”Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi perinteinen merkitys oletetun sijasta. Sen pitäisi esittää vertauskuvallisesti jotakin sellaista, mikä olisi omalaatuista Suomen kansassa taikka Suomen luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut vertaan ja mikä kansa ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa?” (Aleksis Kivi kirjeessä ystävälleen A.R. Svanströmille, 11.7.1863)
Kansoilla on oikeus olemassaoloon ja omaan alueeseen, itsenäiseen valtioon, ja omaan kansalliseen kulttuuriin ja kieleen. Tätä perustuvanlaatuista oikeutta, kuten ihmisoikeuksiakin, suojaamaan tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia, kansojen yhteistyötä ja kansallista turvallisuuspolitiikkaa. Ilman valtioita ja niiden välisiä rajoja kaikki edellä mainitut oikeudet ovat tuhkaa tuulessa.
M.A. Meretvuo on kirjoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyn teoksen Turvallisuuspolitiikka (Kiuas Kustannus 2021). Aiemmin samalta kansallismieliseltä kustantajalta romaanin Pilvikädet julkaissut tekijä kertoo tutkijana edustavansa realistista koulukuntaa, jonka hän retorisesti ja strategisesti, kenties hieman mustavalkoisesti, asettaa vastakkain idealismin kanssa. Teoksen takakansiteksti kertoo, että FM Meretvuo on keväällä 2021 valmistunut Jyväskylän yliopistosta ensimmäisenä turvallisuutta ja strategista tiedustelua pääaineena opiskelleena. Lukiessaan huomaa pian, että tutkija tuntee alansa.
Heti aluksi on syytä mainita, että käsillä oleva esseearvio jää paljon lyhyemmäksi kuin se olisi voinut olla, vaatimattomaksi pintaraapaisuksi, sillä Meretvuo on pakannut kirjaansa niin paljon tärkeää asiaa, että sen perusteellinen tarkastelu edellyttäisi kirjan mittaa. Tätä voi kutsua pedanttisuuden kiroukseksi tai sulaksi hulluudeksi, joka iskee aina kun arvioitava kirja nostattaa aatosten hyökyaallon eikä määrämittaa kirjalliselle esseelle ole ulkoa asetettu, mutta onneksi siihen on täsmälääke, itse asetettu määrämitta. Käsiteltävä teos ei tällaista kymmenen käsikirjoitusliuskan kynäilyä ansaitsisi vaan kattavan analyysin, mutta kynäilyyn ja pieneen kynimiseen on nyt pakko tyytyä.
Keskittykäämme siis Turvallisuuspolitiikan yleisilmeeseen, detaljit jääkööt tarkemmin muiden ruodittaviksi, kenties raadeltaviksi, kriitikosta, hänen katsomuksestaan ja tyylistään riippuen.
Liika tiivis, silti pohja vuotaa
Jo alun perusteella tarkkaavainen lukija huomaa, että tekijä sekoittelee teoksessaan alan kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan deskriptiivistä ja normatiivista lähestymistapaa, mitä kieltämättä on vaikea välttää eikä se tässä aihepiirissä ole edes suotavaa. Siitä, miten asiat ovat, voi turvallisuuspoliittisesti päätellä, miten niiden pitäisi tai ei pitäisi olla, ja asiantuntijana tekijä on suorastaan velvoitettu erilaisia suosituksia antamaan. Lopussa hän niin tekeekin.
Usein kuitenkin tekstissä normatiivinen piilee deskriptiivisessä eli se, mikä on tarkoitettu kuvailevaksi, objektiiviseksi, paljastuukin lähemmässä tarkastelussa tekijän omaksi toiveeksi tahi pyrkimykseksi. Hän ei välttämättä itse aina tiedosta omia taustaoletuksiaan, mutta kaikilla on niitä ja mitä paremmin ne tiedostaa, sen helpommin niiden vääristävän vaikutuksen voi välttää. On syytä korostaa, että Meretvuolla on esityksessään selkeähkö tendenssi, oli esityksestä mitä mieltä tahansa. Tämä arvostelija on tekijän kanssa pitkälti samaa mieltä, mutta, kuten vihjattua, myös osittain vahvasti eri mieltä.
