Yön vallat aamun valkeus jo voittaa

Esseearvio Pekka Virkin teoksesta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023).

Pekka Virkki ei esikoisessaan kuvia kumartele vaan kaataa ne. Jo oli aikakin.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus käsittelee sitä perintöä, joka aina nykypäivään asti on Suomen henkistä ilmastoa tukahduttanut, niin politiikassa kuin kulttuurissa laajemminkin. Kyse on Neuvostoliiton, sittemmin Putinin Venäjän, pelosta ja myötäilystä. Ummehtunut ilma alkaa viimeinkin huoneistossa vaihtua, toimittaja Virkki tuulettaa nurkat kunnolla.

Teos nojaa pitkälti jo julkaistuihin lähteisiin, joten tekijän ansioksi voidaan lukea huomattavan laajan ja hajanaisen aineiston kokoaminen yhteen. Kirja on analyyttinen synteesi ja johtopäätökset vankasti perusteltuja. Moni tunnettu nimi saa ansaitsemaansa kylmää kyytiä, mutta kohtuuttomaan räiskimiseen kirjoittaja ei lankea: tosiasioiden kertominen riittää. Jo ensimmäisen televisioesiintymisen jälkeen kirjan ilmestymispäivän aamuna Virkin puhelin alkoi piristä, kun kalikka kokoomukseen kalahti.

Tekijä toteaa heti lähtökuopissa lähestyvänsä aihetta esseistinä, ei historioitsijana. Silti kirjassa on mojova akateeminen viiteapparaatti laajoine lähdeluetteloineen. Keskivertolukijalle viitteiden kahlaaminen lienee raskasta, mutta voihan teoksen lukea ilmankin. Epäilijät ja opintojen syventäjät sen sijaan voivat tarkan viittauskäytännön ansiosta halutessaan ammentaa suoraan alkulähteiltä.

Käsitteiden määrittelyä

Tekijä käy kirjan alkupuolella, laajemmin toisessa osassa, läpi suomettumisen historiaa ja termin määrittelyä. Esitys kattaa jakson 1944‒1991, jonka jälkeen kolmannessa osassa luodaan katsaus menneeseen ja tulevaan 1990-luvulta käsin. Sen myötä siirrytään varsinaiseen aiheeseen, jälkisuomettumiseen, todetaan se kuolleeksi, ja avataan sen ruumis. Tämä tapahtuu teoksen loppupuolella. Putinin aika on varsinaista jälkisuomettumista, sen jälkiä Virkki siivoaa ja aikoo siivota vastakin. Kunnon patologin tapaan hän ei arkaile työntää sormiaan niljaisiin syvyyksiin.

Tekijä vertaa suomettumista Tukholma-syndroomaan, mikä kuvaakin ilmiötä hyvin. Kun naapurissa on suuri ja mahtava karhu, sitä alkaa moni helposti syleillä, ettei se puolestaan syleilisi meitä kuoliaaksi. Sitäkin se on yrittänyt. Sotien jälkeen keinot vain vaihtuivat.

Informaatiovaikuttaminen ja kotiryssäinstituutio vakiintuivat maassamme nopeasti, toisin sanoen KGB:n työkalupakista tuttu refleksiivinen kontrolli ja muut psykologiset painostuskeinot. On tunnettu tosiasia, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden.

NKP tietenkin myös rahoitti suomalaisia yhteistoimintahenkilöitään ruhtinaallisesti, mikä selviää vaikkapa taistolaisuuden ja SKP:n historiaan perehtymällä. Kestiystävyys ulottui toki kommunistileirin ulkopuolellekin. Hämärät rahavirrat juoksevat edelleen ja alkulähdekin on sama. Tosin sen nimilyhenne ei enää ole NKP tai KGB, mutta jäljistään jäniskin tunnetaan.

Virkin mukaan suomettumisessa olennaista oli sotilaallinen uhka, ylivoimainen sellainen. Pienellä maalla ei ollut mitään mahdollisuuksia itänaapurin kaltaista jättiläistä vastaan, paitsi tietenkin liittoutumalla länteen tai alistumalla suurelle ja mahtavalle. Suomi valitsi pitkään, aivan liian pitkään, nöyristelyn ja kumartelun. Tätä voidaan toki puolustella ja vaikkapa todeta, että rähmällään rypeminen oli eloonjäämisen ehto ja taitavaa ulkopoliittista taktikointia, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus puhkoo kyllä monia tähän liittyviä myyttejä ja selittely-yrityksiä erinomaisen suorasanaisesti.

Ketä suojelupoliisi suojelee?

Virkki suomii reippaasti Supoa, kuten pitääkin. On ilmeistä, että korruptio ja hämäräpuuhat ulottuvat sen korkeimpaan johtoon saakka. Kaikki alkoi jo varhain, mutta sen takana ei ole nainen vaan neuvostomeininki. Kun puhutaan Kekkosen Suomesta, neuvostomeininki on melkein kaiken takana. Perinne jatkui Koiviston kaudelle. Saattaa olla, että se on jatkunut viime aikoihin asti.

Jo Seppo Tiitinen, Supon entinen päällikkö, ja hänen mukaansa nimetty lista, on tunnetusti ongelma avoimuuden ja demokratian kannalta, mutta myöhemmätkään tapahtumat eivät Supon johtoporrasta mairittele, päinvastoin. Päälliköt nimitetään poliittisin perustein, jolloin suhmurointia ja hyväveljeilyä ei voida välttää. Virkki kuvaa tätä sisäpiiritanssia oivallisesti.

Ulkomaalaisviraston entisen pääjohtajan Matti Saarelaisen tapaus on erityisen irvokas. Toimittaja Jarno Liski on tehnyt erinomaista työtä sen tonkimisessa ja Virkki nojaa pitkälti häneen. Suojelupoliisissakin työskennelleen Saarelaisen selittelyt Putinin lähipiiriin lukeutuvalle Gennadi Timtšenkolle kiirehdityn Suomen kansalaisuuden myöntämisen tiimoilta ontuvat pahemmin kuin kolmijalkainen ruuna. Prosessiin liittyy niin paljon omituisuuksia, että niiden setvimiseen menee varmasti vuosia.

Myös Boris Rotenbergille vikkelästi hoideltuun Suomen kansalaisuuteen liittyy kosolti kysymysmerkkejä, joita Virkki käy ansiokkaasti läpi. Korruptio ja mädännäisyys tuoksahtelevat rivien välistä, ja lukija pudistelee epäuskoisena päätään: tällaista ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua.

Sisäministeriö selvittää asiaa. Eri asia on, selviääkö se, vastaako Supo. Siellä tunnetusti nimilistat ja muut kiusalliset salaisuudet pysyvät mahtikäskyllä kassakaapissa. Teoksen lopussa Virkki ehdottaa asiallisesti kaiken ikävän selvittämistä, mikä kieltämättä olisikin ensiarvoisen tärkeää.

Putkimiehiä ja -naisia yli puoluerajojen

Kuten kirjan kansikuvasta huomaa, Virkin tähtäimessä on suomalaisten vasemmistodemarien hapankerma. Keskustan entinen pääministeri Esko Aho on joukossa ainoa poikkeus. Paavo Lipponen taisi sittemmin kääntyä oikeistodemariksi, mutta kuten tekijä osoittaa, sekin oli oikeastaan siirtymistä eräänlaiseen Euroopan suomettamiseen. Pääministeriuransa jälkeen Lipponen on lähinnä edistänyt Putinin Venäjän geopoliittisia tavoitteita ja ajanut kaasuputkea kuin käärmettä pyssyyn. Satoa korjataan parhaillaan.

Sosialidemokraattien syntilista on pitkä ja masentava. Virkki vyöryttää esimerkin toisensa perään eikä jätä kiveäkään kääntämättä. Toiminta on ollut määrätietoista ja jatkunut vuosikymmeniä, vaikka opportunismillakin on toki ollut siinä osansa. Suomalaisethan ovat lakeijakansaa ja hanakoita kiillottamaan suurempiensa saappaita. Moni tekee sen niin perusteellisesti, että voi ihailla niistä omaa peilikuvaansa.

Perussuomalaisista osansa saavat Laura Huhtasaari, Matti Putkonen ja Olli Kotro. Jussi Halla-aho puolestaan saa ansaitsemaansa kiitosta. Virkki ei kuitenkaan mainitse, että jyrkän Nato-vastaisia Kremlin kellokkaita laiduntaa suurista puolueista eniten nimenomaan perussuomalaisten liepeillä, varsinkin puolueesta erotetuissa tai eronneissa erikoisjeppepiireissä. Niissä ei Putin-mielisyyttä vaivauduta edes peittelemään. Sama pätee tietenkin kommunisteihin, joita edelleen on. He puhuvat edelleen rauhasta, ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Paitsi lännen kanssa.

Perussuomalaisten johdon ja kansanedustajien ylivoimaisen enemmistön nopea kääntyminen Nato-jäsenyyden kannalle repi vajaa vuosi sitten puolueen rivejä ankarasti, ja sosiaalisesta mediasta saa vieläkin lukea katkerokansan syvien rivien Nato-vastaista natinaa. Tosin puolueen kannatukselle Nato-kelkkaan hyppääminen näyttää tehneen pelkästään hyvää. Ratkaisu oli viisas ja osoittaa, että perussuomalaisten järkikärki kykenee tarvittaessa nopeisiin kannantarkistuksiin ja ryhtiliikkeisiin.

Mitä tulee sosialidemokraatteihin, arviossa on turha mennä yksityiskohtiin, jotka tekijä pakkaa kirjassa tiiviiseen muotoon. Kansikuva puhuu puolestaan. Konnagalleria on nyt koko kansan katseltavissa, toivottavasti silmät aukeavat ja uskaltavat nähdä.

Hämärän rajamailla

Venäjän liiketoimintaan ja rahanpesuun on sotkeutunut myös sankka joukko pankkimiehiä ja muita hämäräperäisiä yrittäjiä. Poliitikkojen ja virkamiesten kanssa puuhastellessaan he kietovat nämä seittiin, josta voi olla vaikea pyristellä irti. Virkki osoittaa journalistisiin lähteisiin nojaten, miten tunnettu kohuliikemies yhteistyössä eräiden näkyvien poliitikkojen kanssa jopa junaili Al-Holin leiriltä Isis-vaimoja ja -pilttejä Suomeen. Suunnitelmat sentään kariutuivat, mutta jotain saattoi silti jäädä julkisuudelta peittoon. Tekijä vihjaa, että mikäli pesää ei ole kunnolla putsattu, saattaa sieltä vielä nousta hämähäkkejä saalistaan syömään.

Tässä yhteydessä vanhoja olisi kannattanut kaivella enemmänkin. Monella johtavalla poliitikollamme on pitkälle menneisyyteen ulottuvia suhteita Venäjään, ja osa niistä saattaa edelleen vaikuttaa heidän toimintaansa. Silloin se ei tapahdu isänmaan puolesta vaan joskus peräti sitä vastaan.

Virkki kuitenkin lupaa tutkia tiettyjä yhteyksiä jatkossakin, joten uusia kirjoja on tulossa. Entisten kokoomusministerien puuhasteluissa kaivelemista kieltämättä riittää. Näistä Jälkisuomettumisen ruumiinavaus antaa väkevää esimakua.

Pääministeri Stubb jälkisuomettamassa

Kokoomuslaisista puolueen nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen pääsee Virkin erityiskäsittelyyn, niin että puhelinlangatkin kirjan ilmestyttyä alkoivat laulaa, mutta toki lähihistoriasta löytyy muitakin puolueen kärkinimiä, joiden toimintaa sopii ja pitää kyseenalaistaa.

Hallituksen Fennovoima-ratkaisu 2014 sisältää jälkisuomettumisen keskeiset elementit pähkinänkuoressa. Alexander Stubbin siniset silmät jäävät Virkin käsittelyn ulkopuolelle, joten tässä on hyvä täydentää opittua ja jättää Mykkänen kirjan lukijoille.

Silloinen pääministeri Stubb ei sulattanut etenkään vihreiden kansanedustajien terävää Rosatom-kritiikkiä, joka jälkiviisaasti ja monen mielestä jo vuonna 2014 osui täysin nappiin. Pääministeri ripitti epäilijöitä ankarasti ja löi lopuksi pöytään russofobiakortin:

”Se, joka minua eniten häiritsee tässä keskustelussa, on tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa. Se tulee nimenomaan sitä kautta, että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Tässä kannattaa puhua energiasta energiana, Stubb sanoi tiistaina eduskunnan lähetekeskustelussa.”

Kuten Virkki teoksessaan kuvaa, myös Lipposen kaasuputkea perusteltiin yhtä herkkäuskoisesti: se on pelkästään energiapolitiikkaa, ehkä myös hieman ympäristöpolitiikkaa. Muu on russofobiaa. Oras Tynkkynen esitti 2014 painavan puheenvuoron, joka ansaitsee kunniamaininnan:

”Rosatom ei ole mikään tavallinen yritys. Rosatom on Neuvostoliiton entinen atomienergiaministeriö, joka vastaa edelleen Venäjän ydinasehuollosta. Rosatom on suoraan (presidentti Vladimir) Putinin hallinnassa oleva valtion liikelaitos, jonka tehtäviin kuuluvat, sanatarkasti, Venäjän geopoliittiset intressit.”

Myös ruotsalaisen kansanpuolueen Stefan Wallin muistutti tosiasioista: ”Ei voi olla punnitsematta ajatusta, että Venäjä tietyssä tilanteessa alkaisi laajemminkin harrastaa voimapolitiikkaa energiapolitiikan jatkeena.” Ennustus, tai hypoteesi, on suorastaan profeetallinen, niin hyvin se osuu maaliin. Stubb ei antanut varoitusten häiritä, nehän olivat pelkkää asenteellista Venäjä-pelkojen lietsomista ja russofobiaa.

Oras Tynkkynen kertoi kuitenkin totuuden: ”Fennovoima havittelee Suomeen itse asiassa Putinin reaktoria.” Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, Hanhikiven ydinvoimalan sopimus Rosatomin kanssa peruttiin kiireen vilkkaa. Sekin todistaa hankkeen arvostelijoiden olleen jo 2014 täysin oikeassa.

