Ideologisesta holhoamisesta

Teksti on alunperin julkaistu 21.2.2014 Liberan kommenttipuheenvuorona – päivitetty lyhyellä johdannnolla ja kuvalla 26.10.2021

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio on ottanut jälleen kantaa antisemiittisiin näkemyksiin, mutta paljon huolestuttavampaa sananvapauden kannalta on joidenkin suomalaisten virkamiesten asenne. 

Olen aiemmin käsitellyt aihetta ja professorin mielipiteitä ja sanottu pätee myös viimeisimpään tapaukseen sellaisenaan. Julkaisen alla noin kahdeksan vuoden takaisen Libera-ajatuspajalle laatimani kommenttipuheenvuoron. On tarpeen taas kerran osoittaa, kuinka hauraalla pohjalla sananvapaus Suomessa on ja kuinka helposti se voi johtaa viranomaisten holhoavaan mielivaltaan. Tähän sisältyy myös mielenkiintoinen paradoksi, joka käy kommenttipuheenvuoroni lopussa ilmi.

Kotimaa24 uutisoi äskettäin virolaisen natsijärjestön suomentaneen uudelleen Martti Lutherin vanhan pamfletin Juutalaisista ja heidän valheistaan. Vuoden 1939 käännös löytyy PDF:nä teologisen tiedekunnan internetsivuilta.

Kaksi professoria pohdiskelee uutisen yhteydessä, voiko kirjan julkaista. Professori emeritus Tapani Harviainen pitää teosta Lutherin vanhuuden pettymyksen ilmauksena ja katsoo, että ”teos pitäisi asettaa kunnolla kontekstiinsa eikä tarjoilla sitä Lutherin johtavana ajatuksena juutalaisten suhteen”.

Professori ottaa annettuna, ettei lukija itse osaa arvioida Lutherin juutalaisvastaista tekstiä. Harviainen näyttää edellyttävän, että kirjan voi julkaista vain Lutherin juutalaisiin myönteisemmin suhtautuvan varhaisemman teoksen kanssa, oikeaoppisella johdannolla varustettuna.

Toisin kuin rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio Kotimaa24:n haastattelussa esittää, mitään estettä Lutherin teoksen julkaisulle ei avoimessa yhteiskunnassa pitäisi olla. Englanninkielinen käännös onkin jo vuosia ollut saatavilla vaikkapa Amazonilta. Vanhaa suomennostakin voi etsiä antikvariaateista, jos teologisen tiedekunnan PDF ei riitä.

Demokratiassa yksilön pitää saada vapaasti muodostaa käsityksensä ilman holhousta tai pelkoa seuraamuksista. Silti viranomaiset ja asiantuntijat haluavat opastaa kansalaisia ajattelemaan yhdenmukaisesti ja oikeaoppisesti. Nuotion mukaan sillä, kuka teoksen kustantaa, on rikosoikeudellista merkitystä. Ei pitäisi olla – vapaassa maassa. Uhkailun ja rikokseen yllyttämisen kriminalisoimisen tulee riittää.

Joidenkin valtion instituutioiden edustajat kannattavat ideologista holhousta, jossa yksien katsomusten arvosteleminen tai pilkkaaminen tuomitaan herkemmin kuin toisten, ja sillä, kuka rienaa mitäkin, on rikosoikeudellista merkitystä. Juutalaisuuden ohella erityisesti islamin loukkaaminen johtaa nykyään syytteeseen, kun taas ateismi ja kristinusko ovat täysin vapaata riistaa. Kapitalisteja, johtajia ja sijoittajia saa myös vapaasti solvata, ja itsenäisyyspäivänä luokkasodan nimissä jopa kehottaa hirttämään porvaripääministerin.

Vastaavasti joidenkin talous- tai ulkopoliittisten näkemysten kannattaminen johtaa vastapuolella helposti voimakkaisiin selkäydinreaktioihin, jos oppi ei satu olemaan perinteisen hyvinvointivaltioliturgian mukainen. Heterodoksisten tieteellisten hypoteesien ja näkemysten esittäminen voi pahimmillaan aiheuttaa lynkkausmentaliteettia. Tiettyjen vähemmistöjen suosiminen ja demagogien toistuva rikosoikeudellinen rankaiseminen synnyttää marttyyreja ja nostaa populistien kannatusta.

Miten moniarvoistuva yhteiskuntamme voi ylipäätään säilyä avoimena, jos kansalaisia pitää jatkuvasti ylhäältä käsin ohjata ajattelemaan asioista oikeaoppisesti? Tehtävä on sitä paitsi mahdoton, koska ihmiset joka tapauksessa hakeutuvat kaltaistensa seuraan ja saavat haluamansa materiaalin verkosta.

Lisäksi yksilön vapaus muodostaa käsityksensä omista lähtökohdistaan on nimenomaan moniarvoisuuden edellytys. Yhdenmukainen ajattelu taas on sen vastakohta. On aivan perusteltua olettaa, että kansallissosialistien julkaisema juutalaisvastainen kirja voi avoimen kansalaiskeskustelun myötä lisätä kriittisyyttä sekä kansallissosialismia että antisemitismiä kohtaan.

Näyttää kuitenkin siltä, että yksien mielestä toiset eivät kykene tarkastelemaan aatteita, oppeja ja tekstejä kriittisesti. Jos näin todella on, johtuuko kriittisyyden puute kasvatuksesta tai yhteiskunnasta, ja jos johtuu, kenen vika se silloin on?

Kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutumaton kirjailija, kriitikko ja esseisti.

Linkolan perintö – esseitä puolesta ja vastaan

Lehdistötiedote 23.8.2021

Julkaisuvapaa: Heti

Kalastaja Pentti Linkola on Suomen tunnetuin ekologinen ajattelija. Kun hän keväällä 2020 kuoli, Linkolan perintö piti kirjoittaa.

Matti Virtanen, Jasmina Ollikainen, Timo Hännikäinen ja Jussi K. Niemelä tarkastelevat Linkolaa vaihtelevista, tuoreista näkökulmista, samastuen, hyväksyen, arvostellen, opponoiden. Kaikki kirjoittajat ovat kohteensa tavoin tunnettuja valtakulttuurin kriitikkoina ja vastavirtaan soutajina.

Mikä oli Linkolan suhde natsismiin, sosialismiin, vihreisiin, kristinuskoon, islamiin, työläisiin ja porvareihin? Linkolan perinnöstä selviää, miksi kalastaja on niin suosittu kansallismielisten ja jopa uusnatsien keskuudessa. Vastaavasti kirja valottaa edistysmielisten vihreiden feministien monin tavoin ristiriitaista Linkola-ihailua.

Teos sisältää runsaasti aiemmin julkisuudessa käsittelemätöntä aineistoa ja herkullisia anekdootteja.

Linkolan monipolvinen ajattelu on polarisoituneessa yhteiskunnassamme ajankohtaisempaa kuin koskaan. Hänen perintönsä ei jätä ketään kylmäksi. Kirja toimii tiukkana ja kriittisenä keskustelunavauksena, samalla kun se peilaa nyky-yhteiskuntamme moninaisia ilmiöitä ja äärimmäisiä hullutuksia.

Teoksen julkistamistilaisuus järjestetään yhdessä panimoravintola Bruuverin kanssa sunnuntaina 5.9.2021 klo 19–21, osoitteessa Fredrikinkatu 63 AB, 00100 Helsinki. Tilaisuuteen on vapaa pääsy, mahdolliset koronarajoitukset huomioiden. Kirjoja saa ostaa paikan päältä.

Kirjottajat käyvät Jussi K. Niemelän johdolla paneelikeskustelua kirjan tiimoilta. Yleisö voi esittää kirjoittajille kysymyksiä. Niitä jopa toivotaan.

Kovasana Kustannus on Turussa syksyllä 2017 perustettu pienkustantamo, joka toimii tällä hetkellä Tampereella.

Arvostelukappaleet: Jarmo Teinilä: jarmo.teinilä@kovasana.fi, puh. 050 477 6321

Sisältö

Esipuhe

Jussi K. Niemelä

Mielenkiintoinen kylähullu

Matti Virtanen

Impivaaran puolustus

Jasmina Ollikainen

Vaistonvarainen luonnonrakastaja

Timo Hännikäinen

Linkolan noitaympyrä

Jussi K. Niemelä

Kirjoittajat

Timo Hännikäinen (s.1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja Kiuas Kustannuksen kustannuspäällikkö. Hänen tuorein teoksensa on ensyklopedinen proosateos ABC-kirja (2021).

Jussi K. Niemelä (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut Vapaa Ajattelijan ja Humanistin päätoimittajana sekä julkaissut muun muassa tietoteokset Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Osmo Tammisalon kanssa; Terra Cognita 2006) Kamppailu Jumalasta – 12 erää uskosta (Jaakko Heinimäen kanssa; Helsinki-kirjat 2011), Mitä uusateismi tarkoittaa? (toim.; Savukeidas 2011) ja useita esseitä sekä novelleja eri antologioissa. Hänen viimeisin teoksensa on yhteiskunnallinen romaani Punaiset lehdet (KovaSana 2019).

Jasmina Ollikainen (s. 1995) on historian ja museoalan opiskelija Helsingin yliopistossa. Opintojensa ohessa hän on kirjoittanut kirjat Mimosa & kaverit – elämää yläasteella (2017), Mimosan juttukirja – tapauksia ja tarinoita (2019) ja Hiisilehto (2019). Lisäksi hänellä on työn alla tulevaisuusaiheinen lastenkirjasarja. Ollikaisen kiinnostuksen kohteita ovat suomalaiskansallinen identiteetti ja sen vaaliminen. Luonto ja kristilliset perinteet ovat hänelle myös läheisiä.

Matti Virtanen (s. 1955) on espoolainen vapaa toimittaja, joka on työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja Talouselämä-lehdessä. Koulutukseltaan hän on maantieteen maisteri ja maailmankatsomukseltaan skeptikko. Hän kiinnostui Linkolasta lukiessaan Suomen Kuvalehteä koulupoikana 1970-luvun alussa. Virtanen on julkaissut tietoteokset Ilmastopaniikki – Hoito-opas (Docendo 2019) ja Ääripäät – Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea (Docendo 2021). Lisäksi hän on toimittanut teoksen Paholaisen asianajaja – Opaskirja skeptikolle yhdessä Hannu Karttusen ja Heta Gyllingin (Häyry) kanssa (Ursa 1989).

Turvallisuuspoliittisesta realismista ja idealismista

 ”Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi perinteinen merkitys oletetun sijasta. Sen pitäisi esittää vertauskuvallisesti jotakin sellaista, mikä olisi omalaatuista Suomen kansassa taikka Suomen luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut vertaan ja mikä kansa ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa?” (Aleksis Kivi kirjeessä ystävälleen A.R. Svanströmille, 11.7.1863)

Kansoilla on oikeus olemassaoloon ja omaan alueeseen, itsenäiseen valtioon, ja omaan kansalliseen kulttuuriin ja kieleen. Tätä perustuvanlaatuista oikeutta, kuten ihmisoikeuksiakin, suojaamaan tarvitaan kansainvälisiä sopimuksia, kansojen yhteistyötä ja kansallista turvallisuuspolitiikkaa. Ilman valtioita ja niiden välisiä rajoja kaikki edellä mainitut oikeudet ovat tuhkaa tuulessa.

M.A. Meretvuo on kirjoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyn teoksen Turvallisuuspolitiikka (Kiuas Kustannus 2021). Aiemmin samalta kansallismieliseltä kustantajalta romaanin Pilvikädet julkaissut tekijä kertoo tutkijana edustavansa realistista koulukuntaa, jonka hän retorisesti ja strategisesti, kenties hieman mustavalkoisesti, asettaa vastakkain idealismin kanssa. Teoksen takakansiteksti kertoo, että FM Meretvuo on keväällä 2021 valmistunut Jyväskylän yliopistosta ensimmäisenä turvallisuutta ja strategista tiedustelua pääaineena opiskelleena. Lukiessaan huomaa pian, että tutkija tuntee alansa.

Heti aluksi on syytä mainita, että käsillä oleva esseearvio jää paljon lyhyemmäksi kuin se olisi voinut olla, vaatimattomaksi pintaraapaisuksi, sillä Meretvuo on pakannut kirjaansa niin paljon tärkeää asiaa, että sen perusteellinen tarkastelu edellyttäisi kirjan mittaa. Tätä voi kutsua pedanttisuuden kiroukseksi tai sulaksi hulluudeksi, joka iskee aina kun arvioitava kirja nostattaa aatosten hyökyaallon eikä määrämittaa kirjalliselle esseelle ole ulkoa asetettu, mutta onneksi siihen on täsmälääke, itse asetettu määrämitta. Käsiteltävä teos ei tällaista kymmenen käsikirjoitusliuskan kynäilyä ansaitsisi vaan kattavan analyysin, mutta kynäilyyn ja pieneen kynimiseen on nyt pakko tyytyä.

Keskittykäämme siis Turvallisuuspolitiikan yleisilmeeseen, detaljit jääkööt tarkemmin muiden ruodittaviksi, kenties raadeltaviksi, kriitikosta, hänen katsomuksestaan ja tyylistään riippuen.

Liika tiivis, silti pohja vuotaa

Jo alun perusteella tarkkaavainen lukija huomaa, että tekijä sekoittelee teoksessaan alan kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan deskriptiivistä ja normatiivista lähestymistapaa, mitä kieltämättä on vaikea välttää eikä se tässä aihepiirissä ole edes suotavaa. Siitä, miten asiat ovat, voi turvallisuuspoliittisesti päätellä, miten niiden pitäisi tai ei pitäisi olla, ja asiantuntijana tekijä on suorastaan velvoitettu erilaisia suosituksia antamaan. Lopussa hän niin tekeekin.