Sinänsä varsin ansiokkaan teoksen keskeisenä ongelmana on se, että siinä on turhankin paljon tärkeää asiaa liian tiiviissä paketissa eikä läheskään kaikkea aiheen kannalta olennaista käsitellä tarpeeksi syvällisesti. Materiaalin rajaaminen olisi ollut järkevää tahi toisaalta teoksen huomattava laajentaminen, mieluummin jälkimmäinen. Nyt sinänsä tärkeä teos uhkaa jäädä sisällöltään pikkuisen ohueksi, kuten tämä arviokin jää. Voi olla, että kriittinen esseisti vaatii kirjailevalta tutkijalta mahdottomia, mutta nälkä kasvaa syödessä.
Nykyisessä turvallisuusympäristössä esiintyy huomattava joukko ilmiöitä, jotka pitää ottaa huomioon laajaa turvallisuusstrategiaa laadittaessa. Meretvuo käsittelee terävästi muun muassa polarisaatiokierrettä, yhteiskuntien alati syvenevää jakautumista vihollisleireihin, mikä on erityisesti hybridivaikuttamiselle antoisa kohde. Polarisaatio voi johtaa nopeasti fyysiseenkin konfliktiin, on jo monessa maassa johtanutkin. Myös Suomessa.
Monet nykyiset turvallisuusuhat liittyvät nimenomaan hybridivaikuttamiseen, johon esimerkiksi voimakkaita tunteita laidasta laitaan herättävät ilmastoalarmismi, ekologinen, nationalistinen ja vasemmistoradikalismi, turvapaikkajärjestelmä, maahanmuutto ja islamilainen terrorismi läheisesti kytkeytyvät. Näihin kohteisiin on helppo valtiollisen toimijan tökkiä, sosiaalisessa mediassa keskenään katkerasti kamppailevia aateleirejä niin sanotusti trollata. Useimmiten mitään trollitehtaita ei edes tarvita, leirit kyllä hoitavat terrori-iskunsa, nahistelunsa ja katuaktivisminsa ilmankin.
Globaali turvallisuusympäristö elää ja kehittyy koko ajan, kaikki liittyy kaikkeen, ja tulevan ennustaminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Yhdysvallat ja Ruotsi ovat jo melko syvällä suossa, molemmissa maissa voi nopeastikin tapahtua karmivia yllätyksiä, kuten olemme uutisista saaneet monta kertaa lukea. Meretvuo analysoi teoksessaan Yhdysvaltain tilannetta, joka kieltämättä on huolestuttava. On vaikeaa olla optimisti, koska siihen ei ole perusteita.
Lähes koko teoksen ajan pinnan alla kulkee teema, jossa tekijä kenties huomaamattaan idealistisesti kertoo edustavansa realismia, joka asettuu vastahankaan transatlanttisen ”liberaalin hegemonian”, markkinaliberalismin ja ylipäätään lähes kaiken läntisen (liberaalin eli tekijän mukaan idealistisen) kansainvälisyyden kanssa. Sivulla 112 Meretvuo muun muassa uskaltautuu julistamaan, että on tullut ”aika suunnata katse liberalismin jälkeiseen, kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa Yhdysvaltojen rooli on pienentynyt sen siirtäessä huomiotaan yhä enemmän Kauko-Idän [sic] suuntaan. Vasta tällaisen tilanteen vallitessa on mahdollista synnyttää todellista paneurooppalaista sotilasyhteistyötä, jonka päämotiivina ei olisi vastakkainasettelu hegemonia-asemaa tavoittelevien suurvaltojen välillä”.
