Ari Helon tuore historiikki on painavaa luettavaa. Kirjassa on loppuviitteineen, liitteineen ja hakemistoineen yli 600 sivua ja sen kannatteleminen vaatii voimia. PDF-versio on toki kevyempi, mutta vanhan liiton työtapa edellyttää perinteistä paperikirjaa. Sängyssä selällään lukien tiiliskivi käy käsipainosta. Näin harjoitus teoksen äärellä on kokonaisvaltaista, kun sekä sielu että ruumis kehittyvät samanaikaisesti.
Mainitut liitteet eli Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776, Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaki vuodelta 1787 ja perustuslain lisäykset eri vuosilta löytyvät jo tekijän edellisestä suomenkielisestä teoksesta Yhdysvaltain demokratian synty (Gaudeamus, 2014). Ensimmäiset kymmenen lisäystähän tunnettaan kansalaisoikeuksien (the American Bill of Rights) nimellä ja ne ratifioitiin samanaikaisesti ja astuivat voimaan 15.12.1791. Helo on itse suomentanut kaikki liitteet. Hän korostaa ansiokkaasti kuuluisan ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) merkitystä, erityisesti sanan- ja lehdistönvapauden takaavaa lauseketta (110):
”Usein on todettu, että tärkein yhdysvaltalaisista kansalaisoikeuksista on eittämättä sananvapaus. Niin kauan kuin yksilöllä on oikeus olla enemmistön kanssa eri mieltä julkisesti, on hänellä myös mahdollisuus taivutella enemmistöä omalle kannalleen. Tämä on poliittisen toiminnan ainoa mahdollinen perusta, sillä ilman keskustelua ei ole demokraattista politiikkaakaan.”
Tuo olisi hyvä EU:ssa ja Suomessakin muistaa ja ymmärtää.
Teos sisältää myös neljä vierailevien tutkijoiden laatimaa erikoisartikkelia, jotka johdantomaisesti valaisevat amerikkalaista pragmatismia (Sami Pihlström), Yhdysvaltain luonnonsuojelun historiaa (Mikko Saikku), kirjallisuutta (Bo Pettersson) ja elokuvateollisuutta (Kimmo Laine). Erikoisartikkelit tuovat mukavaa vaihtelua ja rytmitystä leipätekstiin.
Erityisen mieluisa on kirjan aate- ja kulttuurihistoriallinen painotus. Sivistyksestä ei koskaan pidä tinkiä.
Korkeat ihanteet, karu arki
Amerikan Yhdysvaltojen historia on samalla länsimaalaisuuden historiaa, sillä liittovaltio osavaltioineen rakentuu eurooppalaisten valistusaatteiden jykevälle perustalle. Perustajaisät olivat filosofisesti valveutuneita soihdunkantajia ja itsenäisyysjulistuksesta ja perustuslaista löytyykin ylevästi kirjattu vapauden ja tasa-arvon ihanne, joka alussa ja vielä pitkälle 1900-luvulle ilmeni hieman tai peräti huomattavastikin veljeyden kustannuksella. Sittemmin eri vähemmistöt ovat sitkeän kamppailun jälkeen vähitellen saaneet samat oikeudet kuin 1700-luvun vapaat herrasmiehet. Myös perustajaisät omistivat orjia, vaikka juhlapuheissaan ja julistuksissaan, perustuslaista ja kansalaisoikeuksista puhumattakaan, kannattivat yhdenvertaisuutta. Käytäntö oli kuitenkin jo silloin täysin eri kuin teoria.
John Locken tunnetusta ja ongelmallisesta yhteiskuntasopimuksesta rajattiin heti kättelyssä pois maan alkuperäisasujamisto, joilta asuinalueet vähitellen kokonaan valloitettiin tai ostettiin. Tämä johti intiaanisotiin, jotka pitkään toistuivat kansakunnan syntyhistoriassa. Tunnettu sisällissota ja sen syyt käsitellään teoksessa myös perusteellisesti. Korkeat ideaalit vaativat useimmiten toteutuakseen verta, hikeä ja kyyneleitä. Sama pätee myös 1900-luvulla, joskin sodasta on sankaruuden ohella se hyöty, että se kasvattaa taloutta ja takaa täystyöllisyyden, kuten historiikista käy ilmi. Tämä kyynisenä reunahuomautuksena muistiin merkittäköön.
