On sanottava suoraan: elämme outoja, vaikeita, ratkaisevia aikoja. Totisesti.
Yksi Friedrich Nietzschen kuuluisimmasta ja heikoimmin ymmärretyistä mietelmistä löytyy teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen ‒ Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös (1886, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966). Se kuuluu näin (aforismi 146): ”Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.”
Ajatelma osuu sekavaan aikaamme, itse asiassa se kuvaa sitä tyhjentävästi. Se istuu myös arvioitavana olevaan teokseen, puhutaanhan molemmissa tarkoituksista ja keinoista. Oikeastaan Nietzsche tavoittaa aforismissaan ihmisyyden perimmäisen olemuksen ja antaa sen pohjalta viisaan neuvon. Tosin, inhimillisistä, aivan liian inhimillisistä syistä, ohjetta on vaikea noudattaa. Filosofin oivallus on silti aina ajankohtainen ja, kuten todettua, sopii erityisen hyvin kiivaaseen ja kärjistyneeseen nykyaikaamme, yhteisöpalvelujen ja verkkoympäristön mielipidemittelöön, sanan säilän kohinaan ja kalskeeseen. Nopeatahtinen, tuima ohihuutelu viheliäisessä Visertämössä ja Naamakirjassa jakaa ihmisiä, ajaa heitä toisiaan vastaan, repii, piiskaa ja pirstaloi. Sosiaalisesta mediasta vitsaus on levinnyt myös valtamediaan ja politiikkaan.
Jarkko Tontin kolmas esseekokoelma liittyy ja limittyy ajan henkeen, Zeitgeistiin, tutkii ja tonkii, ravistelee ja herättelee, hyökkää ja ärsyttää. Kärjistäminen on tekijän keino, tarkoitusten ajamiseen vanhastaan hyväksi havaittu. Ruoskiminen pakottaa lukijan ajattelemaan, ottamaan kantaa, panemaan vastaan, nyökyttelemään hyväksyvästi. Purtavaa ja sulateltavaa esseissä riittää.
Keinolla on myös haittapuolensa: liiallinen läiskiminen, räiskiminen ja kohtuuttomat yleistykset käyvät pidemmän päälle hieman rasittaviksi. Pilkka puree pirteämmin, kun sitä soveltaa säästeliäästi. Toisaalta kirja on sen verran ohut, ettei tuohtumus piinaa liian pitkään. Sivumääräänsä nähden Tarkoituksista ja keinoista on yllättävän tuhti, paikoitellen peräti painava. Sisältö iskee väellä ja voimalla aikalaishulluuden räikeimpiin ilmentymiin ja virtauksiin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää. Tyyli vain herättää kysymyksiä. Toisin sanoen: ampuuko sanomisen tapa itseään nilkkaan? Voisiko saman asian kertoa lempeämmin? Sopiiko keino tarkoitukseen?
Onko Tontille päässyt käymään juuri se, mistä Nietzsche varoitteli?
Viholliskuva kuin peilikuva
Esseisti suomii eniten rakkaita vihollisiaan, punavihreitä, ja toiseksi eniten laitaoikeistolaisia, olivat he sitten trumpilaisia, etnonationalisteja, maahanmuuttokriitikoita tai kansallismielisiä. Eroa ei tekstissä juuri tehdä, analyysi puuttuu, sävyt loistavat poissaolollaan. Tontin ote moukarista on raskas, hulluutta on niin monta lajia. Tekijä paukuttaa menemään, murjoo maailmaa pirstaleiksi.
Kirjailija kertoo, että ääripäät inhoavat toisiaan, koska he tunnistavat toisessa itsensä, siis ovat samasta puusta veistettyjä. Tämä pitää usein paikkansa: hevosenkenkäteoria ei ole tuulesta temmattu. Kuitenkin utelias lukija kysyy, miksi esseisti kynii niin raivokkaasti juuri entistä viiteryhmäänsä, punavihreitä. Lukija ei voi olla tätä kysymättä, Tontti ei anna siihen mahdollisuutta. Tekstistä huokuu katkeruus, joka säteilee kaikkialle. Jotain on jäänyt hampaankoloon, joka on niin ahdas, ettei maltin hammastikku sinne mene.
Kun ihminen ravistaa taakan harteiltaan, luo nahkansa, viisastuu, kuten tekijä itse asian ilmaisee, hän monessa tapauksessa alkaa inhota ja halveksia entistä minäänsä, entistä typerää minäänsä. Hän heijastaa tunteensa aiempaan viiteryhmäänsä, näkee sen iljettävässä ja tyhmässä valossa, koska hän näkee siinä itsensä, entisen minänsä, virheensä. Kauna on pelkästään inhimillistä. Aivan liian inhimilliseksi se muuttuu, jos sitä ei tiedosta. Kyse on edelleen ihanteesta, täydellisyyden tavoittelusta. Se, minkä on ylittänyt, pitäisi jättää taakseen, alleen. Mutta se on vaikeaa.
Suopeampi ihminen näkee arvostelemassaan ryhmässä ja sen aatteessa entisen minänsä sellaisena kuin se oli silloin, kun vielä itsekin kuului ryhmään ja uskoi aatteeseen. Jos silloin ei pitänyt itseään typeränä, halveksittavana ja vihattavana, ei ehkä tunne tarvetta hyökätä kuppikuntaa vastaan nyt niin voimakkaasti. Lempeästi toruen ja opastaen joku voi jopa seurata perässä, viiveellä, mutta seurata kuitenkin. Tällaista tiedetään tapahtuneen. Harva sen sijaan luopuu aatteesta ja ryhmästä ankaran täyslaidallisen jälkihehkun poltellessa niskavilloja. Armoton tykistökeskitys pikemminkin lujittaa kohteena olevan ryhmittymän rivejä. Tällaistakin tapahtuu toistuvasti.