Stubb sentään myönsi virheensä, kun naamiot riisuttiin. Saattaa olla, että hänelle tulee lähitulevaisuudessa muihinkin lausuntoihinsa liittyen ripittäydyttävää. Onhan hän ehtinyt sanoa ja kannattaa uransa aikana vaikka mitä.

Nato-option harha

Yksi Stubbin myöntämistä virheistä on se, ettei hän aikoinaan edistänyt Suomen Nato-jäsenyyttä. Hän on oikeassa, se oli virhe.

Vuosikausia Suomen poliittinen johto alkoi välittömästi puhua läpiä päähänsä Nato-optiosta, jos joku rohkea kansalainen, ryhmä tai kansanedustaja kehtasi ehdottaa Natoon liittymistä tai edes keskustelua siitä. Kriisin aikana ei voi jäsenhakemusta jättää, suojasäällä ei tarvitse eikä kannata, ettei joku vain provosoidu. Tämä liturgia kävi jälkisuomettumisen aikakaudella kaikille tutuksi.

Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan 8.8.2008, alkoi viimeistään olla selvää, millaisesta valtiosta on kyse. 2014 Ukrainan tapahtumat ja Krimin valloitus olivat viimeinen naula arkkuun. Silti vain harva poliittinen johtaja uskalsi puhua Nato-jäsenyyden puolesta. He olivat oikeassa, hyssyttelijät väärässä. Perinteisestä jälkisuomettuneesta linjasta ei kuitenkaan lipsuttu. Keskinäisriippuvuuden nimeen vannova Suomi suosi edelleen ystävyyttä, yhteistyötä ja liikekumppanuutta. Ei olisi kannattanut.

Kun autoritaariset valtiot, tai ainakin niiden johto, tätä kirjoitettaessa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenhakemusten ratifioinnin kanssa venkslaavat ja vatuloivat, on selvää, ettei mitään Nato-optiota koskaan ole ollutkaan. Onneksi Suomi onnistui kuitenkin neuvottelemaan turvatakuut Yhdysvalloilta ja Isolta-Britannialta, vaikka 5. artiklan suoja meiltä edelleen puuttuukin. Sen saaminen riippuu diktatoristen johtajien mielivallasta ja poliittisista peleistä. Jälkiviisaasti voi ja pitää sanoa, että jäsenhakemusta ei olisi kannattanut jättää viimeiseen tippaan.

Mitä tulee Turkin ja Unkarin diplomaattisiin ukaaseihin ja ehtoihin, kannattaa muinaisten roomalaisten tapaan kysyä, cui bono.

Sananen tyylistä ja kieliasusta

Nykyään arvostelija joutuu lähes poikkeuksetta lisäämään arvionsa loppuun erillisen osion pelkästään kielikukkasille. Virkin muuten moitteeton esikoinen ei valitettavasti muodosta poikkeusta. Teos on paikoitellen kankea ja kulmikas, vanhahtava tyyli ja rönsyilevät lauserakenteet haittaavat turhaan lukemista. Pienellä lisähiomisella tekstin olisi saanut selkeämmäksi ja jutun juohevammaksi.

Tyylin lievänä heikkoutena voidaan pitää varsinkin lyhenteiden käyttöä, joista ”ns.” ja ”nk.” kummittelevat koko ajan. Toisinaan jopa ”ns.” ja lainausmerkit esiintyvät yhdessä, vaikka ne ajavat saman asian, eli kyseessä on tårta på tårta, jos toiseen kotimaiseen turvautuminen sallitaan. Muutenkin liiallinen anteeksi pyytely lainausmerkein heikentää sanonnan iskevyyttä. Ei tällaisessa teoksessa kannattaisi pahemmin jarrutella vaan antaa palaa.

Jälkisuomettuminen ei saisi ulottua myöskään kieleen. Vaikka ikkunat ovat apposen auki Eurooppaan, niistä ei kannata päästää sisään kaikkia mahdollisia anglismeja ja painajaismaisia uustermejä. ”Luonnemurha” on suomen kielen murhaa, alkukielellä character assassination. Termi tarkoittaa henkilön maineen tuhoamista.

Toistuva erhe on välilyönti sanaliiton sisältävien yhdyssanojen välimerkeillä erotetun alkuosan sanojen ja jälkiosan välillä, tyyliin ”Suomi-Venäjä -seura”, kun oikea muoto kuuluu Suomi‒Venäjä-seura. Välilyönti ennen jälkiosaa tulee vain silloin, jos yhdyssanan alkuosa muodostuu erillisten sanojen liitosta (sanaliitto, jossa on välilyöntejä). Täsmällisyyteen tähtäävä pilkunviilaaja kiinnittää myös huomiota alkuosan sanojen väliin tulevan viivan pituuteen, kuten tarkkasilmäisimmät yllä olevasta esimerkistä voivat havaita. Sen suhteen sääntö kannattaa aina tarkistaa huolella, jos epävarmuutta viivan laadusta vähänkin ilmenee. Vastaavasti vaikkapa sivulla 293 oleva muoto ”PiS -puolueen” sisältää välilyönnin, vaikkei pitäisi. Näitä virheitä teoksessa on turhan paljon.

Mainittujen ongelmalasten ohella lukemista häiritsee vanhahtavan taho-sanan yletön viljeleminen. Pahimmillaan se pomppaa silmään kolmesti samalla sivulla, kun sitä ei pitäisi käyttää ollenkaan, ellei sitten kerran tai pari ironisesti vaikkapa termissä ”arvovaltainen taho”. Samoin ja-sanan toistuva korvaaminen sekä-sanalla ja liiallinen ajatusviivojen käyttö heikentävät lopputulosta.

Tällaisista puutteista olisi hyvä päästä eroon seuraavissa kirjoissa. Tietenkin jo käsillä oleva teos olisi kaivannut perusteellista kielihuoltoa ja oikolukua, sillä lähes joka sivulta löytyy jotain pientä tai joskus isompaakin huomautettavaa. Saattaa tosin olla, että epätäsmällisyys häiritsee vain täydellisyyden tavoitteluun taipuvaisia arvostelijoita, jotka samalla haluavat vaalia ja suojella suomen kieltä viimeiseen asti.

Jälkisuomettumisen ruumiinavauksen toimituksellinen huolimattomuus ulottuu jopa viiteapparaattiin. Viittauskäytäntö muuttuu jostain syystä teoksen viimeisessä osassa. Sitä ennen viitteet on sijoitettu aina osan loppuun, kun taas viimeisessä osassa ne löytyvät kunkin luvun lopusta. Mitään logiikkaa yllättävään muutokseen ei sisälly.

Teos sinänsä on niin tärkeä ja viesti tiukka, että tyyli saisi olla vähintään yhtä tiukka, ellei tiukempikin. Kun löysät ottaa pois, viesti menee paremmin perille. 

Hengen arkeologiaa

Esseearvio Aki Cederbergin teoksesta Pyhä Eurooppa (Basam Books, 2021)

Aki Cederbergin kunnianhimoinen teos kurkottaa korkealle ja kaivautuu syvälle. Sen alaotsikko voisi kuulua ”Kadonnutta harmoniaa, aikaa ja maailmaa etsimässä”, vaikkakin tekstin läpi kuultaa myös jatkuva epäily ja ennen muuta pettymys siitä, että nykyinen Eurooppa on tuhon tiellä. Tekijä tunnustaa lopussa avoimesti, ettei tavoittele tuulentupia, mutta silti tietty kaiho sellaisiin jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi. Hän näyttää etsivän jotain sellaista, jota ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan.

Matka ihmisyyteen

Pyhä Eurooppa on modernismikriittinen matkakirja, jossa vaelletaan sekä maantieteellisesti että henkisesti, syvälle ja korkealle, juuriin ja taivaaseen. Tyyliä hallitsee jylhä, romanttinen paatos, sankaruuden ja voiman kaipuu, joka nykyajassamme alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, dekonstruoitua, demonisoitua, ironisoitua. Maljoja juodaan ja uhrataan matkan varrella sekä jumalille että esi-isille, eri maiden hotelleissa ja ravintoloissa nautitaan herkullisia aterioita ja viinejä, välillä kylvetään, saunotaan ja uidaan, rakastellaankin. Odinin korpit ja muut mustat linnut liitelevät toistuvasti ukkosta ennustavalla taivaalla, kuin ennusmerkkeinä tulevaisuuden koettelemuksista. Uhkaa on ilmassa.

Teos opastaa myös muinaistiedon lähteille, mytologian, riimujen ja voimapaikkojen maailmaan. Kirjaa leimaa omakohtaisen kokemisen raskas paino, tunnustuksellisuus, joka jää vihjeiksi ja symboleiksi. Cederberg kertoo ohimennen, kierrellen ja kaarrellen, alhoista, joista hän on taistellen noussut nykyisiin käsityksiinsä. Joku voisi puhua henkilökohtaisesta terapiasta, miksei todellisuuspaostakin. Toisaalta juuri todellisuuspakoisuutta tekijä kirjan lopussa kritisoi. Ilmeistä on, että hän on löytänyt pakanallisesta uskomusperinteestä henkisen kotinsa.

Luultavasti jo kolmanteen painokseen yltäneen kirjajärkäleen sanoma kiinnostaa ihmisiä laajalti, koska he tuntevat kadottaneensa jotakin korvaamatonta omasta ihmisyydestään. Riveiltä ja niiden välistä paistaa utopian aurinkopyörä, kadonnut kulta-aika, uponnut Atlantis, ikuinen paluu, menneisyyden onnela, myös tulevaisuuteen projisoituna. Palingeneettinen myytti tuhkasta nousevasta, vanhaan hyvään traditioon perustuvasta uljaasta uudesta maailmasta toistuu teoksen sivuilla.

Pyhän monet kasvot

Cederberg ei pohdi maailmanhistoriaa ja kehitystä, ihmisen innovatiivista, tulevaisuuteen katsovaa luontoa, eikä hae selityksiä sille, miksi maailmasta on tullut sellainen kuin se on. Hän tyytyy paheksumaan ja moralisoimaan, ja tarjoaa omaa tietään, uskomusjärjestelmäänsä, lääkkeeksi kaikkiin ongelmiin. Se vaikuttaa paikoitellen epätoivoiselta, yhtä epätoivoiselta kuin kirjassa esitelty Gabriele D’Annunzion Fiumeen 1900-luvun alussa perustama runollis-esteettinen valtioviritys, jonka herooinen taistelu pahaa, harmaata maailmaa vastaan kesti reilun vuoden.

Hallitsemattoman hallitseminen ei onnistu edes noitakeinoin, magian ja manausten avulla. Ihminen kulkee omia polkujaan ja se harmittaa hengen arkeologia. Kaupankäynti, investoinnit, kehitys ja teknologian hyödyntäminen, aivan kuten pinnallisuus, typeryys, korruptio, nepotismi, ristiriidat ja sodatkin, ovat kuitenkin seurausta ihmisyydestä, sen olennaisia osia, joten ne ovat täällä niin kauan kuin ihminenkin. Ihmisluonnosta on moneksi, se on vain hyväksyttävä. Ihmistä ei voi typistää ideaaliksi, joka täyttää oman ideologian tai opin vaatimukset. Ihminen kaipaa muutakin kuin esoteriaa ja mytologiaa. Moni ei kaipaa niitä ollenkaan.

Tekijä ei tarkastele kriittisesti teoksensa ydinaihetta, pyhää, sen ongelmaa, mitä se on ja mistä se syntyy, eikä sen hyväksikäyttöä politiikassa, uskonnoissa ja aatteissa. Hän tosin toteaa vaaran suhteessa kansallissosialismiin ja muihin valtioideologioihin, jotka ovat kaapanneet perinteet ja muinaisuskon omiin, useimmiten julmiin, tarkoitusperiinsä. Kuitenkin myös ja varsinkin pyhän avulla ihminen voi ajaa totalitarismia tai teokratiaa, kuten vaikkapa islamissa, nostamalla uskomuksensa arvostelun ulottumattomiin, kuoleman uhalla.

Teoksessa suomitaan aiheellisesti dogmaattisen islamin ja sen harhaisen suvaitsemisen aiheuttamia ongelmia ympäri Eurooppaa, mutta niiden asettaminen pyhän yhteyteen olisi tuonut mukavasti särmää tekstiin. Kun pyhästä taotaan dogmi, se muuttuu arkaaiseksi kuristusotteeksi, rautaiseksi kahleeksi. Tämä sopii myös mainittuun väärään suvaitsevaisuuteen, joka lipsahtaa toistuvasti tekopyhyyden ja autoritaarisuuden puolelle.

Pyhässä on myös asteita, numinöösistä arkiseen, jopa pakotettuun, perinteen mukanaan tuomaan painolastiin. Moni ihminen kokee pyhän pinnallisesti, jos perinne ei satu istumaan hänen taipumuksiinsa ja mieltymyksiinsä. Vastaavasti joku voi kokea luonnon pyhänä, kun toiselle se vain on, ilman mitään henkistä, hengellisestä puhumattakaan. Näitä eroja esiintyy sekä kulttuurien sisällä että niiden välillä.

Miksi Cederbergin tarjoama pyhä perinne olisi yhtään sen parempi tai pyhempi kuin muslimien vastaava? Onko niin, että pyhyys on vain otettava annettuna, siihen on uskottava, ja pidettävä omaa pyhää parempana kuin naapurikansan, lähellä tahi kaukana? Muslimi suojelee omaa pyhäänsä vääräuskoisten loukkauksilta ja tahtoo kieltää islamkriitikon sanan- ja uskonnonvapauden kokonaan. Tämäkin on inhimillistä, aivan liian inhimillistä: kukapa sitä haluaisi hauraita, perusteettomia uskomuksiaan järkiargumenteilla pommitettavan saati pilkkakirveellä pilkottavan. Tästä johtuen länsimaiset pilapiirtäjät ja poliittiset provokaattorit irvailevat islamia henkensä uhalla.

