”Maja missä on urhean miehen ja maa”

Esseearvio Ari Helon teoksesta Amerikan Yhdysvaltojen historia (Ari Helo, 2022)

Ari Helon tuore historiikki on painavaa luettavaa. Kirjassa on loppuviitteineen, liitteineen ja hakemistoineen yli 600 sivua ja sen kannatteleminen vaatii voimia. PDF-versio on toki kevyempi, mutta vanhan liiton työtapa edellyttää perinteistä paperikirjaa. Sängyssä selällään lukien tiiliskivi käy käsipainosta. Näin harjoitus teoksen äärellä on kokonaisvaltaista, kun sekä sielu että ruumis kehittyvät samanaikaisesti.

Mainitut liitteet eli Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776, Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaki vuodelta 1787 ja perustuslain lisäykset eri vuosilta löytyvät jo tekijän edellisestä suomenkielisestä teoksesta Yhdysvaltain demokratian synty (Gaudeamus, 2014). Ensimmäiset kymmenen lisäystähän tunnettaan kansalaisoikeuksien (the American Bill of Rights) nimellä ja ne ratifioitiin samanaikaisesti ja astuivat voimaan 15.12.1791. Helo on itse suomentanut kaikki liitteet. Hän korostaa ansiokkaasti kuuluisan ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) merkitystä, erityisesti sanan- ja lehdistönvapauden takaavaa lauseketta (110):

”Usein on todettu, että tärkein yhdysvaltalaisista kansalaisoikeuksista on eittämättä sananvapaus. Niin kauan kuin yksilöllä on oikeus olla enemmistön kanssa eri mieltä julkisesti, on hänellä myös mahdollisuus taivutella enemmistöä omalle kannalleen. Tämä on poliittisen toiminnan ainoa mahdollinen perusta, sillä ilman keskustelua ei ole demokraattista politiikkaakaan.”

Tuo olisi hyvä EU:ssa ja Suomessakin muistaa ja ymmärtää.

Teos sisältää myös neljä vierailevien tutkijoiden laatimaa erikoisartikkelia, jotka johdantomaisesti valaisevat amerikkalaista pragmatismia (Sami Pihlström), Yhdysvaltain luonnonsuojelun historiaa (Mikko Saikku), kirjallisuutta (Bo Pettersson) ja elokuvateollisuutta (Kimmo Laine). Erikoisartikkelit tuovat mukavaa vaihtelua ja rytmitystä leipätekstiin.

Erityisen mieluisa on kirjan aate- ja kulttuurihistoriallinen painotus. Sivistyksestä ei koskaan pidä tinkiä.

Korkeat ihanteet, karu arki

Amerikan Yhdysvaltojen historia on samalla länsimaalaisuuden historiaa, sillä liittovaltio osavaltioineen rakentuu eurooppalaisten valistusaatteiden jykevälle perustalle. Perustajaisät olivat filosofisesti valveutuneita soihdunkantajia ja itsenäisyysjulistuksesta ja perustuslaista löytyykin ylevästi kirjattu vapauden ja tasa-arvon ihanne, joka alussa ja vielä pitkälle 1900-luvulle ilmeni hieman tai peräti huomattavastikin veljeyden kustannuksella. Sittemmin eri vähemmistöt ovat sitkeän kamppailun jälkeen vähitellen saaneet samat oikeudet kuin 1700-luvun vapaat herrasmiehet. Myös perustajaisät omistivat orjia, vaikka juhlapuheissaan ja julistuksissaan, perustuslaista ja kansalaisoikeuksista puhumattakaan, kannattivat yhdenvertaisuutta. Käytäntö oli kuitenkin jo silloin täysin eri kuin teoria.

John Locken tunnetusta ja ongelmallisesta yhteiskuntasopimuksesta rajattiin heti kättelyssä pois maan alkuperäisasujamisto, joilta asuinalueet vähitellen kokonaan valloitettiin tai ostettiin. Tämä johti intiaanisotiin, jotka pitkään toistuivat kansakunnan syntyhistoriassa. Tunnettu sisällissota ja sen syyt käsitellään teoksessa myös perusteellisesti. Korkeat ideaalit vaativat useimmiten toteutuakseen verta, hikeä ja kyyneleitä. Sama pätee myös 1900-luvulla, joskin sodasta on sankaruuden ohella se hyöty, että se kasvattaa taloutta ja takaa täystyöllisyyden, kuten historiikista käy ilmi. Tämä kyynisenä reunahuomautuksena muistiin merkittäköön.

On syytä huomioida, että juuri korkeat ihanteet ovat länsimaiden ainutlaatuisen menestyksen taustalla. Helo käsittelee huimaavan kehityksen taustatekijöitä ja mainitsee muun muassa Max Weberin ja mikä tärkeintä, hänen suomalaisen tuntijansa Tapani Hietaniemi -vainaan teoriat protestanttisesta etiikasta ja kapitalismin hengestä, Euroopan ja lännen erityistiestä. Uskonnolla on kapitalismin ohella aina ollut merkittävä rooli Yhdysvaltain kulttuurissa. Ajatus Jumalan valitusta kansasta kummittelee siellä edelleen.

Yhdysvallat edustaa pitkälti kaikkea sitä, mikä läntisessä arvokokonaisuudessa on parasta: vapautta, isänmaallisuutta, luottamusta, turvallisuutta, kansalaisoikeuksia, individualismia, yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä, oppineisuutta, valistusta, vakautta ja vaurautta. Jos yksilöllä on aidosti halua ja kykyä toteuttaa unelmansa, hän tarvitsee vain ripauksen onnea ja roppakaupalla määrätietoisuutta niiden lisäksi. Yhdysvallat ja länsi laajemmin ovat todistaneet, että näissä merkeissä olet voittava kansainvälisen kilpailun ja maailmansodat. Kollektivistit panevat aina ja kaikkialla kiivaasti hanttiin, mutta pölyn laskeuduttua länsi on taas entistä väkevämpi.

On myös syytä todeta, että vaikka todellisuus ei koskaan vastaa ihannetta, on ihanne nimenomaan sitä varten, että sitä kohti voidaan ja pitää pyrkiä. Tekijä osoittaa, että usein edistysaskel johtaa seuraavalla hallintokaudella takapakkiin ja sitten taas uudestaan toiseen suuntaan, mutta kenties pitkässä juoksussa kuitenkin kohti parempaa maailmaa. Varsinkin nykyään demokraatit ja republikaanit näyttävät kihisevän jatkuvassa kostonkierteessä ja kissa ja hiiri -leikissä. Puolueet nokittelevat toisiaan ja hallinto sahaa edestakaisin. Helo kertoo tästä useita esimerkkejä. Periksi ei kuitenkaan anneta, taistelu jatkuu hamaan ikuisuuteen. Se on oikein.

Historioitsija kuvaa kattavasti ja selkeästi Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän muotoutumista, vallan kolmijakoa ja lukuisia käytännön ongelmia, joita niistä seuraa. On tietenkin pelkästään hyvä asia, että valtaa on hajautettu mahdollisimman laajalle, mutta toisaalta se usein lamauttaa koko päätöksenteon, ja lisäksi kostomentaliteetti on johtanut jatkuvaan soutamiseen ja huopaamiseen. Korkeimman oikeuden tuomarinimitykset ovat alttiina poliittiselle manipulaatiolle, kuten hyvin tiedämme, mikä jälleen kerran osoittaa, kuinka vaikeaa korkeat ideaalit on käytännössä toteuttaa.

Lapsuuden leikeistä, sorron yöstä

Helo käy tarkkaan läpi maan historian aina maantieteestä ja alkuperäisistä amerikkalaisista lähtien. Usein luullaan, että Kolumbus löysi Amerikan, mutta kyllä se oli löydetty monta kertaa jo vuosituhansia ja -satoja aiemmin. Kolumbuksesta on kuitenkin nykyajan edistysmielisissä piireissä leivottu hirviö, jota kelpaa syyttää ties mistä. Toki konkistadorit ovat arvostelunsa ansainneet, mutta nykyisten vapaamielisten moraalikäsitysten perusteella ei ehkä ole aivan oikeudenmukaista tuomita kaukaisten esivanhempien verisyntejä. Helo käsittelee teoksessaan myös patsaiden kaatamista ja historian siivoamista puhtoiseksi lähiöksi. Kumpaakaan hän ei tietenkään kannata.

Arvostelijan ikäluokka muistaa vielä hyvin lapsuuden Kekkoslovakian viattomat intiaani- ja lehmipaimenleikit, jotka ajatuspoliisin päivystävä intersektionaalinen Twitter-nallekarhuryhmä on nykyään ankarasti kieltänyt nuorisoa ja silkohapsia turmelevana rasismina sekä kulttuurisena omimisena. Helo kertoo sekä intiaanien että karjapaimenten historian sotineen ja sirkusnäytöksineen. Samoin hän valottaa orjuuden kehitystä ja vaikutusta maan politiikkaan. Se tuntuu vielä tänäänkin, kuten tekijä osoittaa teoksensa poliittisesti riemastuttavan epäkorrekteissa loppuluvuissa.

Tekijä esittelee myös alkuperäisen poliittisen korrektiuden tarkoituksen ja vertailee sitä ansiokkaasti idean myöhempiin rönsyihin. Vaikka aihe on juuri demokratian ja yhdenvertaisuuden kannalta elintärkeä, loppuluvut ja Helon esiintyminen julkisuudessa puoliuskonnollisen aikalaishulluuden terävänä akateemisena kriitikkona ovat aiheuttaneet hänelle kosolti ongelmia.

Niin vain käsillä oleva tavatonta oppineisuutta huokuva historiateoskin on omakustanne. Älyllinen omatunto vaatii nykyään myös taloudellisia resursseja, kun kustantajat pelkäävät fanaatikkojen raivoa yhteisöpalveluissa ja valtakunnan suurimmissa tiedotusvälineissä. Suurkiitos lankeaakin Helolle rohkeudesta ja järkähtämättömyydestä, sillä näin merkittäviä epäkohtia ei missään nimessä saa painaa villaisella saati vaieta kuoliaaksi.

On tavattoman ikävää, että näin voi käydä historioitsijalle 2000-luvun Suomessa, mutta sellaista se on, kun menee argumentoimaan yliopistomaailman pyhiä lehmiä vastaan. Toivottavasti oppineiston avarakatseisemmat edustajat seuraavat joukolla Helon esimerkkiä, niin tärkeää on pelastaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo yksisilmäisten rotukiihkoilijoiden ja uustiedostajien totalitarismilta. Eikä kyse nyt ole pelkästään presidentti Trumpin radikaaleimmista kannattajista, mikä ilmenee teoksen loppuluvuista. Pata kattilaa soimaa ja vastakkainasettelun kierre pahenee Yhdysvalloissa vuosi vuodelta. Polarisaatio alkaa valitettavasti jo olla koko länsimaiden ongelma ja siksikin on erinomaista, että Helo nostaa ongelman esiin.

Länsimaisia instituutioita kilvan röykyttävät akateemiset räyhärelativistit ja intersektionaaliset salaliittoteoreetikot eivät sinänsä edusta mitään uutta auringon alla, mutta nykyinen yhteiskunnallinen ilmasto on jo muuttunut valitettavan avoimeksi kyseiselle tieteen, järjen ja tosiasioiden, miksei moraalinkin, vastaiselle ristiretkelle. Pahimmillaan ilmiö muistuttaa jo noitavainoja ja mccarthyismia, joita historioitsija myös esittelee teoksessaan.

Kun oikeamielisyyden kiihkon laineet lyövät järjen ja maltin yli, alkaa helposti nähdä kaikkialla salaperäisesti vaikuttavaa valkoista ylivaltaa ja sortavia rakenteita. Kun näkökulmaepistemologian lokeroiva kollektivismi, jossa yksilö nähdään lähinnä ryhmänsä tai ryhmiensä edustajana, ja jossa sorretuimman sana painaa eniten ja muiden pitää vaieta, tunkeutuu akatemiasta hallintoon, ollaan jo todella vaarallisilla vesillä. Suomessa kuluvalla hallituskaudella näin näyttää valitettavasti jo tapahtuneen ja tapahtuvan tätä kirjoitettaessa. Toisaalta valtakunnansyyttäjäinstituution uskottavuus romahdutettiin pitkälti jo edellisen hallituskauden päätöksellä, joten porvarihallituskaan ei välttämättä tiedosta akateemisten muotivillitysten vaaroja niitä hallintoon sovellettaessa tai niiden kannattajia virkoihin nimitettäessä.

Kuten Helo teoksessaan osoittaa, ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippuu harjoitettavasta politiikasta. Mikäli ihmiset haluavat muutosta, heidän kannattaa keskittyä korjaamaan aitoja ongelmia eikä vedellä niitä hatustaan. Tämä on historioitsijan mukaan demokraattien suurin virhe nyky-Yhdysvalloissa. Poliitikot ovat sortuneet käsitenäpertelyyn ja akateemiseen sanamagiaan, hyvesignalointiin. Siksi muutosta halajava kansa äänestää jatkuvasti väärin.

Toisaalta hiljattain pidetyissä välivaaleissa demokraatit saivat yllättäen torjuntavoiton senaatissa, mikä johtunee pitkälti vastaleirin ylilyönneistä (salaliittoteoriat, Trumpin ja hänen kannattajiensa kiihotustyö, tunkeutuminen kongressirakennukseen ja presidentinvaalien tuloksen sitkeä kiistäminen ym.). Kärjistymisen kierre alkaa vaikuttaa palautumattomalta, jolloin molempien ääripäiden katumellakointi saattaa jo lähitulevaisuudessa laajeta vakavammaksikin yhteenotoksi. Uutta sisällissotaakin ovat pessimistisimmät povanneet.

Vasemmalta äärioikealle

Tekijän hillitty ja asiallinen tyyli saa räikeämpiä sävyjä, kun lähestymme nykyaikaa. Tekstiin tulee intohimoa, paikoitellen jopa rääväsuista pamflettimaisuutta. Helo ei arkaile neuvoa lätäkön takaisia ihmisiä äänestyskäyttäytymisessä tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttämisessä. Kuitenkin juuri historia osoittaa, ettei kansalaisten enemmistö sellaista näyttäisi Yhdysvaltoihin kaipaavan.

Toisin sanoen historioitsija tarkastelee tapahtumia vasemmalta, mikä näkyy myös termivalinnoissa. Muutamassa kohdassa lukija kohottelee kulmakarvojaan, kun äärioikeistoa, fasismia, populismia ja neoliberalismia läiskähtelee outoihin kohteisiin. Toisaalta tämä on nyttemmin jo niin sanottu normaali akateeminen lähestymistapa ja painotus, joten sikäli se ei pahemmin häiritse. Jos klassiseen liberalismiin tahi libertarismiin perehtynyt ulkopuolinen tarkkailija huomaakin olkiukon siellä tahi täällä, eivät ne lopulta kokonaisuudessa paljon paina.

