Selitettyä ja selittämätöntä

Skeptikko 4/2012

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Kaksi johtavaa tieteen kansantajuistajaamme julkaisivat kumpikin uuden teoksen melkein samaan aikaan syksyllä 2012. Kari Enqvist keskittyy kirjassaan jälleen uskonnollisuuden pohdiskeluun, ja Esko Valtaoja puolestaan selittää kaiken mahdollisen mahdollisimman perusteellisesti. Tai ainakin melkein. Teokset paljastuvat ansiokkaiksi ja paikoin humoristisiksi, mutta molemmissa on toki mukana myös vakavampia sävyjä.

Siinä missä kosmologian professori Kari Enqvist lähtee liikkeelle tiedemiesuransa alkuaikain muisteloista, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja aloittaa teoksensa kartoittamalla todellisuuden perimmäistä olemusta, tai oikeastaan sitä, onko todellisuutta edes olemassa. Pohdintojensa lomassa tekijä rienaa metafysiikkaa varsin kärkevästi.

Tuhansia sivuja ovat filosofit aikojen saatossa käyttäneet todellisuuden perimmäisen olemuksen hahmottamiseen – täysin turhaan. Mitään tieteellisesti merkittävää filosofit eivät todellisuudesta tai sen takana mahdollisesti olevasta tuntemattomasta ole sanoneet.

Enqvist on yhtä häijy, häijympikin. Hän piiskaa sarkastisesti finnifilosofiaksi nimeämäänsä näsäviisasta saivartelua, jossa samat, murrosikäiseltä kuulostavat itsestään selvät vastaväitteet esitetään aina uudestaan ja uudestaan niille, jotka väittävät jotain tietävänsä. Tämän totuusrelativistisen, pseudofilosofisen nokkavuuden vastapooliksi tekijä tarjoaa arkista tieteentekoa, joka hapuilustaan huolimatta löytää oikeaa tietoa.

Enqvistin ja Valtaojan väitteet varmasti suututtavat yliopistofilosofit ja harrastelijat yhtä lailla, mutta se juuri on heidän tarkoituksensa. Toki Valtaoja myöntää heti kättelyssä, ettei kukaan voi todistaa filosofista solipsismia vääräksi, mutta ei myöskään oikeaksi. Jokainen voi siis tykönään kuvitella, että hän yksin vastaa koko todellisuudesta eikä mitään muuta ole olemassakaan. Filosofit pääsääntöisesti luovat maailman omaksi kuvakseen. Osa heistä on jopa myöntänyt tämän.

Sen sijaan fysiikka on onnistunut selittämään kaikenlaista maailmankaikkeuden olemuksesta. Valtaoja suhtautuu silti varsin skeptisesti mahdolliseen todellisuuden perimmäiseen selittämiseen, koska olemme aivojemme vankeja. Jossain muualla voi olla meitä viisaampia olentoja, joiden todellisuuskäsitys voi olla aivan toisenlainen. Professori spekuloi, josko näkemyksemme olisi hieman rajoittunut.

Silti suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat osoittaneet, että käsityksemme todellisuudesta ei voi olla kovin pahasti pielessä. Mikäli teoriat ja laskelmat eivät pitäisi paikkaansa, lukemattomat käytännön sovellukset eivät toimisi. Ne olisivat kuin eräänkin suuren tietotekniikkayhtiön viimeisimmän, kovasti ennalta hehkutetun älypuhelimen kartta. Mainitun kartan virheellisyys ei tosin todista GPS-paikannuksen ja sen myötä suhteellisuusteorian epäonnistumisesta vaan jostain aivan muusta.

Tiede vastaan filosofia

Valtaojan kirjan alkupuoli sisältää tiiviin paketin tieteen historiaa, tarkemmin sanoen tieteen ja filosofian saavutusten vertailua. Filosofia on aina ollut vertailussa heikoilla, kun puhutaan asioiden selittämisestä. Tieteellinen metodi on musertavan ylivoimainen. Enqvist on omassa kirjassaan tietenkin täysin samoilla linjoilla.

Tuttuja nimiä ei teoksista puutu. Lukemattomat ovat filosofien, kirkkoisien ja teologien erehdykset. Niitä korjaamaan on onneksi jostain aina ilmestynyt yksittäisiä tiedemiehiä, jotka ovat ymmärtäneet myös havaintojen päälle. Kirkon edustajat eivät välttämättä ole suostuneet katsomaan Galilein paholaisputken läpi Jupiterin kuita, mutta siellä ne vain ovat aina olleet, ne mokomat.

Aivan samat katoliselle kirkolle tavattoman häpeälliset faktat kertoo sekä Enqvist että Valtaoja. Viimeksi mainittu kuitenkin keskittyy historialliseen esitystapaan, Enqvistin korostaessa uskonnollisten piirien dogmaattisuutta. Filosofit ovat sentään yrittäneet selittää maailmaa, kun taas uskonoppineet ovat yleensä todenneet pyhien kirjoitustensa olevan riittävä selitys. Eli Jumala loi kaiken ja suu suppuun.

Fysiikka joutuu Valtaojan mukaan loppupeleissä vastaamaan melkein samalla tavalla. Jos joku kysyy, miksi kaikki on näin, fysiikka ei osaa vastata. Fysiikka kertoo vain miten asiat tapahtuvat. Perimmäisiin syihin tarvitaan edelleen muita selitysyrityksiä, kaikki yhtä hedelmättömiä.

Se laajenee sittenkin!

Valtaojan historiallinen tarkastelu etenee tieteestä maailmankaikkeuteen. Pitkään tiedemiehet välttelivät kysymystä maailmankaikkeuden syntymästä, koska Jumala kummitteli kysymyksen ympärillä. Ja kummittelee edelleen. Onko joku luonut sen? Miten se on voinut syntyä tyhjästä? Mihin se on muka voinut ilmestyä, jos mitään ei ole ollut?

