Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja varmin tapa ajaa ihmiset erilleen. Pahimmillaan se johtaa syrjintään, sortoon, kansanmurhaan, vallankumoukseen, kansalliskiihkoiluun, maailmansotaan, imperialismiin ja joukkotuhontaan. Aatteet ovat voimakkaita, joskus vaarallisia. Ihminen menee mukana, kuin lastu lainehilla.
Idealisti, joka lähtee politiikkaan, pettyy takuulla. Se pitää vain kestää, purra hammasta. Idealistista tulee siten nopeasti kyyninen realisti. Kiipiminen, opportunismi, suosiminen, nepotismi, lehmänkaupat, kabinettijuonittelu, junttaus, hierarkiassa korkeammalla olevien lipominen, kaikenlainen pyrkyryys, saappaiden kiillottaminen ja toisten kampittaminen ovat olennainen osa prosessia. Armottomin kilpailu käydään oman joukkueen riveissä, jäsentenväliset koettelevat ryhmän luottamusta ja sidoksen lujuutta toistuvasti.
Jos politiikassa haluaa pärjätä, tosiasiat on hyväksyttävä ja sopeuduttava systeemiin. Se edellyttää tiettyjä ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, jotka palautuvat persoonallisuus- ja differentiaalipsykologiaan. On itsestään selvää, ettei kukaan tosissaan hakeudu politiikkaan ilman vallantahtoa, tarvetta parantaa maailmaa, halua pistää asiat järjestykseen. Voidaan peräti sanoa, että mitä ankarampi toiminnankaipuu ja intohimo, mitä suurempi ja mahtavampi unelma, sen vallanhimoisempi tai kiivasluontoisempi sen toteuttajan on oltava. Fanaatikko näkee kosteimmat unet ja valtaan päästessään tekee kauhistuttavimmat teot.
Historian loppu
Poliittisista järjestelmistä totalitaarinen on haurain. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta asiaa tarkemmin miettiessä sen kyllä huomaa. Totalitarismin ytimessä on aina henkilö, tai ylihenkilö, symboli, johtaja, jonka ympärille systeemi kääriytyy, tai kääritään. Ytimen lujuus riippuu siitä, millaisen suoramuurin se ympärilleen pystyttää. Pelosta ja kunniasta tulee ytimen aseita, koneiston jokainen hammasratas joutuu jatkuvasti voitelemaan itseään ja muita. Muuten kone seisahtuu ja pahimmassa tapauksessa leikkaa kirskuen kiinni.
On myös syytä todeta, määritelmän vuoksi, ettei totalitarismi ole joko‒tai vaan jatkumo. Varsin helposti sen voi tunnistaa, kunhan se on saavuttanut kypsyytensä ja ihmisellä ei ole enää yksityiselämää, oikeutta eikä turvaa. Oma puoliso, jälkeläinen tai lähisukulainen voi olla ilmiantaja. Naapuri on sellainen lähes varmasti. Totalitarismissa valvonta ulottuu kaikkialle.
Totalitarismien kestävyys näyttää historiassa vähitellen lyhenevän, vaikka jo ensimmäiset, Italiassa ja Saksassa, romahtivat omaan mahdottomuuteensa reilussa kymmenessä ja kahdessakymmenessä vuodessa. Pol Potin sosialistis-linkolalainen agraariutopia 1970-luvun lopun Kamputseassa kesti vain kolme vuotta, mutta niinkin lyhyessä ajassa aatteelle ehdittiin uhrata pitkälti toista miljoonaa ihmistä. Väkivalta, sodat, imperialismi, valloitusmentaliteetti, puhdistukset, omien kansalaisten sorto ja suljettu talous johtavat väistämättä totalitarismien luhistumiseen. Se on aina vain ajan kysymys.
On myös selvää, että totalitarismin istuttaminen edellyttää hedelmällistä maaperää. Valtiolla pitää olla puitteet, joihin pakkovalta ja valvontayhteiskunta ympätään. Sillä pitää siis olla kehys, johon hirmuhallinnan kauhukangas pingotetaan. Maiden, kansojen ja valtakuntien historia paljastaa kulttuuris-poliittisen perinteen, joka suosii tai hylkii totalitarismia. Kansanluonteellakin lienee asiassa sanansa sanottavanaan, niin vaikea kuin käsite onkin määritellä.