Helon mukaan republikaanit ovat lähentyneet nopeasti äärioikeistoa, johon hän lukee myös niin sanotun kristillisen oikeiston. Jos kuitenkin ajatellaan, että Hitlerin Saksa tahi Mussolinin Italia olivat äärioikeistolaisia, on hieman vaikea nielaista väitettä yhdysvaltalaisten konservatiivien vastaavasta poliittisesta suuntautumisesta. Talousliberalismi istuu erityisen huonosti mainittuun sapluunaan, onhan se fascismin sosialististen ja korporativististen oppien täydellinen vastakohta. Juuri vapaata markkinataloutta fascistit ja kansallissosialistit vastustivat ja niin vastustavat nykyiset sinimustat ja uusnatsitkin. Samoin fascismin ja kansallissosialismin silkka pakanallisuus ja kristinuskon vastaisuus sopii tavattoman huonosti Yhdysvaltain kristilliseen oikeistoon.

Kaikki eivät voi olla äärioikeistoa, jos ja kun sen väitetyt edustajat useimmiten mellastavat eri puolilla aitaa. Tämä metodologisena huomautuksena, sillä termit pitäisi myös määritellä. Kannattaisi ainakin lanseerata termi ’ääriäärioikeisto’ erottamaan aidot fascistit ja kansallissosialistit kristillisestä oikeistosta ja muista konservatiiveista. Jos jotain perheyhtäläisyyttä esiintyykin, sopii se melkeinpä vielä paremmin nykyiseen äärivasemmistoon. Tässä nousee jälleen esiin perinteinen hevosenkenkäteoria. Helon kirjan loppuluvut osoittavat, taas kerran, että teorialle löytyy kosolti tukea.

Kun hallinto jatkuvasti sahaa omaa oksaansa, kaivaa toiselle kuoppaa, kiilaa ja lipsahtelee, ja alati polarisoituva kansa äänestää historioitsijan mielestä lähes aina väärin, suuri kertomus saa kieltämättä viihdyttäviä sävyjä. Kyse on parhaimmillaan manikealaisesta hyvän ja pahan taistelusta, jossa Obama kenties edustaa Helolle jonkinlaista hyvän arkkityyppiä. Se on toki inhimillistä, kun huomioidaan hillityn ja säntillisen Obaman jälkeen presidentiksi noussut vulgaari öykkäri, mutta silti tekijä päästää ensiksi mainitun liian helpolla.

Helo kritisoi kyllä räväkästi republikaanipresidenttien ja oikeistodemokraatti Clintonin sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta jättää mainitsematta, että Obaman kaudella Lähi-idän lennokki-iskujen määrä kymmenkertaistettiin Bush nuoremman kaudesta ja niissä kuoli arviolta 384‒807 siviiliä. Esimerkiksi Jemenissä Obaman valtuuttama ensimmäinen isku tappoi aiotun al-Qaida-yksikön asemesta 55 erään heimon jäsentä, joista 21 oli lapsia, 10 alle viisivuotiaita. 12 uhreista oli naisia, joista viisi oli raskaana. (The Bureau of Investigative Journalism: Obama’s Covert Drone War in Numbers: Ten Times More Strikes than Bush.)

Kyyniseksi ulkopoliittiseksi realistiksi tunnustautuva arvostelija ei tällä ikävällä tosiasialla halua moralisoida vaan pelkästään osoittaa, että suurvallalla on suurvallat elkeet, ja että tarkoitus pyhittää keinot presidentin puoluekannasta tai ihonväristä riippumatta. Jos on Nixonilla, Reaganilla, molemmilla Busheilla ja Trumpilla omat törttöilynsä, ei rauhan Nobelilla palkittu Obamakaan ole niistä vapaa. Hän oli presidenttikaudellaan myös aivan liian lepsu Putinin Venäjän suuntaan.

Yhdysvalloista ei ole tulossa pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja se on siellä kansan tahto, demokratian tulos, vuosi toisensa perään. Vaikka tuloerot ovat kasvaneet eikä palkalla aina tule toimeen, kansa äänestää jatkuvasti historioitsijan mielestä väärin. Maan historia kuitenkin opettaa, etteivät yhdysvaltalaiset yleisesti ottaen kaipaa sellaista holhousta ja sääntelyä, tai huomattavan korkeaa tuloveroprosenttia, joka enenevissä määrin Suomea ja koko Euroopan unionia riivaa.

On totta, että moni asia mättää Yhdysvaltain politiikassa, vaikkapa julkinen terveydenhuolto, mutta kuten Suomesta huomaamme, korkea kokonaisveroaste ei takaa sitä, etteikö hallitus kykenisi pilaamaan terveydenhuoltoakin niin sanotuilla hallintouudistuksilla ja aina avautuvilla uusilla yleiseurooppalaisilla ja kotikutoisilla raharei’illä. Toisin sanoen myös ja erityisesti vasemmistohallitus voi ryssiä ja toistuvasti ryssiikin niin valtiontalouden kuin terveydenhuollonkin. Tätä sitten seuraava porvarihallitus joutuu aina rajuin ja kipein leikkauksin paikkailemaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Kommentti kieliasusta

Lopuksi on taas kerran annettava risuja kieliasusta. Tästä on tullut viime vuosina itseään toistava huomautus, sikäli tämän kirjoittaja voisi vain kopioida samat narinat jokaisen arvostelunsa loppuun.
Helon teoksessa kyllä kiitetään oikolukijaa, mutta työtään kyseinen henkilö ei ole tehnyt, tai jos on, on tehnyt sen luvattoman lepsusti. Eniten tekstissä pistää silmään pilkutus, joka vaikkapa lauseenvastikkeen jälkeen on aina väärin, mutta on se muuallakin usein pielessä. Myös tavutus sisältää lukuisia lapsuksia, löytyypä tekstistä lyöntivirheitäkin. Olla-verbin taivutuksessa on krooninen ongelma.

Arvokkaassa ja asiasisällöltään pääosin moitteettomassa historiateoksessa kieliasuun olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota. Kuten todettua, vitsaus riivaa nykyisin jo isojenkin kustantamoiden kirjoja. Ennen vanhaan oikoluvussa oltiin huolellisempia.

Näillä huomautuksilla Helon oppinutta järkälettä voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää ristiriitaista länsimaista perintöämme ja sen tähtilippulaivaa, Amerikan Yhdysvaltoja. Oli maan politiikasta, kirjavasta historiasta tahi aatteellisesta eripurasta mitä mieltä tahansa, kylmäksi ne eivät lukijaa tämän teoksen äärellä jätä.

Hulluudesta ja aikalaishulluudesta A.D. 2022

Esseearvio Jarkko Tontin teoksesta Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022)

On sanottava suoraan: elämme outoja, vaikeita, ratkaisevia aikoja. Totisesti.

Yksi Friedrich Nietzschen kuuluisimmasta ja heikoimmin ymmärretyistä mietelmistä löytyy teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen ‒ Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös (1886, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966). Se kuuluu näin (aforismi 146): ”Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.”

Ajatelma osuu sekavaan aikaamme, itse asiassa se kuvaa sitä tyhjentävästi. Se istuu myös arvioitavana olevaan teokseen, puhutaanhan molemmissa tarkoituksista ja keinoista. Oikeastaan Nietzsche tavoittaa aforismissaan ihmisyyden perimmäisen olemuksen ja antaa sen pohjalta viisaan neuvon. Tosin, inhimillisistä, aivan liian inhimillisistä syistä, ohjetta on vaikea noudattaa. Filosofin oivallus on silti aina ajankohtainen ja, kuten todettua, sopii erityisen hyvin kiivaaseen ja kärjistyneeseen nykyaikaamme, yhteisöpalvelujen ja verkkoympäristön mielipidemittelöön, sanan säilän kohinaan ja kalskeeseen. Nopeatahtinen, tuima ohihuutelu viheliäisessä Visertämössä ja Naamakirjassa jakaa ihmisiä, ajaa heitä toisiaan vastaan, repii, piiskaa ja pirstaloi. Sosiaalisesta mediasta vitsaus on levinnyt myös valtamediaan ja politiikkaan.

Jarkko Tontin kolmas esseekokoelma liittyy ja limittyy ajan henkeen, Zeitgeistiin, tutkii ja tonkii, ravistelee ja herättelee, hyökkää ja ärsyttää. Kärjistäminen on tekijän keino, tarkoitusten ajamiseen vanhastaan hyväksi havaittu. Ruoskiminen pakottaa lukijan ajattelemaan, ottamaan kantaa, panemaan vastaan, nyökyttelemään hyväksyvästi. Purtavaa ja sulateltavaa esseissä riittää.

Keinolla on myös haittapuolensa: liiallinen läiskiminen, räiskiminen ja kohtuuttomat yleistykset käyvät pidemmän päälle hieman rasittaviksi. Pilkka puree pirteämmin, kun sitä soveltaa säästeliäästi. Toisaalta kirja on sen verran ohut, ettei tuohtumus piinaa liian pitkään. Sivumääräänsä nähden Tarkoituksista ja keinoista on yllättävän tuhti, paikoitellen peräti painava. Sisältö iskee väellä ja voimalla aikalaishulluuden räikeimpiin ilmentymiin ja virtauksiin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää. Tyyli vain herättää kysymyksiä. Toisin sanoen: ampuuko sanomisen tapa itseään nilkkaan? Voisiko saman asian kertoa lempeämmin? Sopiiko keino tarkoitukseen?

Onko Tontille päässyt käymään juuri se, mistä Nietzsche varoitteli?

Viholliskuva kuin peilikuva

Esseisti suomii eniten rakkaita vihollisiaan, punavihreitä, ja toiseksi eniten laitaoikeistolaisia, olivat he sitten trumpilaisia, etnonationalisteja, maahanmuuttokriitikoita tai kansallismielisiä. Eroa ei tekstissä juuri tehdä, analyysi puuttuu, sävyt loistavat poissaolollaan. Tontin ote moukarista on raskas, hulluutta on niin monta lajia. Tekijä paukuttaa menemään, murjoo maailmaa pirstaleiksi.

Kirjailija kertoo, että ääripäät inhoavat toisiaan, koska he tunnistavat toisessa itsensä, siis ovat samasta puusta veistettyjä. Tämä pitää usein paikkansa: hevosenkenkäteoria ei ole tuulesta temmattu. Kuitenkin utelias lukija kysyy, miksi esseisti kynii niin raivokkaasti juuri entistä viiteryhmäänsä, punavihreitä. Lukija ei voi olla tätä kysymättä, Tontti ei anna siihen mahdollisuutta. Tekstistä huokuu katkeruus, joka säteilee kaikkialle. Jotain on jäänyt hampaankoloon, joka on niin ahdas, ettei maltin hammastikku sinne mene.

Kun ihminen ravistaa taakan harteiltaan, luo nahkansa, viisastuu, kuten tekijä itse asian ilmaisee, hän monessa tapauksessa alkaa inhota ja halveksia entistä minäänsä, entistä typerää minäänsä. Hän heijastaa tunteensa aiempaan viiteryhmäänsä, näkee sen iljettävässä ja tyhmässä valossa, koska hän näkee siinä itsensä, entisen minänsä, virheensä. Kauna on pelkästään inhimillistä. Aivan liian inhimilliseksi se muuttuu, jos sitä ei tiedosta. Kyse on edelleen ihanteesta, täydellisyyden tavoittelusta. Se, minkä on ylittänyt, pitäisi jättää taakseen, alleen. Mutta se on vaikeaa.

Suopeampi ihminen näkee arvostelemassaan ryhmässä ja sen aatteessa entisen minänsä sellaisena kuin se oli silloin, kun vielä itsekin kuului ryhmään ja uskoi aatteeseen. Jos silloin ei pitänyt itseään typeränä, halveksittavana ja vihattavana, ei ehkä tunne tarvetta hyökätä kuppikuntaa vastaan nyt niin voimakkaasti. Lempeästi toruen ja opastaen joku voi jopa seurata perässä, viiveellä, mutta seurata kuitenkin. Tällaista tiedetään tapahtuneen. Harva sen sijaan luopuu aatteesta ja ryhmästä ankaran täyslaidallisen jälkihehkun poltellessa niskavilloja. Armoton tykistökeskitys pikemminkin lujittaa kohteena olevan ryhmittymän rivejä. Tällaistakin tapahtuu toistuvasti.

Itsekritiikki on tervettä ja ainoa tie viisastumiseen, mutta virheistään ja sinisilmäisyydestään ei kannata muodostaa taakkaa, joka joskus voi käydä liian raskaaksi kantaa. Uudesta taakasta tulee nimittäin herkästi vielä vanhaakin musertavampi, sillä sama vanha pirulainen se uusikin on: nyt mokoma asia painaa kaksinkertaisesti. Jos näin käy, painetta pitää alituiseen purkaa, ja se puolestaan lipsahtaa pahimmillaan saarnaamisen puolelle. Taakasta voi ja kannattaa vapautua oikeasti, ravistaa selästään, jättää silleen, olla välittämättä, unohtaa koko asian.

Yksinkertaisesti, monesti

Tontille monen vihreän esikuva, herättäjä ja innoittaja Pentti Linkola on ekonatsi, piste. Esseisti ei voi eikä halua ymmärtää. Saman kohtelun kuin Linkola saavat hänen opetuslapsensa Antti Nylén ja Timo Hännikäinen. Molemmat ovat kuitenkin esseissään osoittaneet lukuisia syitä sille, miksi kalastaja on niin suosittu aatejatkumon äärilaidoilla, miksi hän kiehtoo ihmisiä pitkälle yli puoluerajojen, henkisten erämaiden karuun sydämeen saakka. Tontti ei halua sitä ymmärtää. Arvoituksen ratkaisu on hänen edessään, mutta hän ei välitä.

Eivät kaikki Linkolaa kunnioittavat ihmiset typeriä tai pahoja ole, vaikka sellaisiakin toki hänen ihailijoihinsa lukeutuu. Ei se tee Pekka Haavistosta terrorismin tai natsismin ihailijaa, että hän kalastajan kuoltua kertoo kaikelle kansalle Visertämössä, kuinka rauhanomainen varhaisteos Unelmat paremmasta maailmasta aikoinaan hänet herätti. Jos Haavistolta asiaa kysyttäisiin, hän varmasti toteaisi juuri tämän, ja sanoutuisi tietenkin jyrkästi irti myöhemmän Linkolan väkivaltaisesta totalitarismista.