Maailmankaikkeus on kuitenkin alkanut tyhjästä ja tätä näkemystä tukee valtava määrä todisteita. Maailmankaikkeus laajenee täsmälleen sillä tavalla kuin alkuräjähdysteoria ennustaa. Maailmankaikkeus myös näyttää kaukoputken läpi juuri sellaiselta kuin sopii odottaa: mitä kauemmas näemme, sitä nuoremmalta kosmos vaikuttaa. Kosminen taustasäteily ei selity muulla kuin nykyisellä teorialla kaiken alusta. Lisäksi Einsteinin suhteellisuusteorian olisi pakko olla pahasti pielessä, mikäli alkuteoria ei pitäisi paikkaansa.

Mutta minne se laajenee? Taas vaikeampi kysymys. Neliulotteinen maailmankaikkeus ei tarvitse viidettä ulottuvuutta ”ulkopuolelleen”, siis ”tilaa”, johon laajentua, toteaa Valtaoja.

Kun alkupamaus oli ohi, käynnistyi laajentumisen myötä entropia. Toisin kuin runoilijat ja mystikot ovat ajatelleet, alussa ei ollut kaaos. Päinvastoin. Nyt näkyvä järjestys on paikallista ja ohimenevää: maailmankaikkeuden kokonaisentropia kasvaa väistämättä. Kosmos laajenee kohti lämpökuolemaa. Onneksi olemme täällä ja voimme ihailla kaikkea tätä ennen sitä.

Tekijä käsittelee tässä yhteydessä myös multiuniversumihypoteesia.

Elämää maailmankaikkeudessa

Valtaoja tarkastelee teoksessaan myös maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta, kuten ensimmäisessä kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2002. Myös kollega Enqvist sai palkinnon, teoksestaan Olemisen porteilla, vuonna 1999.

Valtaoja siirtyy uusimmassaan nopeasti pohtimaan sitä, miten elämä on saattanut syntyä maapallolle, ja siitä edelleen geologian kautta evoluutioon. Elämä syntyi maapallolle nopeasti, mutta mekanismi jäänee ikiajoiksi selvittämättä. Todisteita ei enää ole.

Elämää käsittelevän luvun 5. alussa professori tekee tunnustuksen: ”Kirjailijanurani eittämättömiin kohokohtiin kuuluu se ilta, kun löysin itseni katuojasta suuresti ihailemieni Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välistä.” Tätä komeammin ei mies lukua nimeltä ”Elämä” voi aloittaa, vaikka Valtaojan myöntääkin vain elvistelevänsä. Elvistelyyn on aihetta.

Ihminen ei ole evoluution päämäärä saati tarkoitus. Ihminen on laji muiden joukossa. Silti, ilman meitä, kukaan ei olisi täällä ihmettelemässä tätä kaikkea. Ehkä jossain päin kosmosta joku ihmettelee, mutta todennäköisesti hänkin epäilee olevansa yksin tai tavoittamattomien etäisyyksien päässä.

Kuten maailmankaikkeuden ja elämän kohdalla, tekijä esittelee lyhyesti myös ihmisen synnyn ja kehityshistorian. Nykytutkimus etenee niin hurjaa vauhtia, että aiheesta on hyvin vaikea kirjoittaa kirjaa, joka ei olisi vanhentunut jo ilmestyessään. Valtaoja mainitsee Juha Valsteen kokeneen jälleen tämän kohtalon viimeisimmän teoksensa kohdalla. Valste on kirjoittanut jo kolme yleistajuista esitystä ihmisen evoluutiosta. Vanhin, Ihmisen kehitys, on jo antiikkia – ja se on ilmestynyt vuonna 1991.

Ihmistä koskevassa luvussa Valtaoja seikkailee tietenkin myös älykkyyden ja tietoisuuden evoluution vesillä, joilla on aina vaarana ajautua yleistä mielipidettä uhkaaville karikoille. Tekijä luovii kivikoiden välissä taiten ja vain pari pientä ristiriitaisuutta muistuttaa geneettisen varianssin, ympäristön, mutaatioiden ja luonnonvalinnan muutosvoimien hurjasta vauhdista ihmisenkin kohdalla. 195 000 vuotta Etiopian Omojoen mutkasta minne tahansa on pitkä aika muidenkin ominaisuuksien kuin blondiuden, sinisilmäisyyden ja laktoositoleranssin evoluutiolle.

Pienestä, lähes mitättömästä, kantapopulaatiosta, geneettisestä pullonkaulasta, on vaellusten myötä vähitellen ympäri maailmaa kehittynyt huomattavan laaja kirjo erilaisia ihmispopulaatioita. Tämä on lajiutumisen esiaste ja sinänsä vahva todiste evoluution huimasta nopeudesta. Eri valintapaineissa samasta geenipoolista kehittyy uudenlaisia, ympäristöön paremmin sopeutuvia yksilöitä, ja sitä mukaa vähitellen toisistaan geneettisesti poikkeavia populaatioita. Ihminen on aina muuttunut ja muuttuu edelleen, myös geneettisesti. Ei populaatioiden välisissä geneettisissä eroissa ole mitään pahaa saati pelättävää.

Itä- ja länsisuomalaisten välinen geneettinen etäisyys on suurempi kuin pohjoissaksalaisten ja Brittein saarten asukkaiden välinen. Vastaavasti länsisuomalaiset ovat yhtä lähellä ruotsalaisia kuin itäsuomalaisia, mutta sen sijaan Pohjois-Suomen rajapinnassa lähellä toisiaan asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset eivät ole geneettisesti kovin läheisiä.