Itsekritiikki on tervettä ja ainoa tie viisastumiseen, mutta virheistään ja sinisilmäisyydestään ei kannata muodostaa taakkaa, joka joskus voi käydä liian raskaaksi kantaa. Uudesta taakasta tulee nimittäin herkästi vielä vanhaakin musertavampi, sillä sama vanha pirulainen se uusikin on: nyt mokoma asia painaa kaksinkertaisesti. Jos näin käy, painetta pitää alituiseen purkaa, ja se puolestaan lipsahtaa pahimmillaan saarnaamisen puolelle. Taakasta voi ja kannattaa vapautua oikeasti, ravistaa selästään, jättää silleen, olla välittämättä, unohtaa koko asian.
Yksinkertaisesti, monesti
Tontille monen vihreän esikuva, herättäjä ja innoittaja Pentti Linkola on ekonatsi, piste. Esseisti ei voi eikä halua ymmärtää. Saman kohtelun kuin Linkola saavat hänen opetuslapsensa Antti Nylén ja Timo Hännikäinen. Molemmat ovat kuitenkin esseissään osoittaneet lukuisia syitä sille, miksi kalastaja on niin suosittu aatejatkumon äärilaidoilla, miksi hän kiehtoo ihmisiä pitkälle yli puoluerajojen, henkisten erämaiden karuun sydämeen saakka. Tontti ei halua sitä ymmärtää. Arvoituksen ratkaisu on hänen edessään, mutta hän ei välitä.
Eivät kaikki Linkolaa kunnioittavat ihmiset typeriä tai pahoja ole, vaikka sellaisiakin toki hänen ihailijoihinsa lukeutuu. Ei se tee Pekka Haavistosta terrorismin tai natsismin ihailijaa, että hän kalastajan kuoltua kertoo kaikelle kansalle Visertämössä, kuinka rauhanomainen varhaisteos Unelmat paremmasta maailmasta aikoinaan hänet herätti. Jos Haavistolta asiaa kysyttäisiin, hän varmasti toteaisi juuri tämän, ja sanoutuisi tietenkin jyrkästi irti myöhemmän Linkolan väkivaltaisesta totalitarismista.
Kyllä kalastajan muistoa voi kunnioittaa ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen kulttuuriin tunnustaa, vaikkei hänen ajattelustaan piittaisikaan, ja vaikka se sisältää myös kääntöpuolensa, ihmisvihan. Linkola ei kuitenkaan aikalaishulluuden ilmentymänä tiivisty pelkkään kauhunkylvöön ja väkivaltauhoon: hänestä on moneksi.
Ihminen ei elä pelkästään leivästä, logiikasta ja liberalismista. Romantiikka myy hyvin, edelleen, ja marssivien saappaiden jytke kutsuu etsivää ihmistä joukkoon, mieluiten eturiviin. Linkola, ammattikalastaja, osaa, tai osasi, virittää verkkonsa ihmissielun synkkiin pohjavirtoihin. Siksi, juuri siksi, hän on saanut niin paljon saalista ‒ ja saa vastakin.
Nylénille myönnettyä valtion kirjallisuuspalkintoa Tontti ei alkuunkaan siedä, hänen mielestään esseistikollega ei edes ole oikea kirjailija vaan pelkkä mielipidekirjoittelija. Tontin mielipide ei tosin nauti yleistä suosiota, ovathan Nylénin jo aiemminkin palkitut esseekirjat myyneet useita painoksia ja saaneet ylistäviä arvosteluja. Tontti uskaltaa panna haisevan vastalauseensa, taistella tuulimyllyjä vastaan.
Kirjailijana esseisti toki tietää, ei voi olla tietämättä, että kirjallisuuspiirit, lautakunnat ja palkintoraadit koostuvat lähes kokonaisuudessaan niin sanotusta edistysmielisestä kansanosasta, joka arvostaa nimenomaan Nylénin ja Linkolan kaltaisia hyvällä asialla olevia vastarannan kiiskiä, ikuisia ärripurreja, hyvinvointiinsa tukehtuvan pinnallisen nykyihmisen synkkäkulmaisia ruoskijoita. Näin asia on, sille ei voi mitään. Siksi sen kannattaa antaa olla. Antaa heidän palkita, antaa heidän arvostaa.
Viimeiset taistot
Esseisti analysoi varsin onnistuneesti historian syntejä, vaikkapa hurmahenkistä taistolaisuutta, mutta toisaalta hän kaivelee menneitä hieman liikaakin, lainailee kolmekymmentä vuotta vanhoja kirjoituksia vihreiltä, jotka jo aikoja sitten ovat kääntäneet takkinsa. Tunkioiden ja roskakorien tonkimisessa haiskahtaa epäoikeudenmukaisuus: ihminen muuttuu, viisastuu, kuten esseisti itsekin toteaa. Se, että vihreät ovat joskus olleet EU-vastaisia ja muistuttavat siinä nykyisiä perussuomalaisia, on toki ironista ja hauskaa, mutta sellaista inhimillinen puuhastelu usein on. Monen mielipide jalostuu, kun todellisuus koskettaa.
Vähemmistökommunismi, taistolaisuus, on totisesti mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmiö, ja onhan sillä yksilöpsykologinenkin ulottuvuutensa, kuten kaikilla joukkoliikkeillä. Tontti keskittyy lähinnä parjaamiseen ja purevaan satiiriin, hän ei halua ymmärtää myöskään taistolaisten motiiveja, saati sitä, ettei moni heistä edes halua katua aiempaa idealismiaan. Tämä on kuitenkin idealistille ja varsinkin totalitaristille tyypillistä: hän ei halua pyydellä virheitään anteeksi, romanttinen elämänkäsitys on hänelle pikemminkin ylpeyden aihe, suorastaan sankaruutta. Monen kohdalla kyse on luonteesta.
