhistuu teesin myötä. Piispa tekee Jumalastaan täysin tuonpuoleisen, maailmaan vaikuttamattoman ja sanoin kuvaamattoman, jota voidaan lähestyä ainoastaan täysmystisesti, tunteen asiana.

Toisin sanoen Huovinen Dawkinsin ”materialistista lähtöoletusta” kritisoidessaan ajautuu ongelmiin, joita uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen esittelee Vartija-lehden 120-vuotisjuhla-artikkelissaan ”Missä hän on nyt?” (Vartija 5-6/2008, s. 185-193). Piispa pyyhkii Jumalansa havaittavasta todellisuudesta ja päätyy puolustamaan tuonpuoleista, maailmankaikkeuteen mitenkään vaikuttamatonta abstraktia käsitettä, mielikuvaa ja tunnetta. Mutta Jumala, joka ei ole millään tavoin kausaalisesti läsnä materiaalisessa todellisuudessa, ei ole kristinuskon Jumala. Se on epämääräinen uusdeistinen käsite, joka lisäksi edustaa Huovisen muuten ansiokkaasti esittelemää fideismiä, joka tietenkin johtaa täydelliseen tieto-opilliseen relativismiin.

Mikä tahansa tosiasiaväite, jota ei voida tieteen metodein tarkastella tai tutkia, ja jota pyritään puolustamaan fideistisin argumentein, on yhtä toivoton. Fideismin rationaalista kritiikkiä kaihtava Jumala on yhtä epätodennäköinen kuin yksisarvinen, hammaskeiju tai sinipiika. Tiedämme toki nimenomaan luonnontieteen edistymisen ansiosta, että teologien ja piispain vesitetty Jumalusko – käytännössä ateismia lähestyvä uusdeismi – on suoraa seurausta uskonnon epätoivoisesta puolustustaistelusta. Nykyiset oppineet teologit olisivat vielä keskiajalla olleet kerettiläisiä ja he olisivat joutuneet inkvisition käsittelyyn. Ja mitä useampia ominaisuuksia Jumalalle vastaavasti postuloidaan, sitä epätodennäköisemmäksi Jumala tulee. Tätä Dawkinsin perusargumenttia hänen teologikriitikkonsa eivät mitenkään tunnu ymmärtävän – tai sitten he eivät halua sitä ymmärtää. Tämä johtuu tietenkin siitä, että seuraukset argumentin sisäistämisestä ovat teismille kohtalokkaat.

Huovinen jopa kysyy: ”Ajattelevatko uusateistit, että luonnontieteet voivat ratkaista myös metafyysisiä kysymyksiä? Eivät varsinaisesti, sillä heidän mielestään metafysiikkaa ei ole. Kaikki on luonnollista.”

Toki ”olevaisen olemusta”, jos metafysiikka siksi määritellään, voi aivan hyvin pohtia. Siitä, että pyrimme perustelemaan maailmankuvamme ja –katsomuksemme luonnollisesti eli naturalistisesti (tätä tarkoittaa ”bright”), ei seuraa, että a priori torjuisimme vastaväitteet mahdottomiksi. Stengeriä seuraten tiede voi tutkia myös yliluonnollisia syitä ja hyväksyä ne jopa selityksiksi, mikäli mitkään muut selitykset eivät toimi. Näin esimerkiksi Harvardissa on tutkittu rukousten toimivuutta. Mitään näyttöä niiden parantavasta voimasta ei kuitenkaan ole löytynyt. Tieteen metodi on taas kerran osoittanut, että uskonto ja tiede eivät ole NOMA:n erottamia entiteettejä.

Huovinen toteaa, että ”filosofiassa ja teologiassa kysymystä Jumalan olemassaolosta ei yleensä lueta luonnontieteiden alaan. Luonnontieteet tutkivat materiaalista ja verifioitavissa olevaa todellisuutta. Niiden luonteeseen ei kuulu ottaa kantaa ns. tuonpuoleisiin asioihin, joihin metafysiikka ja kysymys Jumalasta kuuluvat.”

Juuri tässä on perusvirhe. Aina, kun uskonto tai oikeastaan uskova henkilö – tai oikeastaan kuka tahansa henkilö – esittää maailmankaikkeuden tosiasioihin liittyvän sisällöllisen väitteen Jumalasta, on se hypoteesina testattavissa kuten mikä tahansa mitä tahansa oliota koskeva näkemys. Tätä korostaa myös Ilkka Pyysiäinen artikkelissaan. Millainen on Jumala, joka on kaiken empiirisen ”takana”? Pyysiäinen kommentoi lakonisesti, että sellainen Jumala kuulostaa kovasti uusdeismiltä. ”Jumala on olemassa, mutta hän ei voi tehdä mitään. Heti, jos hänen väitetään tekevän jotakin maailmassa, asiaa pitäisi voida tutkia empiirisesti. Tosiasia on, että minkäänlaista Jumalaa ei tarvita fysiikan yhtälöihin tai biologian teorioihin. Maailman toiminta on kuvattavissa ilman Jumalaa ja se jopa tunnetaan jo varsin perinpohjaisesti; mitään suuria salaisuuksia ei enää ole” (s. 187).