Jo hyvin pienet maantieteelliset erot ja ihmisten sekoittuminen vaikuttavat siis kauaskantoisesti, hyvin lyhyessä ajassa. Pienistä eroista suuria. Kuten Valtaoja toteaa, nykyihminen näyttää sekoittuneen myös parin varhaisemman sukulaislajinsa kanssa. Tämä kaikki, ihmisen evoluutiohistoria, on kansojen luonnollista sekoittamista keskenään. Näin luonto toimii.

Inhimillinen ihminen

Seuraavaksi tekijä tarkastelee ihmisen historiaa, jossa sotiminen on perinteisesti korostunut. Suuret valtiomiehet ovat varastaneet shown. Näiden asemesta pitäisi kuitenkin ymmärtää historian olevan tavallisten ihmisten historiaa, mikrohistoriaa.

Valtaoja toteaa, että ihmisen aggressiivisuus lienee kuitenkin pitkässä juoksussa vähentynyt. Tästä on kyllä näyttöäkin: nykyaikainen länsimainen oikeusvaltio on yksilölle ylivoimaisesti turvallisin paikka elää. Kognitiotieteilijä Steven Pinker on kirjoittanut aiheesta parissakin kirjassa.

Ihmisen historiaa käsittelevässä luvussa tekijä kertoo satakuntalaisten ja karjalaisten välisistä geneettisistä eroista, kun hän aiemmassa luvussa on pikkuisen vähätellyt ihmislajin sisäistä geneettistä diversiteettiä. Jotenkin länsi- ja itäsuomalaisten väliset erot perimässä vaikuttavat olevan helpompia hyväksyä kuin länsisuomalaisten ja pygmien. Jälkimmäisten välinen geneettinen etäisyys on tietenkin paljon suurempi (Cavalli-Sforza, Menozzi, Piazza: The History and Geography of Human Genes, Princeton University Press 1994).

Kyse on vanhoihin rotuoppeihin perustuvan rasismin pelosta, jota Valtaoja ei suoraan mainitse, mutta olisipahan omituista, jos samanarvoisuus, tasa-arvo, edellyttäisi samanlaisuutta. On näet ilmeinen tosiasia, että jo samojen vanhempien lapset, identtisiä kaksosia lukuun ottamatta, ovat geneettisesti erilaisia. Eihän tässäkään ole mitään pahaa, puhumattakaan sellaisesta, mikä tukisi sortoa tai eriarvoisuutta. Olemme erilaisia, mutta tasa-arvoisia, jos niin haluamme.

On äärimmäisen kyseenalaista sitoa tasa-arvon ideaali oletukseen geneettisestä samankaltaisuudesta. Sellainen ei rasismiin tepsi eikä sen pidäkään tepsiä. Siihen tepsii päinvastoin sen päivänselvän faktan kärsivällinen selittäminen, ettei erilaisuudesta seuraa eriarvoisuutta, jos niin haluamme. Tasa-arvo on politiikkaa, ei mikään geneettisessä samanlaisuudessa majaileva maailman ominaisuus.

Se, että natsit halusivat sortaa alemmiksi luokittelemiaan rotuja omien sairaiden poliittisten oppiensa pohjalta ei tarkoita sitä, etteivätkö kommunistit sortaisi omia kansalaisiaan tai lähinaapureitaan, geneettisesti samanlaisia, omien yhtä sairaiden oppiensa pohjalta. Erilaisuudesta tai samanlaisuudesta ei siis itsessään seuraa yhtään mitään. Ihminen keksii kyllä sorrolle perusteet niin halutessaan. Samoin tasa-arvolle.

Tällaista rautalanka-argumentaatiota olisin kaivannut teoksen seuraavaan, oikeaa ja väärää eli moraalia käsittelevään lukuun. Siinä Valtaoja tarkastelee lyhyesti erilaisia käsityksiä moraalista ja toteaa, että uskontojen toisiaan huomattavasti muistuttavat moraalikäsitykset ilmentävät ihmiselle yhteistä, yleismaailmallista moraalikäsitystä. Tämä on seurausta ihmislajin sosiaalisuudesta, siitä, että olemme lajihistoriamme tuloksena moraalisia eläimiä.

Professori käsittelee myös eri yhteiskuntajärjestelmiä ja vertailee niitä jonkin verran. Hän tunnustaa velkansa John Rawlsille, joka onkin yksi viime vuosikymmenten vaikutusvaltaisimpia yhteiskuntafilosofeja.

Uskonnon sietämätön keveys

Valtaoja on suomalaisen tietokirjallisuuden hyvä uskontokriitikko, Enqvist ehdottomasti paha. Valtaoja on kritiikissään ymmärtäväinen, kiltti ja välillä suorastaan suopea. Kollega puolestaan tölvii ja joskus vähän jollain kylmällä faktalla uskovaa napauttaakin.

Molemmille on suomalaisen uskonnottomuuden aivan liian hiljaisella kentällä paikkansa. Luultavasti sentään yliopistohumanistit suhtautuvat kumpaankin yhtä nuivasti. Enqvist on pikkuisen Valtaojaa arrogantimpi, ja muistankin lukeneeni joltain tiedefoorumilta jokunen vuosi sitten erään yliopistohumanistin lanseeraaman termin ”enqvistiläinen arroganssi”. Se tarkoittaa sitä, ettei professori teoksissaan nokkaansa kopauta finnifilosofialle vaan nojaa luonnontieteellisiin faktoihin.