Kun ikuinen idealisti tekee luonnollisen siirtymän taistolaisista vihreisiin, hän vain siirtää proletariaatin kurjistumisen luontokatoon, siis korvaa virheelliseksi osoitetun kurjistumisteorian uudella teorialla, niin sanotulla maailmantuhomyytillä. Sen puolesta on sentään jo näyttöäkin, joten pääpiru kapitalismin kivittäminen sujuu nyt luontevammin ja uskottavammin.
On helppo tunnistaa idealistinen, pessimistis-romanttinen maailmantuska ja sen nostattama lopunaikojen ahdistus niin taistolaisen kuin vihreänkin poliittisessa toiminnassa. Tämän Tontti psykodynaamisen terapian tuntijana hienosti oivaltaa, toiston pakon, ikuisen paluun. Vihreä aktivismi on sikäli taistolaistakin väkevämpää, että siinä totisesti on jo kyse viimeisestä taistosta, maailmanlopusta. Tämä selittää myös liikehdinnän yksipiippuisen luonteen, muun muassa ankaran ilmastokiihkoilun, pakokauhun, jota Tontti aiheesta arvostelee.
Arvoliberalismi, toisin sanoen kaikkien ihmisten pakottaminen nielemään vihreät arvot ja käytännöt, on luonnollinen seuraus pikajunan vauhtia lähestyvän maailmantuhon maalailusta. On oltava hyvä ihminen, todella hyvä, jotta voi olla samaan aikaan liberaali ja pakottaa kaikki maailman syntiset tottelemaan itseään. Tämä asenne oli myös taistolaisuuden taustalla. Vähemmistökommunistit olivat aikansa arvoliberaaleja, hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä.
Perusliberaali on kaiken mitta
Jos alustava määritelmäyritys sallitaan, Tontin voidaan katsoa edustavan eräänlaista perusliberalismia, jossa ihmisten arvostuksia ja toimintaa arvioitaessa lähtöoletuksena on aina oma minä, siis kuvitelma siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat oletusarvoisesti samanlaisia perusliberaaleja, jos vain olosuhteet vakioidaan. Länsimaisia perusliberaaleja yli puoluerajojen yhdistää varmuus siitä, että juuri he ovat hyviä, normaaleja, oikeassa, ihmisyyden oletusasetus. Tässä he muistuttavat vihreitä ja taistolaisia enemmän kuin haluavat itselleen myöntää.
Perusliberaali ottaa annettuna, että kun vieras, vaikkapa hyvin vanhoillinen muslimi, muuttaa länteen, vapauteen, hänestäkin kuoriutuu heti tai pienen kotouttamisen jälkeen, aivojen ja silmien avauduttua, humaani ja valistunut perusliberaali, joka kritisoi ankarasti populismia, etnonationalismia, kansallisuuskäsitettä, kristinuskoa ja vankkaa, perinteikästä isänmaallisuutta. Tämä on kohtalokas harhakuvitelma, Friedrich Hayekia lainataksemme. Kyseinen ajatteluvääristymä, perusteeton toive, on hyvin pitkälti monen nykyongelman juurisyy.
Kun vanhoilliselle yksilölle suodaan vapaus valita ja olla mitä haluaa, hän valitsee lähes poikkeuksetta esivanhempiensa uskon ja tavat, Koraanin ja sharian, niissä pysyttäytymisen, ei maallistuneen lännen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Moni käyttää vapauttaan perheen, suvun ja klaanin jäsenten pakottamiseen perinteisten arvojen ankaraan noudattamiseen. Tilastot ja uutiset kertovat, että juuri näin se menee. Joskus myös jo maallistunut, lännessä syntynyt toisen tai kolmannen polven muslimi, eksynyt, juureton, ahdistunut, löytää isiensä uskon, palaa siihen, ja radikalisoituu. Näin hän käyttää vapauttaan valita.
Ihmisotus on monisärmäinen ja usein jääräpäinen, pysyttelee opitussa ja koetussa, ei yleensä pahemmin kyseenalaista sitä, mikä on vuosisatojen ellei -tuhansien saatossa omassa yhteisössä hyväksi tahi peräti pakolliseksi havaittu. Sosiaalisena eläimenä ihminen on myös valitettavan altis ryhmäpaineelle ja mukautumiselle. Siksi niin harva muslimi on länsimainen perusliberaali eikä sellaiseksi koskaan tule. Ei kunnon muslimi hyväksy koskaan sitä, että joku piirtää pilakuvan profeetasta tai julistaa, että Allah on taruolento. Hän ei myöskään hyväksy naisten, seksuaalivähemmistöjen eikä uskonnottomien oikeuksia ja vapauksia. Hurskas muslimi ei välitä siitä, mitä kirjailijoiden sananvapausjärjestö tai länsimainen perusliberaali asiasta sanoo.
Terapiaa ja fukuyamalaista optimismia kaikille kansoille
Analyytikon sohvalta tai nojatuolista oppia ammennettuaan Tontti näkee niin radikaalimmin kuin konservatiivisemmin ajattelevat ihmiset ja heidän ideologiansa sekä toimintansa jonkinlaisena patologiana. Hän ehdottaa kokonaisten ihmisryhmien ja sukupolvien pitkäkestoista psykoterapiaa toiston pakon ja lapsuuden traumojen parantamiseksi. Tällainen piilonormatiivisuus on yleistä ja jopa vaarallista, mutta sitä Tontti ei ole tullut ajatelleeksi.
Psykopolitiikkaa ja psykokulttuuria on ansiokkaasti jo vuosia sitten ruotinut Janne Kivivuori merkittävässä kolmiosaisessa teossarjassaan, jota onneksi vielä löytyy antikvariaateista ja kirjastoista. Vitsaus riivaa erityisesti psykodynaamisesti orientoituneita teoreetikoita, jotka haluavat soveltaa lempilastaan koko yhteiskuntaan, Freudin esikuvan opastamana. Kivivuori esittää painavia perusteluja kaiken mahdollisen psykologisoimista vastaan.