Jumala-kysymys tieteessä

Luonnontieteen voittokulun myötä oppineen teologin sydämen syövereihin jää ainoastaan tunne siitä, että jonkinlaisen jumalan on oltava olemassa, tosiasioista huolimatta. Kyseinen jumala sattuu esimerkiksi piispa Heikan ja Huovisen sekä professori Tapio Puolimatkan kohdalla olemaan kristinuskon Jumala. Luultavasti piispat hyväksyvät väitteemme, että mikäli he olisivat sattuneet syntymään Saudi-Arabiassa, heidän tunteensa kohdistuisi Koraanin wahhabilaisesti tulkittuun Allahiin. Fideismin avulla ei tietenkään ole mitään keinoa osoittaa kumpaakaan tunnetta vääräksi, mutta sen sijaan luonnontieteen ja rationaalisen ajattelun keinoin molempien jumaluuksien olemassaolo voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Pyysiäinen jatkaa (s. 189): ”Jumalan käsitettä voidaan tietysti muokata niin, että siitä tulee helpompi puolustaa, mutta tällöin emme enää ole kiinnostuneita tietystä todellisuuden ilmiöstä vaan pelkän käsitteen puolustamisesta. Ja sitähän voi aina jatkaa loputtomiin kun vain käsitettä rukataan jatkuvasti.” Huovinen puolestaan esittää, että ”Dawkins näyttää pitävän Jumalaa havaittavaan todellisuuteen kuuluvana oliona. Vain tällöin hänen päättelynsä voisi edes teoriassa olla perusteltu.”

Juuri tässä kohdassa luonnontieteisiin nojaavia uusateisteja arvostelevat kristilliset filosofit, kasvatustieteilijät, teologit ja piispat tekevät virheensä. Kuten todettua, tietenkään luonnontiede ei käsittele asioita, jotka eivät ole todellisuuteen kuuluvia. Mutta tuollaiseen määrittelyyn ajautuva teologi on siis oikeastaan tehnyt jo meidän ateistien työn – hän on poistanut Jumalan todellisuudesta ja on lähestulkoon itsekin ateisti (tai ainakin ”uusdeisti”, Pyysiäisen termiä lainaten).

Lisäksi toisin kuin Huovinen väittää, suuret monoteistiset uskonnot nimenomaan opettavat, että Jumala loi maailman, vieläpä ihmisen pelastuksen näyttämöksi, ja ohjaa luonnon sekä ihmisen kehitystä, vastaa rukouksiin ja on moraalimme välttämätön lähde. Tällaisen uskonnon kohtaamme kaikkialla.

Huovisen oma mystinen Jumala ei ole hänen uskontonsa alkuperäinen Jumala, vaan oppineiden teologien ja erityisesti luonnontieteiden paljastamien tosiseikkojen vesittämä käsitteellinen, ”teologisesti korrekti” abstraktio. Silti Huovinen katsoo aiheelliseksi syyttää Dawkinsia epäloogisuudesta: ”Dawkinsin logiikka joutuu vaikeuksiin. Voidaan asettaa vastakysymys: toimivatko havaittavan todellisuuden lainalaisuudet puhuttaessa tuonpuoleisesta Jumalasta?”

Mikäli Huovisen Jumalalla ei ole mitään yhteyttä tämänpuoliseen, ei häntä voi tutkia, mutta lisäksi ei hänestä silloin myöskään voida järkevästi edes puhua. Päädytään Ludwig Wittgensteinin kuuluisaan lausahdukseen: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava!” Tältä pohjalta dialogi käy tai oikeastaan tehdään mahdottomaksi.

Jumalakysymys luonnontieteessä on paljon paremmin perustelu kuin piispat antavat ymmärtää. Asia voidaan tiivistää Pyysiäisen sanoin: ” ... uskonnot rakentuvat keskeisesti uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Lisäksi meillä on hyviä syitä pitää tieteellisiä uskomuksia tosina ja uskonnollisia enimmäkseen virheellisinä” (s. 192).

Uskonto, moraali ja ateismi

Usein uskonnollisessa ateismikritiikissä oletetaan, että moraali ilman uskontoa on mahdotonta. Tämä on perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Moderni kognitiivinen ihmistiede, erityisesti evoluutiopsykologia, on osoittanut, että ihminen on läpikotaisin moraalinen laji. Altruismi kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, niiden uskonnosta riippumatta. Maailmassa on n. 10 000 uskontoa ja ilmeistä onkin, että uskonnolliset moraalisäädökset ovat syntyneet ihmisyhteisöille luonnostaan kehittyvien moraalisten tunteiden ja tapojen pohjalta. Onkin olemassa lukemattomia yleismaailmallisia moraaliperiaatteita, jotka eri uskonnoissa ilmenevät hieman eri muodoissa.