Kyseessä näyttää olevan lähinnä tekijän toiveajatteluun perustuva ennustus, jonka konditionaali jo osoittaa haavekuvaan sisältyvät riskit. Toisin sanoen Meretvuolle realismi näyttää tarkoittavan ainakin jossain määrin menneen maailman haikailua, paluuta johonkin epämääräiseen kansallisvaltioiden tasapainotilaan, paneurooppalaisuuteen (jota Paavo Väyrynenkin 1990-luvun EU-jäsenyyskeskusteluissa kertoi kannattavansa) ja status quoon, jossa vaikkapa markkinatalouden rautaiset lait eivät sellaisenaan päde. Kriitikko ei näe tällaista haikailua alkuunkaan realistisena, päinvastoin: tuommoinen tila ei hevin ole palautettavissa ja jos olisi, sen kesto ja vakaus olisivat hyvin vaikeasti arvioitavissa. Asia on spekulaation varassa.
Pysähtykäämme hetkeksi globalisaatioon ja markkinatalouteen. Kirjan alkupuolella voi rivien välistä päätellä, että tekijän mielestä kehitysmaissa olevien hikipajojen tilalle olisi olemassa joku realistinen vaihtoehto. Tutkija jättää kuitenkin mainitsematta, olisiko se kenties länsimainen palkkataso työehtosopimuksineen vai jotain aivan muuta. Hän ei pohdi, onko kehitysmaan asukkaalle parempi työpaikka yleensä, vaikka monelle yksilölle se varmasti on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin täydellinen köyhyys. Jos hikipajan palkkataso ei riitä, mitkä olisivat realistiset keinot nostaa kehitysmaiden palkkataso länsimaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle? Tyhjä moralisointi kirjoituspöydän ääressä ei nälkärajalla elävää ihmistä auta, työpaikka hikipajassa sen sijaan auttaa. Se on parempi kuin ei mitään.
Taloustieteessä olisi tarjolla lisää vastauksia, mutta Meretvuo vain nirhaisee aihetta ohimennen, retorisesti paheksuen, mikä ei arvioijan mielestä istu alkuunkaan aidosti realistiseen, asioiden eri puolet huolella huomioivaan lähestymistapaan. Jos tätä syvällisempää asennoitumista kutsuisi inhorealistiseksi, voisi kärjistäen, retorisesti, provokatiivisesti kysyä, onko parempi työskennellä minimipalkalla hikipajassa kuin antaa perheensä ja itsensä kuolla nälkään. Teema ei olennaisesti liity kirjan aiheeseen, mutta koska tekijä sen mainitsee, piti se tässäkin ottaa lyhyesti käsittelyyn. Globalisaatioon voi etsiä myös myönteisempiä näkökulmia. Maailmanlaajuisesti köyhyys vähenee.
Kirjan parasta antia on sen aivan liika tiivis alkupuoli, joka esittelee realismin teoriaa ja historiallista taustaa. Nopeasti käsitellyt klassikot Thukydides, Machiavelli ja Hobbes antavat lukijalle osviittaa realismin teoriasta, mutta jäävät valitettavan kursorisiksi. Alkuosiostakin löytyy tosin vastaava tendenssi kuin edellä mainittu eli tasapuolisuuden nimissä tekijä olisi voinut avata myös kansallismielisen radikalismin rousseaulais-romanttisia juuria, kasvualustoja ja rönsyjä siinä missä liberalismin ja vasemmistoradikalisminkin. Hän keskittyy kuitenkin pelkästään rakkaaseen viholliseen. Viimeksi mainittujen analyysi on kuitenkin tehty kovin hutaisten ja yksisilmäisesti.
Erityisesti Meretvuo väheksyy kansainvälisten sopimusten, kauppasuhteiden ja diplomatian merkitystä. Nämä nimittäin vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet huomattavasti turvallisuuspoliittiseen ilmastonmuutokseen. Toisin sanoen idealismi, sopimuspohjainen turvallisuuspolitiikka, ei useinkaan ole realismille vastakkaista. Asia ei suinkaan ole niin mustavalkoinen kuin tekijä antaa ymmärtää.
