Esseearvio Aki Cederbergin teoksesta Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021)
Aki Cederbergin kunnianhimoinen teos kurkottaa korkealle ja kaivautuu syvälle. Sen alaotsikko voisi kuulua ”Kadonnutta harmoniaa, aikaa ja maailmaa etsimässä”, vaikkakin tekstin läpi kuultaa myös jatkuva epäily ja ennen muuta pettymys siitä, että nykyinen Eurooppa on tuhon tiellä. Tekijä tunnustaa lopussa avoimesti, ettei tavoittele tuulentupia, mutta silti tietty kaiho sellaisiin jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Hän näyttää etsivän jotain sellaista, jota ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan.
Matka ihmisyyteen
Pyhä Eurooppa on modernismikriittinen matkakirja, jossa vaelletaan sekä maantieteellisesti että henkisesti, syvälle ja korkealle, juuriin ja taivaaseen. Tyyliä hallitsee jylhä, romanttinen paatos, sankaruuden ja voiman kaipuu, joka nykyajassamme alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, dekonstruoitua, demonisoitua, ironisoitua. Maljoja juodaan ja uhrataan matkan varrella sekä jumalille että esi-isille, eri maiden hotelleissa ja ravintoloissa nautitaan herkullisia aterioita ja viinejä, välillä kylvetään, saunotaan ja uidaan, rakastellaankin. Odinin korpit ja muut mustat linnut liitelevät toistuvasti ukkosta ennustavalla taivaalla, kuin ennusmerkkeinä tulevaisuuden koettelemuksista. Uhkaa on ilmassa.
Teos opastaa myös muinaistiedon lähteille, mytologian, riimujen ja voimapaikkojen maailmaan. Kirjaa leimaa omakohtaisen kokemisen raskas paino, tunnustuksellisuus, joka jää vihjeiksi ja symboleiksi. Cederberg kertoo ohimennen, kierrellen ja kaarrellen, alhoista, joista hän on taistellen noussut nykyisiin käsityksiinsä. Joku voisi puhua henkilökohtaisesta terapiasta, miksei todellisuuspaostakin. Toisaalta juuri todellisuuspakoisuutta tekijä kirjan lopussa kritisoi. Ilmeistä on, että hän on löytänyt pakanallisesta uskomusperinteestä henkisen kotinsa.
Luultavasti jo kolmanteen painokseen yltäneen kirjajärkäleen sanoma kiinnostaa ihmisiä laajalti, koska he tuntevat kadottaneensa jotakin korvaamatonta omasta ihmisyydestään. Riveiltä ja niiden välistä paistaa utopian aurinkopyörä, kadonnut kulta-aika, uponnut Atlantis, ikuinen paluu, menneisyyden onnela, myös tulevaisuuteen projisoituna. Palingeneettinen myytti tuhkasta nousevasta, vanhaan hyvään traditioon perustuvasta uljaasta uudesta maailmasta toistuu teoksen sivuilla.
Pyhän monet kasvot
Cederberg ei pohdi maailmanhistoriaa ja kehitystä, ihmisen innovatiivista, tulevaisuuteen katsovaa luontoa, eikä hae selityksiä sille, miksi maailmasta on tullut sellainen kuin se on. Hän tyytyy paheksumaan ja moralisoimaan, ja tarjoaa omaa tietään, uskomusjärjestelmäänsä, lääkkeeksi kaikkiin ongelmiin. Se vaikuttaa paikoitellen epätoivoiselta, yhtä epätoivoiselta kuin kirjassa esitelty Gabriele D’Annunzion Fiumeen 1900-luvun alussa perustama runollis-esteettinen valtioviritys, jonka herooinen taistelu pahaa, harmaata maailmaa vastaan kesti reilun vuoden.