Kun pyhästä on tehty tabu, se on muuttunut kumoukselliseksi, vaaralliseksi. Lännen pitää olla alati valppaana, ettei islamin pakotettu pyhä nielaise sen perimmäisiä vapausarvoja. Toki löytyy myös läjäpäin lännen omia pyhiä ja tekopyhiä, jotka vastaavasti uhkaavat keskeisiä kansalaisoikeuksia ja ovat valmiit käyttämään poliittista valtaa häikäilemättömästi pyhiä lehmiään suojellakseen.

Pyhää voi kokea monella tavalla, siihen ei tarvita välttämättä kansanperinnettä, uskontoa, esoteriaa tahi uuspakanuutta. Vaihtoehtoinen malli voisi olla vaikka filosofi Eino Kailan luonnontieteellisesti faustinen henki, Cederbergin omin sanoin sielu, ”joka vaaroista välittämättä pyrkii rajattomuuteen ja äärettömyyteen” (169). Toisin sanoen maailman ja kaikkeuden voi kokea pohjattoman syvänä ja korkeana myös henkilö, jota piiskaa eteenpäin, kohti tuntematonta, luonnontiede, mutta samaan aikaan väkevä kaipuu ja pyrkimys monismiin sekä syvähenkiseen elämään. Kailaa lukiessa ei jää epäilystä siitä, etteikö hän olisi kokenut liikkuvansa pyhien asioiden äärellä olevaisen saloja intohimoisesti kartoittaessaan.

Ihmisen kyky ja halu kokea pyhää lienee myötäsyntyinen, ja vaihtoehtoisia reittejä korkeuksiin riittää. Kulttuuri- ja aatehistoria ovat niitä tulvillaan. Cederbergiäkin ajaa holismi, mutta se pohjaa eklektiseen ‒ ellei peräti esoteeris-ekumeeniseen ‒ pakanaperinteeseen. Hän yhdistelee eri traditioita varsin vapaasti ja kehittää niistä omannäköisensä aatemaailman. Tällainen yksilöpsykologinen puoli liittyy olennaisesti pyhän kokemiseen: yhden pyhä voi jättää toisen täysin kylmäksi, ja päinvastoin.

Myös tulkintansa Sampo-myytistä tekijä pariinkin otteeseen esittää, samoin Graal-legendaan on jäänyt turhaa toistoa. Cederberg kritisoi aiheen ympärillä pyörivää viihdeteollisuutta, muttei kuitenkaan tee selvää eroa sen ja vakavampien tutkimustraditioiden välillä. Epäilijälle koko ala vaikuttaa helposti niin sanotusti tuulesta temmatulta. Ainakaan historiallis-kriittisen metodin ystävälle Graal ja sen taustaoletukset eivät edusta vakavasti otettavaa perinnettä. Sen sijaan villiä ja vapaata tarinaperinnettä, legendaa, ne eittämättä ovat, kuten Cederbergin tekstistäkin huomaa.

Friedrich Nietzsche totesi myöhäiskaudellaan, että ajattelijalle hengen mitta on se, kuinka paljon totuutta se kestää. Filosofi itse musertui lopulta taakkansa alle, kenties aivokasvaimen tai jonkin muun hitaasti etenevän sairauden johdosta, mutta itsepetokseen hänkin joutui vielä tolkuissa ollessaan turvautumaan, naamioihin, joita ei enää elämänsä kalkkiviivoilla onnistunut erottamaan todellisesta minästään. Hän hukkui omaan pohjattomaan syvyyteensä. Monen etsijän kohtalona on pirstoutuminen, kaaos, epätoivo, ja sen tuloksena henkinen, joskus fyysinenkin, umpikuja.

Graalin yhteydessä Cederberg kuvaa vastaavaa harhaluuloa, ja mainitsee Graalia jahtaavien kristittyjen ”totuudenetsijöiden” edustavan onttoutta tai korvikeuskontoa, joka kuitenkin voi samaan aikaan kertoa ihmisten kaipuusta syvempään henkisyyteen ja kohti maagista ulottuvuutta (264). Tekijän mukaan mainitut ominaispiirteet ovat kadonneet uskonnoista ja maailmasta. Moni uskova on asiasta varmasti eri mieltä, mutta osa eittämättä harhailee tyhjän päällä ja elää itsepetoksessa. Vastaavasti koko Graal-mytologiaa ja sen ympärille kehittynyttä viihdeteollisuutta voi pitää onttona uskomuksiin takertumisena, jolle on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, löytää perusteita. Niin vain ihmiset senkin perässä juoksevat ja samalla markkinamiehet sekä roskakirjailijat käärivät taskuihinsa mittavia voittoja.

Himmlerin salaseuran jäljillä

Cederberg käsittelee laajasti Himmlerin pahamaineista Ahnenerbeä, varsinkin Karl Maria ”Weisthor” Wiligutia ja suomalaista Yrjö von Grönhagenia, joiden salatieteiden harrastus sai paikoitellen koomisia piirteitä. Sattumoisin tämä arvostelija on kirjoittanut reilu kymmenen vuotta sitten aiheesta vaihtoehtohistoriallisen novellin ”Operaatio Äijäkupittaa” teokseen Mannerheimin seikkailuja (turbator, 2012). Cederbergin kuvaus herrain harrastuksista ei jää kauaksi spekulatiivisesta fiktiosta, joskin häneltä tietokirjailijana kaipaisi kriittisempää otetta kansallissosialistien villeimmän rotusiiven huuruisiin tutkimusparadigmoihin ja teorioihin.

Paikoitellen tekijä itsekin huomauttaa, kuinka subjektiivista esoteria on. Kun hän saa saksalaiselta tuttavaltaan ”Tohtorilta” erään Wiligutin intohimon kohteisiin liittyvän kirjan, hän toteaa (208): ”Miten paljon tämä kirja heijasteleekaan koko esoteerista maailmaa tai okkulttista etsijää, joka luo vaikutelmansa mielivaltaisesti ja pakottaa omat merkityksensä asioiden päälle mutta joita ei kuitenkaan välttämättä löydy asioista itsestään.”

Toisaalta tekijän vaellus Wiligutin, Grönhagenin, Otto Rahnin ja Wilhelm Teudtin jalanjäljissä muistuttaa paikoitellen okkulttista gonzo-journalismia. Mustan auringon synkässä loisteessa Cederberg tovereineen törmää tuon tuostakin omituisiin otuksiin, kuten antifalaisiin, uusnatseihin ja uushenkisyyttä SS-linnoista, kylistä, koloista, vuorilta ja metsistä koluaviin sekalaisiin taivaantuijottajiin. Tekijän tuohtumus vakavien asioiden äärellä pinnallisesti pyörivistä kisaturisteista ei jää lukijalta huomaamatta. Siinä on mukava humoristinen sävy.

Usein Cederberg kuitenkin sortuu moralistiseen narinaan, katsoo ihmispoloa ylhäältä alas, eikä edes halua ymmärtää niitä, jotka tekevät samaa kuin hän itse, mutta eri motiiveista ja edellytyksistä käsin. Aristokraattinen tendenssi tahtoo toisinaan kokonaan sulaa synkkäkulmaisen arvostelun ja halveksunnan tuoksinassa, joskin, kuten todettua, huumoriakin asenteessa välillä pilkahtelee.

Cederberg kertoo lukijoilleen myös Keski-Saksanmaalla uinuvasta valtiaasta, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Barbarossasta, jonka paluuta hän itsekin odottaa, jotta alennustilaan vajonnut Eurooppa nousisi uuteen loistoon (palingeneesi jälleen kerran). Myytti on tietenkin historiallisesti tahrattu, kuten hakaristit ja riimut, joita tekijä teoksessaan asiantuntevasti esittelee. Kun Barbarossaa viimeksi operoitiin hereille ja Saksaa yritettiin palauttaa entiseen loistoonsa, Eurooppa vajosi entistä syvemmälle alennustilaan. Siksi romanttisen paatoksen kanssa sietää olla tarkkana.

Ankara tuomari Euroopan raunioilla

Tekijän närkästys leimahtelee välillä esiin ja hän peräti rinnastaa ateistit ja monoteistit, joita suomii rankalla kädellä yleistäen. Molemmat tarvitsevat hänen mukaansa toisiaan ja osapuolten maailmaan suoltamat sielua myrkyttävät tuotokset ovat syypäitä maailman kurjuuteen ja rumuuteen (356). Jos maailma tosiaan on sekä monoteisteille että ateisteille murheenlaakso, ”jossa jumala loistaa poissaolollaan ja luonto on vailla henkeä”, Cederberg itse sen sijaan on vakuuttunut oman maailmankuvansa vapahtavasta vaikutuksesta maailman tilaan. Tätäkin pelastususkomusta sopii tosin vahvoin perustein epäillä.

Cederberg kaipaa teoksessaan toistuvasti jonkinlaista määrittelemätöntä paneurooppalaista unionia nykyisen poliittisen unionin tilalle, joka edustaa hänelle markkinavoimien ja byrokratian ohjaamaa globalistista painajaista (360). Jos pinnan alle sukeltaa, tekijän mukaan Euroopasta löytyy kansoja ja yksilöitä yhdistävä henki, ymmärrys alkuvoimista, näkemys paremmasta Euroopasta. Tämä visio jää kuitenkin kirjassa viitteelliseksi, sitä ei kehitellä edelleen eikä mitenkään edes alustavasti hahmotella.

Suuri henki, joka olisi Euroopan keskeinen johtotähti, ei liene koskaan missään päin maailmaa vaikuttanutkaan. Ainakaan Euroopan historia ei tällaista idylliä tunne, pikemminkin päinvastoin. Vasta nyt, poliittisen unionin myötä, maanosa on saanut pitkään elää suhteellisen rauhassa, joskin Putinin Venäjä tekee kaikkensa tämän asiaintilan muuttaakseen. Ukrainassa se on jo rauhan ja ihmiselämää tuhonnutkin, ja tekee sitä tätä kirjoitettaessakin. Tosin unionin suhteellinen rauha järkkyy toistuvasti terroritekojen ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen vuoksi, mutta sotaa EU:n sisällä on nykyolosuhteissa mahdoton kuvitella. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, siitä ei ole vielä kovin pitkä aika.

Cederberg ampuu välillä kovilla ja viesti on poliittisesti epäkorrekti, mutta häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa Euroopan tilanteesta. Hän yrittää herätellä unikekoja, tai unissakävelijöitä, saada ihmiset havahtumaan ja tiedostamaan ne merkittävät sosiaaliset ongelmat, joita uutisia lukiessa ei voi olla huomaamatta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan yhdisti Eurooppaa, tiivisti välejä, mutta tosiasia on, että murtumakohtia on jo kauan sitten alkanut ilmaantua ja eripuraa esiintyä. Brexit oli kenties vasta esimakua siitä, mitä tuleman pitää.

Voi hyvinkin olla, että vielä lähitulevaisuudessa Eurooppa taas kokee suuria mullistuksia ja konflikteja. Tätä on silti paha lähteä ennustamaan, ainakin niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä valloitussotaansa ja aggressiivista ulkopolitiikkaansa. Se vahvistaa ja yhdistää Eurooppaa jatkossakin. Näin käy lähes aina, kun yhteinen vihollinen muodostaa eksistentiaalisen uhan.

On pelkästään hyvä, että Cederberg sanoo asiat suoraan, kaunistelematta. Se on yksi Pyhän Euroopan vahvuuksista. Sen sijaan poliittisia ratkaisuja tekijä ei tarjoa, pikemminkin hän tarkoituksella niitä välttelee. Ne tuskin olisivat niin sanotun arvoliberaalin nykylukijan mieleen.

Väkivahvaa aforistiikkaa

Parhaimmillaan Cederberg on platonisissa aiheissa, kuten traagisessa kauneuden kaihossa. Teoksesta löytyy osuvia aforistisia sitaatteja, aitoa elämänviisautta, pinnalliseen nykyaikaamme, kuten seuraava (155): ”Aikakautena, jolloin kaikki luonnolliset periaatteet on käännetty päälaelleen, on jokainen kauneuteen pyrkivä luomus uhmakas ele nykypäivän rumuutta ja hengettömyyttä vastaan.”

Komea on myös teoksessa kertautuva teema siitä, kuinka esivanhempamme edelleen elävät meissä (216, kursivointi tekijän): ”Todelliset pyhät paikat löytyvät myös ilman karttoja. Jos seuraa suuntaa sisällään, niin päätyy esi-isiensä jäljille. Syvemmällä tasolla me olemme esivanhempamme, he elävät meissä …”

Samoin Pariisi-osiossa tekijän luonnehdinta sukulaissieluista, elävistä ja kuolleista, jotka etsiessään samoja asioita ylittävät ajan ja paikan, ja ”nivoutuvat yhdeksi sieluksi” (227), napsahtaa kohdalleen.

Erinomaisen sattuva on Cederbergin huomio fin de sièclen taiteilijoista maguksina, tietäjien kaltaisina korkeamman totuuden välittäjinä, ”jotka työllään ilmensivät ja raottivat verhoja johonkin ikuiseen. Taide oli universumin luovan hengen ilmentymä, kapina maailmankaikkeuden pimeyttä ja merkityksettömyyttä vastaan. Se oli kaipuuta kauneuteen ja perimmäistä järjestystä ilmentävään harmoniaan, ja taiteilijan pyhä tehtävä oli kanavoida tuota luovaa henkeä …” (229).

Syvyys Kalevanvuoren korkeuksissa

Pyhä Eurooppa päättyy Suomeen, suomalaiseen kansanperinteeseen. Näin ympyrä sulkeutuu. Kerrassaan mainio on tekijän kuvaus Ritvalan helkajuhlista, joiden huipentuman muuan nimeltä mainitsematon, mutta helposti tunnistettava kulttuurihenkilö pilaa esitelmöidessään siitä, ettei mitään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria saati kansaa edes ole (406). Tässä tekijän närkästynyt musta huumori on parhaimmillaan.

Näkymä Kalevanvuorelta kaakkoon.