On syytä huomioida, että juuri korkeat ihanteet ovat länsimaiden ainutlaatuisen menestyksen taustalla. Helo käsittelee huimaavan kehityksen taustatekijöitä ja mainitsee muun muassa Max Weberin ja mikä tärkeintä, hänen suomalaisen tuntijansa Tapani Hietaniemi -vainaan teoriat protestanttisesta etiikasta ja kapitalismin hengestä, Euroopan ja lännen erityistiestä. Uskonnolla on kapitalismin ohella aina ollut merkittävä rooli Yhdysvaltain kulttuurissa. Ajatus Jumalan valitusta kansasta kummittelee siellä edelleen.
Yhdysvallat edustaa pitkälti kaikkea sitä, mikä läntisessä arvokokonaisuudessa on parasta: vapautta, isänmaallisuutta, luottamusta, turvallisuutta, kansalaisoikeuksia, individualismia, yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä, oppineisuutta, valistusta, vakautta ja vaurautta. Jos yksilöllä on aidosti halua ja kykyä toteuttaa unelmansa, hän tarvitsee vain ripauksen onnea ja roppakaupalla määrätietoisuutta niiden lisäksi. Yhdysvallat ja länsi laajemmin ovat todistaneet, että näissä merkeissä olet voittava kansainvälisen kilpailun ja maailmansodat. Kollektivistit panevat aina ja kaikkialla kiivaasti hanttiin, mutta pölyn laskeuduttua länsi on taas entistä väkevämpi.
On myös syytä todeta, että vaikka todellisuus ei koskaan vastaa ihannetta, on ihanne nimenomaan sitä varten, että sitä kohti voidaan ja pitää pyrkiä. Tekijä osoittaa, että usein edistysaskel johtaa seuraavalla hallintokaudella takapakkiin ja sitten taas uudestaan toiseen suuntaan, mutta kenties pitkässä juoksussa kuitenkin kohti parempaa maailmaa. Varsinkin nykyään demokraatit ja republikaanit näyttävät kihisevän jatkuvassa kostonkierteessä ja kissa ja hiiri -leikissä. Puolueet nokittelevat toisiaan ja hallinto sahaa edestakaisin. Helo kertoo tästä useita esimerkkejä. Periksi ei kuitenkaan anneta, taistelu jatkuu hamaan ikuisuuteen. Se on oikein.
Historioitsija kuvaa kattavasti ja selkeästi Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän muotoutumista, vallan kolmijakoa ja lukuisia käytännön ongelmia, joita niistä seuraa. On tietenkin pelkästään hyvä asia, että valtaa on hajautettu mahdollisimman laajalle, mutta toisaalta se usein lamauttaa koko päätöksenteon, ja lisäksi kostomentaliteetti on johtanut jatkuvaan soutamiseen ja huopaamiseen. Korkeimman oikeuden tuomarinimitykset ovat alttiina poliittiselle manipulaatiolle, kuten hyvin tiedämme, mikä jälleen kerran osoittaa, kuinka vaikeaa korkeat ideaalit on käytännössä toteuttaa.
Lapsuuden leikeistä, sorron yöstä
Helo käy tarkkaan läpi maan historian aina maantieteestä ja alkuperäisistä amerikkalaisista lähtien. Usein luullaan, että Kolumbus löysi Amerikan, mutta kyllä se oli löydetty monta kertaa jo vuosituhansia ja -satoja aiemmin. Kolumbuksesta on kuitenkin nykyajan edistysmielisissä piireissä leivottu hirviö, jota kelpaa syyttää ties mistä. Toki konkistadorit ovat arvostelunsa ansainneet, mutta nykyisten vapaamielisten moraalikäsitysten perusteella ei ehkä ole aivan oikeudenmukaista tuomita kaukaisten esivanhempien verisyntejä. Helo käsittelee teoksessaan myös patsaiden kaatamista ja historian siivoamista puhtoiseksi lähiöksi. Kumpaakaan hän ei tietenkään kannata.
Arvostelijan ikäluokka muistaa vielä hyvin lapsuuden Kekkoslovakian viattomat intiaani- ja lehmipaimenleikit, jotka ajatuspoliisin päivystävä intersektionaalinen Twitter-nallekarhuryhmä on nykyään ankarasti kieltänyt nuorisoa ja silkohapsia turmelevana rasismina sekä kulttuurisena omimisena. Helo kertoo sekä intiaanien että karjapaimenten historian sotineen ja sirkusnäytöksineen. Samoin hän valottaa orjuuden kehitystä ja vaikutusta maan politiikkaan. Se tuntuu vielä tänäänkin, kuten tekijä osoittaa teoksensa poliittisesti riemastuttavan epäkorrekteissa loppuluvuissa.
