Pekka Virkki ei esikoisessaan kuvia kumartele vaan kaataa ne. Jo oli aikakin.
Jälkisuomettumisen ruumiinavaus käsittelee sitä perintöä, joka aina nykypäivään asti on Suomen henkistä ilmastoa tukahduttanut, niin politiikassa kuin kulttuurissa laajemminkin. Kyse on Neuvostoliiton, sittemmin Putinin Venäjän, pelosta ja myötäilystä. Ummehtunut ilma alkaa viimeinkin huoneistossa vaihtua, toimittaja Virkki tuulettaa nurkat kunnolla.
Teos nojaa pitkälti jo julkaistuihin lähteisiin, joten tekijän ansioksi voidaan lukea huomattavan laajan ja hajanaisen aineiston kokoaminen yhteen. Kirja on analyyttinen synteesi ja johtopäätökset vankasti perusteltuja. Moni tunnettu nimi saa ansaitsemaansa kylmää kyytiä, mutta kohtuuttomaan räiskimiseen kirjoittaja ei lankea: tosiasioiden kertominen riittää. Jo ensimmäisen televisioesiintymisen jälkeen kirjan ilmestymispäivän aamuna Virkin puhelin alkoi piristä, kun kalikka kokoomukseen kalahti.
Tekijä toteaa heti lähtökuopissa lähestyvänsä aihetta esseistinä, ei historioitsijana. Silti kirjassa on mojova akateeminen viiteapparaatti laajoine lähdeluetteloineen. Keskivertolukijalle viitteiden kahlaaminen lienee raskasta, mutta voihan teoksen lukea ilmankin. Epäilijät ja opintojen syventäjät sen sijaan voivat tarkan viittauskäytännön ansiosta halutessaan ammentaa suoraan alkulähteiltä.
Käsitteiden määrittelyä
Tekijä käy kirjan alkupuolella, laajemmin toisessa osassa, läpi suomettumisen historiaa ja termin määrittelyä. Esitys kattaa jakson 1944‒1991, jonka jälkeen kolmannessa osassa luodaan katsaus menneeseen ja tulevaan 1990-luvulta käsin. Sen myötä siirrytään varsinaiseen aiheeseen, jälkisuomettumiseen, todetaan se kuolleeksi, ja avataan sen ruumis. Tämä tapahtuu teoksen loppupuolella. Putinin aika on varsinaista jälkisuomettumista, sen jälkiä Virkki siivoaa ja aikoo siivota vastakin. Kunnon patologin tapaan hän ei arkaile työntää sormiaan niljaisiin syvyyksiin.
Tekijä vertaa suomettumista Tukholma-syndroomaan, mikä kuvaakin ilmiötä hyvin. Kun naapurissa on suuri ja mahtava karhu, sitä alkaa moni helposti syleillä, ettei se puolestaan syleilisi meitä kuoliaaksi. Sitäkin se on yrittänyt. Sotien jälkeen keinot vain vaihtuivat.
Informaatiovaikuttaminen ja kotiryssäinstituutio vakiintuivat maassamme nopeasti, toisin sanoen KGB:n työkalupakista tuttu refleksiivinen kontrolli ja muut psykologiset painostuskeinot. On tunnettu tosiasia, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden.
NKP tietenkin myös rahoitti suomalaisia yhteistoimintahenkilöitään ruhtinaallisesti, mikä selviää vaikkapa taistolaisuuden ja SKP:n historiaan perehtymällä. Kestiystävyys ulottui toki kommunistileirin ulkopuolellekin. Hämärät rahavirrat juoksevat edelleen ja alkulähdekin on sama. Tosin sen nimilyhenne ei enää ole NKP tai KGB, mutta jäljistään jäniskin tunnetaan.
Virkin mukaan suomettumisessa olennaista oli sotilaallinen uhka, ylivoimainen sellainen. Pienellä maalla ei ollut mitään mahdollisuuksia itänaapurin kaltaista jättiläistä vastaan, paitsi tietenkin liittoutumalla länteen tai alistumalla suurelle ja mahtavalle. Suomi valitsi pitkään, aivan liian pitkään, nöyristelyn ja kumartelun. Tätä voidaan toki puolustella ja vaikkapa todeta, että rähmällään rypeminen oli eloonjäämisen ehto ja taitavaa ulkopoliittista taktikointia, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus puhkoo kyllä monia tähän liittyviä myyttejä ja selittely-yrityksiä erinomaisen suorasanaisesti.