Kuvaavaa herrojen epäsuhdalle uskontokritiikissä on jo määrä: uusimmassaan Valtaoja käyttää reilut parikymmentä sivua uskontoon, kun taas Enqvist uhraa aiheelle jo toisen peräkkäisen kirjan. Koko kirjan. Tämä siitä huolimatta, että Enqvist kertoo jälleen lukijalle, ettei kysymys Jumalasta oikeasti kiinnosta häntä pätkääkään. Professori väittää olevansa hällävälisti, igteisti, mutta kuitenkin hän rappaa menemään kuin paraskin ateistinen saarnamies.

Valtaoja on aiemmin keskustellut uskonnosta piispa Juha Pihkalan kanssa kahden kirjan verran. Tämä voi selittää hänen kyllästymisensä aiheeseen. Tiedän kokemuksesta, kuinka hedelmätöntä ja rasittavaa tuommoinen dialogi tuppaa olemaan. Ludwig Wittgensteinin kielipelit ovat tulleet minullekin usein mieleen, ja totta kai sekä Enqvist että Valtaoja tämän filosofin myöhäistuotannon erään keskeisen käsitteen mainitsevat. Keskustelut eivät kohtaa, yhteisymmärrystä ei voi saavuttaa. Pelataan eri pelejä, aivan eri säännöillä. Uskovan peliä ei järjellä eikä tieteellä voiteta.

Enqvist osoittaa uusimmassaan hankkineensa teologista oppineisuutta ja se tietenkin vain lisää hänen uskontokritiikkinsä jo entuudestaan armotonta tulivoimaa: nyt tietokirjailija käy vihollisen kimppuun tämän omin asein ja jäljelle jää poltettu maa. Kuten todettua, tietenkään omia kielipelejään pelaavat kirkonmiehet saati riviuskovat eivät loogisesta uskontokritiikistä mielipiteitään muuta, mutta jos väittelyyn lähtiessään hyväksyy rationaalisuuden ja yleiset argumentaatiosäännöt, ei Enqvistille näillä areenoilla pärjää. Sen verran lukenut ja oppinut hän on. Suomalaisista ateismikriitikoista osansa saavat niin teologi Timo Eskola kuin skeptikoille tuttu filosofi-kasvatustieteilijä Tapio Puolimatka. Kummankin yritykset kristinuskon apologiaksi pahaa ateismia vastaan ovat olleet epätoivoisia. Uskovan ainoaksi turvapaikaksi jää fideismi: järki narikkaan.

Mikä tekee Enqvistin uusimmasta erityisen mielenkiintoisen on sen antropologinen lisämauste: professori on soluttautunut aivan tavallisten riviuskovien keskuuteen näiden tilaisuuksiin kirkossa, telttakokouksissa ja valtakunnansaleissa, oppiakseen paremmin ymmärtämään uskonnollisuuden luonnetta. Näin hänen uskontokritiikkinsä saavuttaa ennen näkemättömän katu-uskottavuuden; valitettavasti pelkästään ateistipiireissä, koska ihminen haluaa uskoa sen minkä haluaa eikä siihen juuri mikään lopulta voi vaikuttaa. Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa, siis uskossa ja halussa uskoa. Ja jos professorin vankat argumentit sekä purevat piikit teologeja ja riviuskovia harmittavat, kirjan voi toki aina jättää kesken.

Valtaoja puolestaan on hengaillut enemmän piispojen ja pappien porukoissa, jolloin hänen humaani ja suvaitsevainen uskontokritiikkinsä on ikään kuin ystävän lämmin ele rakkaalle viholliselle, joka ei oikeastaan ole edes vihollinen, paitsi tietenkin fundamentalistisissa muodoissaan. Valtaoja menee jopa niin pitkälle, että ymmärtää jonkin verran uskonnollista totuuskäsitystä. Agnostikolta tämä on melkoisen rohkea veto, ateistilta sitä ei todellakaan voisi odottaa. Enqvist ei tosin halua olla ateisti vaan uskonnoton, mutta kuitenkaan hän ei moista vaihtoehtoista totuutta suvaitse, ja se käy mainiosti ilmi hänen kirjastaan.

Olen tässä täysin jälkimmäisen professorin linjoilla. Jos tietorelativismille antaa pikkusormen, se vie yliopistokoulutetun finnifilosofinkin aivot. Enqvist myös vihjaa, että teologien spekulaatio uskonnollisesta ”totuudesta” on vain korkeammanasteista finnifilosofiaa.

Uskonto tietenkin edellyttää sitä, tietorelativismia, vaihtoehtoisia todellisuuskäsityksiä. Siksi se on uskontoa, ei tiedettä, saati tietoa. Uskovalle hänen uskontonsa on varmasti totta ja tuntuu totuudelta, mutta se on vain ja ainoastaan hänen henkilökohtainen tunteensa. Jos ja kun uskova tämän myöntää, kovapintaisinkin ateisti varmasti jättää hänen uskonsa rauhaan.

Valtaoja spekuloi kirjassaan muutenkin varsin rohkeasti kaukaisten maailmankaikkeuden kolkkien olentojen korkeammilla tietoisuuksilla ja jopa sillä, että maailmankaikkeus olisi tarkoituksella luonut itseään ymmärtävän olennon, ihmisen. Tässäkin käy ilmi, että Valtaoja on taipuvaisempi myötäilemään yleistä mielipidettä kuin terävämmin kynäilevä kollegansa.

Enqvist omaksuu uskontoon näennäisen etäisyyden sanomalla, ettei aihe kiinnosta häntä yhtään, ja sitten vähitellen, armotta, ampuu alas koko uskonnon mielekkyyden ja Jumala-käsityksen. Valtaoja taas jättää melkein kaikki mahdolliset, jo iät sitten loppuun kalutut takaportit Jumalalle astua agnostikon eteen. Uskovallehan Jumalan ei mitenkään itseään tarvitse todistaa, koska uskonto on uskonasia, ja usko käy todistuksesta.