Ihmiset käyttäytyvät kuitenkin valitettavan usein myös moraalittomasti, joskus jopa nimenomaan uskonnon vuoksi. Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin monessa tapauksessa heidät jopa epäinhimillistetään. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Moraalisuuteemme liittyen piispa Huovinen syyttää ateisteja erinäisistä moraalittomista silmänkääntötempuista, joista hän itsekään ei ole vapaa. On tietenkin selvää, että kirjoittaja pyrkii retorisesti vakuuttamaan lukijansa sanomistensa laadusta ja perusteista. On kuitenkin tarkasteltava argumentteja – ei retorisia temppuja. On kritisoitava väitteitä, ei väitteiden esittäjää.

Esimerkkinä todettakoon, miten piispa kirjoituksessaan väittää, ettei Dawkins teoksessaan osoittaisi ”samaa nöyryyttä puhuessaan itse luonnontieteellisistä teorioista”. Mutta Dawkinshan osoittaa juuri tätä teoksessaan, kuvatessaan tieteellisen metodin sekä tiedon eroa dogmaattiseen uskoon! Tästä Huovinen siirtyy suoraan hyökkäykseen: ”Vaikka väkivallantekijät voivatkin perustella toimintansa uskonnollisilla perinteillä ja löytää niistä inspiraatiota, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot olisivat lähtökohtaisesti sen väkivaltaisempia kuin ihminen yleensä.”

Olemme tästä jyrkästi eri mieltä. Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksestaan, tekevät pahoja tekoja ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin. Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan ”syväekologisen Jumalan”, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkolan ateismi voidaan asettaa kyseenalaiseksi juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologian takia. Lisäksi on syytä mainita, ettei Hitler ollut ateisti. Tämän myös Dawkins ja muut angloamerikkalaiset uskontokriitikot ovat toistuvasti todenneet, mutta heitä arvostelevat piispat eivät näytä sitä huomanneen.

Totta on sen sijaan, että väkivaltaa on sielläkin, missä ei ole uskontoa (emme tiedä kenenkään muuta väittäneen) ja kaikkien maailmankatsomusten oikeuttamatonta väkivaltaa tulee tietenkin arvostella sekä vastustaa.

Huovinen jatkaa, ettei ”Dawkins ei myönnä, että ateismi voisi innoittaa väkivaltaan.” Jälleen puuttuu tekstuaalinen tuki ja kuten todettua, käsitteleehän myös Dawkins kirjassaan Stalinin terroria. Herääkin kysymys, onko Huoviselta jäänyt koko kirja lukematta.

Stalin oli varmasti ateisti ja Dawkinsille sekä meille on itsestään selvää, että kommunistinen historianfilosofia innostaa diktatuuriin ja sitä tukevaan väkivaltaan. Mutta kommunismi onkin eräänlainen sekulaarinen uskonto ja ”tieteellinen ateismi” pelkkä pseudotiede nimestään huolimatta – aivan kuten ”tieteellinen kommunismikin”.

Ateisti tai teisti voi olla miten moraaliton (tai moraalinen) tahansa. Metafyysisestä maailmankuvakannasta ei vielä seuraa mitään välttämätöntä yhtä moraalia. Hitler tunnustautui kristityksi (ks. Taisteluni) ja häntä tuki ennen muuta katolinen Etelä-Saksa, ei esimerkiksi työväenliikkeen Berliini. Katolinen kirkko ei koskaan exkommunikoinut Hitleriä eikä muitakaan natseja. Näistä faktoista ei luonnollisestikaan seuraa, että kristityt olisivat natseja, yhtä vähän kuin että ateistit olisivat kommunisteja.

Lopulta Huovinen väittää, että ”Dawkinsin missio on kitkeä pois kaikki olemassa oleva uskonnollisuus ja siten tehdä maailmasta onnellinen paikka.” Piispa ei todellakaan tunne ateismia ja modernia vapaa-ajattelua. Uusateistinen uskontokritiikki ei tarkoita uskonnon saati uskovaisten tuhoamista. Vapaa-ajattelu on nykymaailman aseistettujen uskontojen ja itsemurhapommittajien keskellä pasifistinen liike, joka sanoo uskovaisille: luopukaa rauta-aikaisesta maailmankuvastanne ja patriarkaalisesta moraalistanne! Perustakaamme yhdessä maailmanlaajuinen vapaa yhteiskunta, jossa tiede ja sekulaarisuus yhdistävät ihmiskuntaa siinä, missä uskonnollisen ilmoituksen oletettu totuus sitä hajottaa!

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija, päätoimittaja ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja. Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.