Hallitsemattoman hallitseminen ei onnistu edes noitakeinoin, magian ja manausten avulla. Ihminen kulkee omia polkujaan ja se harmittaa hengen arkeologia. Kaupankäynti, investoinnit, kehitys ja teknologian hyödyntäminen, aivan kuten pinnallisuus, typeryys, korruptio, nepotismi, ristiriidat ja sodatkin, ovat kuitenkin seurausta ihmisyydestä, sen olennaisia osia, joten ne ovat täällä niin kauan kuin ihminenkin. Ihmisluonnosta on moneksi, se on vain hyväksyttävä. Ihmistä ei voi typistää ideaaliksi, joka täyttää oman ideologian tai opin vaatimukset. Ihminen kaipaa muutakin kuin esoteriaa ja mytologiaa. Moni ei kaipaa niitä ollenkaan.
Tekijä ei tarkastele kriittisesti teoksensa ydinaihetta, pyhää, sen ongelmaa, mitä se on ja mistä se syntyy, eikä sen hyväksikäyttöä politiikassa, uskonnoissa ja aatteissa. Hän tosin toteaa vaaran suhteessa kansallissosialismiin ja muihin valtioideologioihin, jotka ovat kaapanneet perinteet ja muinaisuskon omiin, useimmiten julmiin, tarkoitusperiinsä. Kuitenkin myös ja varsinkin pyhän avulla ihminen voi ajaa totalitarismia tai teokratiaa, kuten vaikkapa islamissa, nostamalla uskomuksensa arvostelun ulottumattomiin, kuoleman uhalla.
Teoksessa suomitaan aiheellisesti dogmaattisen islamin ja sen harhaisen suvaitsemisen aiheuttamia ongelmia ympäri Eurooppaa, mutta niiden asettaminen pyhän yhteyteen olisi tuonut mukavasti särmää tekstiin. Kun pyhästä taotaan dogmi, se muuttuu arkaaiseksi kuristusotteeksi, rautaiseksi kahleeksi. Tämä sopii myös mainittuun väärään suvaitsevaisuuteen, joka lipsahtaa toistuvasti tekopyhyyden ja autoritaarisuuden puolelle.
Pyhässä on myös asteita, numinöösistä arkiseen, jopa pakotettuun, perinteen mukanaan tuomaan painolastiin. Moni ihminen kokee pyhän pinnallisesti, jos perinne ei satu istumaan hänen taipumuksiinsa ja mieltymyksiinsä. Vastaavasti joku voi kokea luonnon pyhänä, kun toiselle se vain on, ilman mitään henkistä, hengellisestä puhumattakaan. Näitä eroja esiintyy sekä kulttuurien sisällä että niiden välillä.
Miksi Cederbergin tarjoama pyhä perinne olisi yhtään sen parempi tai pyhempi kuin muslimien vastaava? Onko niin, että pyhyys on vain otettava annettuna, siihen on uskottava, ja pidettävä omaa pyhää parempana kuin naapurikansan, lähellä tahi kaukana? Muslimi suojelee omaa pyhäänsä vääräuskoisten loukkauksilta ja tahtoo kieltää islamkriitikon sanan- ja uskonnonvapauden kokonaan. Tämäkin on inhimillistä, aivan liian inhimillistä: kukapa sitä haluaisi hauraita, perusteettomia uskomuksiaan järkiargumenteilla pommitettavan saati pilkkakirveellä pilkottavan. Tästä johtuen länsimaiset pilapiirtäjät ja poliittiset provokaattorit irvailevat islamia henkensä uhalla.
Kun pyhästä on tehty tabu, se on muuttunut kumoukselliseksi, vaaralliseksi. Lännen pitää olla alati valppaana, ettei islamin pakotettu pyhä nielaise sen perimmäisiä vapausarvoja. Toki löytyy myös läjäpäin lännen omia pyhiä ja tekopyhiä, jotka vastaavasti uhkaavat keskeisiä kansalaisoikeuksia ja ovat valmiit käyttämään poliittista valtaa häikäilemättömästi pyhiä lehmiään suojellakseen.