Länsimaiset instituutiot, kuten oikeusvaltio, perustuslaki, yksilön koskemattomuuden periaate, kristillinen etiikka ja vastaavat tekijät ovat melko hyvin puskuroineet useimmat eurooppalaiset valtiot totalitarismia vastaan. Tämä pätee myös Yhdysvaltoihin, vaikka sielläkin toistuvasti kiehuu ja poreilee. Toistaiseksi sekä kehys että taustakangas ovat olleet riittävän vankkoja kestämään vyörytyksen. Toisaalta on alkanut näkyä vakavia merkkejä siitä, että myös lännessä valta keskittyy sekä alkaa enenevissä määrin ulottaa valvontalonkeroitaan yksityiselämään ja puuttua ihmisten henkilökohtaisiin asioihin sekä arvoihin.
Francis Fukuyaman kuuluisan ja usein väärinymmärretyn ajatuksen mukaan länsimainen, yksilönvapauksille, kansalaisoikeuksille, vallan kolmijaolle ja laillisuusperiaatteelle rakentuva liberaalidemokratia on kaikkialla osoittanut ylivoimaisuutensa muihin järjestelmiin verrattuna, jolloin sen turvissa elävät tai sen hedelmiä maistamaan päässeet ihmiset haluavat sitä ja vain sitä.
Myös vallanpitäjiä tulee valvoa, lakien tulee koskea heitä siinä missä muitakin kansalaisia, ja tarvittaessa heidät pitää voida vaihtaa. Tosin sanoen kukaan ei ole lain yläpuolella ja kokonaisuus valvoo itse itseään. Tätä valtiollista järjestelmää Fukuyama tarkoittaa historian lopulla.
Kukaan ei vielä ole kyennyt toteuttamaan länsimaista liberaalidemokratiaa parempaa hallinto- ja valtiomallia. Kuten todettua, myös se on nykyään jatkuvien hyökkäysten ja sisäisen rapautumisen kohteena, minkä Fukuyama osasi ennustaa. Hän on sittemmin kirjoittanut aiheesta uusiakin kirjoja.
Nykyiset totalitarismit ovat vaihtelevan hauraita. Venäjä, joka ei ole tyylipuhdas totalitaarinen valtio vaan matkalla sinne, näyttää tätä kirjoitettaessa olevan luhistumassa suuruudenhullun, todellisuudentajunsa menettäneen johtajansa virheisiin. Tämä on tyypillistä totalitarismille. Kiina puolestaan vaikuttaa paljon vahvemmalta ja vakaammalta, sillä se on onnistunut talouden ja keskinäisriippuvuuden pitkäjänteisessä kasvattamisessa Venäjää paremmin. Toisin sanoen länsi tekohengittää Kiinaa, kun taas Venäjää irrotellaan vauhdilla letkuista.
Pohjois-Korea, joka uskollisimmin noudattaa perinteistä mallia, alkaa olla hulluuden ja epätoivon rajan tuolla puolen. Islamilaisissa maissa esiintyy vastaavia piirteitä, mutta puhtaiksi totalitarismeiksi niistä ei vielä ole. Niiltä puuttuu valistuksen ja modernismin perintö. Iran lienee lähimpänä perusmallia, mutta sekin nojaa pitkälti shiialaiseen teokratiaan.
Ei ole yllätys, että liberaalidemokratiaa vieroksuvien valtioiden kesken muodostuu eräänlainen pyhä allianssi, länsivastainen liittouma, jota roistovaltioryhmäksikin voisi kutsua. Vastaavia liittoumia on muodostunut ennenkin, mutta mikä mielenkiintoisinta, joskus, tai peräti usein, liittoumia syntyy myös ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -periaatteen pohjalta, siis vaikkapa länsimaisten liberaalidemokratioiden ja totalitarismien tai teokratioiden kesken. Tätä versiota sopii nimittää epäpyhäksi allianssiksi. Edellä mainittu keskinäisriippuvuus edistää sellaisen syntymistä.