Tekijä esittelee myös alkuperäisen poliittisen korrektiuden tarkoituksen ja vertailee sitä ansiokkaasti idean myöhempiin rönsyihin. Vaikka aihe on juuri demokratian ja yhdenvertaisuuden kannalta elintärkeä, loppuluvut ja Helon esiintyminen julkisuudessa puoliuskonnollisen aikalaishulluuden terävänä akateemisena kriitikkona ovat aiheuttaneet hänelle kosolti ongelmia.
Niin vain käsillä oleva tavatonta oppineisuutta huokuva historiateoskin on omakustanne. Älyllinen omatunto vaatii nykyään myös taloudellisia resursseja, kun kustantajat pelkäävät fanaatikkojen raivoa yhteisöpalveluissa ja valtakunnan suurimmissa tiedotusvälineissä. Suurkiitos lankeaakin Helolle rohkeudesta ja järkähtämättömyydestä, sillä näin merkittäviä epäkohtia ei missään nimessä saa painaa villaisella saati vaieta kuoliaaksi.
On tavattoman ikävää, että näin voi käydä historioitsijalle 2000-luvun Suomessa, mutta sellaista se on, kun menee argumentoimaan yliopistomaailman pyhiä lehmiä vastaan. Toivottavasti oppineiston avarakatseisemmat edustajat seuraavat joukolla Helon esimerkkiä, niin tärkeää on pelastaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo yksisilmäisten rotukiihkoilijoiden ja uustiedostajien totalitarismilta. Eikä kyse nyt ole pelkästään presidentti Trumpin radikaaleimmista kannattajista, mikä ilmenee teoksen loppuluvuista. Pata kattilaa soimaa ja vastakkainasettelun kierre pahenee Yhdysvalloissa vuosi vuodelta. Polarisaatio alkaa valitettavasti jo olla koko länsimaiden ongelma ja siksikin on erinomaista, että Helo nostaa ongelman esiin.
Länsimaisia instituutioita kilvan röykyttävät akateemiset räyhärelativistit ja intersektionaaliset salaliittoteoreetikot eivät sinänsä edusta mitään uutta auringon alla, mutta nykyinen yhteiskunnallinen ilmasto on jo muuttunut valitettavan avoimeksi kyseiselle tieteen, järjen ja tosiasioiden, miksei moraalinkin, vastaiselle ristiretkelle. Pahimmillaan ilmiö muistuttaa jo noitavainoja ja mccarthyismia, joita historioitsija myös esittelee teoksessaan.
Kun oikeamielisyyden kiihkon laineet lyövät järjen ja maltin yli, alkaa helposti nähdä kaikkialla salaperäisesti vaikuttavaa valkoista ylivaltaa ja sortavia rakenteita. Kun näkökulmaepistemologian lokeroiva kollektivismi, jossa yksilö nähdään lähinnä ryhmänsä tai ryhmiensä edustajana, ja jossa sorretuimman sana painaa eniten ja muiden pitää vaieta, tunkeutuu akatemiasta hallintoon, ollaan jo todella vaarallisilla vesillä. Suomessa kuluvalla hallituskaudella näin näyttää valitettavasti jo tapahtuneen ja tapahtuvan tätä kirjoitettaessa. Toisaalta valtakunnansyyttäjäinstituution uskottavuus romahdutettiin pitkälti jo edellisen hallituskauden päätöksellä, joten porvarihallituskaan ei välttämättä tiedosta akateemisten muotivillitysten vaaroja niitä hallintoon sovellettaessa tai niiden kannattajia virkoihin nimitettäessä.
Kuten Helo teoksessaan osoittaa, ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippuu harjoitettavasta politiikasta. Mikäli ihmiset haluavat muutosta, heidän kannattaa keskittyä korjaamaan aitoja ongelmia eikä vedellä niitä hatustaan. Tämä on historioitsijan mukaan demokraattien suurin virhe nyky-Yhdysvalloissa. Poliitikot ovat sortuneet käsitenäpertelyyn ja akateemiseen sanamagiaan, hyvesignalointiin. Siksi muutosta halajava kansa äänestää jatkuvasti väärin.