Mutta kuten Enqvist teoksessaan osoittaa, uskovat vain ani harvoin jättävät Jumalansa ja uskontonsa sydämensä komeroon: uskonto tunkeutuu jatkuvasti tieteeseen ja politiikkaan ja siitä on lähes aina pelkästään haittaa. Uskonto on myös vallankäyttöä. Totta kai myös Valtaoja tunnustaa tämän ja ainakin Päivi Räsänen saa hänen verensä kiehumaan. Silti Valtaoja mielestäni olettaa, että uskonnollinen fundamentalismi olisi jotenkin harvinaisempaa kuin se on.

Olen lukenut suomalaisten piispojen, Valtaojan keskustelukumppanien, hyökkäyksiä tiedettä ja vaikkapa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan, ja on selvää, että heidän käsityksensä ovat seurausta heidän uskonnostaan, heidän uskostaan pyhään kirjaansa. On määrittelykysymys, mitä pidetään fundamentalismina, mutta Valtaojakin näyttää myöntävän, että tieteen ja tasa-arvon vastaisuus on fundamentalismia.

Tulevaisuus

Molemmat tekijät pohtivat teostensa lopussa tulevaisuutta. Enqvist ennustaa, että kotimainen kansankirkkomme maallistuu edelleen ja konservatiivit, jotka nyt ovat vallassa, joutuvat taipumaan. Kun ihmisoikeudet yhteiskunnassa edistyvät, kirkon on pakko tulla perässä.

Valtaojan kirjan viimeinen luku on vielä maailmoja syleilevämpi ja oikein upea loppunousu. Siinä professori kartoittaa hengen korkeimpia huippuja, ihmisyyden perimmäistä olemusta, kaipuuta yli itsensä, tuolle puolen. Taide ja tiede ovat tarkastelun keskiössä.

Valtaoja näkee tulevaisuuden optimistisesti, kunhan ihmiset vain oppisivat sulattamaan kaiken saatavilla olevan tiedon viisaudeksi. Tässä tarvitaan tieteen ohella humaaniutta, joka edellyttää oppineisuutta, sivistystä ja eettisyyttä. Kasvaako ihmiskunta mahdollisuuksiensa rajoissa korkealle vai tuhoaako se olemassaololleen välttämättömät resurssit maapallolta?

Enqvistin arvion mukaan laskennalliset tieteet tulevat seuraavan sadan vuoden aikana lisäämään ymmärrystämme todellisuudesta niin dramaattisesti, että uskonnot tulevat lähes tarpeettomiksi: ”Uskon ja tiedon välisellä ei-kenenkään maalla laskennalliset tieteet ovat kuin murtoaalto, jonka jylyn voi tarkoin korvin erottaa. Kun kapuaa tieteen kukkulalle, sen vaahtopäisen seinämän voi nähdä vyörymässä horisontissa. Se on tsunami, joka tullessaan pyyhkäisee uskonnon ylitse” (s. 218).

Kumpikin professori korostaa uskonnosta riippumatonta hengellisyyttä ja Enqvist uskoo sillä olevan kirkolle markkinarakoa tulevaisuudessa. Evankelis-luterilaisen kirkon olemassaolo saattaa jopa riippua siitä.

Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista

Jussi K. Niemelä

(Skeptikko 4/2010)

Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)

Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.

Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.

Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.

Uusateismin puolustus

Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.

Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.

Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.

Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.

Yleistämällä olkiukkojen kimppuun

Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.

Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).

Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.

Yliluonnollisten agenttien selitys

Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.

Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.

Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.

Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.

Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).

Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.

Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.

Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.

Sielut, aaveet ja šamaanit

Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.

Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.

Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.

Jumala yliluonnollisena agenttina

Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.

Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.

Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.

Uusateismin ”uskontunnustus”

Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi

Kanava 2/09

Piispa Eero Huovinen käsitteli uusateismin, tieteen ja uskonnon suhdetta artikkelissaan ”Uusateismin haaste” (Kanava 9/2008). Kirjoitus sisälsi monia tärkeitä oivalluksia, mutta myös lukuisia ongelmallisia näkemyksiä. Vastaamme tässä esseessä Huovisen haasteeseen hänen toivomassaan dialogin hengessä.

Huovinen toteaa, että kovan retoriikan ja taistelumielen asemesta pitäisi edetä avoimeen ajatustenvaihtoon. Tämä on kannatettavaa, mutta toisaalta piispa itsekään ei näytä täysin vapautuneen taistelumielestään. Huovisen kollega Mikko Heikka on retoriikassaan vielä kovempi ja taistelumielisempi ja hyökkää Suomen Kuvalehden kolumneissaan uusateismin ”neljän ratsumiehen” eli Richard Dawkinsin, Daniel C. Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin kimppuun ilman riittäviä perusteita.

Ongelmallinen on jo se Huovisen ja Heikan väite, että Dawkinsin ja kumppaneiden kritiikki olisi relevanttia vain anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Skepsis ry:n vuoden 2008 Huuhaa-palkinnon saanut Kustannus Oy Uusi Tie on julkaissut professori Tapio Puolimatkan teokset Usko, tiede ja Raamattu sekä Usko, tiede ja evoluutio, jotka vastaansanomattomasti osoittavat, miten kreationismi ja tieteen metodiikan ohittaminen tekevät tuloaan myös Suomeen. Puolimatka on avoimesti kristitty ja hän pyrkii ajamaan luoja-Jumalaansa tieteeseen tavalla, joka on kuin suoraan Yhdysvalloissa toimivan älykkään suunnittelun pääideologien oppikirjasta.

Tiede ja uskonto

A-teismi tarkoittaa teismin, jumaluskon puuttumista. Teismi/a-teismi jakaa aristoteelisessa logiikassa mahdollisen maailman kahteen osaan yhden ominaisuuden perusteella. Toisin kuin Huovinen esittää, agnostismi ei ole kolmas keskitie, vaan pikemminkin ristiintaulukointi: on olemassa sekä agnostistista ateismia että agnostisista teismiä.