Jos turvallisuuspolitiikan historialle olisi ollut enemmän tilaa, olisi ollut valaisevaa saada lukea Hitlerin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta doktriinista ja sen asemasta idealismi–realismi-akselilla. Mikäli liberalismi ja vasemmistoradikalismi edustavat idealismia, oliko myös kansallissosialistinen radikalismi idealismia, vaikka se perustui suurvaltapolitiikkaan ja sotilaalliseen voimaan par excellence, kuten realismi opettaa? Jos se taas oli realismia, miksi se oli niin epärealistista, että kansallissosialistinen Saksa tuhoutui reilussa kymmenessä vuodessa? Tunnetusti Hitler kuunteli mieluummin itseään kuin kenraaleja, joilla saattoi olla realistisempi käsitys asiaintilasta ja suurista kokonaisuuksista. (Tämä sarkastinen reunahuomautus liittyy myös myöhemmin käsiteltävään Nato-jäsenyyskysymykseen.)
Vastaavasti Mussolinin fascistinen Italia pyrki matkimaan Rooman imperiumia suuruudenhullussa vallan ja valloitushalun kiiltokuvaideologiassaan, tunnetuin seurauksin. Oliko Mussolinin ulko- ja turvallisuuspolitiikka idealistista, realistista, romanttista vai peräti utopistista? Liittoutuiko hän Italian turvallisuuden ja kansan olemassaolon kannalta järkevästi vai järjettömästi? Meretvuo ei näitä teemoja käsittele ollenkaan, valitettavasti. Niistä olisi takuuvarmasti irronnut hedelmällistä ja poleemista analyysia erityisesti vertailussa nyky-Venäjään ja Kiinaan, joilla on vastaavia valtapyrkimyksiä ja ideologisia painotuksia omassa ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan, kenties kuitenkin fascistista Italiaa tahi natsi-Saksaa strategisesti viisaammin ja ovelammin toteutettuna: ovat lukeneet Machiavellinsä ja Sunzinsa natseja ja fascisteja huolellisemmin.
Historian opettavaista voimaa ei kannata milloinkaan aliarvioida. Realismin tulee tietenkin ottaa oppia ja esimerkkiä todellisuudesta, aidoista historiallisista tapahtumista. Totalitaaristen valtioiden ja aatteiden nousu ja tuho, niiden historia, on äärimmäisen opettavaista. Etenkin turvallisuuspolitiikan kannalta.
Kun erilaisia liittoumia muodostuu geo- ja sotilaspoliittisten tilanteiden mukaan, usein, muttei aina, valtioiden arvopohja, hallitusmuoto ja aateilmasto määrittävät liittouman koostumuksen. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto meni kuitenkin mitä ilmeisimmin reaalipoliittisista syistä mukaan länsiliittoumaan, vaikka alunperin se oli Saksan kumppani. Sama pätee Suomen ja Saksan aseveljeyteen jatkosodassa: se oli tunnetusti Suomelle pahoista vaihtoehdoista vähiten paha, vaikkakin paha, ainakin jälkiviisaasti. Mauno Jokipii on käsitellyt jatkosotaan johtaneita syitä ja motiiveja kattavasti klassikkoteoksessaan Jatkosodan synty (Otava 1987).
Turvallisuuspoliittisesti juuri tällaiset käytännön esimerkit eli historialliset olosuhteet ja käänteet ovat tavattoman mielenkiintoisia ja opettavaisia. Niitä olisi Meretvuonkin teokseen kaivannut. Mikä on liittoutumisen motiivi, syy ja hinta? Miksi joskus, usein, on pakko valita Skyllan ja Kharybdiin väliltä?
Jokipiin ohella alan kirjallisuudesta kannattaa nostaa esiin Tuomo Polvisen kaksiosainen Venäjän vallankumous ja Suomi (WSOY 1967–1971), joka kuvaa erinomaisesti erilaisten historiallisten, aatteellisten, taloudellisten ja poliittisten intressien vaikutusta sotilaspoliittisiin doktriineihin ja päätöksiin niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Piskuinen Suomi on kansainvälisen politiikan käänteiden kurimuksessa jatkuvasti helisemässä ja Pietari jää bolševikeille: sekös Mannerheimia risoo. Polvinen luo kiehtovia skenaarioita siitä, miten asiat maailmanhistoriassa olisivat voineet mennä, jos sillä ja sillä hetkellä olisikin päätetty toisin. Lähellä, mutta niin kaukana, tavoittamattomissa.