Kyllä kalastajan muistoa voi kunnioittaa ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen kulttuuriin tunnustaa, vaikkei hänen ajattelustaan piittaisikaan, ja vaikka se sisältää myös kääntöpuolensa, ihmisvihan. Linkola ei kuitenkaan aikalaishulluuden ilmentymänä tiivisty pelkkään kauhunkylvöön ja väkivaltauhoon: hänestä on moneksi.

Ihminen ei elä pelkästään leivästä, logiikasta ja liberalismista. Romantiikka myy hyvin, edelleen, ja marssivien saappaiden jytke kutsuu etsivää ihmistä joukkoon, mieluiten eturiviin. Linkola, ammattikalastaja, osaa, tai osasi, virittää verkkonsa ihmissielun synkkiin pohjavirtoihin. Siksi, juuri siksi, hän on saanut niin paljon saalista ‒ ja saa vastakin.

Nylénille myönnettyä valtion kirjallisuuspalkintoa Tontti ei alkuunkaan siedä, hänen mielestään esseistikollega ei edes ole oikea kirjailija vaan pelkkä mielipidekirjoittelija. Tontin mielipide ei tosin nauti yleistä suosiota, ovathan Nylénin jo aiemminkin palkitut esseekirjat myyneet useita painoksia ja saaneet ylistäviä arvosteluja. Tontti uskaltaa panna haisevan vastalauseensa, taistella tuulimyllyjä vastaan.

Kirjailijana esseisti toki tietää, ei voi olla tietämättä, että kirjallisuuspiirit, lautakunnat ja palkintoraadit koostuvat lähes kokonaisuudessaan niin sanotusta edistysmielisestä kansanosasta, joka arvostaa nimenomaan Nylénin ja Linkolan kaltaisia hyvällä asialla olevia vastarannan kiiskiä, ikuisia ärripurreja, hyvinvointiinsa tukehtuvan pinnallisen nykyihmisen synkkäkulmaisia ruoskijoita. Näin asia on, sille ei voi mitään. Siksi sen kannattaa antaa olla. Antaa heidän palkita, antaa heidän arvostaa.

Viimeiset taistot

Esseisti analysoi varsin onnistuneesti historian syntejä, vaikkapa hurmahenkistä taistolaisuutta, mutta toisaalta hän kaivelee menneitä hieman liikaakin, lainailee kolmekymmentä vuotta vanhoja kirjoituksia vihreiltä, jotka jo aikoja sitten ovat kääntäneet takkinsa. Tunkioiden ja roskakorien tonkimisessa haiskahtaa epäoikeudenmukaisuus: ihminen muuttuu, viisastuu, kuten esseisti itsekin toteaa. Se, että vihreät ovat joskus olleet EU-vastaisia ja muistuttavat siinä nykyisiä perussuomalaisia, on toki ironista ja hauskaa, mutta sellaista inhimillinen puuhastelu usein on. Monen mielipide jalostuu, kun todellisuus koskettaa.

Vähemmistökommunismi, taistolaisuus, on totisesti mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmiö, ja onhan sillä yksilöpsykologinenkin ulottuvuutensa, kuten kaikilla joukkoliikkeillä. Tontti keskittyy lähinnä parjaamiseen ja purevaan satiiriin, hän ei halua ymmärtää myöskään taistolaisten motiiveja, saati sitä, ettei moni heistä edes halua katua aiempaa idealismiaan. Tämä on kuitenkin idealistille ja varsinkin totalitaristille tyypillistä: hän ei halua pyydellä virheitään anteeksi, romanttinen elämänkäsitys on hänelle pikemminkin ylpeyden aihe, suorastaan sankaruutta. Monen kohdalla kyse on luonteesta.

Kun ikuinen idealisti tekee luonnollisen siirtymän taistolaisista vihreisiin, hän vain siirtää proletariaatin kurjistumisen luontokatoon, siis korvaa virheelliseksi osoitetun kurjistumisteorian uudella teorialla, niin sanotulla maailmantuhomyytillä. Sen puolesta on sentään jo näyttöäkin, joten pääpiru kapitalismin kivittäminen sujuu nyt luontevammin ja uskottavammin.

On helppo tunnistaa idealistinen, pessimistis-romanttinen maailmantuska ja sen nostattama lopunaikojen ahdistus niin taistolaisen kuin vihreänkin poliittisessa toiminnassa. Tämän Tontti psykodynaamisen terapian tuntijana hienosti oivaltaa, toiston pakon, ikuisen paluun. Vihreä aktivismi on sikäli taistolaistakin väkevämpää, että siinä totisesti on jo kyse viimeisestä taistosta, maailmanlopusta. Tämä selittää myös liikehdinnän yksipiippuisen luonteen, muun muassa ankaran ilmastokiihkoilun, pakokauhun, jota Tontti aiheesta arvostelee.

Arvoliberalismi, toisin sanoen kaikkien ihmisten pakottaminen nielemään vihreät arvot ja käytännöt, on luonnollinen seuraus pikajunan vauhtia lähestyvän maailmantuhon maalailusta. On oltava hyvä ihminen, todella hyvä, jotta voi olla samaan aikaan liberaali ja pakottaa kaikki maailman syntiset tottelemaan itseään. Tämä asenne oli myös taistolaisuuden taustalla. Vähemmistökommunistit olivat aikansa arvoliberaaleja, hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä.

Perusliberaali on kaiken mitta

Jos alustava määritelmäyritys sallitaan, Tontin voidaan katsoa edustavan eräänlaista perusliberalismia, jossa ihmisten arvostuksia ja toimintaa arvioitaessa lähtöoletuksena on aina oma minä, siis kuvitelma siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat oletusarvoisesti samanlaisia perusliberaaleja, jos vain olosuhteet vakioidaan. Länsimaisia perusliberaaleja yli puoluerajojen yhdistää varmuus siitä, että juuri he ovat hyviä, normaaleja, oikeassa, ihmisyyden oletusasetus. Tässä he muistuttavat vihreitä ja taistolaisia enemmän kuin haluavat itselleen myöntää.

Perusliberaali ottaa annettuna, että kun vieras, vaikkapa hyvin vanhoillinen muslimi, muuttaa länteen, vapauteen, hänestäkin kuoriutuu heti tai pienen kotouttamisen jälkeen, aivojen ja silmien avauduttua, humaani ja valistunut perusliberaali, joka kritisoi ankarasti populismia, etnonationalismia, kansallisuuskäsitettä, kristinuskoa ja vankkaa, perinteikästä isänmaallisuutta. Tämä on kohtalokas harhakuvitelma, Friedrich Hayekia lainataksemme. Kyseinen ajatteluvääristymä, perusteeton toive, on hyvin pitkälti monen nykyongelman juurisyy.

Kun vanhoilliselle yksilölle suodaan vapaus valita ja olla mitä haluaa, hän valitsee lähes poikkeuksetta esivanhempiensa uskon ja tavat, Koraanin ja sharian, niissä pysyttäytymisen, ei maallistuneen lännen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Moni käyttää vapauttaan perheen, suvun ja klaanin jäsenten pakottamiseen perinteisten arvojen ankaraan noudattamiseen. Tilastot ja uutiset kertovat, että juuri näin se menee. Joskus myös jo maallistunut, lännessä syntynyt toisen tai kolmannen polven muslimi, eksynyt, juureton, ahdistunut, löytää isiensä uskon, palaa siihen, ja radikalisoituu. Näin hän käyttää vapauttaan valita.

Ihmisotus on monisärmäinen ja usein jääräpäinen, pysyttelee opitussa ja koetussa, ei yleensä pahemmin kyseenalaista sitä, mikä on vuosisatojen ellei -tuhansien saatossa omassa yhteisössä hyväksi tahi peräti pakolliseksi havaittu. Sosiaalisena eläimenä ihminen on myös valitettavan altis ryhmäpaineelle ja mukautumiselle. Siksi niin harva muslimi on länsimainen perusliberaali eikä sellaiseksi koskaan tule. Ei kunnon muslimi hyväksy koskaan sitä, että joku piirtää pilakuvan profeetasta tai julistaa, että Allah on taruolento. Hän ei myöskään hyväksy naisten, seksuaalivähemmistöjen eikä uskonnottomien oikeuksia ja vapauksia. Hurskas muslimi ei välitä siitä, mitä kirjailijoiden sananvapausjärjestö tai länsimainen perusliberaali asiasta sanoo.

Terapiaa ja fukuyamalaista optimismia kaikille kansoille

Analyytikon sohvalta tai nojatuolista oppia ammennettuaan Tontti näkee niin radikaalimmin kuin konservatiivisemmin ajattelevat ihmiset ja heidän ideologiansa sekä toimintansa jonkinlaisena patologiana. Hän ehdottaa kokonaisten ihmisryhmien ja sukupolvien pitkäkestoista psykoterapiaa toiston pakon ja lapsuuden traumojen parantamiseksi. Tällainen piilonormatiivisuus on yleistä ja jopa vaarallista, mutta sitä Tontti ei ole tullut ajatelleeksi.

Psykopolitiikkaa ja psykokulttuuria on ansiokkaasti jo vuosia sitten ruotinut Janne Kivivuori merkittävässä kolmiosaisessa teossarjassaan, jota onneksi vielä löytyy antikvariaateista ja kirjastoista. Vitsaus riivaa erityisesti psykodynaamisesti orientoituneita teoreetikoita, jotka haluavat soveltaa lempilastaan koko yhteiskuntaan, Freudin esikuvan opastamana. Kivivuori esittää painavia perusteluja kaiken mahdollisen psykologisoimista vastaan.

Jo Erich Fromm ja hänen aatetoverinsa Frankfurtin koulukunnassa sovelsivat marxilais-freudilaisia oppeja yhteiskuntiin, humanistien riemuksi, empiristien ja differentiaalipsykologien riesaksi. Autoritaariset persoonallisuudet, fasismin massapsykologiat ynnä muut muka todistavat, että sairas yhteiskunta sairastuttaa terveen, normaalin yksilön, varsinkin kapitalistinen ja oikeistokonservatiivinen yhteiskunta, tietenkin, radikaalista oikeistosta puhumattakaan.

Ihmisessä on pakko olla jotain pahasti vialla, jos hän hurahtaa vääriin oppeihin ja on asioista väärää mieltä. Näin marxilais-freudilaiset humanistipsykologit oikeasti ajattelevat ja tarjoavat omia oppejaan sairaan parantamiseksi. He itse eivät tietenkään ole hurahtaneet yhtään mihinkään, vääristä opeista puhumattakaan. He pitävät omaa marxilais-freudilaista elämänkatsomustaan kaiken mittana ja arvioivat jopa luonnontieteitä sen pohjalta. Jos tiede ja elämänkatsomus joutuvat ristiriitaan, tiede saa väistyä.

Tontti ei ole tyylipuhdas humanistinen psykologi vaan sellaisen moderni sovellus, fukuyamalainen optimisti, jos pieni luokitteluyritys jälleen sallitaan. Hän ei usko kansoihin, rotuihin, etnisyyteen, ei liioin heimoihin eikä kansakuntiin. Ne semmoiset ovat saatanasta.

Olemme kaikki Afrikasta, olemme kaikki yhtä ja samaa, tulemme keskenämme toimeen, taloutemme ja kulttuurimme kasvaa ja kehittyy, jos ja kun vain totumme siihen, että kaikki maailman valtiot hitaasti tai vähän nopeamminkin muuttuvat monikulttuurisiksi liberaalidemokratioiksi, ihantoloiksi, historiallisen kehityksen päätepisteiksi (kuten Francis Fukuyama itse on huomauttanut, hänen tunnetuimman teoksensa nimi tarkoittaa nimenomaan tätä, ei historian loppua). Tämä todistaa perusliberaalille fukuyamalaiselle optimistille, että maahanmuuttokriittisyys ja etnonationalismi, tai kansallismielisyys ylipäätään, eivät voi olla tolkullisia maailmankatsomuksia vaan anomalioita, patologioita. Ihmisten pitää vain oivaltaa, että näin asia on, että he ovat erehtyneet, väärässä, terapian tarpeessa.

Myös EU-komissiossa ja parlamentissa istua jököttää näin ajatteleva veikeä joukko päättäjiä. Tosin valtaapitävätkin ovat vähitellen alkaneet huomata, etteivät EU-kriitikot sentään aivan joka asiassa täysin metsässä ole, seuraileehan unionin poliittinen kehitys tosinaan polkuja, joita niin sanotut populistipuolueet ovat jo vuosikymmeniä talloneet. Viime aikoina jopa fukuyamalaiset optimistit ja Fukuyama itse ovat alkaneet osoittaa heräämisen merkkejä.

Uskoa ja toivoa sopii, että jokusen vuoden sisällä ainakin rohkeimmat perusliberaalit fukuyamalaiset optimistit uskaltavat jo myöntää, kuten edesmennyt akateemikkomme Leena Palotie ja edelleen vastaavaa geenitutkimusta muun muassa FinnGen-hankkeessa tekevä Aarno Palotie, että suomalaisilla on ainutlaatuinen perimä maailman kansojen joukossa, että suomalaisia ihan oikeasti on. Niin vain tämä katajainen kansanperimä ulottuu nykyisen Suomen alueella sukupolvien taakse ja hyödyttää tieteellistä ja lääketieteellistä tutkimusta vuodesta toiseen.

Mitä tulee Tontin näkemyksiin kansoista ja niiden rakkaista kotikonnuista, hän ei siinäkään tapauksessa halua analysoida saati ymmärtää. Ihminen, joka kokee elämäntapansa ja kotinsa uhatuksi, mainion mantunsa ja kulttuurinsa, esivanhempiensa raivaaman ja rakentaman isänmaan, ja joka haluaa turvata itsenäisen ja vapaan olemassaolon myös tuleville polville, voi paineen kasvaessa, vaihtoehtojen puutteessa, hyvinkin alkaa äänestää perussuomalaisia tai vastaavia puolueita toisissa maissa. Sellainen ihminen on, eikä se ole patologista vaan inhimillistä.

On totta, että Tontin aiheestakin kurittama radikaali etnonationalismi on äärimmäinen muoto mainittua oman elämäntavan, kulttuurin ja kotipaikan rakkautta. Useimmiten ihmisyksilö haluaa tuntea juurensa ja vaalia omaa maataan sekä kulttuuriperintöään, puolustaa valtionsa rajoja ja itsenäisyyttä, ja ennen muuta päättää itse, millaiseksi ja miten omaa isänmaata ja kulttuuria pitää kehittää.