Tunnustaudemme ateisteiksi (tai, kuten nykykeskustelussa sanotaan: olemme ”bright”), mutta emme pidä Jumalan olemassaoloa ”mahdottomana”, kuten Huovinen luulee, vaan äärimmäisen epätodennäköisenä, kuten saunatonttujen, kentaurien, keijukaisten, haamujen ja Immanuel Kantin ”kultaisen vuoren” olemassaoloa. Lisäksi katsomme, että jotkut jumalat ovat todennäköisempiä kuin toiset: esimerkiksi einsteinilaisen panteistisen jumalan (jumala = luonto) todennäköisyys on jopa tasan 1. Pitää muistaa, että jonkin olemassa olevan, havaittavan seikan nimittäminen Jumalaksi ei tee siitä Jumalaa. Ihmisyksilöitäkin jumaloidaan ja kutsutaan jumaliksi.

Aivan eri asia on sellaisen Jumalan olettaminen, joka

a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi

b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä

c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa

d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa

e) on moraalin välttämätön lähde

f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Suunnilleen tällaiseen Jumalaan uskotaan Abrahamin uskonnoissa: juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ainakin niiden valtavirrassa. Tällaiseen Jumalaan kohdistuva kritiikki on esitetty erinomaisen selkeästi ”viidennen ratsumiehen”, Victor J. Stengerin, (johon Dawkinskin näyttää tukeutuvan) kirjassa: God: The Failed Hypothesis - How Science Shows That God Does Not Exist (Prometheus Books 2007).

Väitteet (a-f) ovat hypoteeseja, joita voidaan empiirisesti testata - ja on testattukin. Kaikkia näitä kysymyksiä tutkittaessa maailmankaikkeuden, luonnon ja ihmisen historia näyttää juuri siltä, millainen se olisi ilman Jumalaa. Paitsi että kuvatun kaltaisen Jumalan todennäköisyys on äärimmäisen pieni, ei sellaisen Jumalan puolesta ole myöskään olemassa minkäänlaista evidenssiä. Stengerin kirja tekee selvää jälkeä a-f –Jumalasta.

Huovinen näyttää artikkelissaan ainoastaan toistavan paleontologi Stephen Jay Gouldin aikoinaan lanseeraamaa teesiä "non-overlapping magisteria” (NOMA) tieteestä ja uskonnosta; ne ovat teesin mukaan valtakuntia, jotka eivät ole päällekkäisiä. Koko Huovisen argumentaatio seisoo ja luhistuu teesin myötä. Piispa tekee Jumalastaan täysin tuonpuoleisen, maailmaan vaikuttamattoman ja sanoin kuvaamattoman, jota voidaan lähestyä ainoastaan täysmystisesti, tunteen asiana.

Toisin sanoen Huovinen Dawkinsin ”materialistista lähtöoletusta” kritisoidessaan ajautuu ongelmiin, joita uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen esittelee Vartija-lehden 120-vuotisjuhla-artikkelissaan ”Missä hän on nyt?” (Vartija 5-6/2008, s. 185-193). Piispa pyyhkii Jumalansa havaittavasta todellisuudesta ja päätyy puolustamaan tuonpuoleista, maailmankaikkeuteen mitenkään vaikuttamatonta abstraktia käsitettä, mielikuvaa ja tunnetta. Mutta Jumala, joka ei ole millään tavoin kausaalisesti läsnä materiaalisessa todellisuudessa, ei ole kristinuskon Jumala. Se on epämääräinen uusdeistinen käsite, joka lisäksi edustaa Huovisen muuten ansiokkaasti esittelemää fideismiä, joka tietenkin johtaa täydelliseen tieto-opilliseen relativismiin.

Mikä tahansa tosiasiaväite, jota ei voida tieteen metodein tarkastella tai tutkia, ja jota pyritään puolustamaan fideistisin argumentein, on yhtä toivoton. Fideismin rationaalista kritiikkiä kaihtava Jumala on yhtä epätodennäköinen kuin yksisarvinen, hammaskeiju tai sinipiika. Tiedämme toki nimenomaan luonnontieteen edistymisen ansiosta, että teologien ja piispain vesitetty Jumalusko – käytännössä ateismia lähestyvä uusdeismi – on suoraa seurausta uskonnon epätoivoisesta puolustustaistelusta. Nykyiset oppineet teologit olisivat vielä keskiajalla olleet kerettiläisiä ja he olisivat joutuneet inkvisition käsittelyyn. Ja mitä useampia ominaisuuksia Jumalalle vastaavasti postuloidaan, sitä epätodennäköisemmäksi Jumala tulee. Tätä Dawkinsin perusargumenttia hänen teologikriitikkonsa eivät mitenkään tunnu ymmärtävän – tai sitten he eivät halua sitä ymmärtää. Tämä johtuu tietenkin siitä, että seuraukset argumentin sisäistämisestä ovat teismille kohtalokkaat.

Huovinen jopa kysyy: ”Ajattelevatko uusateistit, että luonnontieteet voivat ratkaista myös metafyysisiä kysymyksiä? Eivät varsinaisesti, sillä heidän mielestään metafysiikkaa ei ole. Kaikki on luonnollista.”