Usein kuitenkin tekstissä normatiivinen piilee deskriptiivisessä eli se, mikä on tarkoitettu kuvailevaksi, objektiiviseksi, paljastuukin lähemmässä tarkastelussa tekijän omaksi toiveeksi tahi pyrkimykseksi. Hän ei välttämättä itse aina tiedosta omia taustaoletuksiaan, mutta kaikilla on niitä ja mitä paremmin ne tiedostaa, sen helpommin niiden vääristävän vaikutuksen voi välttää. On syytä korostaa, että Meretvuolla on esityksessään selkeähkö tendenssi, oli esityksestä mitä mieltä tahansa. Tämä arvostelija on tekijän kanssa pitkälti samaa mieltä, mutta, kuten vihjattua, myös osittain vahvasti eri mieltä.

Sinänsä varsin ansiokkaan teoksen keskeisenä ongelmana on se, että siinä on turhankin paljon tärkeää asiaa liian tiiviissä paketissa eikä läheskään kaikkea aiheen kannalta olennaista käsitellä tarpeeksi syvällisesti. Materiaalin rajaaminen olisi ollut järkevää tahi toisaalta teoksen huomattava laajentaminen, mieluummin jälkimmäinen. Nyt sinänsä tärkeä teos uhkaa jäädä sisällöltään pikkuisen ohueksi, kuten tämä arviokin jää. Voi olla, että kriittinen esseisti vaatii kirjailevalta tutkijalta mahdottomia, mutta nälkä kasvaa syödessä.

Nykyisessä turvallisuusympäristössä esiintyy huomattava joukko ilmiöitä, jotka pitää ottaa huomioon laajaa turvallisuusstrategiaa laadittaessa. Meretvuo käsittelee terävästi muun muassa polarisaatiokierrettä, yhteiskuntien alati syvenevää jakautumista vihollisleireihin, mikä on erityisesti hybridivaikuttamiselle antoisa kohde. Polarisaatio voi johtaa nopeasti fyysiseenkin konfliktiin, on jo monessa maassa johtanutkin. Myös Suomessa.

Monet nykyiset turvallisuusuhat liittyvät nimenomaan hybridivaikuttamiseen, johon esimerkiksi voimakkaita tunteita laidasta laitaan herättävät ilmastoalarmismi, ekologinen, nationalistinen ja vasemmistoradikalismi, turvapaikkajärjestelmä, maahanmuutto ja islamilainen terrorismi läheisesti kytkeytyvät. Näihin kohteisiin on helppo valtiollisen toimijan tökkiä, sosiaalisessa mediassa keskenään katkerasti kamppailevia aateleirejä niin sanotusti trollata. Useimmiten mitään trollitehtaita ei edes tarvita, leirit kyllä hoitavat terrori-iskunsa, nahistelunsa ja katuaktivisminsa ilmankin.

Globaali turvallisuusympäristö elää ja kehittyy koko ajan, kaikki liittyy kaikkeen, ja tulevan ennustaminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta. Yhdysvallat ja Ruotsi ovat jo melko syvällä suossa, molemmissa maissa voi nopeastikin tapahtua karmivia yllätyksiä, kuten olemme uutisista saaneet monta kertaa lukea. Meretvuo analysoi teoksessaan Yhdysvaltain tilannetta, joka kieltämättä on huolestuttava. On vaikeaa olla optimisti, koska siihen ei ole perusteita.

Lähes koko teoksen ajan pinnan alla kulkee teema, jossa tekijä kenties huomaamattaan idealistisesti kertoo edustavansa realismia, joka asettuu vastahankaan transatlanttisen ”liberaalin hegemonian”, markkinaliberalismin ja ylipäätään lähes kaiken läntisen (liberaalin eli tekijän mukaan idealistisen) kansainvälisyyden kanssa. Sivulla 112 Meretvuo muun muassa uskaltautuu julistamaan, että on tullut ”aika suunnata katse liberalismin jälkeiseen, kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa Yhdysvaltojen rooli on pienentynyt sen siirtäessä huomiotaan yhä enemmän Kauko-Idän [sic] suuntaan. Vasta tällaisen tilanteen vallitessa on mahdollista synnyttää todellista paneurooppalaista sotilasyhteistyötä, jonka päämotiivina ei olisi vastakkainasettelu hegemonia-asemaa tavoittelevien suurvaltojen välillä”.

Kyseessä näyttää olevan lähinnä tekijän toiveajatteluun perustuva ennustus, jonka konditionaali jo osoittaa haavekuvaan sisältyvät riskit. Toisin sanoen Meretvuolle realismi näyttää tarkoittavan ainakin jossain määrin menneen maailman haikailua, paluuta johonkin epämääräiseen kansallisvaltioiden tasapainotilaan, paneurooppalaisuuteen (jota Paavo Väyrynenkin 1990-luvun EU-jäsenyyskeskusteluissa kertoi kannattavansa) ja status quoon, jossa vaikkapa markkinatalouden rautaiset lait eivät sellaisenaan päde. Kriitikko ei näe tällaista haikailua alkuunkaan realistisena, päinvastoin: tuommoinen tila ei hevin ole palautettavissa ja jos olisi, sen kesto ja vakaus olisivat hyvin vaikeasti arvioitavissa. Asia on spekulaation varassa.

Pysähtykäämme hetkeksi globalisaatioon ja markkinatalouteen. Kirjan alkupuolella voi rivien välistä päätellä, että tekijän mielestä kehitysmaissa olevien hikipajojen tilalle olisi olemassa joku realistinen vaihtoehto. Tutkija jättää kuitenkin mainitsematta, olisiko se kenties länsimainen palkkataso työehtosopimuksineen vai jotain aivan muuta. Hän ei pohdi, onko kehitysmaan asukkaalle parempi työpaikka yleensä, vaikka monelle yksilölle se varmasti on parempi ja realistisempi vaihtoehto kuin täydellinen köyhyys. Jos hikipajan palkkataso ei riitä, mitkä olisivat realistiset keinot nostaa kehitysmaiden palkkataso länsimaisten hyvinvointivaltioiden rinnalle? Tyhjä moralisointi kirjoituspöydän ääressä ei nälkärajalla elävää ihmistä auta, työpaikka hikipajassa sen sijaan auttaa. Se on parempi kuin ei mitään.

Taloustieteessä olisi tarjolla lisää vastauksia, mutta Meretvuo vain nirhaisee aihetta ohimennen, retorisesti paheksuen, mikä ei arvioijan mielestä istu alkuunkaan aidosti realistiseen, asioiden eri puolet huolella huomioivaan lähestymistapaan. Jos tätä syvällisempää asennoitumista kutsuisi inhorealistiseksi, voisi kärjistäen, retorisesti, provokatiivisesti kysyä, onko parempi työskennellä minimipalkalla hikipajassa kuin antaa perheensä ja itsensä kuolla nälkään. Teema ei olennaisesti liity kirjan aiheeseen, mutta koska tekijä sen mainitsee, piti se tässäkin ottaa lyhyesti käsittelyyn. Globalisaatioon voi etsiä myös myönteisempiä näkökulmia. Maailmanlaajuisesti köyhyys vähenee.

Kirjan parasta antia on sen aivan liika tiivis alkupuoli, joka esittelee realismin teoriaa ja historiallista taustaa. Nopeasti käsitellyt klassikot Thukydides, Machiavelli ja Hobbes antavat lukijalle osviittaa realismin teoriasta, mutta jäävät valitettavan kursorisiksi. Alkuosiostakin löytyy tosin vastaava tendenssi kuin edellä mainittu eli tasapuolisuuden nimissä tekijä olisi voinut avata myös kansallismielisen radikalismin rousseaulais-romanttisia juuria, kasvualustoja ja rönsyjä siinä missä liberalismin ja vasemmistoradikalisminkin. Hän keskittyy kuitenkin pelkästään rakkaaseen viholliseen. Viimeksi mainittujen analyysi on kuitenkin tehty kovin hutaisten ja yksisilmäisesti. 

Erityisesti Meretvuo väheksyy kansainvälisten sopimusten, kauppasuhteiden ja diplomatian merkitystä. Nämä nimittäin vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet huomattavasti turvallisuuspoliittiseen ilmastonmuutokseen. Toisin sanoen idealismi, sopimuspohjainen turvallisuuspolitiikka, ei useinkaan ole realismille vastakkaista. Asia ei suinkaan ole niin mustavalkoinen kuin tekijä antaa ymmärtää.

Jos turvallisuuspolitiikan historialle olisi ollut enemmän tilaa, olisi ollut valaisevaa saada lukea Hitlerin ulko- ja turvallisuuspoliittisesta doktriinista ja sen asemasta idealismi–realismi-akselilla. Mikäli liberalismi ja vasemmistoradikalismi edustavat idealismia, oliko myös kansallissosialistinen radikalismi idealismia, vaikka se perustui suurvaltapolitiikkaan ja sotilaalliseen voimaan par excellence, kuten realismi opettaa? Jos se taas oli realismia, miksi se oli niin epärealistista, että kansallissosialistinen Saksa tuhoutui reilussa kymmenessä vuodessa? Tunnetusti Hitler kuunteli mieluummin itseään kuin kenraaleja, joilla saattoi olla realistisempi käsitys asiaintilasta ja suurista kokonaisuuksista. (Tämä sarkastinen reunahuomautus liittyy myös myöhemmin käsiteltävään Nato-jäsenyyskysymykseen.)

Vastaavasti Mussolinin fascistinen Italia pyrki matkimaan Rooman imperiumia suuruudenhullussa vallan ja valloitushalun kiiltokuvaideologiassaan, tunnetuin seurauksin. Oliko Mussolinin ulko- ja turvallisuuspolitiikka idealistista, realistista, romanttista vai peräti utopistista? Liittoutuiko hän Italian turvallisuuden ja kansan olemassaolon kannalta järkevästi vai järjettömästi? Meretvuo ei näitä teemoja käsittele ollenkaan, valitettavasti. Niistä olisi takuuvarmasti irronnut hedelmällistä ja poleemista analyysia erityisesti vertailussa nyky-Venäjään ja Kiinaan, joilla on vastaavia valtapyrkimyksiä ja ideologisia painotuksia omassa ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan, kenties kuitenkin fascistista Italiaa tahi natsi-Saksaa strategisesti viisaammin ja ovelammin toteutettuna: ovat lukeneet Machiavellinsä ja Sunzinsa natseja ja fascisteja huolellisemmin.

Historian opettavaista voimaa ei kannata milloinkaan aliarvioida. Realismin tulee tietenkin ottaa oppia ja esimerkkiä todellisuudesta, aidoista historiallisista tapahtumista. Totalitaaristen valtioiden ja aatteiden nousu ja tuho, niiden historia, on äärimmäisen opettavaista. Etenkin turvallisuuspolitiikan kannalta.

Kun erilaisia liittoumia muodostuu geo- ja sotilaspoliittisten tilanteiden mukaan, usein, muttei aina, valtioiden arvopohja, hallitusmuoto ja aateilmasto määrittävät liittouman koostumuksen. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto meni kuitenkin mitä ilmeisimmin reaalipoliittisista syistä mukaan länsiliittoumaan, vaikka alunperin se oli Saksan kumppani. Sama pätee Suomen ja Saksan aseveljeyteen jatkosodassa: se oli tunnetusti Suomelle pahoista vaihtoehdoista vähiten paha, vaikkakin paha, ainakin jälkiviisaasti. Mauno Jokipii on käsitellyt jatkosotaan johtaneita syitä ja motiiveja kattavasti klassikkoteoksessaan Jatkosodan synty (Otava 1987).

Turvallisuuspoliittisesti juuri tällaiset käytännön esimerkit eli historialliset olosuhteet ja käänteet ovat tavattoman mielenkiintoisia ja opettavaisia. Niitä olisi Meretvuonkin teokseen kaivannut. Mikä on liittoutumisen motiivi, syy ja hinta? Miksi joskus, usein, on pakko valita Skyllan ja Kharybdiin väliltä?

Jokipiin ohella alan kirjallisuudesta kannattaa nostaa esiin Tuomo Polvisen kaksiosainen Venäjän vallankumous ja Suomi (WSOY 1967–1971), joka kuvaa erinomaisesti erilaisten historiallisten, aatteellisten, taloudellisten ja poliittisten intressien vaikutusta sotilaspoliittisiin doktriineihin ja päätöksiin niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Piskuinen Suomi on kansainvälisen politiikan käänteiden kurimuksessa jatkuvasti helisemässä ja Pietari jää bolševikeille: sekös Mannerheimia risoo. Polvinen luo kiehtovia skenaarioita siitä, miten asiat maailmanhistoriassa olisivat voineet mennä, jos sillä ja sillä hetkellä olisikin päätetty toisin. Lähellä, mutta niin kaukana, tavoittamattomissa.