Pyhää voi kokea monella tavalla, siihen ei tarvita välttämättä kansanperinnettä, uskontoa, esoteriaa tahi uuspakanuutta. Vaihtoehtoinen malli voisi olla vaikka filosofi Eino Kailan luonnontieteellisesti faustinen henki, Cederbergin omin sanoin sielu, ”joka vaaroista välittämättä pyrkii rajattomuuteen ja äärettömyyteen” (169). Toisin sanoen maailman ja kaikkeuden voi kokea pohjattoman syvänä ja korkeana myös henkilö, jota piiskaa eteenpäin, kohti tuntematonta, luonnontiede, mutta samaan aikaan väkevä kaipuu ja pyrkimys monismiin sekä syvähenkiseen elämään. Kailaa lukiessa ei jää epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut liikkuvansa pyhien asioiden äärellä olevaisen saloja intohimoisesti kartoittaessaan.
Ihmisen kyky ja halu kokea pyhää lienee myötäsyntyinen, ja vaihtoehtoisia reittejä korkeuksiin riittää. Kulttuuri- ja aatehistoria ovat niitä tulvillaan. Cederbergiäkin ajaa holismi, mutta se pohjaa eklektiseen ‒ ellei peräti esoteeris-ekumeeniseen ‒ pakanaperinteeseen. Hän yhdistelee eri traditioita varsin vapaasti ja kehittää niistä omannäköisensä aatemaailman. Tällainen yksilöpsykologinen puoli liittyy olennaisesti pyhän kokemiseen: yhden pyhä voi jättää toisen täysin kylmäksi, ja päinvastoin.
Myös tulkintansa Sampo-myytistä tekijä pariinkin otteeseen esittää, samoin Graal-legendaan on jäänyt turhaa toistoa. Cederberg kritisoi aiheen ympärillä pyörivää viihdeteollisuutta, muttei kuitenkaan tee selvää eroa sen ja vakavampien tutkimustraditioiden välillä. Epäilijälle koko ala vaikuttaa helposti niin sanotusti tuulesta temmatulta. Ainakaan historiallis-kriittisen metodin ystävälle Graal ja sen taustaoletukset eivät edusta vakavasti otettavaa perinnettä. Sen sijaan villiä ja vapaata tarinaperinnettä, legendaa, ne eittämättä ovat, kuten Cederbergin tekstistäkin huomaa.
Friedrich Nietzsche totesi myöhäiskaudellaan, että ajattelijalle hengen mitta on se, kuinka paljon totuutta se kestää. Filosofi itse musertui lopulta taakkansa alle, kenties aivokasvaimen tai jonkin muun hitaasti etenevän sairauden johdosta, mutta itsepetokseen hänkin joutui vielä tolkuissa ollessaan turvautumaan, naamioihin, joita ei enää elämänsä kalkkiviivoilla onnistunut erottamaan todellisesta minästään. Hän hukkui omaan pohjattomaan syvyyteensä. Monen etsijän kohtalona on pirstoutuminen, kaaos, epätoivo, ja sen tuloksena henkinen, joskus fyysinenkin, umpikuja.
Graalin yhteydessä Cederberg kuvaa vastaavaa harhaluuloa, ja mainitsee Graalia jahtaavien kristittyjen ”totuudenetsijöiden” edustavan onttoutta tai korvikeuskontoa, joka kuitenkin voi samaan aikaan kertoa ihmisten kaipuusta syvempään henkisyyteen ja kohti maagista ulottuvuutta (264). Tekijän mukaan mainitut ominaispiirteet ovat kadonneet uskonnoista ja maailmasta. Moni uskova on asiasta varmasti eri mieltä, mutta osa eittämättä harhailee tyhjän päällä ja elää itsepetoksessa. Vastaavasti koko Graal-mytologiaa ja sen ympärille kehittynyttä viihdeteollisuutta voi pitää onttona uskomuksiin takertumisena, jolle on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, löytää perusteita. Niin vain ihmiset senkin perässä juoksevat ja samalla markkinamiehet sekä roskakirjailijat käärivät taskuihinsa mittavia voittoja.