Toisaalta hiljattain pidetyissä välivaaleissa demokraatit saivat yllättäen torjuntavoiton senaatissa, mikä johtunee pitkälti vastaleirin ylilyönneistä (salaliittoteoriat, Trumpin ja hänen kannattajiensa kiihotustyö, tunkeutuminen kongressirakennukseen ja presidentinvaalien tuloksen sitkeä kiistäminen ym.). Kärjistymisen kierre alkaa vaikuttaa palautumattomalta, jolloin molempien ääripäiden katumellakointi saattaa jo lähitulevaisuudessa laajeta vakavammaksikin yhteenotoksi. Uutta sisällissotaakin ovat pessimistisimmät povanneet.
Vasemmalta äärioikealle
Tekijän hillitty ja asiallinen tyyli saa räikeämpiä sävyjä, kun lähestymme nykyaikaa. Tekstiin tulee intohimoa, paikoitellen jopa rääväsuista pamflettimaisuutta. Helo ei arkaile neuvoa lätäkön takaisia ihmisiä äänestyskäyttäytymisessä tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttämisessä. Kuitenkin juuri historia osoittaa, ettei kansalaisten enemmistö sellaista näyttäisi Yhdysvaltoihin kaipaavan.
Toisin sanoen historioitsija tarkastelee tapahtumia vasemmalta, mikä näkyy myös termivalinnoissa. Muutamassa kohdassa lukija kohottelee kulmakarvojaan, kun äärioikeistoa, fasismia, populismia ja neoliberalismia läiskähtelee outoihin kohteisiin. Toisaalta tämä on nyttemmin jo niin sanottu normaali akateeminen lähestymistapa ja painotus, joten sikäli se ei pahemmin häiritse. Jos klassiseen liberalismiin tahi libertarismiin perehtynyt ulkopuolinen tarkkailija huomaakin olkiukon siellä tahi täällä, eivät ne lopulta kokonaisuudessa paljon paina.
Helon mukaan republikaanit ovat lähentyneet nopeasti äärioikeistoa, johon hän lukee myös niin sanotun kristillisen oikeiston. Jos kuitenkin ajatellaan, että Hitlerin Saksa tahi Mussolinin Italia olivat äärioikeistolaisia, on hieman vaikea nielaista väitettä yhdysvaltalaisten konservatiivien vastaavasta poliittisesta suuntautumisesta. Talousliberalismi istuu erityisen huonosti mainittuun sapluunaan, onhan se fascismin sosialististen ja korporativististen oppien täydellinen vastakohta. Juuri vapaata markkinataloutta fascistit ja kansallissosialistit vastustivat ja niin vastustavat nykyiset sinimustat ja uusnatsitkin. Samoin fascismin ja kansallissosialismin silkka pakanallisuus ja kristinuskon vastaisuus sopii tavattoman huonosti Yhdysvaltain kristilliseen oikeistoon.
Kaikki eivät voi olla äärioikeistoa, jos ja kun sen väitetyt edustajat useimmiten mellastavat eri puolilla aitaa. Tämä metodologisena huomautuksena, sillä termit pitäisi myös määritellä. Kannattaisi ainakin lanseerata termi ’ääriäärioikeisto’ erottamaan aidot fascistit ja kansallissosialistit kristillisestä oikeistosta ja muista konservatiiveista. Jos jotain perheyhtäläisyyttä esiintyykin, sopii se melkeinpä vielä paremmin nykyiseen äärivasemmistoon. Tässä nousee jälleen esiin perinteinen hevosenkenkäteoria. Helon kirjan loppuluvut osoittavat, taas kerran, että teorialle löytyy kosolti tukea.
Kun hallinto jatkuvasti sahaa omaa oksaansa, kaivaa toiselle kuoppaa, kiilaa ja lipsahtelee, ja alati polarisoituva kansa äänestää historioitsijan mielestä lähes aina väärin, suuri kertomus saa kieltämättä viihdyttäviä sävyjä. Kyse on parhaimmillaan manikealaisesta hyvän ja pahan taistelusta, jossa Obama kenties edustaa Helolle jonkinlaista hyvän arkkityyppiä. Se on toki inhimillistä, kun huomioidaan hillityn ja säntillisen Obaman jälkeen presidentiksi noussut vulgaari öykkäri, mutta silti tekijä päästää ensiksi mainitun liian helpolla.