Arvostelijan mieltä lämmittää erityisesti osio Kalevanvuoresta, jonne Salakirjojen Jon Hällström hänen tiensä viime elokuussa ystävällisesti neuvoi. Pitkä patikka Porvoonjoen rantaa myötäillen totisesti kannatti. Cederbergin uudelleen nimeämä korkea maamerkki on oiva symboli suomalaisuudelle, kotikonnulle, pyhälle mannulle. Vuoren kristillinen nimi ei kuvaa sitä läheskään niin hyvin kuin Cederbergin antama uusi nimi. Näin ollen Kalevanvuoren soisi yleistyvän käytössä.

Jos ja kun Pyhää Eurooppaa voi ajatella hengen arkeologiana, matkana syvälle ihmisyyteen ja itseen, enemmänkin perinteistä elämänviisautta ja siihen liittyvää filosofista pohdiskelua olisi kenties sivuille voinut ympätä. Moninaisuudesta löytyy ykseys, jonkinlainen johtotähti, aurinko, jota kohti ihminen vaeltaa eri suunnista, ja jolle hän varauksetta sanoo kyllä. Kun lukee tekijän kuvausta Porvoon Lucia-juhlasta ja jouluperinteestä, sydämessä läikähtelee lämmin, kotoisa tunne.

Toivottavaa olisi, että yksilö vanhetessaan viisastuisi ja oivaltaisi, ettei kannata takertua mihinkään epätoivoisesti, ja käyttää aatteita, oppeja tai asioita, ihmisistä puhumattakaan, oljenkorsina, saati henkisinä kainalosauvoina. Kerrostumien alta paljastuu kuitenkin viime kädessä yhteinen ihmisyys, ja tietenkin myös suomalaisuus, jonka lukemattomat ilmenemismuodot kiehtovat tarkkailijoita niin hyvässä kuin pahassa, parhaimmillaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Heimomme on henkisesti rikas ja laaja, ja sen historiasta sekä perinteestä löytyy runsaasti ainesta korkeisiin pyrintöihin. Tarvitaan vain tahtoa ja rohkeutta.

Pyhä Eurooppa viittaa tulevaisuuteen menneisyyden kautta, mutta käytännön ratkaisuja maanosaa riivaaviin ongelmiin se ei tarjoa. Näissä ongelmissa on kansakunnilla kosolti setvittävää, ei vähiten arvoyhteisönä rapistuvalla Euroopalla kokonaisuutena.

Jos jostain vielä voimaa, tahtoa ja ylpeyttä löytyy, katse Kalevanvuoren laelta voi kantaa kauaskin. Kenties meillä on vielä toivoa, jos vain uskallamme uskoa aurinkoon ja kantaa valoa tuleville polville.

”Maja missä on urhean miehen ja maa”

Esseearvio Ari Helon teoksesta Amerikan Yhdysvaltojen historia (Ari Helo, 2022)

Ari Helon tuore historiikki on painavaa luettavaa. Kirjassa on loppuviitteineen, liitteineen ja hakemistoineen yli 600 sivua ja sen kannatteleminen vaatii voimia. PDF-versio on toki kevyempi, mutta vanhan liiton työtapa edellyttää perinteistä paperikirjaa. Sängyssä selällään lukien tiiliskivi käy käsipainosta. Näin harjoitus teoksen äärellä on kokonaisvaltaista, kun sekä sielu että ruumis kehittyvät samanaikaisesti.

Mainitut liitteet eli Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus vuodelta 1776, Amerikan Yhdysvaltojen perustuslaki vuodelta 1787 ja perustuslain lisäykset eri vuosilta löytyvät jo tekijän edellisestä suomenkielisestä teoksesta Yhdysvaltain demokratian synty (Gaudeamus, 2014). Ensimmäiset kymmenen lisäystähän tunnettaan kansalaisoikeuksien (the American Bill of Rights) nimellä ja ne ratifioitiin samanaikaisesti ja astuivat voimaan 15.12.1791. Helo on itse suomentanut kaikki liitteet. Hän korostaa ansiokkaasti kuuluisan ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) merkitystä, erityisesti sanan- ja lehdistönvapauden takaavaa lauseketta (110):

”Usein on todettu, että tärkein yhdysvaltalaisista kansalaisoikeuksista on eittämättä sananvapaus. Niin kauan kuin yksilöllä on oikeus olla enemmistön kanssa eri mieltä julkisesti, on hänellä myös mahdollisuus taivutella enemmistöä omalle kannalleen. Tämä on poliittisen toiminnan ainoa mahdollinen perusta, sillä ilman keskustelua ei ole demokraattista politiikkaakaan.”

Tuo olisi hyvä EU:ssa ja Suomessakin muistaa ja ymmärtää.

Teos sisältää myös neljä vierailevien tutkijoiden laatimaa erikoisartikkelia, jotka johdantomaisesti valaisevat amerikkalaista pragmatismia (Sami Pihlström), Yhdysvaltain luonnonsuojelun historiaa (Mikko Saikku), kirjallisuutta (Bo Pettersson) ja elokuvateollisuutta (Kimmo Laine). Erikoisartikkelit tuovat mukavaa vaihtelua ja rytmitystä leipätekstiin.

Erityisen mieluisa on kirjan aate- ja kulttuurihistoriallinen painotus. Sivistyksestä ei koskaan pidä tinkiä.

Korkeat ihanteet, karu arki

Amerikan Yhdysvaltojen historia on samalla länsimaalaisuuden historiaa, sillä liittovaltio osavaltioineen rakentuu eurooppalaisten valistusaatteiden jykevälle perustalle. Perustajaisät olivat filosofisesti valveutuneita soihdunkantajia ja itsenäisyysjulistuksesta ja perustuslaista löytyykin ylevästi kirjattu vapauden ja tasa-arvon ihanne, joka alussa ja vielä pitkälle 1900-luvulle ilmeni hieman tai peräti huomattavastikin veljeyden kustannuksella. Sittemmin eri vähemmistöt ovat sitkeän kamppailun jälkeen vähitellen saaneet samat oikeudet kuin 1700-luvun vapaat herrasmiehet. Myös perustajaisät omistivat orjia, vaikka juhlapuheissaan ja julistuksissaan, perustuslaista ja kansalaisoikeuksista puhumattakaan, kannattivat yhdenvertaisuutta. Käytäntö oli kuitenkin jo silloin täysin eri kuin teoria.

John Locken tunnetusta ja ongelmallisesta yhteiskuntasopimuksesta rajattiin heti kättelyssä pois maan alkuperäisasujamisto, joilta asuinalueet vähitellen kokonaan valloitettiin tai ostettiin. Tämä johti intiaanisotiin, jotka pitkään toistuivat kansakunnan syntyhistoriassa. Tunnettu sisällissota ja sen syyt käsitellään teoksessa myös perusteellisesti. Korkeat ideaalit vaativat useimmiten toteutuakseen verta, hikeä ja kyyneleitä. Sama pätee myös 1900-luvulla, joskin sodasta on sankaruuden ohella se hyöty, että se kasvattaa taloutta ja takaa täystyöllisyyden, kuten historiikista käy ilmi. Tämä kyynisenä reunahuomautuksena muistiin merkittäköön.

On syytä huomioida, että juuri korkeat ihanteet ovat länsimaiden ainutlaatuisen menestyksen taustalla. Helo käsittelee huimaavan kehityksen taustatekijöitä ja mainitsee muun muassa Max Weberin ja mikä tärkeintä, hänen suomalaisen tuntijansa Tapani Hietaniemi -vainaan teoriat protestanttisesta etiikasta ja kapitalismin hengestä, Euroopan ja lännen erityistiestä. Uskonnolla on kapitalismin ohella aina ollut merkittävä rooli Yhdysvaltain kulttuurissa. Ajatus Jumalan valitusta kansasta kummittelee siellä edelleen.

Yhdysvallat edustaa pitkälti kaikkea sitä, mikä läntisessä arvokokonaisuudessa on parasta: vapautta, isänmaallisuutta, luottamusta, turvallisuutta, kansalaisoikeuksia, individualismia, yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä, oppineisuutta, valistusta, vakautta ja vaurautta. Jos yksilöllä on aidosti halua ja kykyä toteuttaa unelmansa, hän tarvitsee vain ripauksen onnea ja roppakaupalla määrätietoisuutta niiden lisäksi. Yhdysvallat ja länsi laajemmin ovat todistaneet, että näissä merkeissä olet voittava kansainvälisen kilpailun ja maailmansodat. Kollektivistit panevat aina ja kaikkialla kiivaasti hanttiin, mutta pölyn laskeuduttua länsi on taas entistä väkevämpi.

On myös syytä todeta, että vaikka todellisuus ei koskaan vastaa ihannetta, on ihanne nimenomaan sitä varten, että sitä kohti voidaan ja pitää pyrkiä. Tekijä osoittaa, että usein edistysaskel johtaa seuraavalla hallintokaudella takapakkiin ja sitten taas uudestaan toiseen suuntaan, mutta kenties pitkässä juoksussa kuitenkin kohti parempaa maailmaa. Varsinkin nykyään demokraatit ja republikaanit näyttävät kihisevän jatkuvassa kostonkierteessä ja kissa ja hiiri -leikissä. Puolueet nokittelevat toisiaan ja hallinto sahaa edestakaisin. Helo kertoo tästä useita esimerkkejä. Periksi ei kuitenkaan anneta, taistelu jatkuu hamaan ikuisuuteen. Se on oikein.

Historioitsija kuvaa kattavasti ja selkeästi Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän muotoutumista, vallan kolmijakoa ja lukuisia käytännön ongelmia, joita niistä seuraa. On tietenkin pelkästään hyvä asia, että valtaa on hajautettu mahdollisimman laajalle, mutta toisaalta se usein lamauttaa koko päätöksenteon, ja lisäksi kostomentaliteetti on johtanut jatkuvaan soutamiseen ja huopaamiseen. Korkeimman oikeuden tuomarinimitykset ovat alttiina poliittiselle manipulaatiolle, kuten hyvin tiedämme, mikä jälleen kerran osoittaa, kuinka vaikeaa korkeat ideaalit on käytännössä toteuttaa.

Lapsuuden leikeistä, sorron yöstä

Helo käy tarkkaan läpi maan historian aina maantieteestä ja alkuperäisistä amerikkalaisista lähtien. Usein luullaan, että Kolumbus löysi Amerikan, mutta kyllä se oli löydetty monta kertaa jo vuosituhansia ja -satoja aiemmin. Kolumbuksesta on kuitenkin nykyajan edistysmielisissä piireissä leivottu hirviö, jota kelpaa syyttää ties mistä. Toki konkistadorit ovat arvostelunsa ansainneet, mutta nykyisten vapaamielisten moraalikäsitysten perusteella ei ehkä ole aivan oikeudenmukaista tuomita kaukaisten esivanhempien verisyntejä. Helo käsittelee teoksessaan myös patsaiden kaatamista ja historian siivoamista puhtoiseksi lähiöksi. Kumpaakaan hän ei tietenkään kannata.

Arvostelijan ikäluokka muistaa vielä hyvin lapsuuden Kekkoslovakian viattomat intiaani- ja lehmipaimenleikit, jotka ajatuspoliisin päivystävä intersektionaalinen Twitter-nallekarhuryhmä on nykyään ankarasti kieltänyt nuorisoa ja silkohapsia turmelevana rasismina sekä kulttuurisena omimisena. Helo kertoo sekä intiaanien että karjapaimenten historian sotineen ja sirkusnäytöksineen. Samoin hän valottaa orjuuden kehitystä ja vaikutusta maan politiikkaan. Se tuntuu vielä tänäänkin, kuten tekijä osoittaa teoksensa poliittisesti riemastuttavan epäkorrekteissa loppuluvuissa.

Tekijä esittelee myös alkuperäisen poliittisen korrektiuden tarkoituksen ja vertailee sitä ansiokkaasti idean myöhempiin rönsyihin. Vaikka aihe on juuri demokratian ja yhdenvertaisuuden kannalta elintärkeä, loppuluvut ja Helon esiintyminen julkisuudessa puoliuskonnollisen aikalaishulluuden terävänä akateemisena kriitikkona ovat aiheuttaneet hänelle kosolti ongelmia.

Niin vain käsillä oleva tavatonta oppineisuutta huokuva historiateoskin on omakustanne. Älyllinen omatunto vaatii nykyään myös taloudellisia resursseja, kun kustantajat pelkäävät fanaatikkojen raivoa yhteisöpalveluissa ja valtakunnan suurimmissa tiedotusvälineissä. Suurkiitos lankeaakin Helolle rohkeudesta ja järkähtämättömyydestä, sillä näin merkittäviä epäkohtia ei missään nimessä saa painaa villaisella saati vaieta kuoliaaksi.

On tavattoman ikävää, että näin voi käydä historioitsijalle 2000-luvun Suomessa, mutta sellaista se on, kun menee argumentoimaan yliopistomaailman pyhiä lehmiä vastaan. Toivottavasti oppineiston avarakatseisemmat edustajat seuraavat joukolla Helon esimerkkiä, niin tärkeää on pelastaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo yksisilmäisten rotukiihkoilijoiden ja uustiedostajien totalitarismilta. Eikä kyse nyt ole pelkästään presidentti Trumpin radikaaleimmista kannattajista, mikä ilmenee teoksen loppuluvuista. Pata kattilaa soimaa ja vastakkainasettelun kierre pahenee Yhdysvalloissa vuosi vuodelta. Polarisaatio alkaa valitettavasti jo olla koko länsimaiden ongelma ja siksikin on erinomaista, että Helo nostaa ongelman esiin.

Länsimaisia instituutioita kilvan röykyttävät akateemiset räyhärelativistit ja intersektionaaliset salaliittoteoreetikot eivät sinänsä edusta mitään uutta auringon alla, mutta nykyinen yhteiskunnallinen ilmasto on jo muuttunut valitettavan avoimeksi kyseiselle tieteen, järjen ja tosiasioiden, miksei moraalinkin, vastaiselle ristiretkelle. Pahimmillaan ilmiö muistuttaa jo noitavainoja ja mccarthyismia, joita historioitsija myös esittelee teoksessaan.