Kaikki mainitut seikat saisivat painavaa lisävalaistusta vaikkapa Meretvuon teoksensa alkupuolella lyhyesti esittelemän Morgenthaun periaatteita sovellettaessa. Turvallisuuspoliittisesti olisi tärkeää ymmärtää, mikä meni pieleen ja miksi, jos ja kun jokin meni pieleen. Tästä syystä on perusteltua olettaa, että tekijä kenties haluaa kirjoittaa valmiille yleisölle eikä edes yritä taivuttaa harkitsevaisia ja kriittisiä epäilijöitä kannalleen. Tämä saattaa pahimmillaan tehdä karhunpalveluksen realismille, joka sinänsä on tervehenkinen asennoituminen turvallisuuspolitiikkaan ja kaikkeen muuhunkin auringon ja äärettömän sinitaivaan alla. Kyyninen realismi on valitettavan rajallinen luonnonvara, siksi sitä tulee vaalia erityisellä rakkaudella ja hellyydellä.
Venäjä, Venäjä, Venäjä
Eniten Meretvuon teoksessa pistää silmään Suomen Nato-jäsenyyden retorinen vastustaminen nimenomaan realismina, vaikka liittoutumisen hyötyjä ja haittoja on sinänsä käsitelty varsin kattavasti. Tekijä ei kenties huomaa tai ymmärrä joissain yksityiskohdissa edustavansa perinteistä idealismia, jossa Suomen uskottava maanpuolustus kyetään hoitamaan nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän ja laajan reservin tai kaivatun ja toivotun paneurooppalaisen kansallisvaltioparadigman puitteissa. Tämä siitä huolimatta, että kyselytutkimuksissa reserviupseerien selvä enemmistö kannattaa Nato-jäsenyyttä, ja että paneurooppalainen kansallisvaltioparadigma on pelkkää toiveajattelua, koska EU ei lähitulevaisuudessa ole hajoamassa omaan mahdottomuuteensa. Näin ollen se pitää huomioida turvallisuuspolitiikkaa suunniteltaessa.
Eräiden arvioiden mukaan omalla armeijallaan ja kalustollaan Suomi pärjäisi noin kuukauden tai hieman alle pari kuukautta nykyaikaisessa sodassa hyökkääjää eli suurta ja mahtavaa itänaapuriamme vastaan, mutta tätä ei kannata testata käytännössä, kuten ei myöskään rakentaa Suomen turvallisuuspolitiikkaa idealististen tulevaisuudentoiveiden varaan. Ammattisotilaat tuntevat realiteetit tutkijoita ja poliitikkoja paremmin, joten heitä kannattaa kuunnella myös eduskunnassa ja valtiojohdossa. Hitlerinkin olisi kannattanut, mutta onneksemme ei kuunnellut.
Toisaalta juuri se, että Suomi on asemoinut itsensä vankasti länteen ja kuuluu EU:hun, ainakin jonkin verran vahvistaa jo tällä hetkellä puolustuksemme uskottavuutta mahdollisen hyökkääjän eli Venäjän silmissä. Kansainvälisessä ympäristössä liittoutuminen kannattaa aina, se on kokemukseen pohjautuvaa realismia, eikä Suomi ole missään sodassa pärjännyt yksin. Toki Nato-jäsenyys tuo myös velvoitteita ja uusia ongelmia, mutta kun katsoo Baltian ja itäisen Euroopan maita, ne näyttävät pärjäävän erinomaisesti niiden kanssa. Näillä mailla on karmivaa käytännön kokemusta itänaapuristaan, niiden ei tarvitse saati kannata nojata suomettuneisuuden häpeälliseen perintöön.
Meretvuo kuvaa teoksessaan antiikin meloslaisten dilemmaa Ilveksen tapaan, mutta käyttää sitä retorisesti oman näkemyksensä ajamiseen. Se eroaa merkittävällä tavalla Ilveksen ja Viron käsityksestä, joten lukijan on syytä tarkkaan pohtia, kumpi niistä todellisuudessa on realistisempi.