Jo Erich Fromm ja hänen aatetoverinsa Frankfurtin koulukunnassa sovelsivat marxilais-freudilaisia oppeja yhteiskuntiin, humanistien riemuksi, empiristien ja differentiaalipsykologien riesaksi. Autoritaariset persoonallisuudet, fasismin massapsykologiat ynnä muut muka todistavat, että sairas yhteiskunta sairastuttaa terveen, normaalin yksilön, varsinkin kapitalistinen ja oikeistokonservatiivinen yhteiskunta, tietenkin, radikaalista oikeistosta puhumattakaan.
Ihmisessä on pakko olla jotain pahasti vialla, jos hän hurahtaa vääriin oppeihin ja on asioista väärää mieltä. Näin marxilais-freudilaiset humanistipsykologit oikeasti ajattelevat ja tarjoavat omia oppejaan sairaan parantamiseksi. He itse eivät tietenkään ole hurahtaneet yhtään mihinkään, vääristä opeista puhumattakaan. He pitävät omaa marxilais-freudilaista elämänkatsomustaan kaiken mittana ja arvioivat jopa luonnontieteitä sen pohjalta. Jos tiede ja elämänkatsomus joutuvat ristiriitaan, tiede saa väistyä.
Tontti ei ole tyylipuhdas humanistinen psykologi vaan sellaisen moderni sovellus, fukuyamalainen optimisti, jos pieni luokitteluyritys jälleen sallitaan. Hän ei usko kansoihin, rotuihin, etnisyyteen, ei liioin heimoihin eikä kansakuntiin. Ne semmoiset ovat saatanasta.
Olemme kaikki Afrikasta, olemme kaikki yhtä ja samaa, tulemme keskenämme toimeen, taloutemme ja kulttuurimme kasvaa ja kehittyy, jos ja kun vain totumme siihen, että kaikki maailman valtiot hitaasti tai vähän nopeamminkin muuttuvat monikulttuurisiksi liberaalidemokratioiksi, ihantoloiksi, historiallisen kehityksen päätepisteiksi (kuten Francis Fukuyama itse on huomauttanut, hänen tunnetuimman teoksensa nimi tarkoittaa nimenomaan tätä, ei historian loppua). Tämä todistaa perusliberaalille fukuyamalaiselle optimistille, että maahanmuuttokriittisyys ja etnonationalismi, tai kansallismielisyys ylipäätään, eivät voi olla tolkullisia maailmankatsomuksia vaan anomalioita, patologioita. Ihmisten pitää vain oivaltaa, että näin asia on, että he ovat erehtyneet, väärässä, terapian tarpeessa.
Myös EU-komissiossa ja parlamentissa istua jököttää näin ajatteleva veikeä joukko päättäjiä. Tosin valtaapitävätkin ovat vähitellen alkaneet huomata, etteivät EU-kriitikot sentään aivan joka asiassa täysin metsässä ole, seuraileehan unionin poliittinen kehitys tosinaan polkuja, joita niin sanotut populistipuolueet ovat jo vuosikymmeniä talloneet. Viime aikoina jopa fukuyamalaiset optimistit ja Fukuyama itse ovat alkaneet osoittaa heräämisen merkkejä.
Uskoa ja toivoa sopii, että jokusen vuoden sisällä ainakin rohkeimmat perusliberaalit fukuyamalaiset optimistit uskaltavat jo myöntää, kuten edesmennyt akateemikkomme Leena Palotie ja edelleen vastaavaa geenitutkimusta muun muassa FinnGen-hankkeessa tekevä Aarno Palotie, että suomalaisilla on ainutlaatuinen perimä maailman kansojen joukossa, että suomalaisia ihan oikeasti on. Niin vain tämä katajainen kansanperimä ulottuu nykyisen Suomen alueella sukupolvien taakse ja hyödyttää tieteellistä ja lääketieteellistä tutkimusta vuodesta toiseen.
Mitä tulee Tontin näkemyksiin kansoista ja niiden rakkaista kotikonnuista, hän ei siinäkään tapauksessa halua analysoida saati ymmärtää. Ihminen, joka kokee elämäntapansa ja kotinsa uhatuksi, mainion mantunsa ja kulttuurinsa, esivanhempiensa raivaaman ja rakentaman isänmaan, ja joka haluaa turvata itsenäisen ja vapaan olemassaolon myös tuleville polville, voi paineen kasvaessa, vaihtoehtojen puutteessa, hyvinkin alkaa äänestää perussuomalaisia tai vastaavia puolueita toisissa maissa. Sellainen ihminen on, eikä se ole patologista vaan inhimillistä.
On totta, että Tontin aiheestakin kurittama radikaali etnonationalismi on äärimmäinen muoto mainittua oman elämäntavan, kulttuurin ja kotipaikan rakkautta. Useimmiten ihmisyksilö haluaa tuntea juurensa ja vaalia omaa maataan sekä kulttuuriperintöään, puolustaa valtionsa rajoja ja itsenäisyyttä, ja ennen muuta päättää itse, millaiseksi ja miten omaa isänmaata ja kulttuuria pitää kehittää.
Jo YK:n peruskirjassa kansoille ja kansallisvaltioille perätään itsemääräämisoikeutta, eikä koko järjestöä voisi edes olla, ellei kansoja ja kansallisvaltioita olisi. Olemattomat kansakunnat eivät voi yhdistyä. Näin ollen niitä on, kuten kaikki hyvin tietävät. Suurin osa kansoista on asunut pitkään, sukupolvia, samalla maantieteellisellä alueella, kotimaassaan. Kansa, geneettinen klusteri, on luonnollinen yksikkö, pitkän kehityksen tulos, ja useimmiten kansat haluavat puolustaa olemassaoloaan, itsenäisyyttään ja kansallisvaltionsa rajoja. Poikkeuksiakin on, valtioita kuten Yhdysvallat ja Sveitsi, tai melkein kaikki nykyiset länsimaat, joissa asuu ja sekoittuu monia kansoja, mutta pääsääntö pätee. Tämän huomaa parhaillaan vaikkapa Ukrainassa, jossa kansa taistelee raivokkaasti olemassaolonsa puolesta eikä kirjoittele esseissä, että niin valloittaja kuin puolustajakin ovat alkujaan Afrikasta.