Kun oikeamielisyyden kiihkon laineet lyövät järjen ja maltin yli, alkaa helposti nähdä kaikkialla salaperäisesti vaikuttavaa valkoista ylivaltaa ja sortavia rakenteita. Kun näkökulmaepistemologian lokeroiva kollektivismi, jossa yksilö nähdään lähinnä ryhmänsä tai ryhmiensä edustajana, ja jossa sorretuimman sana painaa eniten ja muiden pitää vaieta, tunkeutuu akatemiasta hallintoon, ollaan jo todella vaarallisilla vesillä. Suomessa kuluvalla hallituskaudella näin näyttää valitettavasti jo tapahtuneen ja tapahtuvan tätä kirjoitettaessa. Toisaalta valtakunnansyyttäjäinstituution uskottavuus romahdutettiin pitkälti jo edellisen hallituskauden päätöksellä, joten porvarihallituskaan ei välttämättä tiedosta akateemisten muotivillitysten vaaroja niitä hallintoon sovellettaessa tai niiden kannattajia virkoihin nimitettäessä.

Kuten Helo teoksessaan osoittaa, ihmisten oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu riippuu harjoitettavasta politiikasta. Mikäli ihmiset haluavat muutosta, heidän kannattaa keskittyä korjaamaan aitoja ongelmia eikä vedellä niitä hatustaan. Tämä on historioitsijan mukaan demokraattien suurin virhe nyky-Yhdysvalloissa. Poliitikot ovat sortuneet käsitenäpertelyyn ja akateemiseen sanamagiaan, hyvesignalointiin. Siksi muutosta halajava kansa äänestää jatkuvasti väärin.

Toisaalta hiljattain pidetyissä välivaaleissa demokraatit saivat yllättäen torjuntavoiton senaatissa, mikä johtunee pitkälti vastaleirin ylilyönneistä (salaliittoteoriat, Trumpin ja hänen kannattajiensa kiihotustyö, tunkeutuminen kongressirakennukseen ja presidentinvaalien tuloksen sitkeä kiistäminen ym.). Kärjistymisen kierre alkaa vaikuttaa palautumattomalta, jolloin molempien ääripäiden katumellakointi saattaa jo lähitulevaisuudessa laajeta vakavammaksikin yhteenotoksi. Uutta sisällissotaakin ovat pessimistisimmät povanneet.

Vasemmalta äärioikealle

Tekijän hillitty ja asiallinen tyyli saa räikeämpiä sävyjä, kun lähestymme nykyaikaa. Tekstiin tulee intohimoa, paikoitellen jopa rääväsuista pamflettimaisuutta. Helo ei arkaile neuvoa lätäkön takaisia ihmisiä äänestyskäyttäytymisessä tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttämisessä. Kuitenkin juuri historia osoittaa, ettei kansalaisten enemmistö sellaista näyttäisi Yhdysvaltoihin kaipaavan.

Toisin sanoen historioitsija tarkastelee tapahtumia vasemmalta, mikä näkyy myös termivalinnoissa. Muutamassa kohdassa lukija kohottelee kulmakarvojaan, kun äärioikeistoa, fasismia, populismia ja neoliberalismia läiskähtelee outoihin kohteisiin. Toisaalta tämä on nyttemmin jo niin sanottu normaali akateeminen lähestymistapa ja painotus, joten sikäli se ei pahemmin häiritse. Jos klassiseen liberalismiin tahi libertarismiin perehtynyt ulkopuolinen tarkkailija huomaakin olkiukon siellä tahi täällä, eivät ne lopulta kokonaisuudessa paljon paina.

Helon mukaan republikaanit ovat lähentyneet nopeasti äärioikeistoa, johon hän lukee myös niin sanotun kristillisen oikeiston. Jos kuitenkin ajatellaan, että Hitlerin Saksa tahi Mussolinin Italia olivat äärioikeistolaisia, on hieman vaikea nielaista väitettä yhdysvaltalaisten konservatiivien vastaavasta poliittisesta suuntautumisesta. Talousliberalismi istuu erityisen huonosti mainittuun sapluunaan, onhan se fascismin sosialististen ja korporativististen oppien täydellinen vastakohta. Juuri vapaata markkinataloutta fascistit ja kansallissosialistit vastustivat ja niin vastustavat nykyiset sinimustat ja uusnatsitkin. Samoin fascismin ja kansallissosialismin silkka pakanallisuus ja kristinuskon vastaisuus sopii tavattoman huonosti Yhdysvaltain kristilliseen oikeistoon.

Kaikki eivät voi olla äärioikeistoa, jos ja kun sen väitetyt edustajat useimmiten mellastavat eri puolilla aitaa. Tämä metodologisena huomautuksena, sillä termit pitäisi myös määritellä. Kannattaisi ainakin lanseerata termi ’ääriäärioikeisto’ erottamaan aidot fascistit ja kansallissosialistit kristillisestä oikeistosta ja muista konservatiiveista. Jos jotain perheyhtäläisyyttä esiintyykin, sopii se melkeinpä vielä paremmin nykyiseen äärivasemmistoon. Tässä nousee jälleen esiin perinteinen hevosenkenkäteoria. Helon kirjan loppuluvut osoittavat, taas kerran, että teorialle löytyy kosolti tukea.

Kun hallinto jatkuvasti sahaa omaa oksaansa, kaivaa toiselle kuoppaa, kiilaa ja lipsahtelee, ja alati polarisoituva kansa äänestää historioitsijan mielestä lähes aina väärin, suuri kertomus saa kieltämättä viihdyttäviä sävyjä. Kyse on parhaimmillaan manikealaisesta hyvän ja pahan taistelusta, jossa Obama kenties edustaa Helolle jonkinlaista hyvän arkkityyppiä. Se on toki inhimillistä, kun huomioidaan hillityn ja säntillisen Obaman jälkeen presidentiksi noussut vulgaari öykkäri, mutta silti tekijä päästää ensiksi mainitun liian helpolla.

Helo kritisoi kyllä räväkästi republikaanipresidenttien ja oikeistodemokraatti Clintonin sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta jättää mainitsematta, että Obaman kaudella Lähi-idän lennokki-iskujen määrä kymmenkertaistettiin Bush nuoremman kaudesta ja niissä kuoli arviolta 384‒807 siviiliä. Esimerkiksi Jemenissä Obaman valtuuttama ensimmäinen isku tappoi aiotun al-Qaida-yksikön asemesta 55 erään heimon jäsentä, joista 21 oli lapsia, 10 alle viisivuotiaita. 12 uhreista oli naisia, joista viisi oli raskaana. (The Bureau of Investigative Journalism: Obama’s Covert Drone War in Numbers: Ten Times More Strikes than Bush.)

Kyyniseksi ulkopoliittiseksi realistiksi tunnustautuva arvostelija ei tällä ikävällä tosiasialla halua moralisoida vaan pelkästään osoittaa, että suurvallalla on suurvallat elkeet, ja että tarkoitus pyhittää keinot presidentin puoluekannasta tai ihonväristä riippumatta. Jos on Nixonilla, Reaganilla, molemmilla Busheilla ja Trumpilla omat törttöilynsä, ei rauhan Nobelilla palkittu Obamakaan ole niistä vapaa. Hän oli presidenttikaudellaan myös aivan liian lepsu Putinin Venäjän suuntaan.

Yhdysvalloista ei ole tulossa pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja se on siellä kansan tahto, demokratian tulos, vuosi toisensa perään. Vaikka tuloerot ovat kasvaneet eikä palkalla aina tule toimeen, kansa äänestää jatkuvasti historioitsijan mielestä väärin. Maan historia kuitenkin opettaa, etteivät yhdysvaltalaiset yleisesti ottaen kaipaa sellaista holhousta ja sääntelyä, tai huomattavan korkeaa tuloveroprosenttia, joka enenevissä määrin Suomea ja koko Euroopan unionia riivaa.

On totta, että moni asia mättää Yhdysvaltain politiikassa, vaikkapa julkinen terveydenhuolto, mutta kuten Suomesta huomaamme, korkea kokonaisveroaste ei takaa sitä, etteikö hallitus kykenisi pilaamaan terveydenhuoltoakin niin sanotuilla hallintouudistuksilla ja aina avautuvilla uusilla yleiseurooppalaisilla ja kotikutoisilla raharei’illä. Toisin sanoen myös ja erityisesti vasemmistohallitus voi ryssiä ja toistuvasti ryssiikin niin valtiontalouden kuin terveydenhuollonkin. Tätä sitten seuraava porvarihallitus joutuu aina rajuin ja kipein leikkauksin paikkailemaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Kommentti kieliasusta

Lopuksi on taas kerran annettava risuja kieliasusta. Tästä on tullut viime vuosina itseään toistava huomautus, sikäli tämän kirjoittaja voisi vain kopioida samat narinat jokaisen arvostelunsa loppuun.
Helon teoksessa kyllä kiitetään oikolukijaa, mutta työtään kyseinen henkilö ei ole tehnyt, tai jos on, on tehnyt sen luvattoman lepsusti. Eniten tekstissä pistää silmään pilkutus, joka vaikkapa lauseenvastikkeen jälkeen on aina väärin, mutta on se muuallakin usein pielessä. Myös tavutus sisältää lukuisia lapsuksia, löytyypä tekstistä lyöntivirheitäkin. Olla-verbin taivutuksessa on krooninen ongelma.

Arvokkaassa ja asiasisällöltään pääosin moitteettomassa historiateoksessa kieliasuun olisi pitänyt kiinnittää paljon enemmän huomiota. Kuten todettua, vitsaus riivaa nykyisin jo isojenkin kustantamoiden kirjoja. Ennen vanhaan oikoluvussa oltiin huolellisempia.

Näillä huomautuksilla Helon oppinutta järkälettä voi lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat ymmärtää ristiriitaista länsimaista perintöämme ja sen tähtilippulaivaa, Amerikan Yhdysvaltoja. Oli maan politiikasta, kirjavasta historiasta tahi aatteellisesta eripurasta mitä mieltä tahansa, kylmäksi ne eivät lukijaa tämän teoksen äärellä jätä.

Hulluudesta ja aikalaishulluudesta A.D. 2022

Esseearvio Jarkko Tontin teoksesta Tarkoituksista ja keinoista (Docendo, 2022)

On sanottava suoraan: elämme outoja, vaikeita, ratkaisevia aikoja. Totisesti.

Yksi Friedrich Nietzschen kuuluisimmasta ja heikoimmin ymmärretyistä mietelmistä löytyy teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen ‒ Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös (1886, suom. J.A. Hollo, Otava, 1966). Se kuuluu näin (aforismi 146): ”Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.”

Ajatelma osuu sekavaan aikaamme, itse asiassa se kuvaa sitä tyhjentävästi. Se istuu myös arvioitavana olevaan teokseen, puhutaanhan molemmissa tarkoituksista ja keinoista. Oikeastaan Nietzsche tavoittaa aforismissaan ihmisyyden perimmäisen olemuksen ja antaa sen pohjalta viisaan neuvon. Tosin, inhimillisistä, aivan liian inhimillisistä syistä, ohjetta on vaikea noudattaa. Filosofin oivallus on silti aina ajankohtainen ja, kuten todettua, sopii erityisen hyvin kiivaaseen ja kärjistyneeseen nykyaikaamme, yhteisöpalvelujen ja verkkoympäristön mielipidemittelöön, sanan säilän kohinaan ja kalskeeseen. Nopeatahtinen, tuima ohihuutelu viheliäisessä Visertämössä ja Naamakirjassa jakaa ihmisiä, ajaa heitä toisiaan vastaan, repii, piiskaa ja pirstaloi. Sosiaalisesta mediasta vitsaus on levinnyt myös valtamediaan ja politiikkaan.

Jarkko Tontin kolmas esseekokoelma liittyy ja limittyy ajan henkeen, Zeitgeistiin, tutkii ja tonkii, ravistelee ja herättelee, hyökkää ja ärsyttää. Kärjistäminen on tekijän keino, tarkoitusten ajamiseen vanhastaan hyväksi havaittu. Ruoskiminen pakottaa lukijan ajattelemaan, ottamaan kantaa, panemaan vastaan, nyökyttelemään hyväksyvästi. Purtavaa ja sulateltavaa esseissä riittää.

Keinolla on myös haittapuolensa: liiallinen läiskiminen, räiskiminen ja kohtuuttomat yleistykset käyvät pidemmän päälle hieman rasittaviksi. Pilkka puree pirteämmin, kun sitä soveltaa säästeliäästi. Toisaalta kirja on sen verran ohut, ettei tuohtumus piinaa liian pitkään. Sivumääräänsä nähden Tarkoituksista ja keinoista on yllättävän tuhti, paikoitellen peräti painava. Sisältö iskee väellä ja voimalla aikalaishulluuden räikeimpiin ilmentymiin ja virtauksiin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää. Tyyli vain herättää kysymyksiä. Toisin sanoen: ampuuko sanomisen tapa itseään nilkkaan? Voisiko saman asian kertoa lempeämmin? Sopiiko keino tarkoitukseen?

Onko Tontille päässyt käymään juuri se, mistä Nietzsche varoitteli?

Viholliskuva kuin peilikuva

Esseisti suomii eniten rakkaita vihollisiaan, punavihreitä, ja toiseksi eniten laitaoikeistolaisia, olivat he sitten trumpilaisia, etnonationalisteja, maahanmuuttokriitikoita tai kansallismielisiä. Eroa ei tekstissä juuri tehdä, analyysi puuttuu, sävyt loistavat poissaolollaan. Tontin ote moukarista on raskas, hulluutta on niin monta lajia. Tekijä paukuttaa menemään, murjoo maailmaa pirstaleiksi.

Kirjailija kertoo, että ääripäät inhoavat toisiaan, koska he tunnistavat toisessa itsensä, siis ovat samasta puusta veistettyjä. Tämä pitää usein paikkansa: hevosenkenkäteoria ei ole tuulesta temmattu. Kuitenkin utelias lukija kysyy, miksi esseisti kynii niin raivokkaasti juuri entistä viiteryhmäänsä, punavihreitä. Lukija ei voi olla tätä kysymättä, Tontti ei anna siihen mahdollisuutta. Tekstistä huokuu katkeruus, joka säteilee kaikkialle. Jotain on jäänyt hampaankoloon, joka on niin ahdas, ettei maltin hammastikku sinne mene.