Kaikki mainitut seikat saisivat painavaa lisävalaistusta vaikkapa Meretvuon teoksensa alkupuolella lyhyesti esittelemän Morgenthaun periaatteita sovellettaessa. Turvallisuuspoliittisesti olisi tärkeää ymmärtää, mikä meni pieleen ja miksi, jos ja kun jokin meni pieleen. Tästä syystä on perusteltua olettaa, että tekijä kenties haluaa kirjoittaa valmiille yleisölle eikä edes yritä taivuttaa harkitsevaisia ja kriittisiä epäilijöitä kannalleen. Tämä saattaa pahimmillaan tehdä karhunpalveluksen realismille, joka sinänsä on tervehenkinen asennoituminen turvallisuuspolitiikkaan ja kaikkeen muuhunkin auringon ja äärettömän sinitaivaan alla. Kyyninen realismi on valitettavan rajallinen luonnonvara, siksi sitä tulee vaalia erityisellä rakkaudella ja hellyydellä.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Eniten Meretvuon teoksessa pistää silmään Suomen Nato-jäsenyyden retorinen vastustaminen nimenomaan realismina, vaikka liittoutumisen hyötyjä ja haittoja on sinänsä käsitelty varsin kattavasti. Tekijä ei kenties huomaa tai ymmärrä joissain yksityiskohdissa edustavansa perinteistä idealismia, jossa Suomen uskottava maanpuolustus kyetään hoitamaan nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän ja laajan reservin tai kaivatun ja toivotun paneurooppalaisen kansallisvaltioparadigman puitteissa. Tämä siitä huolimatta, että kyselytutkimuksissa reserviupseerien selvä enemmistö kannattaa Nato-jäsenyyttä, ja että paneurooppalainen kansallisvaltioparadigma on pelkkää toiveajattelua, koska EU ei lähitulevaisuudessa ole hajoamassa omaan mahdottomuuteensa. Näin ollen se pitää huomioida turvallisuuspolitiikkaa suunniteltaessa.

Eräiden arvioiden mukaan omalla armeijallaan ja kalustollaan Suomi pärjäisi noin kuukauden tai hieman alle pari kuukautta nykyaikaisessa sodassa hyökkääjää eli suurta ja mahtavaa itänaapuriamme vastaan, mutta tätä ei kannata testata käytännössä, kuten ei myöskään rakentaa Suomen turvallisuuspolitiikkaa idealististen tulevaisuudentoiveiden varaan. Ammattisotilaat tuntevat realiteetit tutkijoita ja poliitikkoja paremmin, joten heitä kannattaa kuunnella myös eduskunnassa ja valtiojohdossa. Hitlerinkin olisi kannattanut, mutta onneksemme ei kuunnellut.

Toisaalta juuri se, että Suomi on asemoinut itsensä vankasti länteen ja kuuluu EU:hun, ainakin jonkin verran vahvistaa jo tällä hetkellä puolustuksemme uskottavuutta mahdollisen hyökkääjän eli Venäjän silmissä. Kansainvälisessä ympäristössä liittoutuminen kannattaa aina, se on kokemukseen pohjautuvaa realismia, eikä Suomi ole missään sodassa pärjännyt yksin. Toki Nato-jäsenyys tuo myös velvoitteita ja uusia ongelmia, mutta kun katsoo Baltian ja itäisen Euroopan maita, ne näyttävät pärjäävän erinomaisesti niiden kanssa. Näillä mailla on karmivaa käytännön kokemusta itänaapuristaan, niiden ei tarvitse saati kannata nojata suomettuneisuuden häpeälliseen perintöön.

Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves on oivallisesti tiivistänyt liittoutumisen reaalipoliittiset taustat kirjoituksessaan Meloslaisia muistellen (teoksessa Omalla äänellä, WSOY 2011, 277–295). Ilves toteaa, että arvopohjaisen (eli Meretvuon idealistisen, sopimuksiin perustuvan) turvallisuus- ja ulkopolitiikan harjoittamista ”hillitsee realismi, Realpolitik, omien arvojen puolustamiselle asetettujen rajojen tiedostaminen ja sen ymmärtäminen, missä määrin voimme ulkopolitiikassa vedota arvoihin, kansainväliseen oikeuteen ja oikeudenmukaisuuteen” (284). Toisin sanoen Viron päätös ankkuroitua ”liberaalihegemoniseen” länteen, EU:n ja Naton jäseneksi, perustuu sekä arvopohjaiseen että reaalipoliittiseen harkintaan, pragmatismiin, jonka taustalla on historia, maantiede ja määrätietoinen pyrkimys kansallisen itsemääräämisoikeuden ja oman kansan sekä kulttuurin puolustamiseen. Usein, ellei aina, monimutkaisiin ongelmiin ei ole ratkaisuna joko-tai vaan sekä-että. Niin tässäkin tapauksessa.

Meretvuo kuvaa teoksessaan antiikin meloslaisten dilemmaa Ilveksen tapaan, mutta käyttää sitä retorisesti oman näkemyksensä ajamiseen. Se eroaa merkittävällä tavalla Ilveksen ja Viron käsityksestä, joten lukijan on syytä tarkkaan pohtia, kumpi niistä todellisuudessa on realistisempi.

Meretvuo ei pohdi käsittelemänsä Morgenthaun yhteydessä tämän ”objektiivisiksi ja universaaleiksi” katsottuja kahta ensimmäistä periaatetta kuudesta, joista toisen mukaan ”kansallinen etu saavutetaan turvallisuuden ja/tai vaikutusvallan maksimoimisella” ja jossa ”todellisuutta ei pidä yrittää sovittaa politiikan mukaiseksi, ja hyvä ulkopolitiikka minimoi riskit ja maksimoi hyödyt” (54). Tässä yhteydessä olisi kannattanut arvioida ennen muuta sitä, onko piskuisen Suomen asevelvollisuusarmeija ja reservi suhteessa itänaapurin sotakoneeseen sellainen reaalipoliittinen tekijä, joka maksimoi kansallisen edun näkökulmasta turvallisuuspoliittiset hyödyt, vai olisiko entistä syvempi sotilaallinen sekä poliittinen liittoutuminen ja integraatio läntisiin järjestelmiin mahdollisesti vielä hyödyllisempää. Jos tähän vastaa ei, perustelut olisi hyvä kirjoittaa huolella auki.

Nato-jäsenyys ei poista asevelvollisuusarmeijan eikä reservin tarvetta, mutta vetoaminen siihen, että Suomen sotilaallinen liittoutuminen ja syvempi integroituminen länteen ärsyttää Venäjää, kalskahtaa suomettuneisuuden ajalle tyypilliseltä retoriikalta eikä eroa vasemmiston saati äärivasemmiston retoriikasta. Lisäksi se toistaa uskollisesti itänaapurin omaa retoriikkaa ja turvallisuuspoliittista doktriinia. Myötäilyn asemesta Suomi voisi kerrankin valita selkärankaisuuden.

Venäjän johto hyödyntää tsaristis-stalinistista strategiaa luodakseen maasta mahdollisimman vahvan ja uhkaavan sekä oman kansan että muiden silmissä. Tämä takaa kansansuosion ja jatkuvuuden sisäpoliittisesti ja vastaavasti helpottaa Venäjän geo- ja sotilaspoliittisten intressien edistämistä, kuten vaikkapa Suomen Nato-jäsenyyden estämistä. Suomi luokitellaan itänaapurissamme lähiulkomaaksi, jotka reunustavat suurvaltaa, jonka kansalaisten tahi oikeammin alamaisten on helpompi hyväksyä autoritaarinen hallinto jos ja kun mahtavan imperiumin kansalaisuus kompensoi yksilönvapauksien rajoituksia. Vastaavasti pelko Venäjän reaktiosta pitää tsuhnan kurissa, jolloin Nato-jäsenyyden kannatus kansan keskuudessa ei kovin helposti ainakaan nouse.

Perussuomalaisten tuore puheenjohtaja Riikka Purra on samoilla linjoilla kuin Meretvuo, mikä kertoo osaltaan kansallismielisyyden ongelmallisuudesta erityisesti turvallisuuspolitiikan kannalta: ”kansaa” eli puolueen jäseniä ja äänestäjiä pitää miellyttää, kansallisesta turvallisuudesta lyhyessä ja pitkässä juoksussa sen enempää välittämättä. Toki Purra on siinä aivan oikeassa, ettei Suomen Nato-jäsenyys tällä hetkellä ole realismia, mutta löytyy kuitenkin tutkimuksia, joiden mukaan poliittisen johdon esimerkki johtaisi kansalaisten keskuudessa Nato-jäsenyyden kannatuksen huomattavaan nousuun. Kun konflikti on käsillä, on jäsenhakemuksen jättäminen liian myöhäistä. Nato-optio on itsepetosta.

Mahdollisen suurvaltakonfliktin sattuessa strategisesti tärkeä Ahvenanmaa on tällä hetkellä keskeisessä roolissa Itämeren kauhun tasapainossa Baltiaa puolustavan Naton ja Venäjän välissä. Ruotsi voi oman alueensa turvatakseen lähitulevaisuudessa jättää Natolle jäsenhakemuksen, jolloin Suomi jäisi hyvin ikävään limboon. Koko alueen turvallisuudelle reaalipoliittisesti parasta olisi sekä Ruotsin että Suomen liittyminen Natoon, niin pian kuin mahdollista. Kovissa paikoissa kova kovaa vastaan.

Suomella on tasan yksi eksistentiaalinen uhka, Venäjä, Venäjä, Venäjä. Asia on syytä pitää mielessä ja säännöllisesti toistaa kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Turvallisuuspolitiikka-nimisessä teoksessa tätä aihetta olisi pitänyt käsitellä huomattavasti perusteellisemmin, miksei myös inhorealistisemmin. Tästä pitkä miinus Meretvuolle.

Arvopohjainen selonteko ja käytäntö

Plussaa tutkija sen sijaan ansaitsee ”Suomen turvallisuuspoliittinen linja realismin valossa” -luvun osiosta ”Arvoposeerauksen maailmanennätysyritys” (96–104). Marinin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko vuodelta 2020 saa Meretvuolta ansaitsemaansa satikutia. Asiakirja on kyyniselle inhorealistille varsin järkyttävää luettavaa, ikään kuin tekstin laatijat olisivat täysin irrallaan tosimaailman ilmiöistä ja tapahtumista. Toisaalta, valitettavasti, tämä pätee istuvan hallituksen politiikkaan laajemminkin.

Tässä ei ole syytä mennä Meretvuon esittämän kritiikin yksityiskohtiin, riittää todeta, että se on perusteltua, pippurista ja purevaa. Suomi on tällä hetkellä äärimmäisen altis vihamielisten valtioiden hybridivaikuttamiselle, sillä minkäänlaista kansallista itsesuojeluvaistoa ei Marinin hallituksella näytä olevan. Usein vaikuttaa pikemminkin siltä, että hallitus itsessään on vihamielisen valtiollisen toimijan hybridioperaatio.

Meretvuo listaa esimerkkejä muun muuassa Turkin ja Venäjän toimista, joissa Suomen tai Kreikan rajalle on yllättäen ilmaantunut huomattava joukko turvapaikanhakijoita Turkin tai Venäjän alueelta. Vastaava tilanne vallitsee tätä kirjoitettaessa Liettuan rajalla, jonne koko Baltiaa painostava Valko-Venäjä ohjaa tuhatmäärin Lähi-idän nuoria miehiä aiheuttamaan painetta ja kaaosta vapaille länsimaille. Siellä aitoja paukuttaa nyt osin sama aines, joka haki vuosina 2015–2016 turvapaikkaa Suomesta. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Vapaa länsimaa Viro lahjoittaa Liettualle piikkilankaa, jolla laittomat rajanylittäjät yritetään saada pysähtymään, mutta samaan aikaan Suomen sisäministeriö osoittaa solidaarisuutta autoritaarisille, diktaattorien hallitsemille hybridivaikuttajille lähettämällä paikalle rajavartiostoa, jonka tehtävänä on valvoa, ettei Liettuan tahdosta pidä välittää vaan sen sijaan valvoa, ettei yhtään turvapaikanhakijaa palauteta Valko-Venäjälle. Aiemmin sama tapahtui Kreikan ja Turkin välisellä rajalla, jossa Suomen vihreä sisäministeri myös tuki hybridivaikuttajaa, Turkkia.

Ei riitä, että valtiojohto juhlapuheissaan tuomitsee itäöykkäreiden provokaatiot ja autoritaariset toimet. Niitä pitää vastustaa myös käytännössä ja osoittaa tukea sekä solidaarisuutta niiden operaatioiden uhreille. Kuten Meretvuo ansiokkaasti argumentoi, Suomen nykyjohto, sisäministeriössä puuhastelevan Kirsi Pimiän (vihr.) ohella, alkaa olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen. Kyse on päivänselvästi aikalaishulluudesta.

Tällä hetkellä saamme uutisista lukea, että Afganistanin tilanne Talebanin vallankaappauksen myötä on aiheuttamassa Euroopan rajojen sulkeutumisen. Muun muassa etulinjassa oleva Kreikka pystytti jo rajalleen 40 kilometrin muurin estääkseen pakolaisvyöryn, kun taas Itävalta, Ranska ja Saksa ovat jämerästi ilmoittaneet, että afgaaniturvapaikanhakijoita tulee auttaa lähialueilla, ei EU:n sisällä. Ovet eivät ole enää auki ja se on hyvä.

EU:n johdossa ja jäsenvaltioissa alettiin nopeasti vuoden 2015 jälkeen ymmärtää, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä on tullut tiensä päähän. Uusi paradigma on jo pitkään ollut keskustelussa ja julkisuudessa: konfliktien lähialueille perustettavat pakolaisleirit. Linja on paljon nykyistä arpapeliä humaanimpi niin pakolaisille kuin länsimaisille yhteiskunnille, koska samalla rahalla on sen puitteissa mahdollista auttaa huomattavasti useampia ihmisiä ja konfliktien rauhoituttua he voivat palata kotimaahansa sitä jälleen rakentamaan. Lisäksi kannustin salakuljetukseen poistuu.

Tämä myös tanskalaisten sosiaalidemokraattien ajama malli alkaa jo olla yleiseurooppalainen linja, koska EU:n jäsenvaltioiden johto ei voi enää sulkea silmiään tosiasioilta, mikä väistämättä johtaa viisastumiseen, joka tosin voi olla liian myöhäistä. Olemmehan jo pitkään saaneet havaita, joutuneet havainnoimaan, millaisia vaikutuksia maahanmuutolla, turvapaikanhaulla ja pakolaisuudella on eurooppalaiseen elämäntapaan, poliittiseen ilmapiiriin, sanan- ja uskonnonvapauteen ja valtioiden sisäiseen turvallisuuteen.