Nero ja järkähtämätön sotapäällikkö
Tunnetusti kommunismin ja diktaattorien suhteen selvänäköisen, mutta epäpyhään allianssiin olosuhteiden pakosta ajautuneen Winston Churchillin mainitaan lohkaisseen näin: ”Venäjälle oli suuri onni, että maata johti sen vaikeissa koettelemuksissa Stalinin kaltainen nero ja järkähtämätön sotapäällikkö.” Lausuntoa ei voi historian valossa kiistää. Keinot, joilla kommunistijohtaja sankarillisen voiton suuressa isänmaallisessa sodassa saavutti, olivat kuitenkin hyvän ja pahan tuolla puolen. Stalinin henkilössä on paljon sellaista, mitä ei oikeastaan voi selittää. Hän on elämää suurempi hahmo, jota ihaillaan, kammoksutaan, kunnioitetaan, palvotaan ja paheksutaan.
Timo Hännikäinen maalaa diktaattorista kirjallisen muotokuvan, joka on oikeastaan tiukka tiivistelmä lukuisista laajemmista elämäkerroista ja tutkimuksista. Tekijä sisällyttää teokseen omia pohdintojaan, jotka valaisevat arvoituksellista ilmiötä eri kulmista. Selittämättömäksi Stalin silti jää, sille ei voi mitään. Kyse on siitä, että kommunistijohtaja onnistui luomaan itsensä kokonaan uudestaan, tulemaan siksi, joka oli, myytiksi, ikoniksi, yli-ihmiseksi, hirmuhallitsijaksi.
Edellä yleistävästi käsitelty totalitarismin ja demokratian ero luonnostelee ne puitteet, välttämättömät ehdot, jotka mahdollistavat Stalinin, Mussolinin, Hitlerin, Maon tai Pol Potin kaltaisen ilmiön. Demokratiassa politiikkaan tosissaan lähtevä taiteilijatyyppi ei mitenkään pääse vapaasti toteuttamaan itseään. Se säästää miljoonia ihmishenkiä ja vähentää merkittävästi inhimillistä kärsimystä.
Hännikäinen onnistuu salaperäisen ilmiön ristivalotuksessa niin hyvin kuin aineiston perusteella on mahdollista. Vaikka teos on suppea, tekijä ei tyydy sivelemään, sutimaan, töpöttämään ja töhrimään kangasta ohuella pensselillä. Muotokuvasta tunnistaa ihmisen, joka pääsi käyttämään rajatonta valtaa, toteuttamaan unelmaansa pidäkkeettä, käyttämään ihmisiä materiaalina ‒ tuhlailevasti. Moni ei sellaisessa tilanteessa kestä, tai ei voi hillitä itseään, ja romahtaa, kuten valtakuntansa.
Hitler oli tällainen tapaus, rinnakkaiskohtalo, jossa mitä ilmeisimmin mieskohtaiset ominaisuudet, olivat ne sitten synnynnäisiä, hankittuja tai sekä‒että, aiheuttivat ratkaisevan eron verrattuna Staliniin. Saattaa myös olla, että kulttuurierot vaikuttivat kansan taistelutahtoon ja uhrautumisalttiuteen, Saksassahan oli jo saatu maistella vapautta, vaurautta ja oikeutta, mitä Venäjällä ei vielä koskaan ollut laajemmin tapahtunut. Sen myötä tutiseva ja tärisevä Hitler, ihmisraunio, yksinkertaisesti havahtui todellisuuteen, tosin aivan liian myöhään, ja päätyi lopulliseen ratkaisuun myös itsensä kohdalla. Stalin sen sijaan kesti ja kansa taisteli.
Näin ollen Churchillin luonnehdinta Stalinista pitää kutinsa. Diktaattori oli juuri oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Absoluuttisen vallan vainoharha
”Stalin oli ihminen, mutta ennen kaikkea hän oli kuva.” Näin Hännikäinen malliaan luonnehtii teoksensa lopussa (170). Kirja on erinomaisen onnistunut yritys maalata muotokuva ihmisestä, joka pakenee lopullisia tulkintoja ja jää väistämättä arvoitukseksi. Alussa tekijä kertoo, että tällainen muotokuva on jo konkreettisesti olemassa, paikassa, jonka se ansaitsee, vessan oven sisäpuolella (5). Kirja lähtee napakasti liikkeelle väkevästi symbolisen teeman pohjalta.