Toki ”olevaisen olemusta”, jos metafysiikka siksi määritellään, voi aivan hyvin pohtia. Siitä, että pyrimme perustelemaan maailmankuvamme ja –katsomuksemme luonnollisesti eli naturalistisesti (tätä tarkoittaa ”bright”), ei seuraa, että a priori torjuisimme vastaväitteet mahdottomiksi. Stengeriä seuraten tiede voi tutkia myös yliluonnollisia syitä ja hyväksyä ne jopa selityksiksi, mikäli mitkään muut selitykset eivät toimi. Näin esimerkiksi Harvardissa on tutkittu rukousten toimivuutta. Mitään näyttöä niiden parantavasta voimasta ei kuitenkaan ole löytynyt. Tieteen metodi on taas kerran osoittanut, että uskonto ja tiede eivät ole NOMA:n erottamia entiteettejä.

Huovinen toteaa, että ”filosofiassa ja teologiassa kysymystä Jumalan olemassaolosta ei yleensä lueta luonnontieteiden alaan. Luonnontieteet tutkivat materiaalista ja verifioitavissa olevaa todellisuutta. Niiden luonteeseen ei kuulu ottaa kantaa ns. tuonpuoleisiin asioihin, joihin metafysiikka ja kysymys Jumalasta kuuluvat.”

Juuri tässä on perusvirhe. Aina, kun uskonto tai oikeastaan uskova henkilö – tai oikeastaan kuka tahansa henkilö – esittää maailmankaikkeuden tosiasioihin liittyvän sisällöllisen väitteen Jumalasta, on se hypoteesina testattavissa kuten mikä tahansa mitä tahansa oliota koskeva näkemys. Tätä korostaa myös Ilkka Pyysiäinen artikkelissaan. Millainen on Jumala, joka on kaiken empiirisen ”takana”? Pyysiäinen kommentoi lakonisesti, että sellainen Jumala kuulostaa kovasti uusdeismiltä. ”Jumala on olemassa, mutta hän ei voi tehdä mitään. Heti, jos hänen väitetään tekevän jotakin maailmassa, asiaa pitäisi voida tutkia empiirisesti. Tosiasia on, että minkäänlaista Jumalaa ei tarvita fysiikan yhtälöihin tai biologian teorioihin. Maailman toiminta on kuvattavissa ilman Jumalaa ja se jopa tunnetaan jo varsin perinpohjaisesti; mitään suuria salaisuuksia ei enää ole” (s. 187).

Jumala-kysymys tieteessä

Luonnontieteen voittokulun myötä oppineen teologin sydämen syövereihin jää ainoastaan tunne siitä, että jonkinlaisen jumalan on oltava olemassa, tosiasioista huolimatta. Kyseinen jumala sattuu esimerkiksi piispa Heikan ja Huovisen sekä professori Tapio Puolimatkan kohdalla olemaan kristinuskon Jumala. Luultavasti piispat hyväksyvät väitteemme, että mikäli he olisivat sattuneet syntymään Saudi-Arabiassa, heidän tunteensa kohdistuisi Koraanin wahhabilaisesti tulkittuun Allahiin. Fideismin avulla ei tietenkään ole mitään keinoa osoittaa kumpaakaan tunnetta vääräksi, mutta sen sijaan luonnontieteen ja rationaalisen ajattelun keinoin molempien jumaluuksien olemassaolo voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Pyysiäinen jatkaa (s. 189): ”Jumalan käsitettä voidaan tietysti muokata niin, että siitä tulee helpompi puolustaa, mutta tällöin emme enää ole kiinnostuneita tietystä todellisuuden ilmiöstä vaan pelkän käsitteen puolustamisesta. Ja sitähän voi aina jatkaa loputtomiin kun vain käsitettä rukataan jatkuvasti.” Huovinen puolestaan esittää, että ”Dawkins näyttää pitävän Jumalaa havaittavaan todellisuuteen kuuluvana oliona. Vain tällöin hänen päättelynsä voisi edes teoriassa olla perusteltu.”

Juuri tässä kohdassa luonnontieteisiin nojaavia uusateisteja arvostelevat kristilliset filosofit, kasvatustieteilijät, teologit ja piispat tekevät virheensä. Kuten todettua, tietenkään luonnontiede ei käsittele asioita, jotka eivät ole todellisuuteen kuuluvia. Mutta tuollaiseen määrittelyyn ajautuva teologi on siis oikeastaan tehnyt jo meidän ateistien työn – hän on poistanut Jumalan todellisuudesta ja on lähestulkoon itsekin ateisti (tai ainakin ”uusdeisti”, Pyysiäisen termiä lainaten).

Lisäksi toisin kuin Huovinen väittää, suuret monoteistiset uskonnot nimenomaan opettavat, että Jumala loi maailman, vieläpä ihmisen pelastuksen näyttämöksi, ja ohjaa luonnon sekä ihmisen kehitystä, vastaa rukouksiin ja on moraalimme välttämätön lähde. Tällaisen uskonnon kohtaamme kaikkialla.

Huovisen oma mystinen Jumala ei ole hänen uskontonsa alkuperäinen Jumala, vaan oppineiden teologien ja erityisesti luonnontieteiden paljastamien tosiseikkojen vesittämä käsitteellinen, ”teologisesti korrekti” abstraktio. Silti Huovinen katsoo aiheelliseksi syyttää Dawkinsia epäloogisuudesta: ”Dawkinsin logiikka joutuu vaikeuksiin. Voidaan asettaa vastakysymys: toimivatko havaittavan todellisuuden lainalaisuudet puhuttaessa tuonpuoleisesta Jumalasta?”

Mikäli Huovisen Jumalalla ei ole mitään yhteyttä tämänpuoliseen, ei häntä voi tutkia, mutta lisäksi ei hänestä silloin myöskään voida järkevästi edes puhua. Päädytään Ludwig Wittgensteinin kuuluisaan lausahdukseen: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava!” Tältä pohjalta dialogi käy tai oikeastaan tehdään mahdottomaksi.