Meretvuo ei pohdi käsittelemänsä Morgenthaun yhteydessä tämän ”objektiivisiksi ja universaaleiksi” katsottuja kahta ensimmäistä periaatetta kuudesta, joista toisen mukaan ”kansallinen etu saavutetaan turvallisuuden ja/tai vaikutusvallan maksimoimisella” ja jossa ”todellisuutta ei pidä yrittää sovittaa politiikan mukaiseksi, ja hyvä ulkopolitiikka minimoi riskit ja maksimoi hyödyt” (54). Tässä yhteydessä olisi kannattanut arvioida ennen muuta sitä, onko piskuisen Suomen asevelvollisuusarmeija ja reservi suhteessa itänaapurin sotakoneeseen sellainen reaalipoliittinen tekijä, joka maksimoi kansallisen edun näkökulmasta turvallisuuspoliittiset hyödyt, vai olisiko entistä syvempi sotilaallinen sekä poliittinen liittoutuminen ja integraatio läntisiin järjestelmiin mahdollisesti vielä hyödyllisempää. Jos tähän vastaa ei, perustelut olisi hyvä kirjoittaa huolella auki.
Nato-jäsenyys ei poista asevelvollisuusarmeijan eikä reservin tarvetta, mutta vetoaminen siihen, että Suomen sotilaallinen liittoutuminen ja syvempi integroituminen länteen ärsyttää Venäjää, kalskahtaa suomettuneisuuden ajalle tyypilliseltä retoriikalta eikä eroa vasemmiston saati äärivasemmiston retoriikasta. Lisäksi se toistaa uskollisesti itänaapurin omaa retoriikkaa ja turvallisuuspoliittista doktriinia. Myötäilyn asemesta Suomi voisi kerrankin valita selkärankaisuuden.
Venäjän johto hyödyntää tsaristis-stalinistista strategiaa luodakseen maasta mahdollisimman vahvan ja uhkaavan sekä oman kansan että muiden silmissä. Tämä takaa kansansuosion ja jatkuvuuden sisäpoliittisesti ja vastaavasti helpottaa Venäjän geo- ja sotilaspoliittisten intressien edistämistä, kuten vaikkapa Suomen Nato-jäsenyyden estämistä. Suomi luokitellaan itänaapurissamme lähiulkomaaksi, jotka reunustavat suurvaltaa, jonka kansalaisten tahi oikeammin alamaisten on helpompi hyväksyä autoritaarinen hallinto jos ja kun mahtavan imperiumin kansalaisuus kompensoi yksilönvapauksien rajoituksia. Vastaavasti pelko Venäjän reaktiosta pitää tsuhnan kurissa, jolloin Nato-jäsenyyden kannatus kansan keskuudessa ei kovin helposti ainakaan nouse.
Perussuomalaisten tuore puheenjohtaja Riikka Purra on samoilla linjoilla kuin Meretvuo, mikä kertoo osaltaan kansallismielisyyden ongelmallisuudesta erityisesti turvallisuuspolitiikan kannalta: ”kansaa” eli puolueen jäseniä ja äänestäjiä pitää miellyttää, kansallisesta turvallisuudesta lyhyessä ja pitkässä juoksussa sen enempää välittämättä. Toki Purra on siinä aivan oikeassa, ettei Suomen Nato-jäsenyys tällä hetkellä ole realismia, mutta löytyy kuitenkin tutkimuksia, joiden mukaan poliittisen johdon esimerkki johtaisi kansalaisten keskuudessa Nato-jäsenyyden kannatuksen huomattavaan nousuun. Kun konflikti on käsillä, on jäsenhakemuksen jättäminen liian myöhäistä. Nato-optio on itsepetosta.