Myös etelänaapurissamme Virossa ymmärretään kansallisen itsemääräämisoikeuden ja olemassaolon päälle, sattuneesta syystä. Stalinin kyyditykset ja venäläistämispolitiikka ovat jääneet virolaisten ylisukupolviseen muistiin ja suojelevat heitä vastakin samanlaisilta pyrkimyksiltä. Pääministeri Kaja Kallas on malliesimerkki nykyaikaisesta eurooppalaisesta johtajasta, joka ymmärtää täysin kansan ja kansallisvaltion merkityksen yksilönvapauksille ja ihmisoikeuksille. Viro on hoitanut asiansa niin hyvin, että muuan tunnettu suomalainen putinistidosentti on jo vuosia kutsunut sitä fasistiseksi apartheid-valtioksi. Tämä, jos mikä, on varma todiste siitä, että virolaiset ovat isänmaallisia ja hyviä eurooppalaisia. Katsantotavat täydentävät toisiaan, kuten Suomen taiteen kultakauden suurimmilla nimillä ja Carl Gustaf Emil Mannerheimilla.
Tontti on oikeassa siinäkin, että etnonationalismi on kollektivismia, mutta kollektivismiinkin sisältyy aina jonkinlainen vapauden ihanne. Etnonationalismissa se lienee kollektiivinen ideaali kansallisesta vapaudesta ja oikeudesta päättää itse omasta kohtalostaan. Se, että siihen liittyy utooppinen ajatus puhtaasta kansasta tai rodusta, kertoo lähinnä siitä, ettei historiasta ole opittu juuri mitään. Marxilaisilla on oma vapauden ihanteensa, täydellinen riippumattomuus omistajaluokan, porvarien, ikeestä. Marxilaiselle vapaus ei ole orjuutta, vaikka siihen se sosialistisessa valtiossa käytännössä johtaa. Hänkään ei ole oppinut historiasta saati kansantaloustieteestä juuri mitään.
Heimot, identiteetit ja ryhmäkunnat kuuluvat ihmisluontoon, yksilö hakeutuu useimmiten kaltaistensa pariin. Samanmieliset muodostavat kuppikuntia, yhdistyksiä, puolueita ja uskontoja omaa asiaansa ajaakseen. Yhdessä he ovat vahvempia, kaikelle tälle löytyy selitys evoluutiosta. Kääntöpuolena ihmislajin sosiaalisuudelle on spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmiin, ja siitä johtuva jatkuva nahistelu, pahimmillaan sota.
Tontti on harvinaisen oikeassa siinä, että ihmisiä tulee lain edessä kohdella yksilöinä, yhdenvertaisina, riippumatta siitä, mihin ryhmään tai ryhmiin heidän voidaan katsoa kuuluvan. Toisaalta harva ihminen jaksaa olla yksilö, olla välittämättä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ja vain rohkeimmat uskaltavat sanoa suoraan sen, minkä tietävät todeksi, jos se poikkeaa viiteryhmän yleisestä mielipiteestä.
Kun esseisti kirjoittaa, että ihmiset luokittelevat toisiaan yhden ominaisuuden perusteella, hän itsekin tekee samaa esseissään. Ihmisen on vaikeaa, usein mahdotonta, kohdella toista pelkästään yksilönä. Hän kuuluu vääjäämättä johonkin ryhmään, useampaankin. Sen pohjalta hän hahmottaa todellisuuden ja luokittelee havaintonsa kategorioihin. Arvot ja käsitykset esiintyvät useimmiten ryppäinä, joten yhden mielipiteen perusteella voi melko luotettavasti ennustaa yksilön muitakin näkemyksiä. Näin liitot, yhdistykset ja puolueet muodostuvat: ne ovat yleistyksiä ja arvoryppäitä. Kunnon puolueihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan siitä, että hän ottaa koko paketin kerralla ja korostaa oikeaoppisuuttaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmistä pitäisi kohdella yksilönä, mutta se selittää, miksi se on joskus vaikeaa.
Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt, muiden muassa, on kansantajuisissa kirjoissaan esittänyt mielenkiintoisia teorioita oikeamielisten ja tekohurskaiden ihmisten ryhmädynamiikasta ja moraali-intuitioista. Haidt pyrkii ymmärtämään ja tutkimaan ihmistä, ei leimaamaan, syyllistämään saati ylenkatsomaan. Hänen teoksistaan löytyy aidosti polarisaatiota purkavia ja moniarvoisuutta edistäviä ajatuksia, tieteellisten havaintojen ohella. Ne auttavat myös yksilötasolla, ymmärtämään, suvaitsemaan, hyväksymään, analysoimaan.
Tolkullinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että kehitys kulkee pirstaleisuudesta pluralismiin. Olemme erilaisia ja lähtökohtaisesti eri mieltä asioista, meillä on toisistaan poikkeavia arvostuksia ja perinteitä. Siksi meidän pitää oppia elämään moniarvoisuuden kanssa, ottamaan se annettuna. Aina on ollut ja tulee olemaan radikaaleja, fundamentalisteja, utopisteja, totalitaristeja, liberaaleja ja konservatiiveja, niin pienten kuin suurtenkin yhteisöjen sisällä. On vain siedettävä jonkin verran ääriajatteluja ja kanavoitava kokonaisuus parlamentaariseen prosessiin, joka mahdollistaa äärimmäisyyksien kesyttämisen, rauhanomaisen rinnakkaiselon ja ristiriitojen sovittamisen väkivallattomasti. Tosin tälläkin on rajansa, jotka näyttäisivät jo lännessä tulevan vastaan. Järjestelmä ei kestä liian kovaa painetta, kuten Tonttikin terävästi havainnoi erityisesti Yhdysvaltoihin liittyen. Tolkun moniarvoisuus alkaa siellä olla jo peräti harvinaista.