Jo YK:n peruskirjassa kansoille ja kansallisvaltioille perätään itsemääräämisoikeutta, eikä koko järjestöä voisi edes olla, ellei kansoja ja kansallisvaltioita olisi. Olemattomat kansakunnat eivät voi yhdistyä. Näin ollen niitä on, kuten kaikki hyvin tietävät. Suurin osa kansoista on asunut pitkään, sukupolvia, samalla maantieteellisellä alueella, kotimaassaan. Kansa, geneettinen klusteri, on luonnollinen yksikkö, pitkän kehityksen tulos, ja useimmiten kansat haluavat puolustaa olemassaoloaan, itsenäisyyttään ja kansallisvaltionsa rajoja. Poikkeuksiakin on, valtioita kuten Yhdysvallat ja Sveitsi, tai melkein kaikki nykyiset länsimaat, joissa asuu ja sekoittuu monia kansoja, mutta pääsääntö pätee. Tämän huomaa parhaillaan vaikkapa Ukrainassa, jossa kansa taistelee raivokkaasti olemassaolonsa puolesta eikä kirjoittele esseissä, että niin valloittaja kuin puolustajakin ovat alkujaan Afrikasta.

Myös etelänaapurissamme Virossa ymmärretään kansallisen itsemääräämisoikeuden ja olemassaolon päälle, sattuneesta syystä. Stalinin kyyditykset ja venäläistämispolitiikka ovat jääneet virolaisten ylisukupolviseen muistiin ja suojelevat heitä vastakin samanlaisilta pyrkimyksiltä. Pääministeri Kaja Kallas on malliesimerkki nykyaikaisesta eurooppalaisesta johtajasta, joka ymmärtää täysin kansan ja kansallisvaltion merkityksen yksilönvapauksille ja ihmisoikeuksille. Viro on hoitanut asiansa niin hyvin, että muuan tunnettu suomalainen putinistidosentti on jo vuosia kutsunut sitä fasistiseksi apartheid-valtioksi. Tämä, jos mikä, on varma todiste siitä, että virolaiset ovat isänmaallisia ja hyviä eurooppalaisia. Katsantotavat täydentävät toisiaan, kuten Suomen taiteen kultakauden suurimmilla nimillä ja Carl Gustaf Emil Mannerheimilla.

Tontti on oikeassa siinäkin, että etnonationalismi on kollektivismia, mutta kollektivismiinkin sisältyy aina jonkinlainen vapauden ihanne. Etnonationalismissa se lienee kollektiivinen ideaali kansallisesta vapaudesta ja oikeudesta päättää itse omasta kohtalostaan. Se, että siihen liittyy utooppinen ajatus puhtaasta kansasta tai rodusta, kertoo lähinnä siitä, ettei historiasta ole opittu juuri mitään. Marxilaisilla on oma vapauden ihanteensa, täydellinen riippumattomuus omistajaluokan, porvarien, ikeestä. Marxilaiselle vapaus ei ole orjuutta, vaikka siihen se sosialistisessa valtiossa käytännössä johtaa. Hänkään ei ole oppinut historiasta saati kansantaloustieteestä juuri mitään.

Heimot, identiteetit ja ryhmäkunnat kuuluvat ihmisluontoon, yksilö hakeutuu useimmiten kaltaistensa pariin. Samanmieliset muodostavat kuppikuntia, yhdistyksiä, puolueita ja uskontoja omaa asiaansa ajaakseen. Yhdessä he ovat vahvempia, kaikelle tälle löytyy selitys evoluutiosta. Kääntöpuolena ihmislajin sosiaalisuudelle on spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmiin, ja siitä johtuva jatkuva nahistelu, pahimmillaan sota.

Tontti on harvinaisen oikeassa siinä, että ihmisiä tulee lain edessä kohdella yksilöinä, yhdenvertaisina, riippumatta siitä, mihin ryhmään tai ryhmiin heidän voidaan katsoa kuuluvan. Toisaalta harva ihminen jaksaa olla yksilö, olla välittämättä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ja vain rohkeimmat uskaltavat sanoa suoraan sen, minkä tietävät todeksi, jos se poikkeaa viiteryhmän yleisestä mielipiteestä.

Kun esseisti kirjoittaa, että ihmiset luokittelevat toisiaan yhden ominaisuuden perusteella, hän itsekin tekee samaa esseissään. Ihmisen on vaikeaa, usein mahdotonta, kohdella toista pelkästään yksilönä. Hän kuuluu vääjäämättä johonkin ryhmään, useampaankin. Sen pohjalta hän hahmottaa todellisuuden ja luokittelee havaintonsa kategorioihin. Arvot ja käsitykset esiintyvät useimmiten ryppäinä, joten yhden mielipiteen perusteella voi melko luotettavasti ennustaa yksilön muitakin näkemyksiä. Näin liitot, yhdistykset ja puolueet muodostuvat: ne ovat yleistyksiä ja arvoryppäitä. Kunnon puolueihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan siitä, että hän ottaa koko paketin kerralla ja korostaa oikeaoppisuuttaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmistä pitäisi kohdella yksilönä, mutta se selittää, miksi se on joskus vaikeaa.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt, muiden muassa, on kansantajuisissa kirjoissaan esittänyt mielenkiintoisia teorioita oikeamielisten ja tekohurskaiden ihmisten ryhmädynamiikasta ja moraali-intuitioista. Haidt pyrkii ymmärtämään ja tutkimaan ihmistä, ei leimaamaan, syyllistämään saati ylenkatsomaan. Hänen teoksistaan löytyy aidosti polarisaatiota purkavia ja moniarvoisuutta edistäviä ajatuksia, tieteellisten havaintojen ohella. Ne auttavat myös yksilötasolla, ymmärtämään, suvaitsemaan, hyväksymään, analysoimaan.

Tolkullinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että kehitys kulkee pirstaleisuudesta pluralismiin. Olemme erilaisia ja lähtökohtaisesti eri mieltä asioista, meillä on toisistaan poikkeavia arvostuksia ja perinteitä. Siksi meidän pitää oppia elämään moniarvoisuuden kanssa, ottamaan se annettuna. Aina on ollut ja tulee olemaan radikaaleja, fundamentalisteja, utopisteja, totalitaristeja, liberaaleja ja konservatiiveja, niin pienten kuin suurtenkin yhteisöjen sisällä. On vain siedettävä jonkin verran ääriajatteluja ja kanavoitava kokonaisuus parlamentaariseen prosessiin, joka mahdollistaa äärimmäisyyksien kesyttämisen, rauhanomaisen rinnakkaiselon ja ristiriitojen sovittamisen väkivallattomasti. Tosin tälläkin on rajansa, jotka näyttäisivät jo lännessä tulevan vastaan. Järjestelmä ei kestä liian kovaa painetta, kuten Tonttikin terävästi havainnoi erityisesti Yhdysvaltoihin liittyen. Tolkun moniarvoisuus alkaa siellä olla jo peräti harvinaista.

Tujaus huntingtonilaista pessimismiä ‒ tai realismia ‒ tekee fukuyamalaiselle optimistille terää, jos ja kun odotukset ihmisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja monikulttuurisuuden väistämättömästä rikkaudesta eivät vastaa todellisuutta vaan polttopullot ja kivet lentävät, aseet puhuvat ja pommit räjähtelevät. Kuten Samuel Huntington on vakuuttavasti argumentoinut, kylmän sodan jälkeen sivilisaatiot ovat törmänneet yhteen, nyt myös kansakuntien ja valtioiden sisällä. Kaiken lisäksi elämme parhaillaan jääkylmän sodan uutta nousua, johon sisältyy myös Venäjän harjoittama oikea valloitussota Ukrainassa.

Edellä mainitusta kehityksestä jo huomaa, että liberaali demokratia on uhanalainen, hauras luomus, instituutio, joka vaatii jatkuvaa suojelua ja jäntevöittämistä, toisin sanoen tervettä perustuslaillista konservatismia, selvitäkseen maailman myrskytuulista, vallan keskittämisestä ja roistovaltioiden sotahulluista johtajista. EU ei ole hyvä tahi paha, sekin on instituutio, jota voi kehittää avoimempaan ja liberaalimpaan suuntaan, jos jäsenvaltioiden kansat niin haluavat. Jos taas komissio ja parlamentti haluavat viedä unionia toiseen suuntaan, kansalaisten tahdon yli, EU tulee vähitellen rapistumaan ja kenties lopulta hajoamaan osiin.

Onneksi ehdimme Natoon ja kun turvallisuuspuoli on nyt varmistettu, unionia sopisi jo lähitulevaisuudessa alkaa nopeasti kehittää vapaakauppa-alueena ja poliittisena vastapainona roisto- ja mafiavaltioille. Kiitos Venäjän, unioni onkin jo hieman alkanut ryhdistäytyä, muttei läheskään riittävästi. Erityisen tärkeää olisi mitä pikimmin saada maahanmuuttopolitiikkaan järkeä koko unionin tasolla.

Tontti on oikeassa erityisesti silloin, kun hän peräänkuuluttaa asiallista, maltillista ja tasapuolista keskustelua arvoristiriitojen ja ongelmien selvittämiseksi. Tämä nimenomaan on länsimaisen, alati uhanalaisen liberaalin demokratian ja vapaan yhteiskunnan elinehto. Tosin vielä tärkeämpää on viisas politiikka, kurssin kääntäminen, kun se vielä on mahdollista.

Minne menet, hyvä Eurooppa?

On esitettävä koskenniemeläinen kysymys, perättävä vastauksia. Yhteen kysymykseen on monta vastausta.

Tontti ei perusliberaalina näe EU:ssa oikeastaan mitään kritisoitavaa, päinvastoin. Tekijä vaikuttaa suorastaan ihailevan unionia, melkein varauksetta. Epäileväisempi asenne vallan keskittämiseen ja ylikansalliseen päätöksentekoon olisi paikallaan. Kaikki, mikä EU:sta tulee, ei välttämättä ole hyvää. Kauniit sanat ja ylevät julistukset eivät riitä, kun unioni polkee jo omiakin sääntöjään kaiken maailman ennallistamisilla ja elvytyksillä.

Esseisti sivaltelee sivuillaan toistuvasti punavihreitä niin energia- kuin ilmastopolitiikasta, mainitsematta kertaakaan, että koko vihreä siirtymä ja kaasuputkihullutus on peräisin EU:n kovasta ytimestä. Saksa on näyttänyt huonoa esimerkkiä lähes kaikessa jo pitkään, ei historia ole tässä suhteessa miksikään viimeisten sadan vuoden aikana muuttunut. Kun sähkön ja ruoan hinta tätä kirjoitettaessa koko ajan kipuaa, sormi osoittaa väistämättä EU:n suuntaan. Sylttytehtaalta se järkiköyhin politiikka on aina peräisin, idealistien, konsulttien, pyrkyreiden ja nousukkaiden puuhapajoista. On myös huomioitava, että vihreät jos ketkä osaavat taidolla hyödyntää ylikansallista päätöksentekoa tavoitteidensa ajamisessa.

Vastaava unohdus riivaa Tontin asiantuntemuksen ydinaluetta. Vaikka hän erinomaisen ansiokkaasti ja johdonmukaisesti puolustaa mahdollisimman laajaa sananvapautta ja arvostelee vihapuheintoilua, hän ei tuo missään vaiheessa ilmi, että aloite tai peräti ponteva vaatimus tiukemmista vihapuhelaeista tulee nimenomaan EU:sta. Se vaatii jäsenmailtaan, myös Suomelta, yhä tiukempia toimenpiteitä vihapuheen kitkemiseksi, mutta esseisti suomii vain kotimaisia keuhkoajia. Toki hekin kritiikkinsä ovat moninkertaisesti ansainneet, mutta päättömyyden pääkallopaikkaakin olisi hyvä toisinaan osoitella.

Komission aloite EU-rikoslistan laajentamiseksi vihapuheeseen ja viharikoksiin (EU-valmistelu) valmistui 9.12.2021. Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on ollut innolla ajamassa vihapuhelakeja ja kertoo tomerassa tiedotteessaan, että ”meillä pitää olla nollatoleranssi kaikkeen vihapuheeseen, ja sosiaalisen median alustojen täytyy toimia tehokkaammin kaiken vihapuheen poistamisessa”. EU:n digitaalisia palveluja koskeva lainsäädäntö tähtää samaan ja tarkoituksena olisi muun muassa värvätä ”luotettuja ilmiantajia” alustojen sisältöä valvomaan. Hieman orwellilaiselta kalskahtaa, eikö vain?

Kuten huomaamme, EU on merkittävä osa-, ellei peräti pääsyyllinen Tontin ruoskimaan kansallismielisyyden ja nurkkakuntaisuuden nousuun. Kyse on terveestä vastareaktiosta: kun lainsäädäntö alkaa yhä nopeammin karata omista käsistä ja ylikansallinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toistuvasti ylittää kansalliset päätökset, ei ihme, että osa kansalaisista alkaa kapinoida.

Muistamme vielä hyvin Bobrikovin ja routavuodet Suomessa, monelle EU ja sen instituutiot ovat jo alkaneet muistuttaa tästä menneisyytemme avainkokemuksesta keisarillisen Venäjän ikeen alla. Tontin mielestä kapinointi suurta ja mahtavaa vastaan voi tosin olla ylisukupolvinen trauma ja nykyinen suomenmielisyys toiston pakkoa. Monen muun mielestä se on itsenäisyyden ja kansallisen olemassaolon jatkumisen tae, osa tervettä kansallista itsesuojeluvaistoa, varsinkin kun itsenäisyyttämme nakerretaan avoimesti myös Suomen hallituksen ja eduskunnan sisältä. Läheisyysperiaate on sekin kauniita sanoja paperilla, ei muuta. Tosipaikan tullen isot vievät ja pienet vikisevät.

Tontti käsittelee myös Brexitiä kovin yksisilmäisesti ja vihjailee vahvasti Venäjän suuntaan. Totta on, että informaatiovaikuttaminen näytteli Brexitissä sivuroolia, mutta tärkeämpiäkin syitä eron taustalta löytyy. Epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ja vallan keskittäminen EU:ssa ovat näistä merkittävimmät. Ylipäätään kansallismielisyyden ja maahanmuuttokritiikin nousu liittyy vahvasti EU:n syvenevään integraatiokehitykseen, tästä löytyy tutkimustietoa Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin teoksesta National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican Books/Penguin, 2018).

Valitettavasti esseisti ei viittaa mainittujen tutkijoiden löydöksiin, siksi hän ei myöskään kansallismielisyyden kritiikissään osu maaliin, ei lähellekään. Teos paljastaa yllättäviä seikkoja kansallisen populismin suosiosta ja tarjoilee Francis Fukuyamaa uskottavampia ratkaisuehdotuksia liikehdinnän taustalla oleviin ongelmiin.

Jos kukaan muu ei halua tarttua härkää sarvista, ei kannata ihmetellä, jos nationalistisesti suuntautuneet puolueet ja Silvio Berlusconin tai Donald Trumpin kaltaiset rahvaanomaiset valkohammasmediamiljardöörit korjaavat potin. Viimeksi kansalliskonservatiivinen vaalivoitto toteutui Ruotsissa ja Italiassa. Tanskassa sosiaalidemokraatit eivät käytännössä eroa perussuomalaisista, siellä silmät epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksille ovat nopeasti auenneet.