Samaan aikaan kun muualla Euroopassa virheistä opitaan eli turvapaikanhaun ehdot kiristyvät, ovet sulkeutuvat ja muurit kasvavat mittaa, Suomen sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) perää maaltamme vastuunkantoa ja haluaa nostaa pakolaiskiintiötä. Tämä alkaa tosiaan olla järkevän realistisen kommentoinnin tuolla puolen.

Lopussa kiitos seisoo

Kokonaisuutena Meretvuon teos on herättelevää ja peräti virkistävää luettavaa, mutta, kuten todettua, sitä vaivaa silloin tällöin tekijän itsensä soimaama idealismi, käsitys liittoutumattomuudesta Suomen turvallisuuspolitiikan perustana, jonka hän pukee realismin kaapuun. Asia ei ole yksinkertainen, kuten tekijä itsekin teoksessaan myöntää.

On kuitenkin aihetta kiittää Meretvuota poleemisesta ulostulosta, joka monessa kohdassa uskaltaa lausua ääneen sen, mitä monet poliitikot, kansalaisaktivistit ja valtamedian sopulit parhaansa mukaan yrittävät hyssytellä. Teos ei tendenssinsä ja kustantajansa tähden varmastikaan uppoa punavihreimpään kansanosaan, mutta toivoa sopii, että kaikki vähänkin realistisemmat ja oikeistolaisemmat päättäjät ottaisivat siitä osviittaa Suomen lähitulevaisuutta koskeville tärkeille päätöksilleen.

Tähän loppuun asetamme tosin sen idealistisen tahi kenties utopistisen kaneetin, että päättäjät eivät ottaisi osviittaa Meretvuon nihkeydestä Nato-jäsenyydelle. Päinvastoin: jäsenhakemus olisi hyvä jättää seuraavalla hallituskaudella, parasta jo nyt, mikä tosiasiat huomioiden ei ole ollenkaan realistista. Tämä on kaikkien kyynisten realistien turvallisuuspoliittinen perusdilemma, mutta sen kanssa on opittava elämään.

Pro patria et lege

Esseearvio Roger Scrutonin teoksesta Kansakuntaa tarvitaan (Suomalaisuuden Liitto, 2020)

Suomalaisuuden Liitto on saattanut suomalaisten lukijoiden tutkittavaksi tammikuussa 2020 edesmenneen konservatiivifilosofi Roger Scrutonin (s. 1944) kirjasen The Need for Nations, joka ilmestyi jo vuonna 2004. Ehkä käännöksen laatiminen näinkin pitkällä viiveellä oli erityisen sopivaa siksi, ettei teos ole vuosien saatossa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin. Kustantaja ehti vielä hankkia käännökselle tekijän itsensä luvan vähän ennen tämän kuolemaa.

Sanomaltaan kenties liiankin tiivis alle satasivuinen kirja olisi vallan mainiosti voinut olla paljon laajempikin, sillä moni yksittäinen aihe kaipaisi perusteellisempaa käsittelyä ja tuekseen hiotumpia argumentteja. Toisaalta tällainen selkeästi yhtä asiaa ajava pamfletti ei olisi läheskään yhtä nautittava, jos siitä karsisi huolellisemmalla ruotimisella terävimmät särmät ja liikaa yleistävät moukaroimiset pois.

Tekstin ovat ansiokkaasti kääntäneet Ilmari Rostila ja Antti Oikarinen ja se on varustettu muutaman sivun mittaisella esipuheella, jossa liiton edustajat valottavat tekijän ja teoksen taustoja. Samalla esipuheessa kerrotaan käännösratkaisuista, jotka tekstiä lukiessa vaikuttavat varsin onnistuneilta. Scruton käyttää muun muassa paljon oikeustieteen termejä ja esimerkkejä englantilaisesta kulttuuripiiristä, jolloin termeille ei aina helposti löydy luontevaa suomenkielistä vastinetta.

Koko arvio PDF-muodossa (9 sivua.)

O tempora, o mores

Maineikas roomalainen oraattori Cicero hämmästeli eräässä vuoden 63 eaa. puheessaan sitä, miten salaliittolainen Catilina sai rangaistuksetta juonitella valtiota ja Ciceroa vastaan. Oraattori olisi halunnut kapinoitsijan hengiltä mahtavan Rooman valtiovallan avustuksella. Ciceron mielestä oli pöyristyttävää, että hänen kanssaan tukkanuottasilla oleva valtion vihollinen sai kulkea vapaana ja vieläpä osallistua senaatissa käytyihin keskusteluihin. 





Kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman puolestaan teki vuoden 1964 joulukuussa aiemmin samana vuonna ilmestyneestä Hannu Salaman Juhannustansseista eduskuntakyselyn. Hän tiedusteli: ”Onko Hallitus tietoinen siitä, että maassa julkaistaan lain vastaisesti jumalanpilkkaa esittävää ja sukupuolikuria loukkaavaa kirjallisuutta, ja jos on, aikooko Hallitus ryhtyä toimenpiteisiin tällaisen toiminnan lopettamiseksi?” 





Borg-Sundmanin kyselyn allekirjoitti kahdeksantoista kokoomuskansanedustajaa ja kuten tunnettua, se johti lopulta oikeusministerin määräämän syytteen myötä kirjailija Salaman ja kustannusyhtiö Otavan tuomioon. KKO tosin vapautti Otavan sakkorangaistuksesta, mutta jätti tekijän kolmen kuukauden ehdollisen vankeustuomion ennalleen. Presidentti Kekkonen armahti Salaman vuonna 1968, mutta Juhannustanssit pysyi pitkään sensuroituna, koska oikeus määräsi moraalittomat kohdat poistettavaksi ja jo painetut kirjat tuhottaviksi. Myöhemmissä painoksissa kyseiset kohdat olivat pitkään tyhjää täynnä. Toistaiseksi teosta saa onneksi taas alkuperäisessä asussaan.





Silloinen pääministeri Johannes Virolainen totesi Borg-Sundmanin eduskuntakyselystä, että yhteiskunnalla pitäisi olla muita keinoja kuin rikoslaki tällaisten kysymysten ratkaisemiseksi. Jälkikäteen on myös päivänselvää, että kyse oli poliittisesta tuomiosta. Salaman teokseensa sisällyttämät räävittömät pilasaarnat loukkasivat sen ajan kristittyjen porvarien moraalitajua. Vasemmistolainen kirjailija nimenomaan halusi provosoida porvareita, ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita” – sen hän tunnusti suoraan raastuvanoikeudelle jutun toiseen käsittelyyn lähettämässään kirjeessä.





Kansanedustaja Borg-Sundman painotti myöhemmin, ettei hänen eduskuntakyselynsä ollut suunnattu pelkästään Salamaa tai romaanitaidetta vastaan vaan laajemmin ”aikamme moraalista nihilismiä” vastaan. Kokoomuslainen oli huolissaan siitä, että moraalittomat vasemmistokirjailijat turmelevat nuorison julistaessaan kristinuskon vastaista avointa seksuaalimoraalia ja pilkatessaan Jumalan sanaa.





Ajatus siitä, että kansanedustuslaitoksen tai hallituksen tehtävä olisi valvoa aikakauden moraalitajua, on vuonna 2020 absurdi. Kirjojen sensuroiminen ja taiteen oletetun nihilismin torjuminen ei missään mielessä kuulu lainsäätäjille, näin tuumaa varmasti ylivoimaisesti suurin osa valveutuneista nykykansalaisista.





On kuitenkin kansanosa, joka ajattelee juuri näin. Suomesta löytyy äänekäs joukko, joka haluaa estää omasta mielestään väärien ajatusten esittämisen ja moraalista nihilisimiä edustavien lauseiden siteeraamisen julkisuudessa. Tämä joukko toivoo ja pyytää jatkuvasti esivallan, tsaarin, apua käydessään sankarillista sotaa vääriä, pahoja, taantumuksellisia, loukkaavia, vaarallisia ja moraalittomia mielipiteitä vastaan. Tiedostavan etujoukon mielestä valtiovallan väkivaltakoneisto nimenomaan pitää valjastaa suojelemaan sen jäsenten ja sen suosikkivähemmistöjen tunteita vääriltä mielipiteiltä. Tiedostavissa piireissä keskustelu vastapuolen kanssa ei yksinkertaisesti onnistu ilman valtiovallan käsikassaran turvaa siinä tapauksessa, että vastapuoli debatin lomassa lipsauttaakin ilmoille väärän arvopohjan mukaisia kriittisiä käsityksiä, jotka tiedostavat uuspuritaanit kokevat ajassamme moraaliseksi nihilismiksi. Lisäksi tiedostava etujoukko yrittää viedä harhaoppisilta toimeentulon edellytykset pommittamalla heidän yhteistyökumppaneitaan, työnantajiaan, apurahainstansseja ja messujärjestäjiä oikeamielisesti tuohtuneilla sähköposteilla.



Tänään valtiovaltaan ja painostuskampanjoihin herkimmin turvautuvat moraalinvartijat eivät ole kokoomuslaisia poroporvareita, joille Raamattu ja kristinusko tarjoavat moraalisen ohjenuoran esivallan kunnioittamiseen ja jokapäiväiseen elämään. Päinvastoin. Tiedostava uuspuritaanien etujoukko koostuu erilaisista vihreitä ja vasemmistoliittoa kannattavista kansalaisaktivisteista, anarkisteista, antifasisteista, intersektionaalisista feministeistä, toimittajista, virkamiehistä ja poliitikoista, joille ajan henki on kaikenlaisten unelmien ja vähemmistöjen suojelu keinolla millä hyvänsä. He arvostelevat toistuvasti Putinin Venäjän autoritaarisia toimia opposition vaientamiseksi, mutta samaan aikaan kannattavat Suomeen vastaavaa säätelyä, lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. He eivät huomaa tai ymmärrä, että tiedotusvälineiden ja internetin valvonta sekä lakien henki ja tulkinta ovat aina riippuvaisia vallankäyttäjästä ja yleisestä mielipiteestä. Toisin sanoen he olettavat, että valtiovalta on automaattisesti heidän ystävänsä ja heidän puolellaan. Historian valossa usko tsaarin hyväntahtoisuuteen on tavattoman sinisilmäistä ja usein peräti vaarallista.





Kansanedustaja Päivi Räsänen on saanut tuta, ettei seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta tai homoseksuaalisuutta saa arvostella vetoamalla Raamattuun ja kristinuskon vanhoilliseen tulkintaan. Omasta arvopohjastaan kertoessaan Räsänen siteerasi Raamattua, mikä johti poliisitutkintaan. Samoin kansanedustajan viisitoista vuotta sitten julkaisema pamfletti päätyi valtakunnansyyttäjän määräyksestä tutkintaan, vaikka poliisi alunperin oli jättänyt esitutkinnan suorittamatta sananvapauden nimissä. Lisäksi Räsästä tutkitaan näkemyksistä, joita hän ei MTV3:n uutisen mukaan esittänyt.  Valtakunnansyyttäjä siis määräsi esitutkinnan puheista, joita ohjelmassa ei edes sanottu. Mitä tämä kertoo Suomen uskonnon- ja sananvapauskehityksestä viimeisten viidentoista vuoden aikana?





Pääministeri Johannes Virolainen oli Salama-sodan aikaan oikeassa. Moraalikysymykset eivät kuulu poliisille eikä arvoista johtuvien erimielisyyksien ratkaisu oikeussaleihin. Vain äärimmäisissä tapauksissa, jotka kaikki on jo kriminalisoitu, poliisin ja oikeuslaitoksen puuttuminen on perusteltua. Tällaisia ovat muun muassa suorat uhkaukset, vainoaminen, yksityiselämää loukkaavan tiedon tai törkeän panettelun julkinen esittäminen ja tietenkin fyysinen väkivalta tai häiriköiminen.





Internet-aikana tietoa on jatkuvasti saatavilla ja uutta julkaistaan päivittäin. Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, jotka valvovat toisten sanomisia ja tekemisiä. Nämä ihmiset uhriutuvat ja loukkaantuvat päivittäin. Rima alenee koko ajan ja samalla uhriutujat vaativat esivallan puuttumista vääriin mielipiteisiin ja karkeaan kielenkäyttöön. Moraalinen nihilismi on nykyään vuoden 1964 vastakohta, koska Raamattu ja sen sisältämä Jumalan sana ovat nyt tutkinnassa. Jos syyte ja tuomio Päivi Räsäselle tulee, Raamattu muuttuu Juhannustansseiksi. Siinä tapauksessa nykylain mukaan Raamatun saatavilla pitäminen saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit. Pitääkö kirjasta siis Juhannustanssien tapaan poistaa rienaavat kohdat ja määrätä vanhat painokset tuhottaviksi?





Viisikymmentä vuotta on ihmisen historiassa lyhyt aika, mutta kuitenkin riittävä osoittamaan sen, miten yhteiskunnassa äänekkäin ja aggressiivisin osa saa helposti valjastettua valtiovallan suojelmaan omia moraalisia uskomuksiaan harhaoppisten verbaaliselta ilotulitukselta. Kun yleinen mielipide on nyt vuosien myötä saatu käännettyä, ovat tutkinnat, syytteet ja tuomiot vastaavasti heittäneet häränpyllyä.