Stalinin julma karisma ei mitenkään asetu keskivertoihmisyyden raameihin, hänen hahmossaan on jotain arkkityyppistä. Siksi, juuri siksi, hän on pikemminkin ikoni, tai kauhukabinetin ykkösnähtävyys. Jo diktaattoriin kohdistuva ristiriitainen suhtautuminen kertoo kohteen hämäryydestä. Mieleen tulee hakematta Luis Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde, vaikka siinä kyse on naisesta, ei Stalinista. Elokuvassa naispääosaa näyttelee kaksi eri henkilöä, mutta nainen on sama. Tehokeinon avulla ohjaaja kuvaa miespäähenkilön taipumusta nähdä intohimonsa kohteessa omat toiveensa. Ihmiselle itselleen mies on täysin sokea. Sama pätee muutettavat muuttaen Staliniin: se, millaisena diktaattori näyttäytyy, riippuu katsojan arvoista, haluista, toiveista ja peloista. Koska perimmäinen kohde jää väistämättä mysteeriksi, Stalin on oikeastaan valkokangas tai tausta, jolle kukin heijastaa omaa persoonallisuuttaan.
Hännikäinen lähestyy arvoitusta analyyttisen viileästi ja kuvaa mallinsa kasvun suutarin pojasta häikäilemättömäksi yksinvaltiaaksi, joka luo itsestään taideteoksen ja myytin. Vallan mukana tulee vainoharha: pelko juonittelusta, salamurhasta ja vallanriistosta. Ihminen, joka rakastaa valtaa ja itseään vallan kuvassa, ei ole mitään ilman sitä. Hänen minänsä on sidottu kuvaan, rajattoman hallinnan tunteeseen, pakkomielteiseen kontrollin tarpeeseen.
Kuten todettua, vain ani harva kestää paineen. Stalin oli yksi heistä. Hän halusi valtaa, sai sitä, kehittyi sen myötä hirviöksi ja kesti sen niin sanottuun luonnolliseen kuolemaansa saakka. Mutta koville se otti.
Pimeyden sydän
Vallan mukana tulee pakkomielle säilyttää se keinolla millä hyvänsä, sen mukana vainoharha, ja vainoharhan mukana turvallisuudentarve, valvonta, puhdistukset. Kaava toistuu historiassa. Hännikäinen onnistuu prosessin valottamisessa, sen vääjäämättömyyden piirtämisessä, kohtalon kellojen soittamisessa.
Ruumiskasojen kasvaessa tahti kiihtyy ja ulottuu lopulta diktaattorin lähipiiriin. Kun luotetusta tulee luopio ja mahdollinen, ellei peräti todennäköinen, uhka, hän on jo käytännössä elävä ruumis, joka ei enää kuulu kuvaan, jolloin hänet pitää pyyhkiä pois. Näitä kuvia on useita, retusoituja, tyhjiä tiloja siinä, missä luotettu mies aiemmin suuren johtajan varjossa tyytyväisenä myhäili. Myös historia pitää toistuvasti puhdistaa vääristä aineksista ja kirjoittaa uudelleen. George Orwell on kuvannut tätä oivallisesti romaanissaan Vuonna 1984.
Matka päähenkilön kuvan taakse on conradilainen jokiristeily suoraan pimeyden sydämeen, jossa odottaa salaperäinen Kurtz. On jotenkin ilmeistä, että todellisuus toistaa sepitettä, mahtuu sen raameihin, ottaa kuvan muodon, muuttuu itsekin kuvaksi. Romaanikirjailija tavoittaa myytin, jota elämä noudattaa, jonka kulkua se seuraa, kuin mutkittelevaa, sameavetistä jokea. Hännikäinen kirjoittaa itsensä samaan paikkaan, veren mustaan sykkeeseen, lämpimään pimeyteen, missä pehmeä sydänlihas pumppaa maailmaan sydämettömyyttä, kylmyyttä, kovuutta.
Jos Stalinilla oli sielu, oliko sen paikka sydämen lähellä? Millaisen muodon se saisi, jos sen siirtäisi kankaalle? Tällaisen käänteisen Rorschachin testin elämäkerturi joutuu tekemään, räiskäisemään musteläiskän puhtaalle pohjalle, tai oikeammin päälle maalatulle, moneen kertaan uudelleen piirretylle taustalle, jonka atavistisista syvyyksistä lukija luotaa kokonaiskuvaa, joka silti pakenee, ja jää historian hämärään, pimeyden sydämeen.
Onko maalikerrosten alta paljastuva sielu litimärkä, haiseva tiskirätti, paljaaksi kynitty vaaleanpunainen kolhoosikana vai äärettömän kunnianhimon paineessa timantinkovaksi puristunut teräsvaippaluoti? Hännikäisen maalaamassa muotokuvassa on piirteitä näistä kaikista.