Mahdollisen suurvaltakonfliktin sattuessa strategisesti tärkeä Ahvenanmaa on tällä hetkellä keskeisessä roolissa Itämeren kauhun tasapainossa Baltiaa puolustavan Naton ja Venäjän välissä. Ruotsi voi oman alueensa turvatakseen lähitulevaisuudessa jättää Natolle jäsenhakemuksen, jolloin Suomi jäisi hyvin ikävään limboon. Koko alueen turvallisuudelle reaalipoliittisesti parasta olisi sekä Ruotsin että Suomen liittyminen Natoon, niin pian kuin mahdollista. Kovissa paikoissa kova kovaa vastaan.
Suomella on tasan yksi eksistentiaalinen uhka, Venäjä, Venäjä, Venäjä. Asia on syytä pitää mielessä ja säännöllisesti toistaa kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Turvallisuuspolitiikka-nimisessä teoksessa tätä aihetta olisi pitänyt käsitellä huomattavasti perusteellisemmin, miksei myös inhorealistisemmin. Tästä pitkä miinus Meretvuolle.
Arvopohjainen selonteko ja käytäntö
Plussaa tutkija sen sijaan ansaitsee ”Suomen turvallisuuspoliittinen linja realismin valossa” -luvun osiosta ”Arvoposeerauksen maailmanennätysyritys” (96–104). Marinin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko vuodelta 2020 saa Meretvuolta ansaitsemaansa satikutia. Asiakirja on kyyniselle inhorealistille varsin järkyttävää luettavaa, ikään kuin tekstin laatijat olisivat täysin irrallaan tosimaailman ilmiöistä ja tapahtumista. Toisaalta, valitettavasti, tämä pätee istuvan hallituksen politiikkaan laajemminkin.
Tässä ei ole syytä mennä Meretvuon esittämän kritiikin yksityiskohtiin, riittää todeta, että se on perusteltua, pippurista ja purevaa. Suomi on tällä hetkellä äärimmäisen altis vihamielisten valtioiden hybridivaikuttamiselle, sillä minkäänlaista kansallista itsesuojeluvaistoa ei Marinin hallituksella näytä olevan. Usein vaikuttaa pikemminkin siltä, että hallitus itsessään on vihamielisen valtiollisen toimijan hybridioperaatio.
Meretvuo listaa esimerkkejä muun muuassa Turkin ja Venäjän toimista, joissa Suomen tai Kreikan rajalle on yllättäen ilmaantunut huomattava joukko turvapaikanhakijoita Turkin tai Venäjän alueelta. Vastaava tilanne vallitsee tätä kirjoitettaessa Liettuan rajalla, jonne koko Baltiaa painostava Valko-Venäjä ohjaa tuhatmäärin Lähi-idän nuoria miehiä aiheuttamaan painetta ja kaaosta vapaille länsimaille. Siellä aitoja paukuttaa nyt osin sama aines, joka haki vuosina 2015–2016 turvapaikkaa Suomesta. Ympäri käydään, yhteen tullaan.
Vapaa länsimaa Viro lahjoittaa Liettualle piikkilankaa, jolla laittomat rajanylittäjät yritetään saada pysähtymään, mutta samaan aikaan Suomen sisäministeriö osoittaa solidaarisuutta autoritaarisille, diktaattorien hallitsemille hybridivaikuttajille lähettämällä paikalle rajavartiostoa, jonka tehtävänä on valvoa, ettei Liettuan tahdosta pidä välittää vaan sen sijaan valvoa, ettei yhtään turvapaikanhakijaa palauteta Valko-Venäjälle. Aiemmin sama tapahtui Kreikan ja Turkin välisellä rajalla, jossa Suomen vihreä sisäministeri myös tuki hybridivaikuttajaa, Turkkia.
Ei riitä, että valtiojohto juhlapuheissaan tuomitsee itäöykkäreiden provokaatiot ja autoritaariset toimet. Niitä pitää vastustaa myös käytännössä ja osoittaa tukea sekä solidaarisuutta niiden operaatioiden uhreille. Kuten Meretvuo ansiokkaasti argumentoi, Suomen nykyjohto, sisäministeriössä puuhastelevan Kirsi Pimiän (vihr.) ohella, alkaa olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen. Kyse on päivänselvästi aikalaishulluudesta.