Himmlerin salaseuran jäljillä
Cederberg käsittelee laajasti Himmlerin pahamaineista Ahnenerbeä, varsinkin Karl Maria ”Weisthor” Wiligutia ja suomalaista Yrjö von Grönhagenia, joiden salatieteiden harrastus sai paikoitellen koomisia piirteitä. Sattumoisin tämä arvostelija on kirjoittanut reilu kymmenen vuotta sitten aiheesta vaihtoehtohistoriallisen novellin ”Operaatio Äijäkupittaa” teokseen Mannerheimin seikkailuja (turbator, 2012). Cederbergin kuvaus herrain harrastuksista ei jää kauaksi spekulatiivisesta fiktiosta, joskin häneltä tietokirjailijana kaipaisi kriittisempää otetta kansallissosialistien villeimmän rotusiiven huuruisiin tutkimusparadigmoihin ja teorioihin.
Paikoitellen tekijä itsekin huomauttaa, kuinka subjektiivista esoteria on. Kun hän saa saksalaiselta tuttavaltaan ”Tohtorilta” erään Wiligutin intohimon kohteisiin liittyvän kirjan, hän toteaa (208): ”Miten paljon tämä kirja heijasteleekaan koko esoteerista maailmaa tai okkulttista etsijää, joka luo vaikutelmansa mielivaltaisesti ja pakottaa omat merkityksensä asioiden päälle mutta joita ei kuitenkaan välttämättä löydy asioista itsestään.”
Toisaalta tekijän vaellus Wiligutin, Grönhagenin, Otto Rahnin ja Wilhelm Teudtin jalanjäljissä muistuttaa paikoitellen okkulttista gonzo-journalismia. Mustan auringon synkässä loisteessa Cederberg tovereineen törmää tuon tuostakin omituisiin otuksiin, kuten antifalaisiin, uusnatseihin ja uushenkisyyttä SS-linnoista, kylistä, koloista, vuorilta ja metsistä koluaviin sekalaisiin taivaantuijottajiin. Tekijän tuohtumus vakavien asioiden äärellä pinnallisesti pyörivistä kisaturisteista ei jää lukijalta huomaamatta. Siinä on mukava humoristinen sävy.
Usein Cederberg kuitenkin sortuu moralistiseen narinaan, katsoo ihmispoloa ylhäältä alas, eikä edes halua ymmärtää niitä, jotka tekevät samaa kuin hän itse, mutta eri motiiveista ja edellytyksistä käsin. Aristokraattinen tendenssi tahtoo toisinaan kokonaan sulaa synkkäkulmaisen arvostelun ja halveksunnan tuoksinassa, joskin, kuten todettua, huumoriakin asenteessa välillä pilkahtelee.
Cederberg kertoo lukijoilleen myös Keski-Saksanmaalla uinuvasta valtiaasta, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Barbarossasta, jonka paluuta hän itsekin odottaa, jotta alennustilaan vajonnut Eurooppa nousisi uuteen loistoon (palingeneesi jälleen kerran). Myytti on tietenkin historiallisesti tahrattu, kuten hakaristit ja riimut, joita tekijä teoksessaan asiantuntevasti esittelee. Kun Barbarossaa viimeksi operoitiin hereille ja Saksaa yritettiin palauttaa entiseen loistoonsa, Eurooppa vajosi entistä syvemmälle alennustilaan. Siksi romanttisen paatoksen kanssa sietää olla tarkkana.
Ankara tuomari Euroopan raunioilla
Tekijän närkästys leimahtelee välillä esiin ja hän peräti rinnastaa ateistit ja monoteistit, joita suomii rankalla kädellä yleistäen. Molemmat tarvitsevat hänen mukaansa toisiaan ja osapuolten maailmaan suoltamat sielua myrkyttävät tuotokset ovat syypäitä maailman kurjuuteen ja rumuuteen (356). Jos maailma tosiaan on sekä monoteisteille että ateisteille murheenlaakso, ”jossa jumala loistaa poissaolollaan ja luonto on vailla henkeä”, Cederberg itse sen sijaan on vakuuttunut oman maailmankuvansa vapahtavasta vaikutuksesta maailman tilaan. Tätäkin pelastususkomusta sopii tosin vahvoin perustein epäillä.