Nietzsche Neuvostoliitossa
Tekijä nostaa esiin Friedrich Nietzschen vaikutuksen Venäjällä ja Neuvostoliitossa. On kiistanalaista, kuinka paljon Stalin sai saksalaisfilosofilta vaikutteita, mutta kieltämättä kuvissa ja patsaissa esiintyvä sankarityöläinen ja koko Neuvostoliiton irvokas ikonografia sisältävät huomattavan määrän nietzscheläisiä piirteitä.
Stalinin arkkiviholliseksi päätynyt aatetoveri Lev Trotski oli Nietzschensä lukenut ja sen myötä aineksia yli-ihmisestä ja herramoraalista suodattui myös neuvostoutopiaan. 1924 julkaistun teoksensa ”Kirjallisuus ja vallankumous” kahdeksannessa luvussa ”Vallankumouksellinen ja sosialistinen taide” Trotski luonnostelee omaa yli-ihmisihannettaan vahvasti Nietzschen pohjalta (englannista kääntänyt JKN):
”Ihminen asettaa päämääräkseen hallita omia tunteitaan, nostaa vaistonsa tietoisuuden korkeuksiin, tehdä ne läpinäkyviksi, ulottaa tahtonsa virtajohdot salaisiin loukkoihin, ja siten nostaa itsensä uudelle olemisen tasolle, luodakseen korkeamman sosiaalis-biologisen tyypin, tai, jos haluatte, yli-ihmisen.”
”On vaikea ennustaa tulevaisuuden ihmisen saavuttamaa itsehallinnon määrää tai niitä korkeuksia, joihin hän tekniikkansa voi ulottaa. Yhteiskunnan rakentaminen ja psykofyysinen itsekasvatus ovat yksi ja sama prosessi. Kaikki taiteet ‒ kirjallisuus, draama, kuvataide, musiikki ja arkkitehtuuri ‒ antavat prosessille kauniin muodon. Täsmällisemmin ilmaistuna kuori, jonka sisälle kommunistisen ihmisen kulttuurin rakentaminen ja itsekasvatus on suljettu, kehittää kaikki nykytaiteen elintärkeät elementit huippuunsa. Ihmisestä tulee mittaamattomasti vahvempi, viisaampi ja herkempi; hänen ruumiistaan tulee tasapainoisempi, hänen liikkeistään rytmikkäämpiä, hänen äänestään sointuvampi. Elämänmuodoista tulee dynaamisesti dramaattisia. Keskivertoihmistyyppi kohoaa Aristoteleen, Goethen tai Marxin korkeuksiin. Ja tämän harjanteen ylle nousee vielä uusia huippuja.”
Hännikäinen käy ”uuden ihmisen” venäläisen historian läpi alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolta. Sen myötä käy ilmi, etteivät Nietzschen ajatukset astuneet tyhjiöön: niille löytyi suoranainen markkinarako. Nihilistien ja vallankumouksellisten utopistiset käsitykset yhteiskunnan voimasta muokata ihmisyksilö eivät tunteneet rajoja silloinkaan. Nykymaailmassa tilanne on kenties vielä tragikoomisempi, mutta länsimaissa poliittinen järjestelmä sentään ehkäisee yksilön ideologisen muokkaamisen kokonaisvaltaisesti. Kriitikotkin pääsevät ääneen ja saattavat toisinaan palauttaa sfääreissä leijujat todellisuuteen: valtiota ei luovuteta yksisilmäisen ideologian palvelukseen.
Neuvostoliitossa tilanne oli päinvastainen. Hallinto eli puolue sai, tai otti, vapaat kädet luoda neuvostoihmisen tyhjästä. Jäljet pelottavat. Lenin, Trotski ja Stalin olivat osa historiallista jatkumoa ja ainoa asia, joka heidät edeltäjistään erotti, oli absoluuttinen valta. Valaistunut etujoukko pani teorian käytäntöön ja Dostojevskin ja Nietzschen pahimmat ennustukset kävivät toteen.