Ketä suojelupoliisi suojelee?
Virkki suomii reippaasti Supoa, kuten pitääkin. On ilmeistä, että korruptio ja hämäräpuuhat ulottuvat sen korkeimpaan johtoon saakka. Kaikki alkoi jo varhain, mutta sen takana ei ole nainen vaan neuvostomeininki. Kun puhutaan Kekkosen Suomesta, neuvostomeininki on melkein kaiken takana. Perinne jatkui Koiviston kaudelle. Saattaa olla, että se on jatkunut viime aikoihin asti.
Jo Seppo Tiitinen, Supon entinen päällikkö, ja hänen mukaansa nimetty lista, on tunnetusti ongelma avoimuuden ja demokratian kannalta, mutta myöhemmätkään tapahtumat eivät Supon johtoporrasta mairittele, päinvastoin. Päälliköt nimitetään poliittisin perustein, jolloin suhmurointia ja hyväveljeilyä ei voida välttää. Virkki kuvaa tätä sisäpiiritanssia oivallisesti.
Ulkomaalaisviraston entisen pääjohtajan Matti Saarelaisen tapaus on erityisen irvokas. Toimittaja Jarno Liski on tehnyt erinomaista työtä sen tonkimisessa ja Virkki nojaa pitkälti häneen. Suojelupoliisissakin työskennelleen Saarelaisen selittelyt Putinin lähipiiriin lukeutuvalle Gennadi Timtšenkolle kiirehdityn Suomen kansalaisuuden myöntämisen tiimoilta ontuvat pahemmin kuin kolmijalkainen ruuna. Prosessiin liittyy niin paljon omituisuuksia, että niiden setvimiseen menee varmasti vuosia.
Myös Boris Rotenbergille vikkelästi hoideltuun Suomen kansalaisuuteen liittyy kosolti kysymysmerkkejä, joita Virkki käy ansiokkaasti läpi. Korruptio ja mädännäisyys tuoksahtelevat rivien välistä, ja lukija pudistelee epäuskoisena päätään: tällaista ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua.
Sisäministeriö selvittää asiaa. Eri asia on, selviääkö se, vastaako Supo. Siellä tunnetusti nimilistat ja muut kiusalliset salaisuudet pysyvät mahtikäskyllä kassakaapissa. Teoksen lopussa Virkki ehdottaa asiallisesti kaiken ikävän selvittämistä, mikä kieltämättä olisikin ensiarvoisen tärkeää.
Putkimiehiä ja -naisia yli puoluerajojen
Kuten kirjan kansikuvasta huomaa, Virkin tähtäimessä on suomalaisten vasemmistodemarien hapankerma. Keskustan entinen pääministeri Esko Aho on joukossa ainoa poikkeus. Paavo Lipponen taisi sittemmin kääntyä oikeistodemariksi, mutta kuten tekijä osoittaa, sekin oli oikeastaan siirtymistä eräänlaiseen Euroopan suomettamiseen. Pääministeriuransa jälkeen Lipponen on lähinnä edistänyt Putinin Venäjän geopoliittisia tavoitteita ja ajanut kaasuputkea kuin käärmettä pyssyyn. Satoa korjataan parhaillaan.
Sosialidemokraattien syntilista on pitkä ja masentava. Virkki vyöryttää esimerkin toisensa perään eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Toiminta on ollut määrätietoista ja jatkunut vuosikymmeniä, vaikka opportunismillakin on toki ollut siinä osansa. Suomalaisethan ovat lakeijakansaa ja hanakoita kiillottamaan suurempiensa saappaita. Moni tekee sen niin perusteellisesti, että voi ihailla niistä omaa peilikuvaansa.
Perussuomalaisista osansa saavat Laura Huhtasaari, Matti Putkonen ja Olli Kotro. Jussi Halla-aho puolestaan saa ansaitsemaansa kiitosta. Virkki ei kuitenkaan mainitse, että jyrkän Nato-vastaisia Kremlin kellokkaita laiduntaa suurista puolueista eniten nimenomaan perussuomalaisten liepeillä, varsinkin puolueesta erotetuissa tai eronneissa erikoisjeppepiireissä. Niissä ei Putin-mielisyyttä vaivauduta edes peittelemään. Sama pätee tietenkin kommunisteihin, joita edelleen on. He puhuvat edelleen rauhasta, ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Paitsi lännen kanssa.