Cederberg kaipaa teoksessaan toistuvasti jonkinlaista määrittelemätöntä paneurooppalaista unionia nykyisen poliittisen unionin tilalle, joka edustaa hänelle markkinavoimien ja byrokratian ohjaamaa globalistista painajaista (360). Jos pinnan alle sukeltaa, tekijän mukaan Euroopasta löytyy kansoja ja yksilöitä yhdistävä henki, ymmärrys alkuvoimista, näkemys paremmasta Euroopasta. Tämä visio jää kuitenkin kirjassa viitteelliseksi, sitä ei kehitellä edelleen eikä mitenkään edes alustavasti hahmotella.
Suuri henki, joka olisi Euroopan keskeinen johtotähti, ei liene koskaan missään päin maailmaa vaikuttanutkaan. Ainakaan Euroopan historia ei tällaista idylliä tunne, pikemminkin päinvastoin. Vasta nyt, poliittisen unionin myötä, maanosa on saanut pitkään elää suhteellisen rauhassa, joskin Putinin Venäjä tekee kaikkensa tämän asiaintilan muuttaakseen. Ukrainassa se on jo rauhan ja ihmiselämää tuhonnutkin, ja tekee sitä tätä kirjoitettaessakin. Tosin unionin suhteellinen rauha järkkyy toistuvasti terroritekojen ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen vuoksi, mutta sotaa EU:n sisällä on nykyolosuhteissa mahdoton kuvitella. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, siitä ei ole vielä kovin pitkä aika.
Cederberg ampuu välillä kovilla ja viesti on poliittisesti epäkorrekti, mutta häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa Euroopan tilanteesta. Hän yrittää herätellä unikekoja, tai unissakävelijöitä, saada ihmiset havahtumaan ja tiedostamaan ne merkittävät sosiaaliset ongelmat, joita uutisia lukiessa ei voi olla huomaamatta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yhdisti Eurooppaa, tiivisti välejä, mutta tosiasia on, että murtumakohtia on jo kauan sitten alkanut ilmaantua ja eripuraa esiintyä. Brexit oli kenties vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.
Voi hyvinkin olla, että vielä lähitulevaisuudessa Eurooppa taas kokee suuria mullistuksia ja konflikteja. Tätä on silti paha lähteä ennustamaan, ainakin niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä valloitussotaansa ja aggressiivista ulkopolitiikkaansa. Se vahvistaa ja yhdistää Eurooppaa jatkossakin. Näin käy lähes aina, kun yhteinen vihollinen muodostaa eksistentiaalisen uhan.
On pelkästään hyvä, että Cederberg sanoo asiat suoraan, kaunistelematta. Se on yksi Pyhän Euroopan vahvuuksista. Sen sijaan poliittisia ratkaisuja tekijä ei tarjoa, pikemminkin hän tarkoituksella niitä välttelee. Ne tuskin olisivat niin sanotun arvoliberaalin nykylukijan mieleen.
Väkivahvaa aforistiikkaa
Parhaimmillaan Cederberg on platonisissa aiheissa, kuten traagisessa kauneuden kaihossa. Teoksesta löytyy osuvia aforistisia sitaatteja, aitoa elämänviisautta, pinnalliseen nykyaikaamme, kuten seuraava (155): ”Aikakautena, jolloin kaikki luonnolliset periaatteet on käännetty päälaelleen, on jokainen kauneuteen pyrkivä luomus uhmakas ele nykypäivän rumuutta ja hengettömyyttä vastaan.”