Tujaus huntingtonilaista pessimismiä ‒ tai realismia ‒ tekee fukuyamalaiselle optimistille terää, jos ja kun odotukset ihmisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja monikulttuurisuuden väistämättömästä rikkaudesta eivät vastaa todellisuutta vaan polttopullot ja kivet lentävät, aseet puhuvat ja pommit räjähtelevät. Kuten Samuel Huntington on vakuuttavasti argumentoinut, kylmän sodan jälkeen sivilisaatiot ovat törmänneet yhteen, nyt myös kansakuntien ja valtioiden sisällä. Kaiken lisäksi elämme parhaillaan jääkylmän sodan uutta nousua, johon sisältyy myös Venäjän harjoittama oikea valloitussota Ukrainassa.
Edellä mainitusta kehityksestä jo huomaa, että liberaali demokratia on uhanalainen, hauras luomus, instituutio, joka vaatii jatkuvaa suojelua ja jäntevöittämistä, toisin sanoen tervettä perustuslaillista konservatismia, selvitäkseen maailman myrskytuulista, vallan keskittämisestä ja roistovaltioiden sotahulluista johtajista. EU ei ole hyvä tahi paha, sekin on instituutio, jota voi kehittää avoimempaan ja liberaalimpaan suuntaan, jos jäsenvaltioiden kansat niin haluavat. Jos taas komissio ja parlamentti haluavat viedä unionia toiseen suuntaan, kansalaisten tahdon yli, EU tulee vähitellen rapistumaan ja kenties lopulta hajoamaan osiin.
Onneksi ehdimme Natoon ja kun turvallisuuspuoli on nyt varmistettu, unionia sopisi jo lähitulevaisuudessa alkaa nopeasti kehittää vapaakauppa-alueena ja poliittisena vastapainona roisto- ja mafiavaltioille. Kiitos Venäjän, unioni onkin jo hieman alkanut ryhdistäytyä, muttei läheskään riittävästi. Erityisen tärkeää olisi mitä pikimmin saada maahanmuuttopolitiikkaan järkeä koko unionin tasolla.
Tontti on oikeassa erityisesti silloin, kun hän peräänkuuluttaa asiallista, maltillista ja tasapuolista keskustelua arvoristiriitojen ja ongelmien selvittämiseksi. Tämä nimenomaan on länsimaisen, alati uhanalaisen liberaalin demokratian ja vapaan yhteiskunnan elinehto. Tosin vielä tärkeämpää on viisas politiikka, kurssin kääntäminen, kun se vielä on mahdollista.
Minne menet, hyvä Eurooppa?
On esitettävä koskenniemeläinen kysymys, perättävä vastauksia. Yhteen kysymykseen on monta vastausta.
Tontti ei perusliberaalina näe EU:ssa oikeastaan mitään kritisoitavaa, päinvastoin. Tekijä vaikuttaa suorastaan ihailevan unionia, melkein varauksetta. Epäileväisempi asenne vallan keskittämiseen ja ylikansalliseen päätöksentekoon olisi paikallaan. Kaikki, mikä EU:sta tulee, ei välttämättä ole hyvää. Kauniit sanat ja ylevät julistukset eivät riitä, kun unioni polkee jo omiakin sääntöjään kaiken maailman ennallistamisilla ja elvytyksillä.
Esseisti sivaltelee sivuillaan toistuvasti punavihreitä niin energia- kuin ilmastopolitiikasta, mainitsematta kertaakaan, että koko vihreä siirtymä ja kaasuputkihullutus on peräisin EU:n kovasta ytimestä. Saksa on näyttänyt huonoa esimerkkiä lähes kaikessa jo pitkään, ei historia ole tässä suhteessa miksikään viimeisten sadan vuoden aikana muuttunut. Kun sähkön ja ruoan hinta tätä kirjoitettaessa koko ajan kipuaa, sormi osoittaa väistämättä EU:n suuntaan. Sylttytehtaalta se järkiköyhin politiikka on aina peräisin, idealistien, konsulttien, pyrkyreiden ja nousukkaiden puuhapajoista. On myös huomioitava, että vihreät jos ketkä osaavat taidolla hyödyntää ylikansallista päätöksentekoa tavoitteidensa ajamisessa.
Vastaava unohdus riivaa Tontin asiantuntemuksen ydinaluetta. Vaikka hän erinomaisen ansiokkaasti ja johdonmukaisesti puolustaa mahdollisimman laajaa sananvapautta ja arvostelee vihapuheintoilua, hän ei tuo missään vaiheessa ilmi, että aloite tai peräti ponteva vaatimus tiukemmista vihapuhelaeista tulee nimenomaan EU:sta. Se vaatii jäsenmailtaan, myös Suomelta, yhä tiukempia toimenpiteitä vihapuheen kitkemiseksi, mutta esseisti suomii vain kotimaisia keuhkoajia. Toki hekin kritiikkinsä ovat moninkertaisesti ansainneet, mutta päättömyyden pääkallopaikkaakin olisi hyvä toisinaan osoitella.
Komission aloite EU-rikoslistan laajentamiseksi vihapuheeseen ja viharikoksiin (EU-valmistelu) valmistui 9.12.2021. Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on ollut innolla ajamassa vihapuhelakeja ja kertoo tomerassa tiedotteessaan, että ”meillä pitää olla nollatoleranssi kaikkeen vihapuheeseen, ja sosiaalisen median alustojen täytyy toimia tehokkaammin kaiken vihapuheen poistamisessa”. EU:n digitaalisia palveluja koskeva lainsäädäntö tähtää samaan ja tarkoituksena olisi muun muassa värvätä ”luotettuja ilmiantajia” alustojen sisältöä valvomaan. Hieman orwellilaiselta kalskahtaa, eikö vain?