Moni huolestunut äänestää niitä puolueita, jotka lupaavat tarttua toimeen ja ratkaista ongelmat. Kansan syvien rivien ääni perustuu aitoihin epäkohtiin, joita ei enää pitkiin aikoihin missään maassa ole uskottavasti voitu lakaista maton alle. Tämän ja paljon muutakin tärkeää oppii viimeistään perehtymällä Eatwellin ja Goodwinin teokseen.

Tontti voisi kenties seuraavaan esseekokoelmaansa harkita joitakin tarkasteluja, joissa  maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden aiheuttamia alati paisuvia ongelmia törmäytettäisiin EU:n kehitykseen, joustavuuteen ja sitkeyteen. Kuinka kauan järjestelmä pysyy pystyssä murtumatta? Monen mielestä juuri tämä on koko Euroopan kohtalonkysymys, Venäjää ollenkaan vähättelemättä.

Tontin parjaama huoli, Euroopan väestöpohjan nopea ja radikaali muutos, ei ole äärioikeiston salaliittoteoria vaan fakta, löytyyhän tieto kuntien ja valtioiden virallista tilastoista ja se on näkynyt toistuvasti uutisissakin.

Esimerkiksi ennusteen mukaan vuonna 2050 Espoossa on jo vähintään 400 000 asukasta, joista suurin osa tulee muualta kuin Suomesta. Asukkaita on tällä hetkellä noin 300 000. Vuonna 2018 Espoon väestö kasvoi 5000 hengellä, joista 4000 oli vieraskielisiä. Syksyllä 2019 joka neljäs koulunsa aloittanut lapsi oli vieraskielinen. Vieraskielisten määrä Espoossa kymmenkertaistuu kolmessakymmenessä vuodessa. Kaupungissa asuu vuonna 2053 enemmän vieraskielisiä kuin suomenkielisiä. Siihen on enää kolmekymmentä vuotta.

Kuntaliiton verkkosivujen mukaan vieraskielisen väestön määrä Suomessa yli kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä, maahanmuuton pysyessä vähintään nykyisellä tasolla. Artikkelista voimme lukea, että ”kasvua selittävät etenkin muuttovoitto ulkomailta sekä vieraskielisen väestön nuori ikärakenne.”

Mitä tulee Helsinkiin, paikallislehden päätoimittaja Karri Kannala kertoi pääkirjoituksessaan hiljattain viralliset luvut, jotka eivät alkuunkaan tue Tontin teesejä (Helsingin Uutiset, 26.10.2022):

”Helsingissä on kouluja, joissa selvästi yli puolet oppilaista on vieraskielisiä, eli puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Keinutien ala-asteella Kontulassa vieraskielisiä on 59 prosenttia oppilaista, Vesalan peruskoulussa 58 %, Merilahden peruskoulussa Vuosaaressa prosenttiluku on 55 ja Itäkeskuksen peruskoulussa 54. Luvut ovat peräisin Opetushallituksen tietokannasta.”

Itä-Helsingin ohella muillakin alueilla näkyy sama kehitys:

”Itäisen Helsingin ulkopuolelta eniten vieraskielisiä on Maatullin peruskoulussa Tapulikaupungissa 46 %, Jakomäessä Kankarepuiston peruskoulussa 45 %, ja Pihkapuiston ala-asteella Malminkartanossa 42 %.”

Kyse ei siis ole äärioikeiston salaliittoteoriasta vaan tosiasiasta, joka vaikuttaa suomen kieleen, suomalaiseen kulttuuriin, koulutusjärjestelmään, Pisa-tuloksiin, terveydenhuoltoon, työllisyyteen, valtion ja kuntien talouteen, ja koko poliittiseen päätöksentekoon alati painavammalla poljennolla. Tilastojen perusteella kehitys on lähes poikkeuksetta miinusmerkkistä, kuten kielitaidon ja koulutuksen rapautuminen, jengiytyminen, rikollisuus, alueellinen eriarvoistuminen, heikko työllistyminen ja kasvavat sosiaalimenot osoittavat.

Soi sana angloamerikkalainen

Tontin esseekokoelma kärsii myös eräästä aikamme vitsauksesta, huolimattomasta oikoluvusta. Nykyään kirjat valitettavan usein muistuttavat kiivastahtista internet-kirjoittelua, jossa kieliasuun ja oikeinkirjoitukseen ei ehditä kiinnittää huomiota. Tontti ei sentään ole kovin pahasti kiireessä hutiloinut, mutta yksi räikeä laiminlyönti pitää mainita.

Heti johdanto-osiossa, tahattoman ironisesti, ”tiedostamattoman vanhan uusintamisen” ja ”ylisukupolvisten traumojen toiston” yhteydessä, tekijä tulee lausuneeksi (10): ”Miten kirjailijat hahmottivat Euroopan unionin esikuvan Itävallan monikulttuurisen keisarikunnan keisarikunnan hajoamisen ja voisiko siitä ottaa oppia Euroopan nykyongelmissa?”

Keisarikunnan toiston jälkeen tekijä vielä kysyy, ovatko kirjailijat 2000-luvulla vaienneet vai eikö heitä enää osata kuunnella. Hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa tässä nimenomaisessa yhteydessä, että häntä ainakin pitäisi kuunnella. Teokseen on jäänyt sen verran toistoa, että ainakin siihen kiinnittää tahtomattaan huomiota.

Ironista on myös, kenties jälleen tahattomasti, kun edellä mainitussa yhteydessä tekijä pohtii maailman menoa seuraavasti: ”Kirjailija kysyy, onko sillä [kirjallisuudella] enää sijaa maailmassa, jossa oman totuuden huutaminen ja heimoistuminen ovat lähtökohtia. Kuunteleeko kukaan kirjallisuuden kuiskausta?” Tontin oma sanomisen tapa, kuten todettua, ei useimmiten kuiski vaan ottaa osaa aikalaishulluuden meteliin ja räiskimiseen riemurinnoin.

Tekstistä uupuvat kokonaan uusien vieraskielisten muotitermien suomenkieliset vastineet. Niiden tilalla on jopa afroamerikkalaisesta puheenparresta väännettyjä karmeita sanakäppyröitä, jotka tosin ovat jo vallanneet yleiskielenkin ja kummittelevat niin uutisissa kuin kansan suussakin. Tästä on aiheellisesti muun muassa Janne Saarikivi varoitellut, eihän suomenkielinen kirjailija voi englanniksi kirjoittaa, vai voiko? Tontilla on myös pari kokonaisen kappaleen mittaista englanninkielistä lainausta, joita hän ei ole vaivautunut suomentamaan. Tämäkin on tyylirike ja erittäin huono tapa.

Termien suomenkielisiä vastineita ei ole vaikea keksiä. Tontin sinänsä varsin ansiokkaasti ruotimia yhteiskunnallisia ilmiöitä voi kutsua vaikkapa tiedostavaksi uusherännäisyydeksi, henkilöiden poliittiseksi savustamiseksi viroistaan ja asemistaan ja sovittujen esiintymistilaisuuksien perumiseksi. Suomen kieltä arvostavaa lukijaa jotakuinkin närkästyttää, kun tekstissä tulee jatkuvasti vastaan suoraan englannista väännettyjä, ei käännettyjä, uudissanoja, jotka vieläpä taipuvat äärimmäisen kankeasti kotimaisella. Se ei ole hyvää suomea eikä hyväksi Suomelle.

Olisi toivottavaa, että pientä, uhanalaista kieltämme vaalittaisiin, kun siihen vielä on mahdollisuus. Kirjailijoiden jos keiden luulisi tämän ymmärtävän. He elävät ja hengittävät kieltä, ilman sitä heitä ei olisi olemassakaan, suomalaisia kirjailijoita. Toisaalta, kuten edellä on käynyt ilmi, Tontti ei välttämättä edes usko suomalaisuuteen, suomalaisiin, Suomen kansaan. Oma perinne sulautuu helposti suurempaan ja mahtavampaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää, joskaan ei välttämättä toivottua saati tahdottua. Osana Euroopan kansoja piskuinen Suomi on ollut poikkeuksellisen sitkeä ja omapäinen, ja luonut omintakeista kulttuuria aina näihin päiviin asti. Olisi hienoa, jos se tekisi niin vastaisuudessakin.

Lopuksi on vielä muistutettava esseistiä hänen omasta oivalluksestaan (57): ”Kun maailma hukkuu huutoon, hienovarainen kuiskaaminen voi lopultakin olla tehokkain sanomisen tapa.” Tämän viisaan ohjeen siivittämänä on hyvä kohdistaa katse uusiin kuiluihin ja taivaltaa pää pystyssä kohti tulevia taistoja.

”Kaikki, mikä on syvää, rakastaa naamiota”

 

Esseearvio Tarmo Kunnaksen teoksesta Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books, 2022)
 
Elämme aikaa, jolloin geopoliittiset mannerlaatat ovat taas liikkeessä ja valtioiden sekä ihmisten ulkoisia ja sisäisiä rajoja yritetään väkisin vetää uudestaan. Suuri politiikka on tehnyt ikuisen paluun historian valokeilaan ja kuten aina, tehnyt sen ryminällä, kauhulla, sodalla ja hävityksellä. Eripura, leimakirveet ja kaunamieli kukoistavat, kansat jakaantuvat ja jakavat toisensa vuohiin ja lampaisiin, niin kansojen sisällä kuin välilläkin. Jos joku ajattelija filosofian historiassa on nähnyt kaiken tämän ennalta, se on Friedrich Nietzsche, sodan, päihtymyksen, nihilismin ja dekadenssin profeetta, suuri yksinäinen.

Professori Tarmo Kunnas on arvostettu Nietzsche-tuntija, joka on tutkinut filosofin ajattelua jo puolen vuosisadan ajan. Nyt hän on julkaissut jo toisen Nietzsche-monografian suomeksi. Aiempi, Nietzsche ‒ Zarathustran varjo (Delfiinikirjat, Otava), ilmestyi vuonna 1981. Se on edelleen erinomainen johdatus saksalaisfilosofin ajatteluun. Uusi teos Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään täydentää sitä, syventää ja laajentaa analyysia, menee luihin ja ytimiin. Kuten kirjan alkusanoista käy ilmi, Kunnas on julkaissut myös muilla kielillä huomattavan määrän Nietzsche-tutkimusta.

Uunituoreen tarkastelun nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Nietzscheä tuntevat olettavat herkästi alaotsikosta, että tekijä käsittelee filosofin ajattelua vain siinä mainittujen teosten väliseltä ajalta. Metaforinen ilmaus antaa väärän kuvan: Kunnas kartoittaa Nietzschen filosofian kehitystä kattavasti, varhaistutkielmista aina viimeisiin muistiinpanoihin. Tekijä on myös osittain itse kääntänyt otteita tai muokannut aiempia käännöksiä Nietzschen teoksista, joista osa on valitettavasti edelleen suomentamatta.

Kunnaksen esitys ei ole kronologinen vaan aihekohtainen ja kirjan alkuun on lisäksi sijoitettu lyhyt, johdantomainen elämäkerrallinen katsaus. Temaattinen lähestymistapa aiheuttaa jonkin verran toistoa, jonka olisi helposti saanut karsittua tarkemmalla toimitustyöllä. Esitystapa on myös poukkoileva, hieman levoton, mikä toisaalta istuu erinomaisesti Nietzschen omaan tyyliin.

Miehet ja naiset

Kunnas esittelee teoksen alkupuolella spekulatiivisia teorioita filosofin homo- tai biseksuaalisuudesta. Tekijä mainitsee myös suomalaisen Aappo Heikkisen jo vuonna 1933 Turun yliopiston julkaisuissa ilmestyneen teoksen Friedrich Nietzsche: hänen persoonallisuutensa, ajatusmaailmansa kehityshistoria, elämänkäsityksensä sekä sen arvostelu, jonka piti olla kaksiosainen, mutta josta vain ensimmäinen nide ehdittiin julkaista. Heikkinen esittää tutkimuksessaan oletuksia Nietzschen homoseksuaalisuudesta, joita Kunnaksen uudemmat mannermaiset lähteet seurailevat omista lähtökohdistaan. Minkäänlaista näyttöä saati vakuuttavia argumentteja filosofin homoseksuaalisuudesta ei löydy, mutta ehkä häntä pitää markkinoida tällä tavalla trenditietoiselle nykynuorisolle.

Läpi teoksen Kunnas vihjailee Nietzschen salaisuudesta, joka selittäisi eräitä piirteitä hänen filosofiassaan ja elämässään. Vaikkapa filosofin käsitys rangaistusten ja rangaistavuuden hävittämisestä saa tekijän mukaan uskottavan selityksen siitä, että kaapissa on joko mies itse tai luurankoja, syyllisyydentuntoa ”jostain”. Todettakoon lyhyesti, että selitystä mainitulle näkemykselle voi hakea myös Nietzschen tahdonvapauden vastustamisesta. Nietzschen misogynia puolestaan selittyy pitkälti hänen vanhempien naisten dominoimalla kasvuympäristöllään, sisarellaan, Wagnerin piirin pöyhkeillä rouvilla ja neideillä, ja mikä tärkeintä, romanttisilla pettymyksillään. Myös naisvihaaja Arthur Schopenhauerin esikuvallinen vaikutus kannattaa huomioida.

Kirjan kannessa pelehtii kuuluisa kolmen kopla, mutta Kunnas ei valitettavasti kerro valokuvan taustoista. Lukijat, jotka eivät tunne asetelman historiaa, eivät voi kunnolla ymmärtää myöhempiä tapahtumia, joista Kunnas ei myöskään riittävästi kerro uudessa kirjassaan ‒ aiemmassa Zarathustran varjossa kylläkin.

Kyse on kolmiodraamasta, joka ei todista Nietzschen homoseksuaalisuudesta. Päinvastoin: filosofi oli onnettomasti rakastunut tai hullaantunut viehättävään nuoreen venakkoon, Lou Saloméen, joka antoi hänelle rukkaset ainakin kahdesti, ja ehkä suudelmankin kerran tahi pari. Epäonnistunut kosiskelu, mustasukkaisuus ja romanttinen pettymys syöksivät Nietzschen syöveriin, josta syntyi hänen tunnetuin teoksensa Näin puhui Zarathustra.

Nietzsche tutustui Saloméen ystävänsä Paul Réen kautta, joka oli myös filosofi ja julkaissut jo pari kirjaakin moraalin psykologiasta ja moraalitunteiden alkuperästä. Juuri Réeltä Nietzsche sai kosolti vaikutteita valistuskauden filosofiaansa, erityisesti naturalistisiin teorioihin moraalin alkuperästä. He tutustuivat jo vuonna 1873, jolloin Rée valmisteli väitöskirjaansa.