Komea on myös teoksessa kertautuva teema siitä, kuinka esivanhempamme edelleen elävät meissä (216, kursivointi tekijän): ”Todelliset pyhät paikat löytyvät myös ilman karttoja. Jos seuraa suuntaa sisällään, niin päätyy esi-isiensä jäljille. Syvemmällä tasolla me olemme esivanhempamme, he elävät meissä …”
Samoin Pariisi-osiossa tekijän luonnehdinta sukulaissieluista, elävistä ja kuolleista, jotka etsiessään samoja asioita ylittävät ajan ja paikan, ja ”nivoutuvat yhdeksi sieluksi” (227), napsahtaa kohdalleen.
Erinomaisen sattuva on Cederbergin huomio fin de sièclen taiteilijoista maguksina, tietäjien kaltaisina korkeamman totuuden välittäjinä, ”jotka työllään ilmensivät ja raottivat verhoja johonkin ikuiseen. Taide oli universumin luovan hengen ilmentymä, kapina maailmankaikkeuden pimeyttä ja merkityksettömyyttä vastaan. Se oli kaipuuta kauneuteen ja perimmäistä järjestystä ilmentävään harmoniaan, ja taiteilijan pyhä tehtävä oli kanavoida tuota luovaa henkeä …” (229).
Syvyys Kalevanvuoren korkeuksissa
Pyhä Eurooppa päättyy Suomeen, suomalaiseen kansanperinteeseen. Näin ympyrä sulkeutuu. Kerrassaan mainio on tekijän kuvaus Ritvalan helkajuhlista, joiden huipentuman muuan nimeltä mainitsematon, mutta helposti tunnistettava kulttuurihenkilö pilaa esitelmöidessään siitä, ettei mitään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria saati kansaa edes ole (406). Tässä tekijän närkästynyt musta huumori on parhaimmillaan.
 |
| Näkymä Kalevanvuorelta kaakkoon. |
Jos ja kun Pyhää Eurooppaa voi ajatella hengen arkeologiana, matkana syvälle ihmisyyteen ja itseen, enemmänkin perinteistä elämänviisautta ja siihen liittyvää filosofista pohdiskelua olisi kenties sivuille voinut ympätä. Moninaisuudesta löytyy ykseys, jonkinlainen johtotähti, aurinko, jota kohti ihminen vaeltaa eri suunnista, ja jolle hän varauksetta sanoo kyllä. Kun lukee tekijän kuvausta Porvoon Lucia-juhlasta ja jouluperinteestä, sydämessä läikähtelee lämmin, kotoisa tunne.
Toivottavaa olisi, että yksilö vanhetessaan viisastuisi ja oivaltaisi, ettei kannata takertua mihinkään epätoivoisesti, ja käyttää aatteita, oppeja tai asioita, ihmisistä puhumattakaan, oljenkorsina, saati henkisinä kainalosauvoina. Kerrostumien alta paljastuu kuitenkin viime kädessä yhteinen ihmisyys, ja tietenkin myös suomalaisuus, jonka lukemattomat ilmenemismuodot kiehtovat tarkkailijoita niin hyvässä kuin pahassa, parhaimmillaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Heimomme on henkisesti rikas ja laaja, ja sen historiasta sekä perinteestä löytyy runsaasti ainesta korkeisiin pyrintöihin. Tarvitaan vain tahtoa ja rohkeutta.
Pyhä Eurooppa viittaa tulevaisuuteen menneisyyden kautta, mutta käytännön ratkaisuja maanosaa riivaaviin ongelmiin se ei tarjoa. Näissä ongelmissa on kansakunnilla kosolti setvittävää, ei vähiten arvoyhteisönä rapistuvalla Euroopalla kokonaisuutena.
Jos jostain vielä voimaa, tahtoa ja ylpeyttä löytyy, katse Kalevanvuoren laelta voi kantaa kauaskin. Kenties meillä on vielä toivoa, jos vain uskallamme uskoa aurinkoon ja kantaa valoa tuleville polville.