Tähän liittyen kannattaa muistaa, että muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä yleinen mielipide voi taas muuttua ja olemassa olevia tai uusia lakeja voidaan käyttää tietyn äänekkään eturyhmän moraalitajun suojelemiseen. Nyky-yhteiskunnan tiedostavan etujoukon mielestä Raamattua kirjaimellisesti tulkitseva ja siteeraava Päivi Räsänen turmelee nuorisoa vanhoillisine, vanhentuneine mielipiteineen. Aivan kuten Borg-Sundman aikoinaan, edistysmielinen etujoukko haluaa kieltää moraalinihilismin ja nuorison turmelemisen valtion väkivaltakoneiston avulla. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua joku uusi joukko voi puolestaan pakottaa oman uuspuritaanisen arvopohjansa vallitsevaksi ja hiljentää edistysmieliset kapinoitsijat esivallan avulla.

Toinen vaihtoehto on siirtyä bysanttilaisesta autoritarismista aitoon länsimaiseen, liberaalidemokraattiseen sanan- ja uskonnonvapauskäsitykseen ja pienentää valtion roolia huomattavasti, toisin sanoen antaa kaikkien kukkien kukkia, keskustella asioista kiivaasti, vaikuttaa omalla esimerkillään, olla rohkeasti eri mieltä, niellä loukkaukset ja ottaa annettuna, että ihmisten ja ryhmien moraalikäsitykset ja arvot ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan keskenään ristiriidassa eikä poliisin kuulusteluhuone saati oikeussali ole oikea paikka edistysmielisten ja konservatiivien ikiaikaisen eripuran ratkaisemiseen.





Jälkimmäisen vaihtoehdon etuna on sekä lyhyellä että pitkällä tähtäyksellä myös se, ettei yksi vähemmistö joudu enemmistöä ja valtion väkivaltamonopolia hyödyntävän toisen vähemmistön moraalikäsitysten alistamaksi. Jos ja kun arvopohjissa on radikaaleja eroja, yhden etujoukon totuus on toisen etujoukon moraalista nihilismiä ja päinvastoin. Moniarvoisessa, avoimessa yhteiskunnassa uskomusten ja tulkintojen rauhanomainen rinnakkaiselo edellyttää sitä, ettei kukaan tunne joutuvansa aiheetta valtiovallan sortamaksi tai epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Sellainen kokemus herättää kapinamieltä ja kaunaa koko esivaltaa kohtaan ja vanha Catilina nostaa taas päätään.



 Puolueiden kannatuksesta voi tällä hetkellä päätellä jotain siitä, minne protesti kanavoituu.

1960-luvulla oikeusmurhan uhriksi päätyi kirjailija Hannu Salama Juhannustansseineen. Vuoden 2020 lopulla vasemmistolainen Salama näyttää vaihtuvan Raamattua siteeraavaan oikeistokonservatiivi Päivi Räsäseen. Onko tästä mitään opittavaa?



Politiikan, tieteen ja julkisen sanan rajapinnoista näytön valossa

Skeptikko 2/2019

Kari Raivio: Näytön paikka – Tutkimustiedon käyttö ja väärinkäyttö (Gaudeamus, 2019).

Helsingin yliopiston rehtorina ja kanslerina tunnetuksi tullut lastenlääkäri Kari Raivio on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Tekijä korostaa näytön tärkeyttä poliittisessa päätöksenteossa ja kriittisen julkisen keskustelun taustalla. Tutkimustiedon huomioiminen olisikin tärkeää nykyajan kärjistyneessä ilmapiirissä, kuten tieteellinen asenne ja järkiperäinen argumentaatio ylipäätään. Toisaalta teos edustaa pitkälti sitä asennetta, joka on vuosien saatossa vähitellen synnyttänyt ja kasannut ongelmia, joihin se yrittää esittää ratkaisuja. Osa ratkaisuehdotuksista todennäköisesti pahentaisi ongelmia entisestään. Polarisoituneessa keskusteluympäristössä maltillinen suhtautuminen opponenttiin kysyy kärsivällisyyttä. Kärkevien näkemysten ulos sulkeminen keskustelusta voi puolestaan tuntua lyhyellä tähtäyksellä järkevältä vaihtoehdolta, mutta pitkässä juoksussa se vain lisää syrjityksi tulemisen kokemuksen myötä vastahankaa ja sen myötä aiheuttaa usein voimakkaan kapinareaktion. Fundamentalistin taivuttaminen järkiargumentein on tunnetusti mahdotonta. Samaan aikaan keskustelusta kieltäytyminen kuitenkin auttaa fundamentalisteja uhriutumaan ja keräämään marttyyripisteitä omiensa ja epävarmojen keskuudessa. Dialogihaluttomuus ja ikäväksi koettujen ihmisten sananvapauteen puuttuminen ruokkivat myös kaikenlaisia salaliittoteorioita. Helppoa ei siis ole tiedettä ja järkeä puolustavan tietokirjailijan elämä hullussa nykymaailmassa. 

Raivio on ollut mukana kehittämässä Käypä hoito -suosituksia, jotka perustuvat lääketieteeseen ja näyttöön. Kirja esittelee aihepiiriä, kertoo tutkimuksen taustoista ja edustaa kokonaisuutena samaa teemaa, joskin paljon laajemmin. Teoksessa mennään myös politiikan puolelle ja suositukset ovat varsin odotettuja, joskaan eivät ongelmattomia.

Näytön paikka sisältää paljon tärkeää tietoa ja herkullisia anekdootteja. Tietolaatikot tosin katkaisevat leipätekstin monessa kohdassa, mikä hieman haittaa lukemista, koska sivuja joutuu plaraamaan edestakaisin. Taittopuolella olisi ollut petraamisen varaa.

Raivio analysoi teoksessaan masennuslääkkeiden markkinoinnin ja tutkimuksen taustalla esiintyneitä ongelmia, korruptiota ja suoranaisia harhaanjohtavia väitteitä, jotka ovat lisänneet entisestään salaliittoteorioita ja yleistä lääkevastaisuutta vaihtoehtopiireissä. Sanoisin, että lääketutkimuksen epäkohdista ja medikalisaatiosta kulkee melko suora syy-seuraus-suhde uskomushoitojen suosion kasvuun. Internet-aikana tieto leviää nopeasti ja tehokkaasti eikä edes lääketeollisuus pysty pitämään asioita salassa. Näytön paikassa ongelmakenttä esitellään lyhyesti (128-129), mutta asia tulee selväksi.

Vertaisarviointi ja tieteen sisäiset ongelmat

Raivio kirjoittaa tieteellisestä vertaisarvioinnista ja julkaisemisesta, muttei pureudu juuri ollenkaan yliopiston ongelmiin. On olemassa tieteenaloja ja julkaisuja, joiden metodit ja vertaisarvioinnit herättävät varsin perusteltuja kysymyksiä tieteen sekä yliopiston uskottavuudesta ja vaikuttavat laajemminkin yhteiskuntaan. 

Kun tekijä analysoi totuuden jälkeistä aikaa, olisi mielestäni ollut hyvä pohtia, kuinka suuri osa nykyisestä polarisoituneesta valeuutisilmapiiristä on suoraa tai välillistä seurausta yliopistomaailmassa pitkään vaikuttaneesta postmodernista totuusrelativismista, jota muodikas tieteenfilosofi Paul Feyerabend aikoinaan kuvasi anarkistisesti termillä anything goes, mikä tahansa kelpaa.

Hiljattain Sokal Squared -pila (”Grievance Studies Affair”) paljasti eräiden tieteenalojen alennustilan. Kolme tutkijaa laati tunnetun Alan Sokalin tempauksen jalanjäljissä useita parodia-artikkeleita, jotka menivät pienin korjauksin läpi vertaisarvioiduissa julkaisuissa, aivan kuten Sokalin oma pila vuosia aiemmin. Testin oli nimenomaan tarkoitus paljastaa, millaisin perustein artikkeleita julkaistaan. Kriteerit eivät ole tieteellisiä vaan ideologisia. Tilanne on Sokalin päivistä mennyt aina vain pahemmaksi.

1960-luvulta alkaen kulttuurintutkimusalat ovat vähitellen tuoneet tieteeseen relativismin myötä suoranaista tiedevastaisuutta, jolla on pelkästään poliittismoralistiset motiivit. Länsimaista tiedettä ja yliopistojärjestelmää syytetään valkoisen heteromiehen rasistiskolonialistiseksi instituutioksi, jonka tarkoitus on alistaa luonto, vähemmistöt ja siirtomaiden kansat. Näin ideologinen oikeaoppisuus on monilla tieteenaloilla korvannut tieteellisen metodin, jonka myötä tiedevastaisuus ja ilmeisten tosiasioiden systemaattinen kieltäminen ovat levinneet myös mediaan, julkiseen keskusteluun ja politiikkaan. Edistysmielisen on pakko kannattaa havaintojen, tieteen ja järjen kanssa ristiriidassa olevaa totuusrelativismia, muuten hänet leimataan äärioikeistolaiseksi ja suljetaan ulos hyvien ja oikeamielisten valistuneesta joukosta.

Monissa sukupuolentutkimuksen radikaaleimmissa haaroissa biologia kielletään ihmisen sukupuolen kohdalla täysin. Näiden alojen tuottama tiedevihamielinen jargon rönsyilee nykyään kaikkialla yhteiskunnallisessa keskustelussa ja huomattavan moni näyttää sen tuottamiin moralistisiin satuihin peräti vilpittömästi uskovan. On jopa syntynyt poliittisia puolueita, jotka ratsastavat akateemisella lumejargonilla, ankaran moralismin ja säätelyvimman ohella.

Seurauksena mainittujen alojen ideologisuudesta on ollut muun muassa lääke- sekä rokotevastaisuuden ja erilaisten uskomushoitojen suosion kasvu. Nämä korreloivat vahvasti akateemisen feminismin kanssa, erityisesti ekofeminismin. Pehmeät, naiselliset vaihtoehdot houkuttavat kovassa maailmassa, joka on moraaliton, valkoisen lihaa syövän heteropatriarkaatin hallitsema kapitalistinen sortohelvetti. Näin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntakin kuvataan tiettyjen alojen diskursseissa. Vain paratiisillinen matriarkaatti kelpaa.

Raivio olisi mielestäni voinut teoksessaan kartoittaa tätä tavattoman ikävää kehitystä, mutta valitettavasti hän ohittaa nämä ongelmat, kuten niin moni muu tiedemaailmasta kirjoittava ennen häntä. Skeptikko-lehdestä tosin saa vielä nykyäänkin lukea Ivan Puopolon ja Osmo Tammisalon oivallisia juttuja, joissa ikävä asiaintila yliopistoilla ja yhteiskunnassa paljastetaan. Ongelmien taustalla olevaa kehitystä on ansiokkaasti avannut edesmennyt suuri humanisti Allan Bloom teoksessaan The Closing of the American Mind – How Higher Education Has Failed Democracy and Impoverished the Souls of Today’s Students (Simon and Schuster, 1987).

Raivio käsittelee kyllä teoksessaan tieteen eettisiä käytäntöjä, tiedevilppiä ja huijausta, mutta olisi kenties ollut syytä huomioida myös akatemian älyllinen korruptoituminen, joka osaltaan on johtanut nykytilanteeseen. Kun näyttöä ei vaadita tai se suorastaan moralistisesti tuomitaan, mikä tahansa kelpaa. Tämä on tieteelle häpeäksi ja yhteiskunnalle vahingoksi.

Faktantarkistus ja trollitehtaat

Raivio esittelee kirjassaan Faktabaarin ja faktantarkistajien toimintaa, muttei pohdi sitä tarpeeksi kriittisesti. Toisaalla tekijä kirjoittaa: 

”Yksilön päätöksiin vaikuttaa suuresti se yhteisö, jossa hän toimii. On helpompi yhtyä muiden mielipiteeseen kuin olla vastarannan kiiski, vaikka olisikin muun porukan kanssa eri mieltä (’joukossa tyhmyys tiivistyy’). Muodin ilmiöissä, poliittisissa liikkeissä ja tiedotusvälineissä sosiaalinen paine vaikuttaa suurten ihmisjoukkojen käyttäytymiseen tavalla, jota presidentti Mauno Koivisto nimitti sopulilauman touhuiksi. Sosiaalinen media yhdistää henkilöitä, joiden peukalot osoittavat samaan suuntaan, mikä on entisestään pahentanut laumakäyttäytymistä. Tällaisissa yhteisöissä virheelliset tiedot ja suoranaiset valheet leviävät kulovalkean tavoin, eikä tutkitulla tiedolla ole niihin juurikaan vaikutusta” (60).

Valtamedia on usein poliittisesti puolueellinen ja hyssyttelee uutisointia tietyistä rikoksista tai maahanmuuton epäkohdista. Media myös johtaa toisinaan yleisöä harhaan tarkoitushakuisin termi- ja kuvavalinnoin. Moni toimittaja on niin uskonsa sokaisema, ettei edes tajua tekevänsä agendajournalismia. 

Vastaavasti faktantarkistus noudattelee pääsääntöisesti valtamedian ja varsinkin Ylen puolivirallista linjaa. Kun sitten joku Junes Lokan tapainen nokkava hahmo hankkii ja julkaisee (uutisoi) tiedot poliittisesti tai yhteiskunnallisesti ikävistä tapauksista, mihin hänellä on perustuslaillinen oikeus, valtamedia ja viranomaiset joutuvat itsekin niistä kertomaan. Tämä herättää tietenkin kansalaisissa syvää epäluottamusta niin viranomaisia kuin mediaa kohtaan ja lisää vastaavasti Lokan kaltaisten ikävien henkilöiden ja heidän jyrkän poliittisen linjansa suosiota vaihtoehtopiireissä ja valmiiksi establishmentiin pettyneiden joukossa. 