Kolmikko tapasi Roomassa huhtikuussa 1882, missä Rée heidän yhteisen tuttavansa Malwida von Meysenbugin luona esitteli Salomén Nietzschelle. Rée oli tutustunut Saloméen kuukautta aiemmin samassa paikassa ja jo kosinutkin pietarilaisnaista, mutta saanut rukkaset. Kaksi päivää Nietzschen ja Salomén ensitapaamisesta Rée kertoi naiselle, että Nietzsche oli pyytänyt ystäväänsä esittämään kosintansa. Salomé kieltäytyi kunniasta ja ehdotti sen sijaan kosiskelijoilleen platonista ménage à troisia, johon miekkosten oli tyytyminen. Tämän jälkeen kolmikko vietti paljon aikaa yhdessä ja miesten välille muodostui pian repivä kilpakosinta-asetelma.

Nietzschen wagnerilaisuuteen, nationalismiin ja antisemitismiin hurahtanut pikkusisko Elisabeth ei pitänyt veljensä emansipoituneesta naisystävästä alkuunkaan. Hän solvasi Saloméa ja piti tätä tytönhupakkona, viettelijättärenä, ”rupsahtaneena, likaisena, pahanhajuisena apinana, jolla on tekorinnat”.

Soppa oli valmis, mutta kun kaikki oli vielä hyvin, kolmikko piipahti Sveitsin Luzernissa Salomén ehdotuksesta valokuvassa, jonka Nietzsche lavasti. Joidenkin lähteiden mukaan asetelma oli Salomén keksimä, mutta oli niin tai näin, se symboloi täydellisesti kolmikon sisäistä dynamiikkaa. Juuri Luzernissa, eräässä puistossa, Nietzsche kosi venakkoa vielä uudestaan, mutta sai taas rukkaset. Salomén mukaan filosofi oli hänen kättään toistamiseen pyytäessään maininnut, ettei ollut tyytyväinen Réen toimintaan välimiehenä, ja siksi hänen piti nyt itse vielä kerran yrittää.

Tilanne kriisiytyi nopeasti. Elisabethin juonittelut, miekkosten välinen mustasukkaisuus ja kilpailuasetelma, monet väärinkäsitykset ja juoruilut aiheuttivat vuoden loppuun mennessä sen, että Nietzsche joutui nauttimaan huomattavia määriä oopiumia nukkuakseen ja vihjaili kirjeissään jopa itsemurhasta.

Nämä tapahtumat siis osoittavat, että filosofi oli ainakin kerran elämässään toivottomasti rakastanut tai hullaantunut, ei Réehen vaan Saloméen. Muutaman muunkin epätoivoisen kosinnan Nietzsche elämänsä aikana satunnaisille naistuttavuuksilleen esitti, mutta nekään eivät johtaneet mihinkään.

Nietzsche ihaili, kenties rakasti, kaukaa ja nuorempana lähempääkin, myös Richard Wagnerin puolisoa Cosimaa, säveltäjä Franz Lisztin kaunista tytärtä, joka oli melkein seitsemän vuotta filosofia vanhempi. Kun Nietzsche romahti henkisesti tammikuun alussa vuonna 1889 ja lähetteli ihmisille kuuluisia hulluuskirjeitään, Cosima Wagner sai niistä yhden. Siinä luki: ”Ariadne, rakastan sinua.” Allekirjoituksena oli Dionysos. Ainakin jokunen Nietzsche-tuntija olettaa, että filosofi elätteli pitkään, jo nuoresta, romanttisia toiveita Cosima Wagneria kohtaan ja suorastaan jumaloi häntä. Sen sijaan hulluuskirjeistä ei löydy mitään homoseksuaalisuuteen viittaavaa.

Toisin sanoen Kunnaksen referoimat spekulaatiot Nietzschen bi- tai homoseksuaalisuudesta ja vuoden 1882 bakkanaalireissuista Messinan spartalaiseen aurinkoon vaikuttavat jo lähtökohtaisesti epäuskottavilta. Nietzschen naamiohuveille on muita, uskottavampia selityksiä. Siksi on hyvä, että teoksen kansikuvaksi on valittu juuri Luzernin legendaarinen ruoska-asetelma, jossa nuori Lou Salomé piiskaa salskeita filosofiorhia eteenpäin, valheen ja petoksen myrskytuulta vastaan, kaikkeuden ja rakkauden ikiaikaisia mysteerejä setvimään.

Relativismin ongelma: ollako totta vai eikö olla?

Kunnas käsittelee teoksen alkupuolella ansiokkaasti filosofin tietoteoreettisia ja kielifilosofisia näkemyksiä, joihin tässä ei ole syytä sen tarkemmin pureutua. Kuitenkin pitää huomauttaa, että Nietzschen kuuluisa ‒ tai pahamaineinen ‒ perspektivismi, asian tai ilmiön tarkasteleminen monesta näkövinkkelistä, ilman riittävän ankaraa metodiikkaa ja Nietzschen itsensäkin peräänkuuluttamaa älyllistä omaatuntoa, so. kestävien perusteiden etsimistä kaikenlaisille uskomuksille ja totuuksille, johtaa väistämättä tietorelativismiin eli totuuden suhteellistamiseen.

Tekijä ei riittävästi pohdi, millaisia ongelmia relativismi synnyttää, vaikka nykyään pitkälti juuri Nietzschen näkemysten pohjalta kehittynyt näkökulmaepistemologia (standpoint) ja muu postmoderni tietoteoretisointi ‒ monien mielestä epistemologinen nihilismi tahi anarkia ‒ aiheuttaa tiedesotien ohella jatkuvia kahnauksia erityisesti sosiaalisessa mediassa. Jo Allan Bloom, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei ole jäänyt epäselvyyttä (ks. hänen ystävänsä Saul Bellow’n hieno avainromaani Ravelstein vuodelta 2000), nosti ongelman ryminällä julkisuuteen haikeanromanttisessa mutta älyllisesti timanttisessa mestariteoksessaan The Closing of the American Mind: How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).

Lyhyesti sanottuna juuri Nietzsche ja se, että angloamerikkalainen vasemmistoälymystö 1960-luvulla omaksui hänet mannermaisten vaikutteiden välityksellä jonkinlaiseksi kumoukselliseksi esikuvakseen, on johtanut humanististen tieteiden politisoitumiseen ja tieto-opilliseen kaaokseen. Tätä radikaalin aktivismin väkivaltaista tunkeutumista akatemiaan Bloom osuvasti vertaa natsi-Saksan historialliseen tapaukseen ja nostaa siinä yhteydessä esiin aikoinaan kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen filosofi Martin Heideggerin, jonka ajattelua ja Nietzsche-tulkintoja Kunnas myös esittelee kirjassaan.

Nietzschen monitulkintainen ja epäileväinen suhtautuminen absoluuttiseen totuuteen käy hienosti ilmi teoksen Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1877) ensimmäisen osan aforismista 483: ”Vakaumukset ovat valhettakin vaarallisempia totuuden vihollisia.” Ajatusta voi lähestyä siten, että olosuhteiden muuttuessa vakaumustenkin olisi hyvä muuttua, vaikka harvemmin näin tapahtuu. Itsepintainen takertuminen vakaumukseen, joka ei enää ollenkaan vastaa tosiasioita, on fundamentalismia, typerää jääräpäisyyttä. Sen sijaan valhe voi kannustaa ihmisen ottamaan selvää asioiden oikeasta laidasta ja sovittamaan näkemyksensä sen mukaan. Jos sosiaalisen median aktivistit, äärimmäisyysihmiset, poliitikot ja näkökulmateoreetikot ymmärtäisivät filosofin vihjeen, maailma olisi kenties pikkuisen parempi paikka meille kaikille. Relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, mutta sitä näkökulmarelativistille on turha mainita. Vakaumus ei horju, relativistin totuus ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen.

Näkökulmaepistemologia ja intersektionaalinen feminismi ovat Nietzschen lapsenlapsenlapsenlapsenlapsia, joista hän ei välttämättä olisi ylpeä. Näin filosofeille useimmiten käy ja sen myös Kunnas ohimennen teoksessa mainitsee. Hän toteaa, etteivät filosofit ole vastuussa seuraajiensa tulkinnoista tai ajatustensa soveltamisesta käytäntöön. Tuskin vaikkapa Karl Marx osasi aavistaa, mitä kaikkea hänen nimissään vielä sanotaan ja tehdään. Tosin Nietzsche aavisti tulevan kohtalonsa hyvinkin tarkkanäköisesti, eikä Kunnas unohda sitäkään mainita. Ajattelija peräti ironisoi itsensä ja jälkimaineensa omaelämäkerrassaan Ecce homossa. Äärimmäisen ikävistä seuraajista lankeaa kiitos, tai moite, pitkälti hänen pikkusiskolleen Elisabethille.

Joka tapauksessa Nietzschen ristiriitaisuus totuuskysymyksessä on johtanut siihen, että nykyään monen tutkijan ja opiskelijan kohdalla mikä tahansa käy totuudesta, paitsi varsinaiset tieteelliset faktat. Akatemiasta käsitys on levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja elämme jo niin sanottua totuuden jälkeistä aikaa. On vain näkökulmia ja mielipiteitä, ja mitä sorretumpi yksilö ja mitä kovempaa hän parkuu, sitä oikeammassa hän on. Tämä muotivillitys ei ole totuudelle eikä yhteiskunnalle hyväksi.

Nietzsche toki tiedosti myös uhriutujien ja denialistien perimmäiset motiivit, keinot ja vallantahdon. Kunnas on kääntänyt nasevan muistiinpanon filosofin jälkeenjääneistä kirjoituksista, joka pätee edelleen niin puoluepolitiikkaan kuin sosiaalisessa mediassa päivittäin esiintyvään räiskimiseen ja rähisemiseen (179):

”Millä keinoin hyve pääsee mahtiinsa? ‒ Tarkalleen samoilla keinoilla kuin poliittinen puolue: herjaamalla, epäilemällä, vallitsevien ja vastustavien puolueiden maanalaisella hävittämisellä, vaihtamalla niiden nimet, luopumalla vanhoista nimistä, systemaattisella vainolla ja pilkalla ‒ niin muodoin pelkillä ’moraalittomuuksilla’. Kuinka halu toimii muuntuakseen hyveeksi? Se muuttaa nimensä, kieltää systemaattisesti aikomuksensa, koulii itsensä ymmärtämään itseään huonosti, se lyöttäytyy yhteen tunnustettujen hyveiden kanssa, se julistaa suurta vihollisuutta oman moraalinsa vastustajia kohtaan (…)”

Katkelma kuvaa erinomaisesti nykykeskustelua ja sitä, miten uudet tuulet moraalissa käytännössä aina ajetaan läpi moraalittomasti: tarkoitus pyhittää keinot. Itse asiassa tämän päivän ihmiselle voisi heittää Nietzschen taisteluhansikkaan, jonka hän esittelee sekä teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen että omaelämäkerta Ecce homossa:

”Kuinka paljon henki kestää totuutta, kuinka paljon se uskaltaa totuutta? Tästä tuli minulle yhä enemmän varsinainen arvonmittari. Erhe (‒ usko ideaaliin) ei ole sokeutta, erhe on pelkuruutta. Jokainen valloitus, jokainen askel eteenpäin tiedossa seuraa rohkeudesta, kovuudesta itseä kohtaan, puhtaudesta itseä kohtaan…” (Ecce homo ‒ Kuinka tulee siksi mitä on, suom. Antti Kuparinen, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2002, 17, kursivoinnit Nietzschen.)

Sama ajatus löytyy laajemmin esitettynä ensin mainitusta teoksesta, jossa filosofi vielä painavammin korostaa sitä, että heikko henki tarvitsee valhetta ja itsepetosta, koska se ei kestä, ei jaksa, totuutta:

”(…) Jokin lienee totta: vaikka se olisikin mitä suurimmassa määrin vahingollista ja vaarallista; voisipa kerrassaan kuulua olemassaolon peruslaatuun, että ihminen, tullessaan sen täysin tietämään, tuhoutuisi, joten hengen voimakkuuden mittaisi se, miten paljon ’totuutta’ se vielä juuri sietäisi, selvemmin sanoen, mihin määrään asti hän sitä tarvitsisi ohennettuna, verhottuna, makeutettuna, tunkkaannutettuna, väärennettynä (…)” (Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966, 41, kursivointi Nietzschen.)

Kuka uskaltaa ajatella asiat loppuun asti, kuka kestää koko totuuden, olkoon se kuinka ruma, julma ja epäoikeudenmukainen tahansa? Siinä kysymys vallantahtoisille totuusrelativisteille, denialisteille ja helppoheikeille aikalaishulluuden kurimuksessa.

Kyyninen koulukunta valuuttaa turmelemassa

Kuten Kunnas teoksensa alussa kertoo (20), Nietzsche oli äärimmäisen lahjakas nuori filologi, joka vuonna 1869 nimitettiin Baselin yliopiston filologian professoriksi vain 24-vuotiaana. Hän ei kuitenkaan viihtynyt ammatissaan. Filosofia oli vienyt nuoren professorin sydämen ja pian hän jo pyysi nimitystä filosofian professoriksi. Pyyntö ei saavuttanut vastakaikua. Vasta päästyään kroonisten ja äärimmäisten tuskallisten vaivojensa takia työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 1879 hän saattoi täysillä heittäytyä filosofoimaan. Jo sitä ennen hän on pitkien sairauslomiensa aikana laatinut tutkielmiaan ja hionut aforismejaan kirjoiksi.

Nietzsche innostui nuorena Diogenes Laertioksen teoksesta Merkittävien filosofien elämät ja opit ja sen vaikutus näkyy vielä hänen myöhäisfilosofiassaankin. Kunnas ei tarkastelussaan pane merkille, että Nietzsche toistaa kaikkien arvojen uudelleenarvioinnissaan kyynikkofilosofi Diogeneen tunnettua ”rahan turmelemista” eli korkeimpien arvojen järjestelmällistä kyseenalaistamista ja kääntämistä päälaelleen. Nietzsche jatkaa perinnettä oman aikansa pyhien arvojen kanssa ja tarjoilee uusia, itse lanseeraamiaan ja ankarasti koettelemiaan, niiden tilalle. Kuten Diogenes, hän lyö kolikoihin aivan uuden leiman. Nietzsche tekee sen vasaralla, jonka kilahdus kimaltelevia epäjumalankuvia vasten paljastaa niiden onttouden.