Kun ihminen ravistaa taakan harteiltaan, luo nahkansa, viisastuu, kuten tekijä itse asian ilmaisee, hän monessa tapauksessa alkaa inhota ja halveksia entistä minäänsä, entistä typerää minäänsä. Hän heijastaa tunteensa aiempaan viiteryhmäänsä, näkee sen iljettävässä ja tyhmässä valossa, koska hän näkee siinä itsensä, entisen minänsä, virheensä. Kauna on pelkästään inhimillistä. Aivan liian inhimilliseksi se muuttuu, jos sitä ei tiedosta. Kyse on edelleen ihanteesta, täydellisyyden tavoittelusta. Se, minkä on ylittänyt, pitäisi jättää taakseen, alleen. Mutta se on vaikeaa.

Suopeampi ihminen näkee arvostelemassaan ryhmässä ja sen aatteessa entisen minänsä sellaisena kuin se oli silloin, kun vielä itsekin kuului ryhmään ja uskoi aatteeseen. Jos silloin ei pitänyt itseään typeränä, halveksittavana ja vihattavana, ei ehkä tunne tarvetta hyökätä kuppikuntaa vastaan nyt niin voimakkaasti. Lempeästi toruen ja opastaen joku voi jopa seurata perässä, viiveellä, mutta seurata kuitenkin. Tällaista tiedetään tapahtuneen. Harva sen sijaan luopuu aatteesta ja ryhmästä ankaran täyslaidallisen jälkihehkun poltellessa niskavilloja. Armoton tykistökeskitys pikemminkin lujittaa kohteena olevan ryhmittymän rivejä. Tällaistakin tapahtuu toistuvasti.

Itsekritiikki on tervettä ja ainoa tie viisastumiseen, mutta virheistään ja sinisilmäisyydestään ei kannata muodostaa taakkaa, joka joskus voi käydä liian raskaaksi kantaa. Uudesta taakasta tulee nimittäin herkästi vielä vanhaakin musertavampi, sillä sama vanha pirulainen se uusikin on: nyt mokoma asia painaa kaksinkertaisesti. Jos näin käy, painetta pitää alituiseen purkaa, ja se puolestaan lipsahtaa pahimmillaan saarnaamisen puolelle. Taakasta voi ja kannattaa vapautua oikeasti, ravistaa selästään, jättää silleen, olla välittämättä, unohtaa koko asian.

Yksinkertaisesti, monesti

Tontille monen vihreän esikuva, herättäjä ja innoittaja Pentti Linkola on ekonatsi, piste. Esseisti ei voi eikä halua ymmärtää. Saman kohtelun kuin Linkola saavat hänen opetuslapsensa Antti Nylén ja Timo Hännikäinen. Molemmat ovat kuitenkin esseissään osoittaneet lukuisia syitä sille, miksi kalastaja on niin suosittu aatejatkumon äärilaidoilla, miksi hän kiehtoo ihmisiä pitkälle yli puoluerajojen, henkisten erämaiden karuun sydämeen saakka. Tontti ei halua sitä ymmärtää. Arvoituksen ratkaisu on hänen edessään, mutta hän ei välitä.

Eivät kaikki Linkolaa kunnioittavat ihmiset typeriä tai pahoja ole, vaikka sellaisiakin toki hänen ihailijoihinsa lukeutuu. Ei se tee Pekka Haavistosta terrorismin tai natsismin ihailijaa, että hän kalastajan kuoltua kertoo kaikelle kansalle Visertämössä, kuinka rauhanomainen varhaisteos Unelmat paremmasta maailmasta aikoinaan hänet herätti. Jos Haavistolta asiaa kysyttäisiin, hän varmasti toteaisi juuri tämän, ja sanoutuisi tietenkin jyrkästi irti myöhemmän Linkolan väkivaltaisesta totalitarismista.

Kyllä kalastajan muistoa voi kunnioittaa ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen kulttuuriin tunnustaa, vaikkei hänen ajattelustaan piittaisikaan, ja vaikka se sisältää myös kääntöpuolensa, ihmisvihan. Linkola ei kuitenkaan aikalaishulluuden ilmentymänä tiivisty pelkkään kauhunkylvöön ja väkivaltauhoon: hänestä on moneksi.

Ihminen ei elä pelkästään leivästä, logiikasta ja liberalismista. Romantiikka myy hyvin, edelleen, ja marssivien saappaiden jytke kutsuu etsivää ihmistä joukkoon, mieluiten eturiviin. Linkola, ammattikalastaja, osaa, tai osasi, virittää verkkonsa ihmissielun synkkiin pohjavirtoihin. Siksi, juuri siksi, hän on saanut niin paljon saalista ‒ ja saa vastakin.

Nylénille myönnettyä valtion kirjallisuuspalkintoa Tontti ei alkuunkaan siedä, hänen mielestään esseistikollega ei edes ole oikea kirjailija vaan pelkkä mielipidekirjoittelija. Tontin mielipide ei tosin nauti yleistä suosiota, ovathan Nylénin jo aiemminkin palkitut esseekirjat myyneet useita painoksia ja saaneet ylistäviä arvosteluja. Tontti uskaltaa panna haisevan vastalauseensa, taistella tuulimyllyjä vastaan.

Kirjailijana esseisti toki tietää, ei voi olla tietämättä, että kirjallisuuspiirit, lautakunnat ja palkintoraadit koostuvat lähes kokonaisuudessaan niin sanotusta edistysmielisestä kansanosasta, joka arvostaa nimenomaan Nylénin ja Linkolan kaltaisia hyvällä asialla olevia vastarannan kiiskiä, ikuisia ärripurreja, hyvinvointiinsa tukehtuvan pinnallisen nykyihmisen synkkäkulmaisia ruoskijoita. Näin asia on, sille ei voi mitään. Siksi sen kannattaa antaa olla. Antaa heidän palkita, antaa heidän arvostaa.

Viimeiset taistot

Esseisti analysoi varsin onnistuneesti historian syntejä, vaikkapa hurmahenkistä taistolaisuutta, mutta toisaalta hän kaivelee menneitä hieman liikaakin, lainailee kolmekymmentä vuotta vanhoja kirjoituksia vihreiltä, jotka jo aikoja sitten ovat kääntäneet takkinsa. Tunkioiden ja roskakorien tonkimisessa haiskahtaa epäoikeudenmukaisuus: ihminen muuttuu, viisastuu, kuten esseisti itsekin toteaa. Se, että vihreät ovat joskus olleet EU-vastaisia ja muistuttavat siinä nykyisiä perussuomalaisia, on toki ironista ja hauskaa, mutta sellaista inhimillinen puuhastelu usein on. Monen mielipide jalostuu, kun todellisuus koskettaa.

Vähemmistökommunismi, taistolaisuus, on totisesti mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ilmiö, ja onhan sillä yksilöpsykologinenkin ulottuvuutensa, kuten kaikilla joukkoliikkeillä. Tontti keskittyy lähinnä parjaamiseen ja purevaan satiiriin, hän ei halua ymmärtää myöskään taistolaisten motiiveja, saati sitä, ettei moni heistä edes halua katua aiempaa idealismiaan. Tämä on kuitenkin idealistille ja varsinkin totalitaristille tyypillistä: hän ei halua pyydellä virheitään anteeksi, romanttinen elämänkäsitys on hänelle pikemminkin ylpeyden aihe, suorastaan sankaruutta. Monen kohdalla kyse on luonteesta.

Kun ikuinen idealisti tekee luonnollisen siirtymän taistolaisista vihreisiin, hän vain siirtää proletariaatin kurjistumisen luontokatoon, siis korvaa virheelliseksi osoitetun kurjistumisteorian uudella teorialla, niin sanotulla maailmantuhomyytillä. Sen puolesta on sentään jo näyttöäkin, joten pääpiru kapitalismin kivittäminen sujuu nyt luontevammin ja uskottavammin.

On helppo tunnistaa idealistinen, pessimistis-romanttinen maailmantuska ja sen nostattama lopunaikojen ahdistus niin taistolaisen kuin vihreänkin poliittisessa toiminnassa. Tämän Tontti psykodynaamisen terapian tuntijana hienosti oivaltaa, toiston pakon, ikuisen paluun. Vihreä aktivismi on sikäli taistolaistakin väkevämpää, että siinä totisesti on jo kyse viimeisestä taistosta, maailmanlopusta. Tämä selittää myös liikehdinnän yksipiippuisen luonteen, muun muassa ankaran ilmastokiihkoilun, pakokauhun, jota Tontti aiheesta arvostelee.

Arvoliberalismi, toisin sanoen kaikkien ihmisten pakottaminen nielemään vihreät arvot ja käytännöt, on luonnollinen seuraus pikajunan vauhtia lähestyvän maailmantuhon maalailusta. On oltava hyvä ihminen, todella hyvä, jotta voi olla samaan aikaan liberaali ja pakottaa kaikki maailman syntiset tottelemaan itseään. Tämä asenne oli myös taistolaisuuden taustalla. Vähemmistökommunistit olivat aikansa arvoliberaaleja, hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä.

Perusliberaali on kaiken mitta

Jos alustava määritelmäyritys sallitaan, Tontin voidaan katsoa edustavan eräänlaista perusliberalismia, jossa ihmisten arvostuksia ja toimintaa arvioitaessa lähtöoletuksena on aina oma minä, siis kuvitelma siitä, että kaikki maailman ihmiset ovat oletusarvoisesti samanlaisia perusliberaaleja, jos vain olosuhteet vakioidaan. Länsimaisia perusliberaaleja yli puoluerajojen yhdistää varmuus siitä, että juuri he ovat hyviä, normaaleja, oikeassa, ihmisyyden oletusasetus. Tässä he muistuttavat vihreitä ja taistolaisia enemmän kuin haluavat itselleen myöntää.

Perusliberaali ottaa annettuna, että kun vieras, vaikkapa hyvin vanhoillinen muslimi, muuttaa länteen, vapauteen, hänestäkin kuoriutuu heti tai pienen kotouttamisen jälkeen, aivojen ja silmien avauduttua, humaani ja valistunut perusliberaali, joka kritisoi ankarasti populismia, etnonationalismia, kansallisuuskäsitettä, kristinuskoa ja vankkaa, perinteikästä isänmaallisuutta. Tämä on kohtalokas harhakuvitelma, Friedrich Hayekia lainataksemme. Kyseinen ajatteluvääristymä, perusteeton toive, on hyvin pitkälti monen nykyongelman juurisyy.

Kun vanhoilliselle yksilölle suodaan vapaus valita ja olla mitä haluaa, hän valitsee lähes poikkeuksetta esivanhempiensa uskon ja tavat, Koraanin ja sharian, niissä pysyttäytymisen, ei maallistuneen lännen vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Moni käyttää vapauttaan perheen, suvun ja klaanin jäsenten pakottamiseen perinteisten arvojen ankaraan noudattamiseen. Tilastot ja uutiset kertovat, että juuri näin se menee. Joskus myös jo maallistunut, lännessä syntynyt toisen tai kolmannen polven muslimi, eksynyt, juureton, ahdistunut, löytää isiensä uskon, palaa siihen, ja radikalisoituu. Näin hän käyttää vapauttaan valita.

Ihmisotus on monisärmäinen ja usein jääräpäinen, pysyttelee opitussa ja koetussa, ei yleensä pahemmin kyseenalaista sitä, mikä on vuosisatojen ellei -tuhansien saatossa omassa yhteisössä hyväksi tahi peräti pakolliseksi havaittu. Sosiaalisena eläimenä ihminen on myös valitettavan altis ryhmäpaineelle ja mukautumiselle. Siksi niin harva muslimi on länsimainen perusliberaali eikä sellaiseksi koskaan tule. Ei kunnon muslimi hyväksy koskaan sitä, että joku piirtää pilakuvan profeetasta tai julistaa, että Allah on taruolento. Hän ei myöskään hyväksy naisten, seksuaalivähemmistöjen eikä uskonnottomien oikeuksia ja vapauksia. Hurskas muslimi ei välitä siitä, mitä kirjailijoiden sananvapausjärjestö tai länsimainen perusliberaali asiasta sanoo.

Terapiaa ja fukuyamalaista optimismia kaikille kansoille

Analyytikon sohvalta tai nojatuolista oppia ammennettuaan Tontti näkee niin radikaalimmin kuin konservatiivisemmin ajattelevat ihmiset ja heidän ideologiansa sekä toimintansa jonkinlaisena patologiana. Hän ehdottaa kokonaisten ihmisryhmien ja sukupolvien pitkäkestoista psykoterapiaa toiston pakon ja lapsuuden traumojen parantamiseksi. Tällainen piilonormatiivisuus on yleistä ja jopa vaarallista, mutta sitä Tontti ei ole tullut ajatelleeksi.

Psykopolitiikkaa ja psykokulttuuria on ansiokkaasti jo vuosia sitten ruotinut Janne Kivivuori merkittävässä kolmiosaisessa teossarjassaan, jota onneksi vielä löytyy antikvariaateista ja kirjastoista. Vitsaus riivaa erityisesti psykodynaamisesti orientoituneita teoreetikoita, jotka haluavat soveltaa lempilastaan koko yhteiskuntaan, Freudin esikuvan opastamana. Kivivuori esittää painavia perusteluja kaiken mahdollisen psykologisoimista vastaan.

Jo Erich Fromm ja hänen aatetoverinsa Frankfurtin koulukunnassa sovelsivat marxilais-freudilaisia oppeja yhteiskuntiin, humanistien riemuksi, empiristien ja differentiaalipsykologien riesaksi. Autoritaariset persoonallisuudet, fasismin massapsykologiat ynnä muut muka todistavat, että sairas yhteiskunta sairastuttaa terveen, normaalin yksilön, varsinkin kapitalistinen ja oikeistokonservatiivinen yhteiskunta, tietenkin, radikaalista oikeistosta puhumattakaan.