Hännikäinen huomauttaa aiheellisesti, kuinka ”ajatus massojen yläpuolelle nousevasta heeroksesta tuntuu sopivan huonosti neuvostovaltion viralliseen tasa-arvon ideologiaan” (119). Hän jatkaa (119‒121): ”Mutta asia kyettiin selittämään: esikuvalliset yksilöt eivät olleet varsinaista eliittiä, vaan uuteen maailmaan parhaiten sopeutuvia yksilöitä, joiden tasolle kaikki muutkin lopulta kohoaisivat. Marxilaisen teorian mukaan yksilö oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, joten parempi yhteiskunta tuottaisi väistämättä parempia yksilöitä jo kehitysvaiheessaan.”
Samassa yhteydessä tekijä kertoo, miten tunnettu puoskari Trofim Lysenko värvättiin luomaan virallista luonnontieteellistä pohjaa opille 1920-luvun lopulla. Hännikäinen siteeraa Lysenkoa (121, kursivointi Hännikäisen): ”Meidän Neuvostoliitossamme, toverit, ihmiset eivät synny. Ihmisorganismit syntyvät, mutta ihmisiä luodaan… Ja minä olen yksi tällä tavalla luoduista ihmisistä. Minut tehtiin ihmiseksi.”
Stalin loi teorian pohjalta itsestään taideteoksen, kuvan, jota paraateissa kannettiin ja kannetaan edelleen. Hännikäinen kuvaa luomistyötä seuraavasti (121‒122):
”Hänen julkinen kuvansa oli viimeistä piirtoa myöten hänen itsensä suunnittelema, ja siitä oli huolellisesti retusoitu pois kaikki liian inhimillinen. Virallisista valokuvista puuttuivat rokonarvet ja harmaantuneet hiukset. Virallisissa valokuvissa marsalkan univormu istui hänen päällään luonnottoman hyvin ja kunniamerkit rinnassa näyttivät kuin puulevyyn kiinnitetyiltä. Jos 167-senttinen Stalin kuvattiin maalauksessa muiden ihmisten seurassa, hänen piti ehdottomasti näyttää heitä kookkaammalta.”
Stalin muokkasi itsensä uudestaan nimeä myöten. Hännikäinen valottaa diktaattorin puoluenimen syntyyn liittyvää kysymystä (78‒79), johon saattaa sisältyä Stalinin ovela viittaus georgialaiseen alkuperäänsä. Tekijän mukaan hirmuhallitsijan kätkeytyminen kumpusi myös alemmuudentunnosta (133): ”Stalin häpesi vammautunutta kättään, arpiaan, rajallisia verbaalisia kykyjään, georgialaista aksenttiaan. Hän tiesi hyvin, kuinka mitättömältä monet suurmiehet läheltä nähtyinä vaikuttivat.”
Stalinin luomistyö osoittaa, miten Trotskin yli-ihmishaaveen ja todellisuuden välillä on huomattava ero: ihminen itse ei muutu, ainoastaan hänen julkisivunsa. Ihmisestä tulee kiiltokuva, kulissi, samoin koko yhteiskunnasta. Neuvostoliiton kohdalla prosessia sopii nimittää sosialistiseksi epärealismiksi. Sellainen on totalitarismille ominaista, sen väistämätön rinnakkaisilmiö.
Vastaava utopia löytyy jo Marxilta, vaikkei hän itseään utopiasosialistina pitänytkään. Kukapa utopisti itseään sellaisena pitäisi. Kun unelmaa toteutetaan absoluuttisen vallan moukarilla, seurauksena on lavastettu työläisten ja tasa-arvon paratiisi, mikä käytännössä tarkoittaa nälkää, vilua, vankileirien saaristoa, sortoa, salaista poliisia, kidutuskammioita ja kansanmurhaa.
Retusoitu Stalin on yli-ihmisen irvikuva, tyhjyyttään kumiseva mahtipontinen tynnyri, absurdin teatterin tuotantopäällikkö, käsikirjoittaja, ohjaaja, lavastaja ja pääosan esittäjä yhdessä ja samassa paketissa.
Toisin kuin Trotski, Nietzsche näki kaiken ennalta. Se on oppilaan ja opettajan ero.
Poliittinen uskonto
Hännikäisen teos olisi hyötynyt huolellisesta oikoluvusta. Kielikukkasia on jäänyt jonkin verran, kuten nykyään lähes aina, valitettavasti, mutta yksi niistä on sattumalta osuva.
Sivulla 70 tekijä kirjoittaa: ”Sota vaihtoi vuosidadan [sic] kahden suurimman diktaattorin osat ja kuljetti heitä vastakkaisiin suuntiin.” Kommentti liittyy Hitlerin ja Stalinin eroihin, mutta lyöntivirhe iskee silmää ja paljastaa ilkikurisella tavalla suurten johtajien karnevalistiset piirteet.