Samoin Machiavellin vaikutuksen Kunnas jättää mainitsematta, vaikka se on renessanssista tavattomasti innostuneen Nietzschen kohdalla ilmeinen. Kolmannessa epäajanmukaisessa tarkastelussaan Schopenhauer kasvattajana (1874) filosofi hahmottelee itsestään kuvaa jonkun suurmiehen neuvonantajana melkein suoraan Machiavellin Ruhtinaan tyyliin. Myös Nietzschen sotilaallinen hyvekäsitys, virtù, on peräisin firenzeläiseltä renessanssiajattelijalta. Näitä näkemyksiä voidaan hyvällä syyllä kutsua kyyniseksi realismiksi. Ilman sitä ei politiikassa tai sen jatkeessa pärjää.

Varsinkin ajattelijan valistuskauden teokset sisältävät runsaasti kyynistä ainesta ja hänen ihmiskäsityksensä oli syvästi kyyninen, kuten Kunnas teoksessaan huomauttaa (252): ”Valistunut kyynisyys oli Nietzschen ihmiskuvan peruspiirre, vaikka hän kätkeekin sen usein ironiaan.” Filosofi ruoski idealistisuutta, tekopyhyyttä, älyllistä velttoutta ja kaksinaamaisuutta käytännössä koko ajattelijanuransa ajan, La Rochefoucauldin ja antiikin kyynikkojen ilkeät, mutta inhimillisesti tarkkanäköiset maksiimit, anekdootit ja kaskut esikuvanaan.

Harhakäsityksiä evoluutiosta ja moraalista

Kunnas käsittelee laajasti filosofin suhdetta aikansa uutuuteen, Darwinin evoluutioteoriaan, ja sen vaikutusta hänen ajatteluunsa, muun muassa yli-ihmiskäsitteeseen. Tekijä osoittaa, ettei filosofi tarkoittanut yli-ihmisellään uutta lajia, joka nykyihmisestä kehittyy, vaan jotain aivan muuta. Kunnas kylläkin hieman ylikorostaa Nietzschen Darwin-kriittisyyttä eikä riittävästi huomioi hänen naturalistista puoltaan. Saksalaisfilosofi ei kuitenkaan ollut naturalismissaan riittävän johdonmukainen: oikeastaan hänen olisi kannattanut perehtyä aiheeseen laajemmin ja toisin kuin Kunnas antaa ymmärtää, ottaa nimenomaan enemmän oppia Darwinin evoluutioteoriasta.

Kunnas kritisoi teoksessa painavammin Darwinia kuin Nietzscheä, mikä on omituista: onhan luonnonvalintaan perustuva evoluutioteoria empiirisesti vahvistettu vuosikymmenten saatossa monen monituista kertaa lukemattomista riippumattomista lähteistä. Kunnas myös väittää, että nykykäsityksen mukaan evoluutio perustuu sattumaan, ei teleologiaan tai kelpoisimman eloonjäämiseen. Kunnas tosin käyttää termiä sopivimman eloonjääminen, mikä auttaa häntä moukaroimaan käsitteen epämääräisyyttä ja subjektiivisuutta. Evoluutio ei tunne päämääriä eikä tähtää mihinkään, se on sokeaa kehitystä, joka perustuu yksilöille edullisiin mutaatioihin ja näiden yksilöiden (tai oikeammin niiden kantamien geenien) määrän suhteelliseen lisääntymiseen populaatiossa. Se, mikä toimii, menestyy. Sattumalla on toki osuutensa, mutta valinta on tärkeämmässä roolissa.

Jos Nietzsche olisi opiskellut huolella Darwinin vuonna 1871 ilmestyneen toisen pääteoksen The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (Anto Leikolan erinomainen suomennos Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta ilmestyi Terra Cognitalta vuonna 2015), hän olisi välttynyt monelta turhalta moraalispekulaatiolta ja kohtalokkaalta virheeltä nimenomaan ihmislajin moraalisuutta koskien. Nietzschen ajatus moraalisuudesta laumavaistona yksilössä (Iloinen tiede, 1882, aforismi 116) on erittäin lähellä oikeaa, kenties filosofin terävin ihmislajin moraalisuuteen liittyvä huomio, mutta jos hän olisi vielä syvällisemmin ymmärtänyt ihmislajin sosiaalisuuden ja moraalikäyttäytymisen välttämättömyyden yksilön eloonjäämiselle ja lisääntymiselle, hänen kova ja ylhäinen moraalifilosofiansa olisi varmasti ollut uskottavampaa ja lempeämpääkin. Sääli, toisin kuin filosofi itselleen uskotteli, kuuluu ihmisluontoon ja esiasteena sitä esiintyy muillakin sosiaalisilla lajeilla. Se ei ole kristittyjen eikä muiden dekadenttien keksintö herramoraalin turmioksi.

Se, että sääli on sosiaalisesti suhteellisen normaalisti kehittyneelle ihmiselle luonnollista, ei tietenkään tarkoita, että sääliä pitäisi automaattisesti aina tuntea. Nietzsche on aivan oikeassa siinä, että säälin taustalla on usein valtapyyteitä ja kyynisiä pyrkimyksiä, jotka tähtäävät säälin kohteen alistamiseen, manipulaatioon tai peräti hyväksikäyttöön: heikko ihminen on helpompi saalis. Vastaavasti yksilö voi hyötymismielessä yrittää herättää lajitovereissaan sääliä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita nöyristelevä, rukousasentoon kumartunut kerjäläinen, joka haalii päivätienestiään pahvimukiin eurooppalaisen kaupungin keskustassa. Myös sosiaalisesta mediasta huomaa helposti, miten jotkut hakemalla hakevat sääliä, siis haluavat huomiota, keinolla millä hyvänsä, omaa pientä persoonaansa korostaakseen. Ruikuttaminen ja uhriutuminen perustuvat vallantahtoon nekin, kuten Nietzsche oivalsi. Niissä puhuu kaunavaiston, ressentimentin, ääni.

On myös täysin vastakkaisia, ankarampia, kovempia ja ylpeämpiä luonteita, jotka vieroksuvat sääliä ‒ tai suorastaan halveksivat sitä. He voivat osoittaa sitä säästeliäästi muille, mutteivät missään olosuhteissa halua itse joutua sen kohteeksi. Stoalaiset läpikotaisin opiskellut Nietzsche kirjoittaa tällaisista hengistä monessa aforismissaan ja osuu naulan kantaan.

Vaikka säälimoraali on äärimuodoissaan vastenmielistä, sillä on tarkoituksensa. Silmäongelmista muiden vaivojensa ohella kärsinyt Nietzsche ei ollut tarpeeksi tarkkanäköinen havaitakseen, että omatunto ei suinkaan ole pappien salaliitto tervevaistoisen ihmispedon kurjistamiseksi kesyttämällä ja synnintuntoa herättämällä, vaan sosiaaliselle lajille välttämätön itsesäätelymekanismi, jolla yksilö peilaa itseään ja asemaansa suhteessa viiteryhmäänsä ja arvioi sekä korjaa käyttäytymistään sen mukaan. Joku Adam Smith tai David Hume, puhumattakaan suomalaisesta Edvard Westermarckista, on tässä suhteessa moraalifilosofina kilometrejä Nietzschen edellä ja yläpuolella. Ihminen ilman omaatuntoa on psykopaatti.

Edellä mainitussa Iloisen tieteen aforismissa 116 laumavaistosta Nietzsche tulee erittäin lähelle Smithin, Humen ja Westermarckin moraalitunneteorioita, joskin omalle kyynikon tyylilleen uskollisena oivallustaan laumamoraalin halveksunnalla värittäen ja siten heikentäen. Hänen olisi sen sijaan kannattanut kehittää juuri tältä pohjalta omaa moraalikäsitystään, joka kuitenkin Iloista tiedettä seuranneessa teoksessa (jos runollisempi eepos Näin puhui Zarathustra 1883-1885 jätetään välistä) Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886) lähti paljon epänaturalistisempaan suuntaan ja hupentui pamfletissa Moraalin alkuperästä (1887). Tämä on harmillista. Jo valistuskauden teoksissaan, erityisesti Aamuruskossa (1881), filosofi liikkui varsin lähellä Westermarckia, mutta myöhäiskaudellaan ajautui hänestä kauemmas. Evoluutioteoria olisi joka tapauksessa auttanut Nietzscheä ymmärtämään herra- ja orjamoraalin laajemmin ja syvällisemmin, mikä olisi tehnyt hyvää hänen moraalifilosofialleen.

Huomautettakoon vielä tähän liittyen, ettei aiemmin mainittu älyllinen omatunto, joka Nietzschen valistuskaudella vielä oli tärkeässä roolissa, valitettavasti myöskään avannut hänen silmiään omantunnon keskeisyydelle moraalikäyttäytymisessä laajemminkin. Liiallinen individualismi kostautui tässäkin tapauksessa.

Nietzschen ajattelua on myös yritetty kenkälusikalla livauttaa Darwinin saappaisiin, hieman ontuvin seurauksin. Teoksessaan Nietzsche’s New Darwinism (Oxford University Press, 2004) John Richardson esittää, että tosiasiassa Nietzsche omaksui Darwinilta huomattavan määrän vaikutteita ja sovelsi niitä filosofiassaan. Tällainen jälkiviisas istuttaminen on kuin huonosti sopiva naamiaisasu eikä se tee Nietzschen monisärmäiselle ja subjektiiviselle ajattelulle oikeutta. Richardson venyttää tulkintojaan paikoitellen liian pitkälle, joskin hän on eittämättä oikeassa siinä, että filosofi osui toisinaan lähelle darwinistisia käsityksiä ja siinä, että hänen ajatteluaan voi tulkita hedelmällisesti myös darwinistisessa viitekehyksessä.

On ilmeistä, että jo Hyvän ja pahan tuolla puolen -teoksesta alkaen, oikeastaan jo valistuskaudellaan 1877-1882, Nietzsche tähtäsi filosofiassaan naturalismiin ja pyrki ”palauttamaan ihmisen luontoon” (tosin erittäin epärousseaulaisessa eli luonnontieteellisessä hengessä), mistä todistavat hänen jälkeenjääneet muistiinpanonsakin (ks. Rüdiger Bittnerin toimittama Writings from the Late Notebooks, Cambridge University Press, 2003 ja erityisesti toimittajan esipuhe, s. XV alkaen). Darwinin evoluutioteorian suvereeni hallitseminen olisi huomattavasti helpottanut filosofia tässä projektissa ja kannustanut häntä hedelmällisemmille urille.

Yhteenvetona todettakoon, että Kunnas, osuvan, oivaltavan ja aiheellisen kritiikkinsä lomassa, hieman liioittelee Nietzschen antidarwinismia, siinä missä Richardson vastaavasti hänen darwinismiaan hieman liioittelee. Arvostelijan mielestä totuus löytyy tässäkin tapauksessa ääripäiden väliltä.

Pienestä ja suuresta politiikasta

Kunnas käsittelee varsin perusteellisesti Nietzschen poliittista ajattelua ja sen kohtalokkaita jälkimaininkeja. Kun kerran sekä Italian fascistit että Saksan kansallissosialistit ovat hänen nimeensä vannoneet, syytä onkin. Kunnas kertoo muun muassa siitä, miten Mussolini mainitsi Nietzschen parantaneen hänet sosialismista. Muitakin vaikutteita diktaattori toki filosofilta sai.

Nietzschen poliittinen ajattelu on yhtä monimuotoista ja vaikeatulkintaista kuin kaikki muukin, joten mitenkään yllättävää ei ole, että hänestä ovat imeneet innoitusta niin äärivasemmistolaiset kuin äärioikeistolaiset kiipijät, kiivailijat ja romantikot. Kunnas purkaa erinomaisesti yleisimmät filosofin ajattelua koskevat harhaluulot ja leimakirveet, ilman turhaa valkopesua, jota jotkut elämäkerturit ja tutkijat ovat paljonkin harrastaneet. Kyllä Nietzschen dynamiitissa on niin paljon ytyä, että käytännön politiikkaan sitä ei missään nimessä kannata sotkea. Syy tähän käy hienosti ilmi Kunnaksen terävästä huomiosta liittyen filosofin vasemmistolaisiin seuraajiin (279):

”Nietzschen industrialismin ja rahan vallan kritiikki on varmasti miellyttänyt monia hänen edistyksellisinä pidettyjä ihailijoitaan, mutta ymmärtääkseen hänen karismaansa ns. vasemmistolaisten keskuudessa ei sovi aliarvioida hänen kumouksellista radikaalisuuttaan, jolla hän arvosteli uskontoa, moraalia, valtapolitiikkaa ja nationalismia, antisemitismiä, rasismia ja militarismia. Hänen ajattelussaan yhdistyy kunnianhimoisessa mielessä jotakin edistyksellistä ja kumouksellista pohjavirtaan, jolle autoritaarinen traditionalismi ja antidemokraattinen mielenlaatukaan eivät ole vieraita.”

Muutamaa sivua aiemmin Kunnas tiivistää osuvasti filosofin kaukonäköisyyden mitä tulee mainittuun pohjavirtaan (271):

”Nietzsche näki profeetan tavoin, kuinka vääräsäärinen, totalitaarinen henki tuli hallitsemaan seuraavan vuosisadan suuria poliittisia kokeiluja. Hän käyttää ’anarkisti’-termiä merkityksessä ’kumouksellinen sosialisti’. Se ei ole individualistista eikä pasifistista anarkismia, ei Max Stirnerin eikä Pierre-Joseph Proudhonin anarkismia, vaan kollektiivista, kommunistista väkivalta-anarkismia, Bakuninin ja Kropotkinin anarkismia, jonka paradoksaalisena tavoitteena ovat anarkistien säätämät valtion ankarat lait (...)”

Kuten tarkkaavainen lukija heti huomaa, luonnehdinta pätee myös moneen nykyanarkistiin, jotka sosiaalisessa mediassa tahi Mannerheimintiellä eduskuntatalon edessä melkein päivittäin huutelevat valtiota apuun asiassa jos toisessakin ja vaativat muita pakolla omaksumaan omat anarkistiset dogminsa, pakkomielteensä ja utopiansa.

Mitä tulee Italian fascismiin ja Saksan kansallissosialismiin, Nietzsche on aina ollut vankkumaton kollektivismin, populismin, räyhäävien johtajien, plebeijien, maalarinsällien ja massaliikkeiden vihollinen. Jo tanskalainen kirjallisuusmies Georg Brandes luonnehti aikoinaan filosofin ajattelua aristokraattiseksi radikalismiksi ja Nietzsche piti määritelmästä. Toisaalta hänen filosofiastaan löytyy paljon konservatismia ja imperialismia, suoranaista suurimperiumimegalomaniaakin, yhdistettynä haaveeseen dynaamisesta, kulttuurisesti rikkaasta ja monimuotoisesta Euroopasta. Mitä ilmeisimmin hän on imenyt inspiraatiota Napoleon Bonapartesta ja Gaius Julius Caesarista, joiden valloitusretkien pohjalta hän luonnosteli suurta ja mahtavaa Eurooppaansa, jota Kunnas kuvaa erinomaisen ytimekkäästi (128):

”Tätä Nietzschen Eurooppaa ei sovi ymmärtää Geneven tai Brysselin ’federalistisessa’ tai pasifistisessa hengessä. Kyse ei ole liberaalista ja rauhantahtoisesta liittovaltiosta, vaan ennen kaikkea sivistyksellisestä ykseydestä, joka pursuaa vitaalisuutta, jännitettä ja vallantahtoa.”