Kuten huomaamme, EU on merkittävä osa-, ellei peräti pääsyyllinen Tontin ruoskimaan kansallismielisyyden ja nurkkakuntaisuuden nousuun. Kyse on terveestä vastareaktiosta: kun lainsäädäntö alkaa yhä nopeammin karata omista käsistä ja ylikansallinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toistuvasti ylittää kansalliset päätökset, ei ihme, että osa kansalaisista alkaa kapinoida.
Muistamme vielä hyvin Bobrikovin ja routavuodet Suomessa, monelle EU ja sen instituutiot ovat jo alkaneet muistuttaa tästä menneisyytemme avainkokemuksesta keisarillisen Venäjän ikeen alla. Tontin mielestä kapinointi suurta ja mahtavaa vastaan voi tosin olla ylisukupolvinen trauma ja nykyinen suomenmielisyys toiston pakkoa. Monen muun mielestä se on itsenäisyyden ja kansallisen olemassaolon jatkumisen tae, osa tervettä kansallista itsesuojeluvaistoa, varsinkin kun itsenäisyyttämme nakerretaan avoimesti myös Suomen hallituksen ja eduskunnan sisältä. Läheisyysperiaate on sekin kauniita sanoja paperilla, ei muuta. Tosipaikan tullen isot vievät ja pienet vikisevät.
Tontti käsittelee myös Brexitiä kovin yksisilmäisesti ja vihjailee vahvasti Venäjän suuntaan. Totta on, että informaatiovaikuttaminen näytteli Brexitissä sivuroolia, mutta tärkeämpiäkin syitä eron taustalta löytyy. Epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ja vallan keskittäminen EU:ssa ovat näistä merkittävimmät. Ylipäätään kansallismielisyyden ja maahanmuuttokritiikin nousu liittyy vahvasti EU:n syvenevään integraatiokehitykseen, tästä löytyy tutkimustietoa Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin teoksesta National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican Books/Penguin, 2018).
Valitettavasti esseisti ei viittaa mainittujen tutkijoiden löydöksiin, siksi hän ei myöskään kansallismielisyyden kritiikissään osu maaliin, ei lähellekään. Teos paljastaa yllättäviä seikkoja kansallisen populismin suosiosta ja tarjoilee Francis Fukuyamaa uskottavampia ratkaisuehdotuksia liikehdinnän taustalla oleviin ongelmiin.
Jos kukaan muu ei halua tarttua härkää sarvista, ei kannata ihmetellä, jos nationalistisesti suuntautuneet puolueet ja Silvio Berlusconin tai Donald Trumpin kaltaiset rahvaanomaiset valkohammasmediamiljardöörit korjaavat potin. Viimeksi kansalliskonservatiivinen vaalivoitto toteutui Ruotsissa ja Italiassa. Tanskassa sosiaalidemokraatit eivät käytännössä eroa perussuomalaisista, siellä silmät epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksille ovat nopeasti auenneet.
Moni huolestunut äänestää niitä puolueita, jotka lupaavat tarttua toimeen ja ratkaista ongelmat. Kansan syvien rivien ääni perustuu aitoihin epäkohtiin, joita ei enää pitkiin aikoihin missään maassa ole uskottavasti voitu lakaista maton alle. Tämän ja paljon muutakin tärkeää oppii viimeistään perehtymällä Eatwellin ja Goodwinin teokseen.
Tontti voisi kenties seuraavaan esseekokoelmaansa harkita joitakin tarkasteluja, joissa maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden aiheuttamia alati paisuvia ongelmia törmäytettäisiin EU:n kehitykseen, joustavuuteen ja sitkeyteen. Kuinka kauan järjestelmä pysyy pystyssä murtumatta? Monen mielestä juuri tämä on koko Euroopan kohtalonkysymys, Venäjää ollenkaan vähättelemättä.
Tontin parjaama huoli, Euroopan väestöpohjan nopea ja radikaali muutos, ei ole äärioikeiston salaliittoteoria vaan fakta, löytyyhän tieto kuntien ja valtioiden virallista tilastoista ja se on näkynyt toistuvasti uutisissakin.
Esimerkiksi ennusteen mukaan vuonna 2050 Espoossa on jo vähintään 400 000 asukasta, joista suurin osa tulee muualta kuin Suomesta. Asukkaita on tällä hetkellä noin 300 000. Vuonna 2018 Espoon väestö kasvoi 5000 hengellä, joista 4000 oli vieraskielisiä. Syksyllä 2019 joka neljäs koulunsa aloittanut lapsi oli vieraskielinen. Vieraskielisten määrä Espoossa kymmenkertaistuu kolmessakymmenessä vuodessa. Kaupungissa asuu vuonna 2053 enemmän vieraskielisiä kuin suomenkielisiä. Siihen on enää kolmekymmentä vuotta.
Kuntaliiton verkkosivujen mukaan vieraskielisen väestön määrä Suomessa yli kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä, maahanmuuton pysyessä vähintään nykyisellä tasolla. Artikkelista voimme lukea, että ”kasvua selittävät etenkin muuttovoitto ulkomailta sekä vieraskielisen väestön nuori ikärakenne.”
Mitä tulee Helsinkiin, paikallislehden päätoimittaja Karri Kannala kertoi pääkirjoituksessaan hiljattain viralliset luvut, jotka eivät alkuunkaan tue Tontin teesejä (Helsingin Uutiset, 26.10.2022):
”Helsingissä on kouluja, joissa selvästi yli puolet oppilaista on vieraskielisiä, eli puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Keinutien ala-asteella Kontulassa vieraskielisiä on 59 prosenttia oppilaista, Vesalan peruskoulussa 58 %, Merilahden peruskoulussa Vuosaaressa prosenttiluku on 55 ja Itäkeskuksen peruskoulussa 54. Luvut ovat peräisin Opetushallituksen tietokannasta.”