Vaikka Hitler ja Stalin olivat kansanmurhaajia ja joukkotuhoajia, jotka lisäksi tunnotta syöttivät loputtomasti omia poikiaan järjettömyyden lihamyllyyn, löytyy heistä kosolti komiikkaa. Dada kuvaa kumpaakin hienosti. Kyseinen länsimaista porvarillisuutta vastaan kapinoinut taidesuuntaus syntyi 1900-luvun alussa ja siinä muun muassa luotiin kollaasitekniikalla uusia teoksia tuhoamalla vanhoja. Samoin eri taidekeinoin hallitsijoiden pilkkaaminen saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet.
Dadan ja totalitarismin yhtäläisyydet pistävät silmään, ilmankos, nehän ovat saman ajan lapsia. Tekniikat muistuttavat toisiaan, univormuissaan patsastelevat suuret johtajat tekevät parodiaa itsestään. Kyse on eräänlaisesta performanssitaiteesta, Cabaret Voltairesta. Myöhemmin Charlie Chaplin ja lukuisat muut elokuvantekijät ovat hyödyntäneet hirmuhallitsijoiden henkilöihin sisältyvää komiikkaa.
Kukaan ei kiistäne totalitarismin spektaakkeliluonnetta, vähiten joku Olavi Paavolainen, joka siitä aikoinaan Saksassa haltioitui. Hitlerin hallinto kehitti spektaakkelin huippuunsa, mutta ei Stalinin Neuvostoliitto siitä kovin kauas jäänyt.
Tällainen luonteenomainen taiteellisuus, yliampuvuus, kuvallisuus, elokuvallisuus, kuuluu aina poliittisiin uskontoihin. Totalitaarinen kuume polttaa yhteiskunnan verkkokalvot karrelle ja valkohehkuttaa kaiken aina taiteesta ruokajonoihin. Kun todellisuus pitää kieltää ja peittää valheella, tarvitaan draamaa, silmänlumetta, kabareeta, sirkusta.
Hännikäinen onnistuu myös Stalinille pystytetyn kultin kuvaamisessa, näinkin suppeassa muodossa. Absurdi julmuuden teatteri yhdistyy luontevasti diktaattorin elokuvaharrastukseen, joka jo itsessään sisältää huomattavia parodiaelementtejä.
Vastaavasti moraalifilosofi Jonathan Glover käsittelee Ihmisyys ‒ 1900-luvun moraalihistoria -teoksessaan (suom. Petri Stenman, Like, 2003) Stalinin ja Hitlerin epäpyhän allianssin aiheuttamaa hämmennystä brittiläisten kommunistien keskuudessa. Tässä ei ole syytä riipiä aihetta sen laajemmin, riittää vain todeta, että vaikka silmät olivat apposen auki, keskuskomitean ohjeistuksella musta saatiin helposti valkoiseksi ja silmät nopeasti uudestaan kiinni. Glover toteaa (351): ”Vastaukset vaatimuksiin [linjanmuutoksessa suhtautumisessa Hitleriin ja natsismiin] ovat tapaustutkimus siitä, kuinka uskomusjärjestelmää voi väännellä.”
Lyhyesti sanottuna yksilölliset erot moraaliresursseissa vaikuttivat huomattavasti takinkäännön sutjakkuuteen, mitä filosofi käsittelee useamman sivun verran. Samalla analyysi valaisee poliittisen uskonnon luonnetta, kiihkouskovaisia, myötäjuoksijoita ja epäilijöitä.
Juuri tähän tarvitaan spektaakkelia ja rituaalia. On luotava yhteisö, pyhien yhteys, vaikka se olisi kuinka räikeästi tekopyhä. Suurin osa uskoo siihen kaikesta huolimatta. Kannattaa muistaa, että Suomessakin siihen on uskottu, ja joku uskoo vieläkin, sekä Stalinin että Hitlerin kohdalla. Tosiuskovaisia löytyy aina.
Hännikäisen teos osoittaa, kuinka lujasti ihminen lopulta haluaa unelmiinsa uskoa. Piirre ei katoa minnekään. Kirjaa voi lukea myös muistutuksena, varoituksena. Kenties sitä pitääkin lukea sellaisena.