Perussuomalaisten johdon ja kansanedustajien ylivoimaisen enemmistön nopea kääntyminen Nato-jäsenyyden kannalle repi vajaa vuosi sitten puolueen rivejä ankarasti, ja sosiaalisesta mediasta saa vieläkin lukea katkerokansan syvien rivien Nato-vastaista natinaa. Tosin puolueen kannatukselle Nato-kelkkaan hyppääminen näyttää tehneen pelkästään hyvää. Ratkaisu oli viisas ja osoittaa, että perussuomalaisten järkikärki kykenee tarvittaessa nopeisiin kannantarkistuksiin ja ryhtiliikkeisiin.
Mitä tulee sosialidemokraatteihin, arviossa on turha mennä yksityiskohtiin, jotka tekijä pakkaa kirjassa tiiviiseen muotoon. Kansikuva puhuu puolestaan. Konnagalleria on nyt koko kansan katseltavissa, toivottavasti silmät aukeavat ja uskaltavat nähdä.
Hämärän rajamailla
Venäjän liiketoimintaan ja rahanpesuun on sotkeutunut myös sankka joukko pankkimiehiä ja muita hämäräperäisiä yrittäjiä. Poliitikkojen ja virkamiesten kanssa puuhastellessaan he kietovat nämä seittiin, josta voi olla vaikea pyristellä irti. Virkki osoittaa journalistisiin lähteisiin nojaten, miten tunnettu kohuliikemies yhteistyössä eräiden näkyvien poliitikkojen kanssa jopa junaili Al-Holin leiriltä Isis-vaimoja ja -pilttejä Suomeen. Suunnitelmat sentään kariutuivat, mutta jotain saattoi silti jäädä julkisuudelta peittoon. Tekijä vihjaa, että mikäli pesää ei ole kunnolla putsattu, saattaa sieltä vielä nousta hämähäkkejä saalistaan syömään.
Tässä yhteydessä vanhoja olisi kannattanut kaivella enemmänkin. Monella johtavalla poliitikollamme on pitkälle menneisyyteen ulottuvia suhteita Venäjään, ja osa niistä saattaa edelleen vaikuttaa heidän toimintaansa. Silloin se ei tapahdu isänmaan puolesta vaan joskus peräti sitä vastaan.
Virkki kuitenkin lupaa tutkia tiettyjä yhteyksiä jatkossakin, joten uusia kirjoja on tulossa. Entisten kokoomusministerien puuhasteluissa kaivelemista kieltämättä riittää. Näistä Jälkisuomettumisen ruumiinavaus antaa väkevää esimakua.
Pääministeri Stubb jälkisuomettamassa
Kokoomuslaisista puolueen nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen pääsee Virkin erityiskäsittelyyn, niin että puhelinlangatkin kirjan ilmestyttyä alkoivat laulaa, mutta toki lähihistoriasta löytyy muitakin puolueen kärkinimiä, joiden toimintaa sopii ja pitää kyseenalaistaa.
Hallituksen Fennovoima-ratkaisu 2014 sisältää jälkisuomettumisen keskeiset elementit pähkinänkuoressa. Alexander Stubbin siniset silmät jäävät Virkin käsittelyn ulkopuolelle, joten tässä on hyvä täydentää opittua ja jättää Mykkänen kirjan lukijoille.
Silloinen pääministeri Stubb ei sulattanut etenkään vihreiden kansanedustajien terävää Rosatom-kritiikkiä, joka jälkiviisaasti ja monen mielestä jo vuonna 2014 osui täysin nappiin. Pääministeri ripitti epäilijöitä ankarasti ja löi lopuksi pöytään russofobiakortin:
”Se, joka minua eniten häiritsee tässä keskustelussa, on tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa. Se tulee nimenomaan sitä kautta, että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Tässä kannattaa puhua energiasta energiana, Stubb sanoi tiistaina eduskunnan lähetekeskustelussa.”