Ihmisessä on pakko olla jotain pahasti vialla, jos hän hurahtaa vääriin oppeihin ja on asioista väärää mieltä. Näin marxilais-freudilaiset humanistipsykologit oikeasti ajattelevat ja tarjoavat omia oppejaan sairaan parantamiseksi. He itse eivät tietenkään ole hurahtaneet yhtään mihinkään, vääristä opeista puhumattakaan. He pitävät omaa marxilais-freudilaista elämänkatsomustaan kaiken mittana ja arvioivat jopa luonnontieteitä sen pohjalta. Jos tiede ja elämänkatsomus joutuvat ristiriitaan, tiede saa väistyä.

Tontti ei ole tyylipuhdas humanistinen psykologi vaan sellaisen moderni sovellus, fukuyamalainen optimisti, jos pieni luokitteluyritys jälleen sallitaan. Hän ei usko kansoihin, rotuihin, etnisyyteen, ei liioin heimoihin eikä kansakuntiin. Ne semmoiset ovat saatanasta.

Olemme kaikki Afrikasta, olemme kaikki yhtä ja samaa, tulemme keskenämme toimeen, taloutemme ja kulttuurimme kasvaa ja kehittyy, jos ja kun vain totumme siihen, että kaikki maailman valtiot hitaasti tai vähän nopeamminkin muuttuvat monikulttuurisiksi liberaalidemokratioiksi, ihantoloiksi, historiallisen kehityksen päätepisteiksi (kuten Francis Fukuyama itse on huomauttanut, hänen tunnetuimman teoksensa nimi tarkoittaa nimenomaan tätä, ei historian loppua). Tämä todistaa perusliberaalille fukuyamalaiselle optimistille, että maahanmuuttokriittisyys ja etnonationalismi, tai kansallismielisyys ylipäätään, eivät voi olla tolkullisia maailmankatsomuksia vaan anomalioita, patologioita. Ihmisten pitää vain oivaltaa, että näin asia on, että he ovat erehtyneet, väärässä, terapian tarpeessa.

Myös EU-komissiossa ja parlamentissa istua jököttää näin ajatteleva veikeä joukko päättäjiä. Tosin valtaapitävätkin ovat vähitellen alkaneet huomata, etteivät EU-kriitikot sentään aivan joka asiassa täysin metsässä ole, seuraileehan unionin poliittinen kehitys tosinaan polkuja, joita niin sanotut populistipuolueet ovat jo vuosikymmeniä talloneet. Viime aikoina jopa fukuyamalaiset optimistit ja Fukuyama itse ovat alkaneet osoittaa heräämisen merkkejä.

Uskoa ja toivoa sopii, että jokusen vuoden sisällä ainakin rohkeimmat perusliberaalit fukuyamalaiset optimistit uskaltavat jo myöntää, kuten edesmennyt akateemikkomme Leena Palotie ja edelleen vastaavaa geenitutkimusta muun muassa FinnGen-hankkeessa tekevä Aarno Palotie, että suomalaisilla on ainutlaatuinen perimä maailman kansojen joukossa, että suomalaisia ihan oikeasti on. Niin vain tämä katajainen kansanperimä ulottuu nykyisen Suomen alueella sukupolvien taakse ja hyödyttää tieteellistä ja lääketieteellistä tutkimusta vuodesta toiseen.

Mitä tulee Tontin näkemyksiin kansoista ja niiden rakkaista kotikonnuista, hän ei siinäkään tapauksessa halua analysoida saati ymmärtää. Ihminen, joka kokee elämäntapansa ja kotinsa uhatuksi, mainion mantunsa ja kulttuurinsa, esivanhempiensa raivaaman ja rakentaman isänmaan, ja joka haluaa turvata itsenäisen ja vapaan olemassaolon myös tuleville polville, voi paineen kasvaessa, vaihtoehtojen puutteessa, hyvinkin alkaa äänestää perussuomalaisia tai vastaavia puolueita toisissa maissa. Sellainen ihminen on, eikä se ole patologista vaan inhimillistä.

On totta, että Tontin aiheestakin kurittama radikaali etnonationalismi on äärimmäinen muoto mainittua oman elämäntavan, kulttuurin ja kotipaikan rakkautta. Useimmiten ihmisyksilö haluaa tuntea juurensa ja vaalia omaa maataan sekä kulttuuriperintöään, puolustaa valtionsa rajoja ja itsenäisyyttä, ja ennen muuta päättää itse, millaiseksi ja miten omaa isänmaata ja kulttuuria pitää kehittää.

Jo YK:n peruskirjassa kansoille ja kansallisvaltioille perätään itsemääräämisoikeutta, eikä koko järjestöä voisi edes olla, ellei kansoja ja kansallisvaltioita olisi. Olemattomat kansakunnat eivät voi yhdistyä. Näin ollen niitä on, kuten kaikki hyvin tietävät. Suurin osa kansoista on asunut pitkään, sukupolvia, samalla maantieteellisellä alueella, kotimaassaan. Kansa, geneettinen klusteri, on luonnollinen yksikkö, pitkän kehityksen tulos, ja useimmiten kansat haluavat puolustaa olemassaoloaan, itsenäisyyttään ja kansallisvaltionsa rajoja. Poikkeuksiakin on, valtioita kuten Yhdysvallat ja Sveitsi, tai melkein kaikki nykyiset länsimaat, joissa asuu ja sekoittuu monia kansoja, mutta pääsääntö pätee. Tämän huomaa parhaillaan vaikkapa Ukrainassa, jossa kansa taistelee raivokkaasti olemassaolonsa puolesta eikä kirjoittele esseissä, että niin valloittaja kuin puolustajakin ovat alkujaan Afrikasta.

Myös etelänaapurissamme Virossa ymmärretään kansallisen itsemääräämisoikeuden ja olemassaolon päälle, sattuneesta syystä. Stalinin kyyditykset ja venäläistämispolitiikka ovat jääneet virolaisten ylisukupolviseen muistiin ja suojelevat heitä vastakin samanlaisilta pyrkimyksiltä. Pääministeri Kaja Kallas on malliesimerkki nykyaikaisesta eurooppalaisesta johtajasta, joka ymmärtää täysin kansan ja kansallisvaltion merkityksen yksilönvapauksille ja ihmisoikeuksille. Viro on hoitanut asiansa niin hyvin, että muuan tunnettu suomalainen putinistidosentti on jo vuosia kutsunut sitä fasistiseksi apartheid-valtioksi. Tämä, jos mikä, on varma todiste siitä, että virolaiset ovat isänmaallisia ja hyviä eurooppalaisia. Katsantotavat täydentävät toisiaan, kuten Suomen taiteen kultakauden suurimmilla nimillä ja Carl Gustaf Emil Mannerheimilla.

Tontti on oikeassa siinäkin, että etnonationalismi on kollektivismia, mutta kollektivismiinkin sisältyy aina jonkinlainen vapauden ihanne. Etnonationalismissa se lienee kollektiivinen ideaali kansallisesta vapaudesta ja oikeudesta päättää itse omasta kohtalostaan. Se, että siihen liittyy utooppinen ajatus puhtaasta kansasta tai rodusta, kertoo lähinnä siitä, ettei historiasta ole opittu juuri mitään. Marxilaisilla on oma vapauden ihanteensa, täydellinen riippumattomuus omistajaluokan, porvarien, ikeestä. Marxilaiselle vapaus ei ole orjuutta, vaikka siihen se sosialistisessa valtiossa käytännössä johtaa. Hänkään ei ole oppinut historiasta saati kansantaloustieteestä juuri mitään.

Heimot, identiteetit ja ryhmäkunnat kuuluvat ihmisluontoon, yksilö hakeutuu useimmiten kaltaistensa pariin. Samanmieliset muodostavat kuppikuntia, yhdistyksiä, puolueita ja uskontoja omaa asiaansa ajaakseen. Yhdessä he ovat vahvempia, kaikelle tälle löytyy selitys evoluutiosta. Kääntöpuolena ihmislajin sosiaalisuudelle on spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmiin, ja siitä johtuva jatkuva nahistelu, pahimmillaan sota.

Tontti on harvinaisen oikeassa siinä, että ihmisiä tulee lain edessä kohdella yksilöinä, yhdenvertaisina, riippumatta siitä, mihin ryhmään tai ryhmiin heidän voidaan katsoa kuuluvan. Toisaalta harva ihminen jaksaa olla yksilö, olla välittämättä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, ja vain rohkeimmat uskaltavat sanoa suoraan sen, minkä tietävät todeksi, jos se poikkeaa viiteryhmän yleisestä mielipiteestä.

Kun esseisti kirjoittaa, että ihmiset luokittelevat toisiaan yhden ominaisuuden perusteella, hän itsekin tekee samaa esseissään. Ihmisen on vaikeaa, usein mahdotonta, kohdella toista pelkästään yksilönä. Hän kuuluu vääjäämättä johonkin ryhmään, useampaankin. Sen pohjalta hän hahmottaa todellisuuden ja luokittelee havaintonsa kategorioihin. Arvot ja käsitykset esiintyvät useimmiten ryppäinä, joten yhden mielipiteen perusteella voi melko luotettavasti ennustaa yksilön muitakin näkemyksiä. Näin liitot, yhdistykset ja puolueet muodostuvat: ne ovat yleistyksiä ja arvoryppäitä. Kunnon puolueihmisen tunnistaa parhaiten nimenomaan siitä, että hän ottaa koko paketin kerralla ja korostaa oikeaoppisuuttaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmistä pitäisi kohdella yksilönä, mutta se selittää, miksi se on joskus vaikeaa.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt, muiden muassa, on kansantajuisissa kirjoissaan esittänyt mielenkiintoisia teorioita oikeamielisten ja tekohurskaiden ihmisten ryhmädynamiikasta ja moraali-intuitioista. Haidt pyrkii ymmärtämään ja tutkimaan ihmistä, ei leimaamaan, syyllistämään saati ylenkatsomaan. Hänen teoksistaan löytyy aidosti polarisaatiota purkavia ja moniarvoisuutta edistäviä ajatuksia, tieteellisten havaintojen ohella. Ne auttavat myös yksilötasolla, ymmärtämään, suvaitsemaan, hyväksymään, analysoimaan.

Tolkullinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että kehitys kulkee pirstaleisuudesta pluralismiin. Olemme erilaisia ja lähtökohtaisesti eri mieltä asioista, meillä on toisistaan poikkeavia arvostuksia ja perinteitä. Siksi meidän pitää oppia elämään moniarvoisuuden kanssa, ottamaan se annettuna. Aina on ollut ja tulee olemaan radikaaleja, fundamentalisteja, utopisteja, totalitaristeja, liberaaleja ja konservatiiveja, niin pienten kuin suurtenkin yhteisöjen sisällä. On vain siedettävä jonkin verran ääriajatteluja ja kanavoitava kokonaisuus parlamentaariseen prosessiin, joka mahdollistaa äärimmäisyyksien kesyttämisen, rauhanomaisen rinnakkaiselon ja ristiriitojen sovittamisen väkivallattomasti. Tosin tälläkin on rajansa, jotka näyttäisivät jo lännessä tulevan vastaan. Järjestelmä ei kestä liian kovaa painetta, kuten Tonttikin terävästi havainnoi erityisesti Yhdysvaltoihin liittyen. Tolkun moniarvoisuus alkaa siellä olla jo peräti harvinaista.

Tujaus huntingtonilaista pessimismiä ‒ tai realismia ‒ tekee fukuyamalaiselle optimistille terää, jos ja kun odotukset ihmisten rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja monikulttuurisuuden väistämättömästä rikkaudesta eivät vastaa todellisuutta vaan polttopullot ja kivet lentävät, aseet puhuvat ja pommit räjähtelevät. Kuten Samuel Huntington on vakuuttavasti argumentoinut, kylmän sodan jälkeen sivilisaatiot ovat törmänneet yhteen, nyt myös kansakuntien ja valtioiden sisällä. Kaiken lisäksi elämme parhaillaan jääkylmän sodan uutta nousua, johon sisältyy myös Venäjän harjoittama oikea valloitussota Ukrainassa.

Edellä mainitusta kehityksestä jo huomaa, että liberaali demokratia on uhanalainen, hauras luomus, instituutio, joka vaatii jatkuvaa suojelua ja jäntevöittämistä, toisin sanoen tervettä perustuslaillista konservatismia, selvitäkseen maailman myrskytuulista, vallan keskittämisestä ja roistovaltioiden sotahulluista johtajista. EU ei ole hyvä tahi paha, sekin on instituutio, jota voi kehittää avoimempaan ja liberaalimpaan suuntaan, jos jäsenvaltioiden kansat niin haluavat. Jos taas komissio ja parlamentti haluavat viedä unionia toiseen suuntaan, kansalaisten tahdon yli, EU tulee vähitellen rapistumaan ja kenties lopulta hajoamaan osiin.

Onneksi ehdimme Natoon ja kun turvallisuuspuoli on nyt varmistettu, unionia sopisi jo lähitulevaisuudessa alkaa nopeasti kehittää vapaakauppa-alueena ja poliittisena vastapainona roisto- ja mafiavaltioille. Kiitos Venäjän, unioni onkin jo hieman alkanut ryhdistäytyä, muttei läheskään riittävästi. Erityisen tärkeää olisi mitä pikimmin saada maahanmuuttopolitiikkaan järkeä koko unionin tasolla.

Tontti on oikeassa erityisesti silloin, kun hän peräänkuuluttaa asiallista, maltillista ja tasapuolista keskustelua arvoristiriitojen ja ongelmien selvittämiseksi. Tämä nimenomaan on länsimaisen, alati uhanalaisen liberaalin demokratian ja vapaan yhteiskunnan elinehto. Tosin vielä tärkeämpää on viisas politiikka, kurssin kääntäminen, kun se vielä on mahdollista.

Minne menet, hyvä Eurooppa?

On esitettävä koskenniemeläinen kysymys, perättävä vastauksia. Yhteen kysymykseen on monta vastausta.

Tontti ei perusliberaalina näe EU:ssa oikeastaan mitään kritisoitavaa, päinvastoin. Tekijä vaikuttaa suorastaan ihailevan unionia, melkein varauksetta. Epäileväisempi asenne vallan keskittämiseen ja ylikansalliseen päätöksentekoon olisi paikallaan. Kaikki, mikä EU:sta tulee, ei välttämättä ole hyvää. Kauniit sanat ja ylevät julistukset eivät riitä, kun unioni polkee jo omiakin sääntöjään kaiken maailman ennallistamisilla ja elvytyksillä.