Ukko on tullut takaisin
On kyse ikuisesta paluusta. Hännikäinen on laittanut teoksensa motoksi katkelman taiteilijanero Scott Walkerin kappaleesta The Old Man’s Back Again vuodelta 1969. Walker on omistanut teoksen ”uusstalinistiselle hallinnolle”, millä hän mitä ilmeisimmin viittaa Prahan vuoden 1968 tapahtumiin ja pettymykseensä epäihmiskasvoisen sosialismin paljastettua todellisen karvansa taas kerran. Taiteilija tavoittaa tekstissään hallitun surrealistisin piirroin totalitarismin syvimmän olemuksen ja ikuisen paluun luonteen. Se perustuu nimenomaan siihen, että ihminen haluaa ja tarvitsee uskoa. Kun totuus valkenee, on liian myöhäistä.
Hännikäinen kirjoittaa (166‒167):
”Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen keväällä 2022. Stalinista kirjoittaminen oli hautunut mielessäni kauan, mutta en välttämättä olisi saanut riittävää yllykettä ilman yhtä ratkaisevaa tapahtumaa. 24. helmikuuta Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja aloitti suurimman eurooppalaisen konfliktin sitten toisen maailmansodan. Television ja internetin uutisvirrasta havaitsin Stalinin aikaisten menetelmien marssineen paraatiovesta takaisin kansainväliseen politiikkaan. Uhkailuvaiheen jälkeen aloitettu hyökkäyssota, joka yritettiin naamioida Itä-Ukrainan venäjänkielisten suojelemiseksi. Kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot. Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen ja maatilojen lehmiä ammuttiin konekivääreillä, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälänhädän politiikan.”
Toisin sanoen ukko on tullut takaisin, kuten Scott Walker aikoinaan lauloi.
Väistämättä tapahtumiin liittyy myös Stalinin vähittäinen kunnianpalautus Putinin Venäjällä, diktaattorin hahmoon kohdistuva suoranainen nostalgia. Stalin edustaa vanhemmille venäläisille turvaa ja vakautta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hännikäinen käsittelee aihetta erinomaisesti ja vertailee Putinia Staliniin. Heidän välillään on erojen ohella yhteys, tekijän sattuvin sanoin ”Putin on valmistunut tuotantolinjalta, jonka Stalin suunnitteli” (168). Tässä kohdassa Hännikäiselle on sattunut ikävä virhe, sillä seuraavassa lauseessa Putinin isoisä Spiridon on vaihtunut isäksi. Muutamaa virkettä myöhemmin isäksi mainitaan oikea isä Vladimir, joka siis ei ollut Leninin ja Stalinin kokki, kuten Putinin isoisä. Lukija varmasti ymmärtää virheen, mutta valitettava se silti on, muuten näin mainiosti kirjoitetussa kappaleessa.
Joka tapauksessa Hännikäinen osuu nappiin esittäessään seuraavalla sivulla, että ”Putin edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa” (169). Tässä paljastuu nimenomaan järjestelmän ratkaiseva vaikutus hallitsijatyypin luonteelle. Hännikäinen olisi kenties voinut vielä korostaa sitä, miten myös Putin on tyylipuhdas bysanttilainen despootti, siis osa pitkää historiallista jatkumoa. Tätä perintöä ei Venäjältä niin vain kitketäkään. Sen hirvittävää satoa korjataan parhaillaan Ukrainassa.
Hännikäisen teos on oivallinen tutkielma hirmuhallitsijasta ja kehyksistä, joita ilman maalauksesta ei tule taulua, muotokuvaa. Samalla käy ilmi, miten yksityinen on aina osa yleistä, vaikkakaan ei yleistettävissä. Muodon sisältö vaihtelee aina, mutta muoto käy selvästi ilmi sisällöstä. Se on ihmisen muoto, vaikka se tässä tapauksessa näyttää hirviöltä. Julmuus ja vallantahto ovat olennainen osa ihmisyyttä, onneksi sentään suurin osa ihmisistä ei pääse taipumuksiaan vapaasti toteuttamaan. Siksi kehykset, puitteet, on aina syytä valita viisaasti.
Kirjan suppeudesta huolimatta tekijä saa sanottua kaiken oleellisen. Jos vain oikoluku olisi yhtä huolellista kuin tekstin taustalla oleva pohdinta, Stalinin muotokuva ansaitsisi täydet tyylipisteet.