Tällä hetkellä saamme uutisista lukea, että Afganistanin tilanne Talebanin vallankaappauksen myötä on aiheuttamassa Euroopan rajojen sulkeutumisen. Muun muassa etulinjassa oleva Kreikka pystytti jo rajalleen 40 kilometrin muurin estääkseen pakolaisvyöryn, kun taas Itävalta, Ranska ja Saksa ovat jämerästi ilmoittaneet, että afgaaniturvapaikanhakijoita tulee auttaa lähialueilla, ei EU:n sisällä. Ovet eivät ole enää auki ja se on hyvä.
EU:n johdossa ja jäsenvaltioissa alettiin nopeasti vuoden 2015 jälkeen ymmärtää, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä on tullut tiensä päähän. Uusi paradigma on jo pitkään ollut keskustelussa ja julkisuudessa: konfliktien lähialueille perustettavat pakolaisleirit. Linja on paljon nykyistä arpapeliä humaanimpi niin pakolaisille kuin länsimaisille yhteiskunnille, koska samalla rahalla on sen puitteissa mahdollista auttaa huomattavasti useampia ihmisiä ja konfliktien rauhoituttua he voivat palata kotimaahansa sitä jälleen rakentamaan. Lisäksi kannustin salakuljetukseen poistuu.
Tämä myös tanskalaisten sosiaalidemokraattien ajama malli alkaa jo olla yleiseurooppalainen linja, koska EU:n jäsenvaltioiden johto ei voi enää sulkea silmiään tosiasioilta, mikä väistämättä johtaa viisastumiseen, joka tosin voi olla liian myöhäistä. Olemmehan jo pitkään saaneet havaita, joutuneet havainnoimaan, millaisia vaikutuksia maahanmuutolla, turvapaikanhaulla ja pakolaisuudella on eurooppalaiseen elämäntapaan, poliittiseen ilmapiiriin, sanan- ja uskonnonvapauteen ja valtioiden sisäiseen turvallisuuteen.
Samaan aikaan kun muualla Euroopassa virheistä opitaan eli turvapaikanhaun ehdot kiristyvät, ovet sulkeutuvat ja muurit kasvavat mittaa, Suomen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) perää maaltamme vastuunkantoa ja haluaa nostaa pakolaiskiintiötä. Tämä alkaa tosiaan olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen.
Lopussa kiitos seisoo
Kokonaisuutena Meretvuon teos on herättelevää ja peräti virkistävää luettavaa, mutta, kuten todettua, sitä vaivaa silloin tällöin tekijän itsensä soimaama idealismi, käsitys liittoutumattomuudesta Suomen turvallisuuspolitiikan perustana, jonka hän pukee realismin kaapuun. Asia ei ole yksinkertainen, kuten tekijä itsekin teoksessaan myöntää.
On kuitenkin aihetta kiittää Meretvuota poleemisesta ulostulosta, joka monessa kohdassa uskaltaa lausua ääneen sen, mitä monet poliitikot, kansalaisaktivistit ja valtamedian sopulit parhaansa mukaan yrittävät hyssytellä. Teos ei tendenssinsä ja kustantajansa tähden varmastikaan uppoa punavihreimpään kansanosaan, mutta toivoa sopii, että kaikki vähänkin realistisemmat ja oikeistolaisemmat päättäjät ottaisivat siitä osviittaa Suomen lähitulevaisuutta koskeville tärkeille päätöksilleen.
Tähän loppuun asetamme tosin sen idealistisen tahi kenties utopistisen kaneetin, että päättäjät eivät ottaisi osviittaa Meretvuon nihkeydestä Nato-jäsenyydelle. Päinvastoin: jäsenhakemus olisi hyvä jättää seuraavalla hallituskaudella, parasta jo nyt, mikä tosiasiat huomioiden ei ole ollenkaan realistista. Tämä on kaikkien kyynisten realistien turvallisuuspoliittinen perusdilemma, mutta sen kanssa on opittava elämään.