Kuten Virkki teoksessaan kuvaa, myös Lipposen kaasuputkea perusteltiin yhtä herkkäuskoisesti: se on pelkästään energiapolitiikkaa, ehkä myös hieman ympäristöpolitiikkaa. Muu on russofobiaa. Oras Tynkkynen esitti 2014 painavan puheenvuoron, joka ansaitsee kunniamaininnan:
”Rosatom ei ole mikään tavallinen yritys. Rosatom on Neuvostoliiton entinen atomienergiaministeriö, joka vastaa edelleen Venäjän ydinasehuollosta. Rosatom on suoraan (presidentti Vladimir) Putinin hallinnassa oleva valtion liikelaitos, jonka tehtäviin kuuluvat, sanatarkasti, Venäjän geopoliittiset intressit.”
Myös ruotsalaisen kansanpuolueen Stefan Wallin muistutti tosiasioista: ”Ei voi olla punnitsematta ajatusta, että Venäjä tietyssä tilanteessa alkaisi laajemminkin harrastaa voimapolitiikkaa energiapolitiikan jatkeena.” Ennustus, tai hypoteesi, on suorastaan profeetallinen, niin hyvin se osuu maaliin. Stubb ei antanut varoitusten häiritä, nehän olivat pelkkää asenteellista Venäjä-pelkojen lietsomista ja russofobiaa.
Oras Tynkkynen kertoi kuitenkin totuuden: ”Fennovoima havittelee Suomeen itse asiassa Putinin reaktoria.” Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Hanhikiven ydinvoimalan sopimus Rosatomin kanssa peruttiin kiireen vilkkaa. Sekin todistaa hankkeen arvostelijoiden olleen jo 2014 täysin oikeassa.
Stubb sentään myönsi virheensä, kun naamiot riisuttiin. Saattaa olla, että hänelle tulee lähitulevaisuudessa muihinkin lausuntoihinsa liittyen ripittäydyttävää. Onhan hän ehtinyt sanoa ja kannattaa uransa aikana vaikka mitä.
Nato-option harha
Yksi Stubbin myöntämistä virheistä on se, ettei hän aikoinaan edistänyt Suomen Nato-jäsenyyttä. Hän on oikeassa, se oli virhe.
Vuosikausia Suomen poliittinen johto alkoi välittömästi puhua läpiä päähänsä Nato-optiosta, jos joku rohkea kansalainen, ryhmä tai kansanedustaja kehtasi ehdottaa Natoon liittymistä tai edes keskustelua siitä. Kriisin aikana ei voi jäsenhakemusta jättää, suojasäällä ei tarvitse eikä kannata, ettei joku vain provosoidu. Tämä liturgia kävi jälkisuomettumisen aikakaudella kaikille tutuksi.
Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan 8.8.2008, alkoi viimeistään olla selvää, millaisesta valtiosta on kyse. 2014 Ukrainan tapahtumat ja Krimin valloitus olivat viimeinen naula arkkuun. Silti vain harva poliittinen johtaja uskalsi puhua Nato-jäsenyyden puolesta. He olivat oikeassa, hyssyttelijät väärässä. Perinteisestä jälkisuomettuneesta linjasta ei kuitenkaan lipsuttu. Keskinäisriippuvuuden nimeen vannova Suomi suosi edelleen ystävyyttä, yhteistyötä ja liikekumppanuutta. Ei olisi kannattanut.
Kun autoritaariset valtiot, tai ainakin niiden johto, tätä kirjoitettaessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusten ratifioinnin kanssa venkslaavat ja vatuloivat, on selvää, ettei mitään Nato-optiota koskaan ole ollutkaan. Onneksi Suomi onnistui kuitenkin neuvottelemaan turvatakuut Yhdysvalloilta ja Isolta-Britannialta, vaikka 5. artiklan suoja meiltä edelleen puuttuukin. Sen saaminen riippuu diktatoristen johtajien mielivallasta ja poliittisista peleistä. Jälkiviisaasti voi ja pitää sanoa, että jäsenhakemusta ei olisi kannattanut jättää viimeiseen tippaan.
Mitä tulee Turkin ja Unkarin diplomaattisiin ukaaseihin ja ehtoihin, kannattaa muinaisten roomalaisten tapaan kysyä, cui bono.