Itä-Helsingin ohella muillakin alueilla näkyy sama kehitys:
”Itäisen Helsingin ulkopuolelta eniten vieraskielisiä on Maatullin peruskoulussa Tapulikaupungissa 46 %, Jakomäessä Kankarepuiston peruskoulussa 45 %, ja Pihkapuiston ala-asteella Malminkartanossa 42 %.”
Kyse ei siis ole äärioikeiston salaliittoteoriasta vaan tosiasiasta, joka vaikuttaa suomen kieleen, suomalaiseen kulttuuriin, koulutusjärjestelmään, Pisa-tuloksiin, terveydenhuoltoon, työllisyyteen, valtion ja kuntien talouteen, ja koko poliittiseen päätöksentekoon alati painavammalla poljennolla. Tilastojen perusteella kehitys on lähes poikkeuksetta miinusmerkkistä, kuten kielitaidon ja koulutuksen rapautuminen, jengiytyminen, rikollisuus, alueellinen eriarvoistuminen, heikko työllistyminen ja kasvavat sosiaalimenot osoittavat.
Soi sana angloamerikkalainen
Tontin esseekokoelma kärsii myös eräästä aikamme vitsauksesta, huolimattomasta oikoluvusta. Nykyään kirjat valitettavan usein muistuttavat kiivastahtista internet-kirjoittelua, jossa kieliasuun ja oikeinkirjoitukseen ei ehditä kiinnittää huomiota. Tontti ei sentään ole kovin pahasti kiireessä hutiloinut, mutta yksi räikeä laiminlyönti pitää mainita.
Heti johdanto-osiossa, tahattoman ironisesti, ”tiedostamattoman vanhan uusintamisen” ja ”ylisukupolvisten traumojen toiston” yhteydessä, tekijä tulee lausuneeksi (10): ”Miten kirjailijat hahmottivat Euroopan unionin esikuvan Itävallan monikulttuurisen keisarikunnan keisarikunnan hajoamisen ja voisiko siitä ottaa oppia Euroopan nykyongelmissa?”
Keisarikunnan toiston jälkeen tekijä vielä kysyy, ovatko kirjailijat 2000-luvulla vaienneet vai eikö heitä enää osata kuunnella. Hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa tässä nimenomaisessa yhteydessä, että häntä ainakin pitäisi kuunnella. Teokseen on jäänyt sen verran toistoa, että ainakin siihen kiinnittää tahtomattaan huomiota.
Ironista on myös, kenties jälleen tahattomasti, kun edellä mainitussa yhteydessä tekijä pohtii maailman menoa seuraavasti: ”Kirjailija kysyy, onko sillä [kirjallisuudella] enää sijaa maailmassa, jossa oman totuuden huutaminen ja heimoistuminen ovat lähtökohtia. Kuunteleeko kukaan kirjallisuuden kuiskausta?” Tontin oma sanomisen tapa, kuten todettua, ei useimmiten kuiski vaan ottaa osaa aikalaishulluuden meteliin ja räiskimiseen riemurinnoin.
Tekstistä uupuvat kokonaan uusien vieraskielisten muotitermien suomenkieliset vastineet. Niiden tilalla on jopa afroamerikkalaisesta puheenparresta väännettyjä karmeita sanakäppyröitä, jotka tosin ovat jo vallanneet yleiskielenkin ja kummittelevat niin uutisissa kuin kansan suussakin. Tästä on aiheellisesti muun muassa Janne Saarikivi varoitellut, eihän suomenkielinen kirjailija voi englanniksi kirjoittaa, vai voiko? Tontilla on myös pari kokonaisen kappaleen mittaista englanninkielistä lainausta, joita hän ei ole vaivautunut suomentamaan. Tämäkin on tyylirike ja erittäin huono tapa.
Termien suomenkielisiä vastineita ei ole vaikea keksiä. Tontin sinänsä varsin ansiokkaasti ruotimia yhteiskunnallisia ilmiöitä voi kutsua vaikkapa tiedostavaksi uusherännäisyydeksi, henkilöiden poliittiseksi savustamiseksi viroistaan ja asemistaan ja sovittujen esiintymistilaisuuksien perumiseksi. Suomen kieltä arvostavaa lukijaa jotakuinkin närkästyttää, kun tekstissä tulee jatkuvasti vastaan suoraan englannista väännettyjä, ei käännettyjä, uudissanoja, jotka vieläpä taipuvat äärimmäisen kankeasti kotimaisella. Se ei ole hyvää suomea eikä hyväksi Suomelle.
Olisi toivottavaa, että pientä, uhanalaista kieltämme vaalittaisiin, kun siihen vielä on mahdollisuus. Kirjailijoiden jos keiden luulisi tämän ymmärtävän. He elävät ja hengittävät kieltä, ilman sitä heitä ei olisi olemassakaan, suomalaisia kirjailijoita. Toisaalta, kuten edellä on käynyt ilmi, Tontti ei välttämättä edes usko suomalaisuuteen, suomalaisiin, Suomen kansaan. Oma perinne sulautuu helposti suurempaan ja mahtavampaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää, joskaan ei välttämättä toivottua saati tahdottua. Osana Euroopan kansoja piskuinen Suomi on ollut poikkeuksellisen sitkeä ja omapäinen, ja luonut omintakeista kulttuuria aina näihin päiviin asti. Olisi hienoa, jos se tekisi niin vastaisuudessakin.
Lopuksi on vielä muistutettava esseistiä hänen omasta oivalluksestaan (57): ”Kun maailma hukkuu huutoon, hienovarainen kuiskaaminen voi lopultakin olla tehokkain sanomisen tapa.” Tämän viisaan ohjeen siivittämänä on hyvä kohdistaa katse uusiin kuiluihin ja taivaltaa pää pystyssä kohti tulevia taistoja.