Raivion yllä lainattu huomio pätee sellaisenaan myös valtamediaan, viranomaisiin ja poliittisiin piireihin, joiden keskuudessa silmät ja korvat usein suljetaan kokonaan ikäviltä tosiasioilta, kunnes unelmointi käy lopulta mahdottomaksi. Myös törkykirjoittelustaan tunnettu ja aiheellisesti tuomittu MV-lehti on tehnyt vastaavia paljastuksia, joista valtamedia on sen myötä joutunut ilmeisen vastahakoisesti uutisoimaan. Vaihtoehtojulkaisut syntyvät kysynnän perusteella, tiettyyn tarpeeseen. Kuka tarjoaa niille markkinaraon?

Raivio asettuu teoksessaan valtavirran puolelle, mutta mielestäni hän olisi voinut pohtia laajemmin syitä vaihtoehtomedioiden ja kansallismielisten liikkeiden suosiolle. Niitä saattaa kuin saattaakin löytyä sopuli-ilmiöstä, joka ehkäisee näytön vaikutuksen myös poliitikkojen, valtamedian toimittajien, faktantarkistajien ja oikeamielisten lukijoiden keskuudessa.

Tuskin ainakaan Venäjän trollitehdasta voi syyttää kaikista niistä epäkohdista ja kiukunaiheista, jotka ovat kansallismielisen liikehdinnän taustalla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tunnettu tosiasia on, että trollit lietsovat eripuraa kansojen keskuudessa myös edistysmielisyyden avulla. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota ja pohtia, millaiset keinot taistelussa nousevaa kansallismielisyyttä vastaan saattavat pikemminkin kääntyä itseään vastaan.

KGB:n pelikirja tunsi aikoinaan valtioiden demoralisoinnin sisältä käsin. 1960-luvulta alkaen loikkari Juri Bezmenovin mukaan kommunistisesta yhteisöllisyydestä, kansainvälisyydestä ja rauhasta sekä rakkaudesta viehättyneitä amerikkalaisia ja heidän suosimiaan itämaisia filosofioita, muun muassa tunnetun Maharishi Mahesh Yogin transsendenttista meditaatiota, käytettiin länsimaiden demoralisoimiseen. Näille on helppo keksiä vastineita nykymaailmasta ja löytyy peräti näyttöä siitä, että Venäjä on käyttänyt niitä eripuran kylvämiseen länsimaissa.

Kansakunnan demoralisoiminen on siis vanha ja hyväksi havaittu keino horjuttaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä. Turvallisuuspolitiikan asiantuntijoiden mukaan kansallinen yhtenäisyys on paras suoja informaatiovaikuttamiseen pyrkiviä riidankylväjiä vastaan. Siksi vastapuolen solvaaminen tai leimaaminen on mahdollisimman huono strategia julkisessa keskustelussa, jos siis ajatellaan trollaamisen perimmäistä tarkoitusta sellaisena kuin turpoekspertit sitä kuvaavat. 

Jos kansan yhtenäisyyttä halutaan vahvistaa, ei yksinkertaisesti ole järkevää sulkea ulos suurta osaa väestöstä väittämällä heitä Venäjän trolleiksi tai hyödyllisiksi idiooteiksi. Vastaavasti unelmille rakennettu leväperäinen turvapaikkapolitiikka voi olla osa kehitystä, jonka lopputulos ei välttämättä ole se, mitä unelmoijat toivovat.

Yleisenä periaatteena kannattaa pitää mielessä, että venäläisten ei juuri tarvitse tehdä mitään itse, koska länsimaissa homma hoituu ihan hyvin ilman heitäkin. Riittää, että kipupisteitä ja herkimpiä kohdehenkilöitä joskus vähän sörkitään ja laitetaan liikkeelle entistä hurjempia huhuja. Sen jälkeen venäläiset voivat rauhassa seurata, miten muurahaispesässä kuhisee. Ylipäätään Venäjän näkeminen kaiken viime vuosien negatiivisen kehityksen taustalla länsimaissa lähestyy itsessään salaliittoteoriaa. 

Tutkijoiden, toimittajien, kolumnistien ja poliitikkojen ylimielinen asenne

Skeptikoiden, asiantuntijoiden, tiedemiesten, poliitikkojen ja toimittajien ylimielinen, hyökkäävä asenne toimii itseään vastaan. Raivion teoksessa on hieman sellainen poljento, että myös sinänsä tärkeä sanoma uhkaa kääntyä kriittisen vastapuolen hyväksi. Diplomaattisempi ja ymmärtäväisempi lähestymistapa toimisi paremmin. 

Vaikka opponentti olisi verkossa kuinka ikävä ja aggressiivinen, hänen kunnioittamistaan ihmisenä kannattaa ainakin vakavasti harkita. Varsinkin sosiaalisessa mediassa ihmisyys usein unohtuu ja keskustelijat operoivat lähinnä omia ennakkoluulojaan vastaan, koska kaikki on pelkkää tekstiä. Toisessa nähdään se, mitä eniten inhotaan ja pelätään, vaikkei siihen välttämättä olisi edes aihetta. Tämä koskee sekä sivistyneitä että sivistymättömiä, oppineita että oppimattomia. Sosiaalisessa mediassa yliopistodosentti tai apulaisprofessori voi käyttäytyä kuin moukka tai kansankiihottaja. Myös joillakin professoreilla on valitettava taipumus antautua intohimojensa vietäviksi ja sosiaalisessa mediassa sellainen johtaa usein huonotapaisuuteen.

Väittelyn tuoksinassa kannattaa kuitenkin muistaa, että kärsivä ja ahdistunut lähimmäinen se siellä toisessa päässäkin näppäimistöä näreissään naputtaa. Syitä kaunaan, katkeroitumiseen ja turhautumiseen maailmassa riittää. Sellainen pistää purkamaan paineita ja tekemään irrationaalisia päätöksiä. On totta, että monet näistä ihmisistä ovat sivistymättömiä, karkeita ja brutaalejakin, mutta myös heillä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä ja tunteensa. Jos akateemisesti koulutetut käyttäytyvät verkossa huonosti, hyvää käytöstä on turha penätä rivikansalaisiltakaan. On tärkeää huomioida, että yksilöiden välillä on valtavia eroja myös itseilmaisussa. Kaikilta ei voi vaatia samaa.

Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä ja sen jälkeenkin eron puolesta äänestäneet on leimattu tietämättömiksi idiooteiksi, jotka pahat poliitikot ja Venäjän trollit ovat aivopesseet propagandallaan. Raivion teoksessa on valitettavan paljon tätä sävyä. 

Asiat ovat oikeasti paljon monimutkaisempia. Ihmisille syntyy tarve tai peräti halu erottautua valtavirrasta ja status quosta, johon he ovat syystä tai toisesta pettyneitä, ja silloin vahvistusvinouma korostuu erilaisessa uutisoinnissa. Tällainen kontrarianismi ajaa ihmisiä kohti radikaaleja vaihtoehtoja kuten Brexitiä ja he suorastaan hakevat uutisia, jotka tukevat heidän vastarinta-asennettaan.

Myös sinänsä asialliset uutiset vaikkapa Euroopan komission puheenjohtajasta ja hänen sanomisistaan tai tekemisistään, videoista puhumattakaan, lujittavat äänestyspäätöstä sanoa EU:lle näkemiin, vaikka puheenjohtaja ja mediasirkus pyrkivät päinvastaiseen. Sama pätee moneen muuhunkin EU:n kärkipoliitikkoon ja puolestapuhujaan. Vastaavasti Trumpia inhoavat radikalisoituvat entisestään aina kun Yhdysvaltain presidentti suunsa avaa tai tekee uuden poliittisen päätöksen, joka saa sosiaaliliberaalimman kansanosan niskavillat nousemaan. Tuulten mukana seilaaminen on hyvin inhimillistä.

Yksi tällainen ihmisiä voimakkaasti jakava kysymys on Raivionkin teoksessaan käsittelemä ilmaston lämpeneminen. Näytön paikka sisältää tärkeää tietoa näytön varmuudesta ilmastonmuutoksessa (46-47), joka osoittaa samalla ilmiöön liittyvät epävarmuustekijät. Toisaalta koko ilmastonmuutos on jo ajat sitten muuttunut eskatologiseksi mediahysteriaksi, jolla erilaiset hurmahenget ja maailmanlopun profeetat ratsastavat. Ilmiössä on kultin piirteitä eikä ihme, että niin moni vastustaa siihen liittyvää ääriliikehdintää ja kaikenlaisen pakkovallan kannatusta selkäytimestä. Viittaan jälleen Raivion huomioon sopuli-ilmiöstä, joka pätee erinomaisesti ilmastoalarmisteihin. Siinä vaiheessa kun vallankumouksellisen järjestön aktiivit liimaavat itsensä Brittien työväenpuolueen puheenjohtajan aitaan kaataakseen kapitalistisen yhteiskunnan, ollaan varsin kaukana Raivion peräänkuuluttamasta näyttöön ja malttiin perustuvasta päätöksenteosta.

Toinen vastaava kysymys on maahanmuutto, jota tekijä myös sivuaa. Hän mainitsee erilaisia tilastoja ja pelotteluja, mutta ohittaa kokonaan ikävät tosiasiat, joita aidosti voi käyttää pelotteluun ja jotka eittämättä selittävät leijonanosan kansallismielisen politiikan suosion kasvusta viime vuosina. 

Maahanmuuttoon liittyvät negatiiviset ilmiöt, kuten rinnakkaisyhteiskunnat, heimokulttuuri, klaanit, kunniaväkivalta, sukuelinten silpominen, seksuaalirikokset ja terrorismi, eivät ole asioita, joista tulisi vaieta tai joita pitäisi hyssytellä. Kannattaa kysyä ja tutkia, miten vaikkapa islam oppijärjestelmänä suhtautuu avoimeen yhteiskuntaan, tieteeseen ja tasa-arvoon. Näyttö näissä kysymyksissä on päivänselvä, mutta silti se kiistetään melko systeemattisesti vuosi toisensa jälkeen tietyllä suunnalla. On ilmeistä, että tämäkin on pitkään pelannut kansallismielisten puolueiden pussiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jos kukaan muu ei nosta epäkohtia esiin, yksille muodostuu asiassa monopoli. 

Ikävistä asioista huolestuneiden liikkeiden suosio vaikuttaisi pitkässä juoksussa kasvavan. Ja jos vastaavasti kaikki ne, jotka näistä ongelmista yrittävät varoitella, leimataan toistuvasti ylimielisten tutkijoiden, asiantuntijoiden, toimittajien ja poliitikkojen taholta äärioikeistolaisiksi tai fasisteiksi, ei ole yllätys, jos moni heistä kyllästyy holhoavaan pakkovaltaan sekä itäsaksalaiseen valvonta- ja ilmiantomentaliteettiin ja valitsee kontrarianismin. Se alkaa näet nykymaailmassa korreloida vahvan positiivisesti sanan- ja omantunnonvapauden kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Ekstremismilait Suomeen?

Ihmiset eivät yleisesti ottaen pidä valtansa murentumisesta ja vanhan järjestelmän korvautumisesta uudella. Internet ja sosiaalinen media ovat merkittävästi muuttaneet entistä ylhäältä alas -tiedotus-ja hallintomallia, jossa perinteinen paperimedia ja valtiojohto pitkälti kykenivät sanelemaan, miten maan asiat makaavat ja pimittämään suuren osan kansalaismielipidettä. Raivion teoksessa tätä keskeistä puolta yhteiskunnan muutoksessa ei käsitellä. 

Uusi tasa-arvoisempi malli on nopeasti korvannut vanhan ja hämmentää perinteiseen tiedotusmonopoliin tottuneita vallankäyttäjiä. Moni haluaa sulkea rahvaan suun kokonaan, koska kansa on väärää mieltä ja äänestää koko ajan väärin. Papisto valvoo etujaan.

Suomessa on kasvava joukko toimittajia, asiantuntijoita, tutkijoita ja poliitikkoja, jotka vaativat jatkuvasti rajoituksia sananvapauteen erityisesti nettikirjoittelussa ja peräävät kansalaisilta oikeiden eli sallittujen mielipiteiden esittämistä. Epämääräiseen vihapuheeseen vetoamalla he ajavat kiristyksiä nykylakeihin ja vaativat erimielisten rankaisemista, jos nämä solvaavat, uhoavat ja häiriköivät oikeassa olijoita sosiaalisessa mediassa tai sähköpostitse. 

Suurin osa, elleivät kaikki, näistä vihapuheaktivisteista kritisoivat toistuvasti Putinin Venäjää ja näkevät herkästi trolleja ja informaatiovaikuttamista kaikkialla. Kuitenkin he itse ajavat Suomeen samanlaista lainsäädäntöä kuin Venäjällä on jo pitkään ollut voimassa ekstremismilakien muodossa. Jos vastustaa totalitarismia, ei ole järkevää hivuttaa sitä omaan maahansa.

Kysymys herää, ovatko vihapuheesta ja lainsäädännön kiristämisestä jatkuvasti ääntä pitävät henkilöt taitavan informaatiovaikuttamisen uhreja vai pelkästään tietämättömiä. Moni heistä vaikuttaa trollaavaan ja informaatiovaikuttavan itse sitä tajuamattaan. Samaan aikaan heidän toimintaansa ja sisäistä ristiriitaisuuttaan oivallisesti parodioivia satiiriprofiileja suljetaan Twitterissä ja Facebookissa. Näin kävi muun muassa vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateelle, joka oli kaikkien sananvapauden ystävien suosikki. Kyseinen hahmo sai tekaistuilla nimillä myös ainakin kolme parodista mielipidekirjoitusta läpi merkittävissä sanomalehdissä. Keijo Kaarisade teki vihapuhehössötyksestä ja poliittisesta korrektiudesta niin osuvaa parodiaa, etteivät edes viranomaiset ja poliitikot alussa erottaneet sitä todellisuudesta. Tämä ei suinkaan ole parodian vaan todellisuuden vika.