Sananen tyylistä ja kieliasusta
Nykyään arvostelija joutuu lähes poikkeuksetta lisäämään arvionsa loppuun erillisen osion pelkästään kielikukkasille. Virkin muuten moitteeton esikoinen ei valitettavasti muodosta poikkeusta. Teos on paikoitellen kankea ja kulmikas, vanhahtava tyyli ja rönsyilevät lauserakenteet haittaavat turhaan lukemista. Pienellä lisähiomisella tekstin olisi saanut selkeämmäksi ja jutun juohevammaksi.
Tyylin lievänä heikkoutena voidaan pitää varsinkin lyhenteiden käyttöä, joista ”ns.” ja ”nk.” kummittelevat koko ajan. Toisinaan jopa ”ns.” ja lainausmerkit esiintyvät yhdessä, vaikka ne ajavat saman asian, eli kyseessä on tårta på tårta, jos toiseen kotimaiseen turvautuminen sallitaan. Muutenkin liiallinen anteeksi pyytely lainausmerkein heikentää sanonnan iskevyyttä. Ei tällaisessa teoksessa kannattaisi pahemmin jarrutella vaan antaa palaa.
Jälkisuomettuminen ei saisi ulottua myöskään kieleen. Vaikka ikkunat ovat apposen auki Eurooppaan, niistä ei kannata päästää sisään kaikkia mahdollisia anglismeja ja painajaismaisia uustermejä. ”Luonnemurha” on suomen kielen murhaa, alkukielellä character assassination. Termi tarkoittaa henkilön maineen tuhoamista.
Toistuva erhe on välilyönti sanaliiton sisältävien yhdyssanojen välimerkeillä erotetun alkuosan sanojen ja jälkiosan välillä, tyyliin ”Suomi-Venäjä -seura”, kun oikea muoto kuuluu Suomi‒Venäjä-seura. Välilyönti ennen jälkiosaa tulee vain silloin, jos yhdyssanan alkuosa muodostuu erillisten sanojen liitosta (sanaliitto, jossa on välilyöntejä). Täsmällisyyteen tähtäävä pilkunviilaaja kiinnittää myös huomiota alkuosan sanojen väliin tulevan viivan pituuteen, kuten tarkkasilmäisimmät yllä olevasta esimerkistä voivat havaita. Sen suhteen sääntö kannattaa aina tarkistaa huolella, jos epävarmuutta viivan laadusta vähänkin ilmenee. Vastaavasti vaikkapa sivulla 293 oleva muoto ”PiS -puolueen” sisältää välilyönnin, vaikkei pitäisi. Näitä virheitä teoksessa on turhan paljon.
Mainittujen ongelmalasten ohella lukemista häiritsee vanhahtavan taho-sanan yletön viljeleminen. Pahimmillaan se pomppaa silmään kolmesti samalla sivulla, kun sitä ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei sitten kerran tai pari ironisesti vaikkapa termissä ”arvovaltainen taho”. Samoin ja-sanan toistuva korvaaminen sekä-sanalla ja liiallinen ajatusviivojen käyttö heikentävät lopputulosta.
Tällaisista puutteista olisi hyvä päästä eroon seuraavissa kirjoissa. Tietenkin jo käsillä oleva teos olisi kaivannut perusteellista kielihuoltoa ja oikolukua, sillä lähes joka sivulta löytyy jotain pientä tai joskus isompaakin huomautettavaa. Saattaa tosin olla, että epätäsmällisyys häiritsee vain täydellisyyden tavoitteluun taipuvaisia arvostelijoita, jotka samalla haluavat vaalia ja suojella suomen kieltä viimeiseen asti.
Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen toimituksellinen huolimattomuus ulottuu jopa viiteapparaattiin. Viittauskäytäntö muuttuu jostain syystä teoksen viimeisessä osassa. Sitä ennen viitteet on sijoitettu aina osan loppuun, kun taas viimeisessä osassa ne löytyvät kunkin luvun lopusta. Mitään logiikkaa yllättävään muutokseen ei sisälly.
Teos sinänsä on niin tärkeä ja viesti tiukka, että tyyli saisi olla vähintään yhtä tiukka, ellei tiukempikin. Kun löysät ottaa pois, viesti menee paremmin perille.