Nietzschen Euroopan Imperiumi on myös sotilaallisesti vahva, sen esikuvana on selvästi antiikin Rooma, johon hän tosin filosofiassaan suhtautuu melko ristiriitaisesti. On kuitenkin ilmeistä, että hänen Eurooppansa ja hyvät eurooppalaisensa muistuttavat antiikin Roomaa ja sen kosmopoliittisia filosofeja, patriiseja ja sotilaita.

Nietzsche-oppinut Keith Ansell-Pearson on tarkastellut filosofia poliittisena ajattelijana  teoksessaan An Introduction to Nietzsche as a Political Thinker: The Perfect Nihilist (Cambridge University Press, 1994). Ansell-Pearson luonnehtii Nietzschen individualismia aristokraattiseksi ja epäliberaaliksi. Se perustuu arvojärjestykseen, hierarkiaan, ei yksilökeskeiseen moraaliin. Kuten tutkija teoksessaan toteaa, Nietzsche edustaa ja julistaa soturin arvoja ja hyveitä eikä hän ajattelussaan liberaalien tapaan kannata yksilöiden yhdenvertaista kunnioittamista (mt., 11).

Nietzschen vapauskäsitys ei siis tarkoita, että yksilön tulee vapaasti saada valita, mitä elämällään tekee. Ajattelija tiivistää oman liberalismin kritiikkinsä ja vapauskäsityksensä teoksen Epäjumalten hämärä (1888) aforismissa, joka on aivan liian pitkä tässä lainattavaksi, mutta joka voidaan tiivistää romanttiseen käsitykseen uhrautumisesta ja siitä, mitä vapaudesta joudutaan maksamaan. Vapautta niin kansoissa kuin yksilöissäkin pitää Nietzschen mukaan mitata

”(…) sen vastuksen mukaan, joka on voitettava, sen vaivan perusteella, jonka maksaa pysyä yläpuolella  (…) Sillä mitä vapaus on? Että ihmisellä on tahto vastuullisuuteen. Että hän säilyttää etäisyyden, joka erottaa meidät toisistamme. Että hän käy välinpitämättömäksi vaivaa, kovuutta, luopumusta, jopa elämää kohtaan. Että hän on valmis uhraamaan asialleen ihmisiä, itsensä mukaanlukien. Vapaus tarkoittaa sitä, että sotaiset ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja, esimerkiksi niin sanottua ’onnea’. Vapautunut ihminen, sitäkin suuremmalla syyllä vapautunut henki, talloo jalkoihinsa sen halveksittavan hyvinvoinnin, josta näkevät unta rihkamakauppiaat, kristityt, lehmät, naiset, englantilaiset ynnä muut demokraatit. Vapaa ihminen on soturi (…)” (Epäjumalten hämärä ‒ eli Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku Saarinen, Unio Mystica 1995, 94-95, kursivoinnit Nietzschen.)

Nietzsche on äärimmäisen ongelmallinen ajattelija nykyajan tasapäistämisvimman kyllästämille hengille, jotka peräävät lisää ja lisää oikeuksia ilman ainuttakaan velvollisuutta. Toisaalta hän oli sitä jo omana aikanaan, kumosihan hän kristillisiä arvoja, tasa-arvoa, sääliä ja lempeyttä, minkä ehti ja jaksoi. Vieläkin hänen sanomansa kalskahtaa räjähtävältä, hyökkäävältä ja julmalta, joskin kohteliaisuutta ja armeliaisuuttakin mukaan mahtuu.

Kunnas kuvaa onnistuneesti Nietzschen yli-ihmismoraalia ja sen soveltuvuusaluetta (197-198):

”Nietzschellä ei ole tarjottavanaan vain yhtä totuutta, ei liioin yhtä oikeata moraalista standardia. Tästäkin johtuu hänen yli-ihmisensä aavistuksenomaisuus. Jokainen ihmisyksilö on ainutkertainen. Jokaisen uuden moraalin tulee palvella ainutkertaisella tavalla oman kantajansa persoonallisuutta. Nietzschen unelmoima uusi moraali kohoaa vanhojen kollektiivimoraalien yläpuolelle. Se ei pakota ihmisiä samaan kaavaan vaan johdattelee jokaisen itsenäisesti etsimään niitä arvoja ja ihanteita, jotka vastaavat hänen sisintä laatuaan: usko profeettoihin, johtajiin ja parantajiin on ansa, jonka uskonnolliset ja poliittiset ideologiat aina virittävät kannattajilleen.”

Luonnehdinta istuu sellaisenaan pluralismiin, joka edellyttää sitä, että yksilö kunnioittaa myös toisten vapautta ja oikeutta toteuttaa itseään. Raja pitää vetää siihen, ettei itseään etsiessään ja toteuttaessaan loukkaa muiden vastaavaa vapautta ja oikeutta. Kukin taaplaa tavallaan, kunhan ei polje toisten varpaille: yhden oikeus on toisen velvollisuus.

Nietzsche on oivallinen herättäjä ja kasvattaja, mikäli hänen oppejaan muistaa soveltaa pelkästään itseensä. Jos niitä alkaa laajamittaisesti soveltaa toisiin, koko yhteiskunnasta puhumattakaan, jälki on taatusti kauheaa, kuten historia väkevästi todistaa. Filosofi oli eittämättä oikeassa, kun hän Ecce homossa uhmakkaasti julisti, ettei ole ihminen vaan dynamiittia.

Naamion takaa

Lou Salomé on kirjoittanut vuonna 1894 julkaistun tutkielman Friedrich Nietzsche in seinen Werken entisen armastelijansa ajattelusta ja henkilöstä (lyhennetty englanninkielinen laitos Nietzsche löytyy Illinois University Pressin vuonna 2001 ilmestyneenä pehmeäkantisena versiona). Salomé oli erakkofilosofin kanssa jonkin aikaa niin läheinen, että hänen teoksensa on poikkeuksellisen tarkkanäköinen Nietzsche-elämäkertojen joukossa. 

Kun Nietzsche tammikuun alussa vuonna 1889 tuli Torinossa asuessaan hulluksi, hänen sisarensa omi filosofin koko ajattelun ja tuotannon sekä ryhtyi varjelemaan sitä mustasukkaisesti. Elisabeth edusti kaikkea sitä, mitä hänen veljensä vastusti, ja historian ironiaa onkin se, että Nietzsche – saksalaisen nationalismin, populismin, antisemitismin ja laumamoraalin ankarin kriitikko – päätyi Elisabethin välityksellä kansallissosialismin ideologiseksi vaikuttajahahmoksi. Tosin hänen ajattelustaan piti raskaalla kädellä poimia rusinat pullasta, kuten tavallista, niin paljon räjähdysherkkää ja väkevää laumaihmisen ja johtajatyypin kritiikkiä taikinasta löytyy. Ei tarvitse kuin lukea Näin puhui Zarathustran ensimmäisen osan ”Uudesta epäjumalasta” ja ”Torin kärpäsistä” huomatakseen, kuinka suurta inhoa Nietzsche olisi kansallissosialistien politiikkaa ja ideologiaa kohtaan tuntenut, nousukas Hitleristä puhumattakaan.

Ajattelijan henkilöä sekä hengen että ulkonäön tasolla syväluotaavassa tutkielmassaan Salomé muistuttaa Nietzschen taipumuksesta jatkuvasti kuvata ja omaksua naamioita. Ajattelija peitti Salomén mukaan perimmäisen sisäisen yksinäisyytensä ja eristäytymishalunsa vuoroin keskinkertaisuuden, vuoroin narrin naamioilla. Muitakin roolihahmoja filosofilla toki oli. Näistä tunnetuin on profeetta Zarathustra. Seuraavaksi tunnetuin on Dionysos.

Salomén mukaan kärsimys ja yksinäisyys ovat kaksi suurta kohtalon linjaa Nietzschen elämäkerrassa. Mitä lähemmäs vaelluksensa päätepistettä filosofi tuli, sitä korostetummaksi nämä kaksi piirrettä kävivät. Kärsimys oli seurausta Nietzschen vaikeasta sairaudesta, joka monen elämäkerturin arvion mukaan aiheutui opiskelijana ilotytöltä tarttuneesta kupasta, mutta jolle nyttemmin on esitetty muitakin selityksiä, esimerkiksi hitaasti kehittyvä aivokasvain. Uuden ajan kulttuurihistorioitsija Egon Friedellin mielestä Nietzsche sortui omaan filosofiaansa, omaan mahdottomuuteensa. Sekin mahdollisuus kannattaa ottaa vakavaan harkintaan.

Salomé kertoo, että Nietzschellä oli sisäsyntyinen taipumus vetäytyä yksinäisyyteen. Tämä on selkeästi havaittavissa myös ajattelijan kirjoituksista: eräissä kauneimmissa aforismeissaan ja varsinkin Näin puhui Zarathustran ”Yölaulussa” hän janoaa ystävyyttä ja rakkautta suorastaan traagisella tavalla.

Juuri Salomé on myös oivaltanut, että Nietzschen filosofian peruselementti on taistelu, antiikin helleenien jalo kilpa, agon, joka kreikkalaisen kulttuurin liikkeelle panevana voimana, leitmotifina, kiehtoi ajattelijaa jo hänen uransa alussa. Tästä on osoituksena muun muassa erinomainen tutkielma ”Homeroksen kilpailu” vuodelta 1972 (Pekka Seppäsen suomennos löytyy teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista, Kustannusosakeyhtiö Summa, 2006).

Nietzsche taisteli hellittämättä myös itseään vastaan; hänen yksinäisyyden filosofiansa taustalla oli kärsimys ja sen voittaminen, toistuva toipuminen, palautuminen, ja tästä seuraava uudelleensyntymä: päihtyminen ja haltioitunut elämänriemu. Tuska, sekä henkinen että ruumiillinen, oli siis edellytys Nietzschen filosofialle, kärsimys hänen metodinsa. Sairaus ja sen voittaminen, ”tahto terveyteen”, muodostui hänelle tieksi tietoon. Nietzschen metodin voisi ehkä parhaiten ilmaista vanhalla sananparrella: taipua, muttei taittua.

Filosofille ei riittänyt vain muiden ajattelijoiden näkemysten ankara koettelu, ennen muuta hän halusi aina tietyin väliajoin kumota omatkin oppinsa. Nietzschen filosofiaa ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon tätä jatkuvaa sisäistä taistelua. Se muodostaa koko hänen ajattelunsa perustan sekä,  sen sisältämän dynamiikan, dynamiitin ja kontrastin. Nietzschen mielestä pieni ei ollut kaunista. Hän haaveili suuresta politiikasta ja suurmiehistä, hengen jättiläisistä, neroista ja vapahtajista, joita suuri ja mahtava kulttuuri piti päämääränään, joita se tahtoi. Tämä selittää filosofin kaikenlaiseen nurkkakuntaisuuteen, lahkolaisuuteen, puoluepukaroimiseen, nationalismiin ja erityisesti saksalaisuuteen kohdistaman ankaran kritiikin.

Aiemmin on jo tullut mainituksi, että Nietzsche kutsui itseään hyväksi eurooppalaiseksi. Baselin professuurin vastaanottaessaan hän oli yliopiston vaatimusten mukaisesti luopunut Saksan kansalaisuudesta. Kuitenkaan Nietzsche ei ennen varhaista sairaseläköitymistään ehtinyt saada Sveitsin kansalaisuutta. Hän oli siis koko filosofinelämänsä ajan isänmaaton mies. Tämä sopi erinomaisesti hänen ajattelijanlaatuunsa ja ylipäätään luonteeseensa. Nietzsche oli vapaa henki, vapaana vaeltava henki, kulkuri, nomadi.

Toimitustyöstä, Heideggerista ja traagisesta elämänkäsityksestä

Lopuksi on vielä todettava, että Kunnaksen tutkielmaan on kiireiselle ajallemme ominaiseen tapaan jäänyt joitakin virheitä ja puutteita, muun muassa kaikkia tekstissä mainittuja lähteitä ei löydy kirjallisuusluettelosta ja joidenkin teosten nimet ovat eri paikoissa eri muodoissa. Oikoluvun ja määräpäivän kanssa on ilmeisesti tullut hoppu, kuten tavallista.

Pieni miinus on pantava Heideggerista, jonka olisi voinut jättää teoksesta kokonaan pois ja keskittyä Nietzscheen itseensä. Voi olla, että Heideggerilla ja hänen Nietzsche-tulkinnoillaan on akateemista relevanssia, mutta sekin on pitkälti makuasia. Tämän arvostelijan mielestä hän vain sotkee jo entuudestaan mutaista vettä.

Kaiken kaikkiaan Nietzsche ajattelijana ‒ Aamuruskosta epäjumalten hämärään on erinomaisen tervetullut lisä suomenkieliseen filosofiseen kirjallisuuteen. Se selittää, miksi Nietzsche rakasti naamioita, ja miksi hänen ajattelunsa on niin monipolvista ja usein myös ristiriitaista. Teos hyödyttää niin yliopisto-opiskelijoita kuin maallikoita, jotka kaipaavat syventävää analyysia saksalaisfilosofin käsityksistä ja elämäntaipaleesta.

Esseearvio on hyvä päättää Kunnaksen oivalliseen kiteytykseen Nietzschen traagisesta elämänkäsityksestä. Se on kuin antaisi viimeisen sanan Lou Salomélle, joka ystävänsä ja kosijansa niin hyvin ymmärsi.

”Kaikkina kehityskausinaan runoilija‒filosofi korostaa elämän traagista perusluonnetta (…) Nykyihminen on eliminoinut kärsimyksen, kuoleman ja epämoraalisuuden todellisuudestaan. Kieltäessään tragiikan ihminen kieltää elämän. Siitä hänen turhautuneisuutensa ja levottomuutensa. Ihminen unelmoi aina onnesta, mutta onnea ei voi olla ilman kärsimystä. Pysyvä onnen tila on mahdottomuus. Ihminen voi tavoitella vain syvää, rikasta ja intensiivistä elämää. Siihen pääsee hyväksymällä traagisen elämän haasteen ja katsomalla kärsimystä silmästä silmään.” (331)