Helo kritisoi kyllä räväkästi republikaanipresidenttien ja oikeistodemokraatti Clintonin sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta jättää mainitsematta, että Obaman kaudella Lähi-idän lennokki-iskujen määrä kymmenkertaistettiin Bush nuoremman kaudesta ja niissä kuoli arviolta 384‒807 siviiliä. Esimerkiksi Jemenissä Obaman valtuuttama ensimmäinen isku tappoi aiotun al-Qaida-yksikön asemesta 55 erään heimon jäsentä, joista 21 oli lapsia, 10 alle viisivuotiaita. 12 uhreista oli naisia, joista viisi oli raskaana. (The Bureau of Investigative Journalism: Obama’s Covert Drone War in Numbers: Ten Times More Strikes than Bush.)
Kyyniseksi ulkopoliittiseksi realistiksi tunnustautuva arvostelija ei tällä ikävällä tosiasialla halua moralisoida vaan pelkästään osoittaa, että suurvallalla on suurvallat elkeet, ja että tarkoitus pyhittää keinot presidentin puoluekannasta tai ihonväristä riippumatta. Jos on Nixonilla, Reaganilla, molemmilla Busheilla ja Trumpilla omat törttöilynsä, ei rauhan Nobelilla palkittu Obamakaan ole niistä vapaa. Hän oli presidenttikaudellaan myös aivan liian lepsu Putinin Venäjän suuntaan.
Yhdysvalloista ei ole tulossa pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja se on siellä kansan tahto, demokratian tulos, vuosi toisensa perään. Vaikka tuloerot ovat kasvaneet eikä palkalla aina tule toimeen, kansa äänestää jatkuvasti historioitsijan mielestä väärin. Maan historia kuitenkin opettaa, etteivät yhdysvaltalaiset yleisesti ottaen kaipaa sellaista holhousta ja sääntelyä, tai huomattavan korkeaa tuloveroprosenttia, joka enenevissä määrin Suomea ja koko Euroopan unionia riivaa.
On totta, että moni asia mättää Yhdysvaltain politiikassa, vaikkapa julkinen terveydenhuolto, mutta kuten Suomesta huomaamme, korkea kokonaisveroaste ei takaa sitä, etteikö hallitus kykenisi pilaamaan terveydenhuoltoakin niin sanotuilla hallintouudistuksilla ja aina avautuvilla uusilla yleiseurooppalaisilla ja kotikutoisilla raharei’illä. Toisin sanoen myös ja erityisesti vasemmistohallitus voi ryssiä ja toistuvasti ryssiikin niin valtiontalouden kuin terveydenhuollonkin. Tätä sitten seuraava porvarihallitus joutuu aina rajuin ja kipein leikkauksin paikkailemaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.
Kommentti kieliasusta
Lopuksi on taas kerran annettava risuja kieliasusta. Tästä on tullut viime vuosina itseään toistava huomautus, sikäli tämän kirjoittaja voisi vain kopioida samat narinat jokaisen arvostelunsa loppuun.
Helon teoksessa kyllä kiitetään oikolukijaa, mutta työtään kyseinen henkilö ei ole tehnyt, tai jos on, on tehnyt sen luvattoman lepsusti. Eniten tekstissä pistää silmään pilkutus, joka vaikkapa lauseenvastikkeen jälkeen on aina väärin, mutta on se muuallakin usein pielessä. Myös tavutus sisältää lukuisia lapsuksia, löytyypä tekstistä lyöntivirheitäkin. Olla-verbin taivutuksessa on krooninen ongelma.
Arvokkaassa ja asiasisällöltään pääosin moitteettomassa historiateoksessa kieliasuun olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota. Kuten todettua, vitsaus riivaa nykyisin jo isojenkin kustantamoiden kirjoja. Ennen vanhaan oikoluvussa oltiin huolellisempia.
Näillä huomautuksilla Helon oppinutta järkälettä voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää ristiriitaista länsimaista perintöämme ja sen tähtilippulaivaa, Amerikan Yhdysvaltoja. Oli maan politiikasta, kirjavasta historiasta tahi aatteellisesta eripurasta mitä mieltä tahansa, kylmäksi ne eivät lukijaa tämän teoksen äärellä jätä.