Jumalakysymys luonnontieteessä on paljon paremmin perustelu kuin piispat antavat ymmärtää. Asia voidaan tiivistää Pyysiäisen sanoin: ” ... uskonnot rakentuvat keskeisesti uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Lisäksi meillä on hyviä syitä pitää tieteellisiä uskomuksia tosina ja uskonnollisia enimmäkseen virheellisinä” (s. 192).

Uskonto, moraali ja ateismi

Usein uskonnollisessa ateismikritiikissä oletetaan, että moraali ilman uskontoa on mahdotonta. Tämä on perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Moderni kognitiivinen ihmistiede, erityisesti evoluutiopsykologia, on osoittanut, että ihminen on läpikotaisin moraalinen laji. Altruismi kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, niiden uskonnosta riippumatta. Maailmassa on n. 10 000 uskontoa ja ilmeistä onkin, että uskonnolliset moraalisäädökset ovat syntyneet ihmisyhteisöille luonnostaan kehittyvien moraalisten tunteiden ja tapojen pohjalta. Onkin olemassa lukemattomia yleismaailmallisia moraaliperiaatteita, jotka eri uskonnoissa ilmenevät hieman eri muodoissa.

Ihmiset käyttäytyvät kuitenkin valitettavan usein myös moraalittomasti, joskus jopa nimenomaan uskonnon vuoksi. Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin monessa tapauksessa heidät jopa epäinhimillistetään. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Moraalisuuteemme liittyen piispa Huovinen syyttää ateisteja erinäisistä moraalittomista silmänkääntötempuista, joista hän itsekään ei ole vapaa. On tietenkin selvää, että kirjoittaja pyrkii retorisesti vakuuttamaan lukijansa sanomistensa laadusta ja perusteista. On kuitenkin tarkasteltava argumentteja – ei retorisia temppuja. On kritisoitava väitteitä, ei väitteiden esittäjää.

Esimerkkinä todettakoon, miten piispa kirjoituksessaan väittää, ettei Dawkins teoksessaan osoittaisi ”samaa nöyryyttä puhuessaan itse luonnontieteellisistä teorioista”. Mutta Dawkinshan osoittaa juuri tätä teoksessaan, kuvatessaan tieteellisen metodin sekä tiedon eroa dogmaattiseen uskoon! Tästä Huovinen siirtyy suoraan hyökkäykseen: ”Vaikka väkivallantekijät voivatkin perustella toimintansa uskonnollisilla perinteillä ja löytää niistä inspiraatiota, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot olisivat lähtökohtaisesti sen väkivaltaisempia kuin ihminen yleensä.”

Olemme tästä jyrkästi eri mieltä. Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksestaan, tekevät pahoja tekoja ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin. Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan ”syväekologisen Jumalan”, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkolan ateismi voidaan asettaa kyseenalaiseksi juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologian takia. Lisäksi on syytä mainita, ettei Hitler ollut ateisti. Tämän myös Dawkins ja muut angloamerikkalaiset uskontokriitikot ovat toistuvasti todenneet, mutta heitä arvostelevat piispat eivät näytä sitä huomanneen.

Totta on sen sijaan, että väkivaltaa on sielläkin, missä ei ole uskontoa (emme tiedä kenenkään muuta väittäneen) ja kaikkien maailmankatsomusten oikeuttamatonta väkivaltaa tulee tietenkin arvostella sekä vastustaa.

Huovinen jatkaa, ettei ”Dawkins ei myönnä, että ateismi voisi innoittaa väkivaltaan.” Jälleen puuttuu tekstuaalinen tuki ja kuten todettua, käsitteleehän myös Dawkins kirjassaan Stalinin terroria. Herääkin kysymys, onko Huoviselta jäänyt koko kirja lukematta.

Stalin oli varmasti ateisti ja Dawkinsille sekä meille on itsestään selvää, että kommunistinen historianfilosofia innostaa diktatuuriin ja sitä tukevaan väkivaltaan. Mutta kommunismi onkin eräänlainen sekulaarinen uskonto ja ”tieteellinen ateismi” pelkkä pseudotiede nimestään huolimatta – aivan kuten ”tieteellinen kommunismikin”.

Ateisti tai teisti voi olla miten moraaliton (tai moraalinen) tahansa. Metafyysisestä maailmankuvakannasta ei vielä seuraa mitään välttämätöntä yhtä moraalia. Hitler tunnustautui kristityksi (ks. Taisteluni) ja häntä tuki ennen muuta katolinen Etelä-Saksa, ei esimerkiksi työväenliikkeen Berliini. Katolinen kirkko ei koskaan exkommunikoinut Hitleriä eikä muitakaan natseja. Näistä faktoista ei luonnollisestikaan seuraa, että kristityt olisivat natseja, yhtä vähän kuin että ateistit olisivat kommunisteja.

Lopulta Huovinen väittää, että ”Dawkinsin missio on kitkeä pois kaikki olemassa oleva uskonnollisuus ja siten tehdä maailmasta onnellinen paikka.” Piispa ei todellakaan tunne ateismia ja modernia vapaa-ajattelua. Uusateistinen uskontokritiikki ei tarkoita uskonnon saati uskovaisten tuhoamista. Vapaa-ajattelu on nykymaailman aseistettujen uskontojen ja itsemurhapommittajien keskellä pasifistinen liike, joka sanoo uskovaisille: luopukaa rauta-aikaisesta maailmankuvastanne ja patriarkaalisesta moraalistanne! Perustakaamme yhdessä maailmanlaajuinen vapaa yhteiskunta, jossa tiede ja sekulaarisuus yhdistävät ihmiskuntaa siinä, missä uskonnollisen ilmoituksen oletettu totuus sitä hajottaa!

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija, päätoimittaja ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja. Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.