Vallitseva ilmapiiri on osaltaan ollut vaikuttamassa niihin ongelmiin, joita Raivio teoksessaan analysoi. Oma käsitykseni ongelmien ratkaisusta on se, että meidän pitää säilyttää yhteiskunnassamme länsimainen liberaali demokratia, siis nimenomaan länsimainen eli avoin, keskusteleva ja mahdollisimman salliva, ja varjella sananvapautta entistä pontevammin vihapuheaktivisteilta. Internetin säätely ja kaikenlainen vihapuheesta vouhottaminen ovat selkeitä askeleita kohti autoritaarisempaa poliisivaltiota, siis juuri sellaista, joita trollitehtaan työntekijät palvelevat ja joita vihapuheaktivistit kertovat vastustavansa. Säätelyn ja lakien kiristämisen asemesta kansalaisille pitää opettaa käytöstapoja ja ilkeän puheen kohteille kovanahkaisuutta tai blokkausoption käyttöä. Keskustelu velloo toistaiseksi pidäkkeettömänä, mutta varmasti laineet vähitellen rauhoittuvat ja lakkaavat lyömästä jatkuvasti yli. Nykyinen lainsäädäntö riittää hyvin kriminalisoimaan yksilöön kohdistuvat verbaaliset kohtuuttomuudet, kuten laittomat uhkaukset, systemaattisen vainoamisen ja törkeät kunnianloukkaukset. 

Raivio olisi teoksessaan voinut mennä pintaa syvemmälle ja pohtia, kuka lopulta trollaa ketä ja mitä asialle pitäisi tehdä. Monessa tapauksessa näyttöä on, mutta silmät ja korvat on helppo sulkea, kun näyttöön perustuva tieto on poliittisesti epämukavaa. Silloin sopuli-ilmiö iskee, koska ikävät tosiasiat ovat usein liian raskaita ihmisen kantaa. On paljon helpompaa unelmoida ja saarnata kuorolle. Tämä koskee myös ja ennen kaikkea monia sankarillisia tieteen puolustajia, joita erilaiset ideologiset intohimot, sidonnaisuudet, puolueellisuudet ja nurkkakuntaisuudet heittelevät elämän hetteiköissä minne tahansa tuuli sattuu kulloinkin puhaltamaan.

Lääkitystä ilmastoahdistukseen

Skeptikko 1/2019

Matti Virtanen: Ilmastopaniikki – hoito-opas. Docendo 2019.

Skeptikoille tuttu yhdistyksen perustajajäsen Matti Virtanen tarjoilee uudessa kirjassaan mediassa ja politiikan käytävillä rehottavaan ilmastopaniikkiin täsmälääkitystä, mutta onko se vain homeopatiaa tai muunlaista uskomushoitoa? Näin ainakin voisi päätellä teoksen sosiaalisessa mediassa aiheuttamista torjuntareaktioista. Virtasen alarmisteille juottama karvas linimentti on heti kättelyssä sylkäisty tekijän kasvoille ja tuomittu aivan liian pahanmakuiseksi. Sanomattakin selvää, että kiivaimmat arvostelijat eivät teosta ole edes lukeneet eivätkä lue. Kannattaisi kuitenkin.

Tekijä peräänkuuluttaa ilmastokeskusteluun rauhallista harkintaa ja faktapohjaa. Toiveeseen on helppo yhtyä, mutta se saattaa olla idealismia. Poterot ovat syviä ja tuskin niistä moni vapaaehtoisesti päivänvaloon haluaa kiivetä. On mukavampaa olla oikeassa ja hyvä, tai oikeassa ja paha, riippuen kummasta ääripäästä asiaa katselee.

Alarmistit vastaan denialistit, se on kiistan perusasetelma, vaikka jatkumolle mahtuu toki kaikkea taivaan ja helvetin väliltä. Alarmistien mukaan taivas, ilmasto, on ihmisen syntien eli kapitalismin aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen myötä lähitulevaisuudessa muuttamassa maapallon helvetiksi, tulipätsiksi, kun taas denialistien sekä skeptikoiden mielestä alarmistit ovat eskatologisilla poliittisilla päätöksillään vaarassa muuttaa tavallisen pienen ihmisen elämän helvetiksi.

Taivas on korkea ja paljon mahtuu kaasuja ja outoja ilmiöitä sen kaaren alle. Näihin mystisiin elementteihin lukija pääsee Ilmastopaniikissa tutustumaan yleistajuisesti ja viihdyttävästi. Tekijän tyyli on selkeä ja luettava, mutta teoksessa on haastatteluiden sisällöstä johtuen aika paljon toistoa, jota olisi voinut toimitusvaiheessa hyvinkin karsia. 

Toisaalta kirjailija voi ajatella, että kertaus on opintojen äiti. Nyt eri ihmiset kertovat osittain samoja asioita, mutta tärkeintä lienee Virtasen mielestä se, että viesti menee perille. Monelle se ei mene, mutta se on ollut kirjoittajalla tiedossa jo etukäteen. Teoksen sanoma maistuu lähinnä niille, jotka ovat epäilijöitä ja vastarannan kiiskiä luonnostaan. Heitä Virtanen haluaa kutsua ilmastorealisteiksi. Virallisen linjan edustajia ja alarmisteja sen sijaan tekijän harhaoppi ei taatusti vakuuta. Tämä on sääli, sillä juuri heidän pitäisi teos lukea ja ottaa vaari sen sanomasta.

Kauhukabinetti

Virtanen ei salaile omaa taustaansa, joka onkin tuttu Ylen MOT-ohjelmaa aikoinaan seuranneille. Kyseinen ajankohtaisohjelma on punavihreissä piireissä suorastaan pahamaineinen juuri Virtasen ja Martti Backmanin räävittömän ilmastoskeptismin vuoksi. Ilmastoskeptismillä tarkoitan tässä sitä, että molemmat herrasmiehet kieltäytyvät uskomasta hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n virallista totuutta ihmisen ja hiilidioksidin vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen. Virtasen kirja tallaa samoja polkuja. Backmania kiitetään teoksen lopussa, monen muun hilpeän paarian ohella.

Johdannossa Virtanen kirjoittaa: “Väitetään, että tieto lisää tuskaa. Olen eri mieltä: ilmastopaniikki on puutteellisesta ja osin virheellisestä tiedosta johtuva oireyhtymä, joka hellittää lukemalla luonnonhistoriaa ja perehtymällä niin sanottuun isoon kuvaan, jossa ihminen palautetaan – Veikko Huovista mukaillen – omalle kusiaisen paikalleen maailmankaikkeudessa. Käy ilmi, että ilmaston muutosta tapahtuu myös täysin ilman ihmisen apua” (9).

Ihminen on kieltämättä varsin omahyväinen laji, jolla toisinaan on suuret luulot itsestään. Ominaisuus on samaan aikaan rakastettava ja rasittava, mutta ilmastonmuutoskysymyksessä se saa äärimmäisen huolestuttavia piirteitä.

Ilmastopaniikki todistelee tekijän teesiä ilmaston luonnollisesta vaihtelusta ja ihmisen vaikutuksen vaatimattomuudesta monelta kantilta. Teoksen rakenne on varsin yksipuolinen ja tendenssimäinen: alussa kirjoittaja esittelee perusasiat ja sen jälkeen haastateltavat yksitellen argumentoivat, miksi niin sanottu konsensus ilmastotieteessä ei oikeastaan olekaan konsensus ja samalla kukin kertoo oman teoriansa tai tulkintansa ilmaston vaihtelun syistä. Myös virallinen linja saa suunvuoron ja peräti viimeisen sanan. Silti epäilijöiden suhde uskoviin on musertava, jolloin toisto ja volyymi hukuttavat IPCC:n äänet. Toisaalta tämä on nimenomaan kirjan tarkoitus, sillä virallinen linja saa kyllä riittävästi tilaa mediassa.

Moni skeptikko on tuttu MOT-ohjelmasta, kuten tanskalainen Henrik Svensmark ja suomalainen Jarl Ahlbeck. Maineikkain haastatelluista on eittämättä amerikkalainen Richard Lindzen, MIT:n meteorologian emeritusprofessori, todellinen raskaan sarjan kerettiläisveteraani. Mukana on ylipäätään varsin originellia sakkia, joka uskoo omiin teorioihinsa yhtä hartaasti kun virallisen linjan edustajat omiinsa. Esimerkiksi Svensmarkin teoria pilvien muodostukseen vaikuttavista kosmisista tekijöistä kärsii näytön puutteesta, mutta se ei miestä haittaa.

Viralliseen versioon sokeasti uskoville teoksen toisinajattelijat ovat suoranainen kauhukabinetti. Mukana on tutkijoita, poliitikkoja ja lobbari. Mainittakoon myös reilu kymmenen vuotta sitten Skepsis ry:n tilaisuudessa nyttemmin edesmenneen kunniapuheenjohtaja Ilpo V. Salmen (1926-2018) kanssa väkevästi debatoinut Boris Winterhalter. Hän edustaa geologista näkökulmaa, jossa nykyinen ilmastonmuutos asetetaan tuhansien vuosien kontekstiin. Pidemmän aikaskaalan luulisi tuovan malttia ja suhteellisuudentajua julkiseen keskusteluun, mutta näin ei valitettavasti tapahdu.

On tärkeää huomioida, että moni haastatelluista uskoo viralliseen teoriaan joko kokonaan tai osittain, vaikka sinänsä jo pelkkä osittain uskominen johtaa herkästi kirkonkiroukseen alarmistipiireissä: pitäisi ostaa kerralla koko paketti eskatologioineen kaikkineen. Pahin mahdollinen vaihtoehto on muuttunut alarmistien viralliseksi totuudeksi vaikka se on pelkkä tietokonemallinnettu skenaario, ei edes ennuste. Ihminen useimmiten uskoo sen, minkä haluaa.

Haastatelluista filosofian tohtori ja kokoomuksen pitkäaikainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola on ainoa nainen ja vastaa Virtasen mukaan kymmentä äijää. Korhola on myös kristitty ja vetää kokemustensa pohjalta vahvat yhtäläisyysmerkit alarmismin ja uskonnon välille.

Teoksessa esitellään asiallisesti IPCC:n virallisen suuren kertomuksen ongelmia, kuten surullisenkuuluisa lätkämailatemppu ja lämpötila-aineistojen jälkikäteen justeeraaminen, joiden avulla viime vuosikymmeninä havaittu lämpeneminen on saatu näyttämään dramaattisemmalta kuin se onkaan. Vertaisarvioidut tiedejulkaisutkin ovat kaiken maailman ilmastoveiveillä nakertaneet omaa uskottavuuttaan ja alkaneet painottaa oikeaoppisuutta enemmän kuin tieteellisyyttä. Jopa kunnianarvoisa Nature on tässä suhteessa kompromettoinut maineensa.

Moni likainen yksityiskohta virallisessa kertomuksessa, Climategate-skandaalista puhumattakaan, antaa kieltämättä aihetta Virtasen esiin nostamiin epäilyksiin. Tiede ja politiikka ovat jo ajat sitten menneet ilmastotutkimuksessa niin iloisesti sekaisin, että koko ala on varsin pahasti korruptoitunut. Jos pelkkä vaihtoehtoisten hypoteesien esittäminen tai hiilidioksidin vaikutuksen volyymin kyseenalaistaminen johtaa apurahojen menettämiseen, julkaisukieltoon ja suoranaiseen ostrakismiin, kyse ei enää ole tieteestä vaan jostain aivan muusta.

Vuoden 2007 synkkä profetia

Ihmisellä näyttää olevan luontainen taipumus ennustaa tuhoa ja katastrofeja lähitulevaisuuden vitsauksina. Historia osoittaa, että sitkeä usko maailmanloppuun on pysyvä ilmiö itseään alati syyllistävän lajimme keskuudessa. Jos ja kun ihmiskuntaan pettyneen pessimistisromanttisen profeetan ennuste ei toteudu, hän vain siirtää maailmanloppua aina viidellätoista vuodella eteenpäin. Usko itsessään ei tosiasioiden edessä koskaan horju. Ilmaston lämpenemisen aiheuttama luonnon järjestelmien peruuttamaton luhistuminen on tämän lajityypillisen uskomuksen moderni tieteisversio.

Asiat on helppo asettaa mittasuhteisiin vilkaisemalla Iltalehden uutista vuodelta 2007. Otsikko kuuluu: ”10 vuotta aikaa pelastaa maailma.” Ingressissä lukee kohtalokkaasti: ”Kasvihuonekaasujen lisääntyminen tekee ilmastonmuutoksen pian mahdottomaksi pysäyttää.” Uutisen päiväys on 1.2.2007. Nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, pitäisi olla jo liian myöhäistä.

Jutussa haastatellaan IPCC:n Pariisin-kokoukseen osallistuvia tiedemiehiä ja vaikuttajia, päivää ennen tuoreimman ilmastoraportin julkistamista. Tunnelma on harrasmielisen eskatologinen.  YK:n ilmastosopimusjärjestön UNFCCC:n pääsihteeri Yvo de Boer toteaa: ”Aika on loppumassa.” 

Ranskalainen ilmastotutkija Jean Jouzel antaa ryhdikkäästi taustatukea: ”Puhumme nyt aikataulusta, jossa ’tulevat sukupolvet’ ovat jo olemassa – he ovat lapsia, jotka ovat tällä hetkellä päiväkodissa tai esikoulussa.” Yhdysvaltalainen huippututkija Jerry Mahlman ei epäröi omaa kantaansa: ”Savuava ase makaa pöydällä tälläkin hetkellä.” Lausunto ei ole tarpeeksi dramaattinen, joten kanadalainen virkaveli heittää lisää löylyä hohkaavalle kiukaalle: ”Kyseessä ei ole vain savuava ase, vaan ilmasto on kuin pataljoona galaxienvälisiä savuavia ohjuksia.”