Esseisti sivaltelee sivuillaan toistuvasti punavihreitä niin energia- kuin ilmastopolitiikasta, mainitsematta kertaakaan, että koko vihreä siirtymä ja kaasuputkihullutus on peräisin EU:n kovasta ytimestä. Saksa on näyttänyt huonoa esimerkkiä lähes kaikessa jo pitkään, ei historia ole tässä suhteessa miksikään viimeisten sadan vuoden aikana muuttunut. Kun sähkön ja ruoan hinta tätä kirjoitettaessa koko ajan kipuaa, sormi osoittaa väistämättä EU:n suuntaan. Sylttytehtaalta se järkiköyhin politiikka on aina peräisin, idealistien, konsulttien, pyrkyreiden ja nousukkaiden puuhapajoista. On myös huomioitava, että vihreät jos ketkä osaavat taidolla hyödyntää ylikansallista päätöksentekoa tavoitteidensa ajamisessa.

Vastaava unohdus riivaa Tontin asiantuntemuksen ydinaluetta. Vaikka hän erinomaisen ansiokkaasti ja johdonmukaisesti puolustaa mahdollisimman laajaa sananvapautta ja arvostelee vihapuheintoilua, hän ei tuo missään vaiheessa ilmi, että aloite tai peräti ponteva vaatimus tiukemmista vihapuhelaeista tulee nimenomaan EU:sta. Se vaatii jäsenmailtaan, myös Suomelta, yhä tiukempia toimenpiteitä vihapuheen kitkemiseksi, mutta esseisti suomii vain kotimaisia keuhkoajia. Toki hekin kritiikkinsä ovat moninkertaisesti ansainneet, mutta päättömyyden pääkallopaikkaakin olisi hyvä toisinaan osoitella.

Komission aloite EU-rikoslistan laajentamiseksi vihapuheeseen ja viharikoksiin (EU-valmistelu) valmistui 9.12.2021. Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen on ollut innolla ajamassa vihapuhelakeja ja kertoo tomerassa tiedotteessaan, että ”meillä pitää olla nollatoleranssi kaikkeen vihapuheeseen, ja sosiaalisen median alustojen täytyy toimia tehokkaammin kaiken vihapuheen poistamisessa”. EU:n digitaalisia palveluja koskeva lainsäädäntö tähtää samaan ja tarkoituksena olisi muun muassa värvätä ”luotettuja ilmiantajia” alustojen sisältöä valvomaan. Hieman orwellilaiselta kalskahtaa, eikö vain?

Kuten huomaamme, EU on merkittävä osa-, ellei peräti pääsyyllinen Tontin ruoskimaan kansallismielisyyden ja nurkkakuntaisuuden nousuun. Kyse on terveestä vastareaktiosta: kun lainsäädäntö alkaa yhä nopeammin karata omista käsistä ja ylikansallinen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toistuvasti ylittää kansalliset päätökset, ei ihme, että osa kansalaisista alkaa kapinoida.

Muistamme vielä hyvin Bobrikovin ja routavuodet Suomessa, monelle EU ja sen instituutiot ovat jo alkaneet muistuttaa tästä menneisyytemme avainkokemuksesta keisarillisen Venäjän ikeen alla. Tontin mielestä kapinointi suurta ja mahtavaa vastaan voi tosin olla ylisukupolvinen trauma ja nykyinen suomenmielisyys toiston pakkoa. Monen muun mielestä se on itsenäisyyden ja kansallisen olemassaolon jatkumisen tae, osa tervettä kansallista itsesuojeluvaistoa, varsinkin kun itsenäisyyttämme nakerretaan avoimesti myös Suomen hallituksen ja eduskunnan sisältä. Läheisyysperiaate on sekin kauniita sanoja paperilla, ei muuta. Tosipaikan tullen isot vievät ja pienet vikisevät.

Tontti käsittelee myös Brexitiä kovin yksisilmäisesti ja vihjailee vahvasti Venäjän suuntaan. Totta on, että informaatiovaikuttaminen näytteli Brexitissä sivuroolia, mutta tärkeämpiäkin syitä eron taustalta löytyy. Epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka ja vallan keskittäminen EU:ssa ovat näistä merkittävimmät. Ylipäätään kansallismielisyyden ja maahanmuuttokritiikin nousu liittyy vahvasti EU:n syvenevään integraatiokehitykseen, tästä löytyy tutkimustietoa Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin teoksesta National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican Books/Penguin, 2018).

Valitettavasti esseisti ei viittaa mainittujen tutkijoiden löydöksiin, siksi hän ei myöskään kansallismielisyyden kritiikissään osu maaliin, ei lähellekään. Teos paljastaa yllättäviä seikkoja kansallisen populismin suosiosta ja tarjoilee Francis Fukuyamaa uskottavampia ratkaisuehdotuksia liikehdinnän taustalla oleviin ongelmiin.

Jos kukaan muu ei halua tarttua härkää sarvista, ei kannata ihmetellä, jos nationalistisesti suuntautuneet puolueet ja Silvio Berlusconin tai Donald Trumpin kaltaiset rahvaanomaiset valkohammasmediamiljardöörit korjaavat potin. Viimeksi kansalliskonservatiivinen vaalivoitto toteutui Ruotsissa ja Italiassa. Tanskassa sosiaalidemokraatit eivät käytännössä eroa perussuomalaisista, siellä silmät epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan seurauksille ovat nopeasti auenneet.

Moni huolestunut äänestää niitä puolueita, jotka lupaavat tarttua toimeen ja ratkaista ongelmat. Kansan syvien rivien ääni perustuu aitoihin epäkohtiin, joita ei enää pitkiin aikoihin missään maassa ole uskottavasti voitu lakaista maton alle. Tämän ja paljon muutakin tärkeää oppii viimeistään perehtymällä Eatwellin ja Goodwinin teokseen.

Tontti voisi kenties seuraavaan esseekokoelmaansa harkita joitakin tarkasteluja, joissa  maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden aiheuttamia alati paisuvia ongelmia törmäytettäisiin EU:n kehitykseen, joustavuuteen ja sitkeyteen. Kuinka kauan järjestelmä pysyy pystyssä murtumatta? Monen mielestä juuri tämä on koko Euroopan kohtalonkysymys, Venäjää ollenkaan vähättelemättä.

Tontin parjaama huoli, Euroopan väestöpohjan nopea ja radikaali muutos, ei ole äärioikeiston salaliittoteoria vaan fakta, löytyyhän tieto kuntien ja valtioiden virallista tilastoista ja se on näkynyt toistuvasti uutisissakin.

Esimerkiksi ennusteen mukaan vuonna 2050 Espoossa on jo vähintään 400 000 asukasta, joista suurin osa tulee muualta kuin Suomesta. Asukkaita on tällä hetkellä noin 300 000. Vuonna 2018 Espoon väestö kasvoi 5000 hengellä, joista 4000 oli vieraskielisiä. Syksyllä 2019 joka neljäs koulunsa aloittanut lapsi oli vieraskielinen. Vieraskielisten määrä Espoossa kymmenkertaistuu kolmessakymmenessä vuodessa. Kaupungissa asuu vuonna 2053 enemmän vieraskielisiä kuin suomenkielisiä. Siihen on enää kolmekymmentä vuotta.

Kuntaliiton verkkosivujen mukaan vieraskielisen väestön määrä Suomessa yli kaksinkertaistuu vuoteen 2040 mennessä, maahanmuuton pysyessä vähintään nykyisellä tasolla. Artikkelista voimme lukea, että ”kasvua selittävät etenkin muuttovoitto ulkomailta sekä vieraskielisen väestön nuori ikärakenne.”

Mitä tulee Helsinkiin, paikallislehden päätoimittaja Karri Kannala kertoi pääkirjoituksessaan hiljattain viralliset luvut, jotka eivät alkuunkaan tue Tontin teesejä (Helsingin Uutiset, 26.10.2022):

”Helsingissä on kouluja, joissa selvästi yli puolet oppilaista on vieraskielisiä, eli puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Keinutien ala-asteella Kontulassa vieraskielisiä on 59 prosenttia oppilaista, Vesalan peruskoulussa 58 %, Merilahden peruskoulussa Vuosaaressa prosenttiluku on 55 ja Itäkeskuksen peruskoulussa 54. Luvut ovat peräisin Opetushallituksen tietokannasta.”

Itä-Helsingin ohella muillakin alueilla näkyy sama kehitys:

”Itäisen Helsingin ulkopuolelta eniten vieraskielisiä on Maatullin peruskoulussa Tapulikaupungissa 46 %, Jakomäessä Kankarepuiston peruskoulussa 45 %, ja Pihkapuiston ala-asteella Malminkartanossa 42 %.”

Kyse ei siis ole äärioikeiston salaliittoteoriasta vaan tosiasiasta, joka vaikuttaa suomen kieleen, suomalaiseen kulttuuriin, koulutusjärjestelmään, Pisa-tuloksiin, terveydenhuoltoon, työllisyyteen, valtion ja kuntien talouteen, ja koko poliittiseen päätöksentekoon alati painavammalla poljennolla. Tilastojen perusteella kehitys on lähes poikkeuksetta miinusmerkkistä, kuten kielitaidon ja koulutuksen rapautuminen, jengiytyminen, rikollisuus, alueellinen eriarvoistuminen, heikko työllistyminen ja kasvavat sosiaalimenot osoittavat.

Soi sana angloamerikkalainen

Tontin esseekokoelma kärsii myös eräästä aikamme vitsauksesta, huolimattomasta oikoluvusta. Nykyään kirjat valitettavan usein muistuttavat kiivastahtista internet-kirjoittelua, jossa kieliasuun ja oikeinkirjoitukseen ei ehditä kiinnittää huomiota. Tontti ei sentään ole kovin pahasti kiireessä hutiloinut, mutta yksi räikeä laiminlyönti pitää mainita.

Heti johdanto-osiossa, tahattoman ironisesti, ”tiedostamattoman vanhan uusintamisen” ja ”ylisukupolvisten traumojen toiston” yhteydessä, tekijä tulee lausuneeksi (10): ”Miten kirjailijat hahmottivat Euroopan unionin esikuvan Itävallan monikulttuurisen keisarikunnan keisarikunnan hajoamisen ja voisiko siitä ottaa oppia Euroopan nykyongelmissa?”

Keisarikunnan toiston jälkeen tekijä vielä kysyy, ovatko kirjailijat 2000-luvulla vaienneet vai eikö heitä enää osata kuunnella. Hän mitä ilmeisimmin tarkoittaa tässä nimenomaisessa yhteydessä, että häntä ainakin pitäisi kuunnella. Teokseen on jäänyt sen verran toistoa, että ainakin siihen kiinnittää tahtomattaan huomiota.

Ironista on myös, kenties jälleen tahattomasti, kun edellä mainitussa yhteydessä tekijä pohtii maailman menoa seuraavasti: ”Kirjailija kysyy, onko sillä [kirjallisuudella] enää sijaa maailmassa, jossa oman totuuden huutaminen ja heimoistuminen ovat lähtökohtia. Kuunteleeko kukaan kirjallisuuden kuiskausta?” Tontin oma sanomisen tapa, kuten todettua, ei useimmiten kuiski vaan ottaa osaa aikalaishulluuden meteliin ja räiskimiseen riemurinnoin.

Tekstistä uupuvat kokonaan uusien vieraskielisten muotitermien suomenkieliset vastineet. Niiden tilalla on jopa afroamerikkalaisesta puheenparresta väännettyjä karmeita sanakäppyröitä, jotka tosin ovat jo vallanneet yleiskielenkin ja kummittelevat niin uutisissa kuin kansan suussakin. Tästä on aiheellisesti muun muassa Janne Saarikivi varoitellut, eihän suomenkielinen kirjailija voi englanniksi kirjoittaa, vai voiko? Tontilla on myös pari kokonaisen kappaleen mittaista englanninkielistä lainausta, joita hän ei ole vaivautunut suomentamaan. Tämäkin on tyylirike ja erittäin huono tapa.

Termien suomenkielisiä vastineita ei ole vaikea keksiä. Tontin sinänsä varsin ansiokkaasti ruotimia yhteiskunnallisia ilmiöitä voi kutsua vaikkapa tiedostavaksi uusherännäisyydeksi, henkilöiden poliittiseksi savustamiseksi viroistaan ja asemistaan ja sovittujen esiintymistilaisuuksien perumiseksi. Suomen kieltä arvostavaa lukijaa jotakuinkin närkästyttää, kun tekstissä tulee jatkuvasti vastaan suoraan englannista väännettyjä, ei käännettyjä, uudissanoja, jotka vieläpä taipuvat äärimmäisen kankeasti kotimaisella. Se ei ole hyvää suomea eikä hyväksi Suomelle.

Olisi toivottavaa, että pientä, uhanalaista kieltämme vaalittaisiin, kun siihen vielä on mahdollisuus. Kirjailijoiden jos keiden luulisi tämän ymmärtävän. He elävät ja hengittävät kieltä, ilman sitä heitä ei olisi olemassakaan, suomalaisia kirjailijoita. Toisaalta, kuten edellä on käynyt ilmi, Tontti ei välttämättä edes usko suomalaisuuteen, suomalaisiin, Suomen kansaan. Oma perinne sulautuu helposti suurempaan ja mahtavampaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää, joskaan ei välttämättä toivottua saati tahdottua. Osana Euroopan kansoja piskuinen Suomi on ollut poikkeuksellisen sitkeä ja omapäinen, ja luonut omintakeista kulttuuria aina näihin päiviin asti. Olisi hienoa, jos se tekisi niin vastaisuudessakin.

Lopuksi on vielä muistutettava esseistiä hänen omasta oivalluksestaan (57): ”Kun maailma hukkuu huutoon, hienovarainen kuiskaaminen voi lopultakin olla tehokkain sanomisen tapa.” Tämän viisaan ohjeen siivittämänä on hyvä kohdistaa katse uusiin kuiluihin ja taivaltaa pää pystyssä kohti tulevia taistoja.