Näin IPCC:n raportti saadaan mahdollisimman näyttävästi julkaistua ja media kiinnostuu. Homma alkaa kuulostaa jo Tähtien sodalta, jossa paha Imperiumi uhkaa maapalloa. Kansa haukkoo henkeään, vihreät ahdistuvat entisestään ja kovia toimia vaaditaan. 

Näytelmä toistui sellaisenaan vuoden 2018 syksyllä, joskin raportin väitteet olivat entistä raflaavampia ja reaktiot sen mukaisia. 12 vuotta aiemmin profetoitu maailmanloppu oli jo ehtinyt unohtua ja intohimot hieman laantua. Uusi maailmanloppu sähköisti taas mukavasti ilmapiiriä.

Vuoden 2007 raportin perusteella tilanne oli joka tapauksessa äärimmäisen vakava jo silloin: ”Jos [ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä] ei onnistuta, suuri osa planeettaa voi muuttua asumiskelvottomaksi.” Kaksitoista vuotta myöhemmin tästä ei ole merkkejä näkyvissä. Kymmenen vuoden aikaraja on kuitenkin ylitetty jo kahdella vuodella.

Uutisessa listataan vakiouhkakuvat tiiviissä paketissa: ”Edessä voi olla satojen miljoonien ihmisten joukkopako yhä kuumemmiksi ja kuivemmiksi käyviltä päiväntasaajan alueilta. Lisäksi suuret maa-alueet ovat vaarassa jäädä nousevan meriveden alle napajäätiköiden sulaessa.” Näin siis kaksitoista vuotta sitten.

Uutinen kertoo myös sen, miten Euroopan käy: ”Euroopassa kesistä voi tulla sietämättömän kuumia etenkin Välimeren alueella. Pohjois-Eurooppaa ja Britanniaa taas uhkaavat kuivat kesät ja märät, myrskyiset talvet.” Ennuste ei ole toteutunut, mutta ehkä viidentoista vuoden kuluttua?

Vuoden 2018 raportissa meno on entistä hurjempaa, varmaan osittain juuri siitä syystä, että vuoden 2007 uhkakuvat antavat odottaa itseään. Kun maailmanloppu ei millään näytä tulevan, pelottelu täytyy raportti raportilta nostaa entistä korkeampiin sfääreihin. Kyse on eittämättä juuri siitä, mistä Virtanen kirjoittaa: ilmastopaniikista. Moni ihminen haluaa uskoa, että se on menoa nyt. Ne, jotka eivät usko, ovat uskovien mielestä jotenkin pahoja. Näin se on aina mennyt ja tulee aina menemään.

Paha ihmiskunta

Vihreiden entinen puheenjohtaja, järkälemäisen vaalitappion uhatessa depression vuoksi sivuun vetäytynyt Touko Aalto, tviittasi kevään eduskuntavaalien alla 11.3.2019 seuraavasti: ”Ainoa kestävä systeemi on ekosysteemi. Jos se romahtaa, kaikki romahtaa. Kun puhutaan puhtaasti ekosysteemin kannalta eri lajien hyödyllisyydestä, turhin laji eli ihminen uhkaa kaikkea muuta elämää tällä planeetalla ja sen kautta myös itseään.”

Aallon näkemyksessä on kyse puhdasverisestä linkolalaisuudesta, jossa luonnontieteellisesti virittyneen näennäisobjektiivisuuden taakse kätkeytyy vahva antihumanistinen pohjavire. Ankaran messianistisen moralismin valtaan itsensä ruoskinut vihreiden entinen puheenjohtaja arvottaa Jumalan näkökulmasta ihmisen ja muut lajit täysin mielivaltaisesti vain saadakseen ihmispolon näyttämään tarinan roistolta. Tellus olisi tässä katsannossa parempi paikka ilman ihmistä. Oi, tulisipa vedenpaisumus ja parantaisi turmeltuneen maailman kertaheitolla! Silti vihreät eivät tee hurmaavaa joukkoitsemurhaa, vaikka johdonmukaisuus ja esimerkin voima olisivat politiikassakin valttia. Syy siihen on se, että heidän mielestään valistuneen eliitin, tiedostavan ideologisen etujoukon, pitää pelastaa maailma todellisilta roistoilta, joita ovat ilkeät kapitalistit, ilmastodenialistit ja pieni tavallinen ihminen. Etujoukolla on etuoikeus.

Tämä on puhdasta linkolalaisuutta, jossa nopeasti lähestyvällä maailmanlopulla pelottelu oikeuttaa radikaalit poliittiset toimet, jopa totalitarismin. Porvarit, pahat kapitalistiriistäjät ja lihaa syövät autoilevat heterot ovat taas kerran syytettyjen penkillä.

Paraatiesimerkki etujoukkoajattelusta on Virtasen teoksen loppuliitteessä muiden päätoimittajien kanssa kysymyksiin vastaava Vihreän langan Riikka Suominen, joka argumentoi paikoitellen lähes vanhatestamentillisin sanankääntein. Herännäisyys ja lähetysvimma ovat hänessä äärimmäisen vahvoja. Suominen profetoi kolmen asteen lämpenemisellä, vaikka itse asiassa myös pitkä kylmä jakso 2020-luvulla on mahdollinen seuraavan auringonpilkkuminimin koittaessa.

Vastaavasti sensaatiohakuinen media tekee henkisesti epävakaista punavihreistä lapsista ja nuorista sankareita, jos he vain ahdistuvat tarpeeksi ja ryhtyvät uuden millenarismin lähetyssaarnaajiksi. Nobelin rauhanpalkintokin on tyrkyllä, jos äärivasemmistolainen kapitalismin vastainen viesti tavoittaa tehokkaasti massat ja tyttö on tarpeeksi vakavan, nuoren ja viattoman näköinen. Herooinen Orléansin neitsyt ilmastolakkoilee uskonsa puolesta viimeiseen henkäykseen ja pelastaa maapallon pahoilta denialisteilta, jotka saavat rahansa julmalta öljyteollisuudelta. Prinsessaviihde myy lehtiä ja nostaa oikeauskoiset jalustalle.

On inhimillisesti aivan ymmärrettävää, että vuosikymmeniä jatkuneella määrätietoisella pelottelulla kirkassilmäiset silkohapset ja vähän vanhemmatkin on saatu maailmanlopun paniikin valtaan. Jotain peräti hellyttävää on siinä innossa, jolla lapset ja nuoret osallistuvat massatapahtumiin maailman pelastamiseksi ja jolla vasemmistopolitrukit julistavat välitöntä sosialismiin siirtymistä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on yhtä hellyttävää kuin vihreiden lentäen, taksilla ja henkilöautolla suorittamat työ- ja lomamatkat, ydinvoiman vastustaminen, lemmikkien pito, lihansyönti ja korkean syntyvyyden sekä matalan kulutuksen alueilta tänne huippuelintason maihin suuntautuvan massamuuttoliikkeen intohimoinen edistäminen samaan aikaan kun he saarnaavat pahalle ihmiskunnalle hiilijalanjäljen merkityksestä, lapsiluvun vähentämisestä ja parannuksenteon välttämättömyydestä.

Tämä loogisen ajattelun ja johdonmukaisen maailmankatsomuksen riemuvoitto huipentuu vihreiden lainsäädäntösihteerissä, joka koko perheen remonttievakkolennolla Berliiniin yrittää ennen koneen nousua estää kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan laillisen palauttamisen matalan kulutustason lähtömaahan ja kuvaa sankarillisen tempauksensa älypuhelimella kaikkien aatetoveriensa ihailtavaksi ja ylistettäväksi. Näin maailma pelastuu.

Kirjan viesti

Nähdäkseni moni Ilmastopaniikin tuomitsija ei ole ymmärtänyt Matti Virtasen tarkoitusta, koska ei ole vaivautunut kirjaan tutustumaan. Tekijä ei suinkaan kiistä ilmastotiedettä eikä ihmisen vaikutusta lämpenemiseen. Sen sijaan hän antaa äänen epäileville tuomaille, asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiinsa ja peräänkuuluttaa malttia keskusteluun sekä politiikkaan. Muutoksille on yllin aikaa, paniikkiin ei ole aihetta.

Kuten edellä kävi ilmi, alarmismiin liittyy suoraan poliittisten pakkokeinojen ja peräti totalitarismin vaara. Jos ihmiset eivät suostu heräämään ja valaistumaan maailmanlopun uhatessa, heidät pitää pakottaa ruotuun, siis herättää väkisin. Taustalla on maaginen ajattelu, jossa oikeauskoiset haluavat väkisin käännyttää epäilijät ja harhaoppiset kunnon ihmisiksi. Pahuus tarttuu, siksi se pitää ehkäistä keinolla millä hyvänsä. Pahoja asioita ei saisi edes ääneen lausua. Epäortodoksinen Ilmastopaniikki on pahan kukkien syntisten siemenien levittäjä par excellence.

Virtasen tulilinjalla on myös lehdistön sensaatiohakuisuus. Kirjan liitteen päätoimittajahaastattelut ja päivittäiset havainnot osoittavat, että media on maailmanlopun lietsonnassa keskeisessä roolissa. Media on jo pitkään punavihertänyt ja seurannut kuuliaisesti aikamme suurta kertomusta. 

Vihreissä ja muussa vasemmistossa riittää palavakatseisia idealisteja, jotka ovat pomminvarmoja asiastaan ja haluavat, että muutkin ovat siitä yhtä varmoja. Omat arvot ja uskomukset pitää survoa epäilijöiden kurkusta alas vaikka väkisin, kuin kasvisvaihtoehto, joka ei enää ole vaihtoehto. Jos epävarmempi yksilö ei halua niellä survosta, hän saa ylleen pahan ihmisen auran ja syntisen leiman. 

Virtasen teos on taatusti kärkipaikalla viher-Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalla. Manikealaiset ilmastopaavit leipovat kuumia bulliaan ja kertovat kansalle, mitä pitää ajatella ja ketä uskoa. Kirjailijan verisynti on heille anteeksiantamaton: sinun ei pidä epäilemän virallista totuutta.

Helsingin Sanomat osoitti median asenteen tilaamalla heti Ilmastopaniikin ilmestyttyä meteorologian professori Timo Vesalalta virallisen julistuksen, jota sosiaalisessa mediassa linkittämällä Virtasen harhaoppisuus on helppo todistaa aatetovereille. Lyttäyksessä arvostelija puhuu kirjan sisältämistä lukuisista virheistä, muttei mainitse mitään siitä, että tekijä antaa kirjassaan äänen myös puolustukselle ja peräti viimeisen sanan viralliselle linjalle eli sille, jota IPCC-mies Vesala itsekin edustaa. Ja kun virhelistaa kohteliaasti pyydetään, sitä ei löydy.

Myös arviossa on päivänselvä tendenssi. Tarkoitus on lyttäys, jyrkkä tuomio väärinajattelulle. Kun arvostelija vihjaa Helsingin Sanomissa kirjan sisältävän lukuisia virheitä, tuomiopäivän julistajien ei tarvitse itse perehtyä asiaan. Arvion linkittäminen sosiaalisessa mediassa riittää. Näin asian ei pitäisi olla. Virtasen kirjaan olisi alarmistienkin syytä perehtyä. Juuri heille se on tarkoitettu.

Ainakin itselleni jäi teoksesta päällimmäisenä mieleen vaikutelma, että johtopäätösten teko jää väistämättä kriittiselle lukijalle. Ehkä tämä maltillinen ja analyyttinen (joskin, kuten todettua, tendenssimäinen) lähestymistapa on juuri se, joka alarmistipiireissä paniikkireaktioita aiheuttaa?

Mitä tulee mainittuun tendenssiin, sehän on koko kirjan idea eikä tekijä sitä missään vaiheessa salaile. Heti alussa paljastuu, että kirjan takana on vanha jääräpäinen skeptikko. Hän vain haluaa toppuutella paniikkia, joka on vaarassa johtaa ylilyönteihin ja kenties jopa kohtalokkaisiin virheisiin. Erityisesti pitää olla tarkkana alarmistien poliittisten vaatimusten kanssa. Eskatologia aiheuttaa yleensä ekstremismiä ja totalitarismia sekä asenteiden että politiikan tasolla. Ituja tästä on jo nähtävissä ja osa niistä versoo ja rönsyilee aika pahasti.

Samaan aikaan täytyy kuitenkin muistaa, että ilmastoskeptikkopiireissä esiintyy analyyttisempien henkilöiden ohella kaikenlaisia oman elämänsä asiantuntijoita ja salaliittoteoreetikoita, jotka usein kiistävät koko ilmastotutkimuksen muutaman nettiblogin tai samanmielisten kirjoittelun perusteella. Kun lisäksi huomioidaan se, että ilmastoskeptikot ovat usein muissakin kysymyksissä niin sanotusti nuivia, väittely menee aina, väistämättä, ideologiseksi nahisteluksi, joka johtaa ainostaan poteroiden syvenemiseen entisestään. Molemmat osapuolet radikalisoituvat käsi kädessä.

Matti Virtasen teos välttää nämä sudenkuopat mielestäni varsin onnistuneesti ja tarjoaa uteliaalle maallikolle hauskan ja informatiivisen kattauksen ilmastotieteen perusteita ja toisinajattelun sankariromantiikkaa. Kirjan perimmäinen sanoma ei jää epäselväksi: maltti on valttia.