Olen ilmoittanut eroavani Vihreiden jäsenyydestä hiipumalla eli en aio enää ensi keväänä maksaa jäsenmaksua. Jäsen olen ollut kevättalvesta 2007. Liityin puolueeseen, koska Vihreät kaikista puoleista vaikutti selkeimmin ihmisoikeuspuolueelta, eläinoikeuksien ja luonnonsuojelun ohella.
Olen tunnetusti islamkriittinen ja puolueen linja on häirinnyt minua tässä suhteessa pitkään. Olen yrittänyt muuttaa puolueessa vallitsevia näkemyksiä vähemmän naiiviin suuntaan, siinä osin onnistuenkin. Nykyisin Vihreät sentään jo tuomitsee islamilaisen fundamentalismin ohjelmajulistuksissaan ja kannattaa maltillisten tai entisten muslimien auttamista fundamentalisteja vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä.
Vihreiden presidenttiehdokas ja näkyvä kansanedustaja Pekka Haavisto kirjoitti eilen, että Tukholman pommi-isku oli poliittinen teko. Sitä se tietenkin myös oli, päältä katsoen, tulkintaa venyttäen. Haavisto mainitsee lisäksi, että kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa. Islamia hän ei erikseen mainitse, vaikka Tukholman pommimies oli jälleen kerran muslimi, jihadisti, jonka oma viesti ei jätä mitään epäselväksi. Poliitikko ei näköjään voi suoraan sanoa, että ainakaan islam ei kaikilta osin pidä rauhantyötä arvossa. Islamiin näet sisältyy olennaisena osana oppi uskonnon puolustamisesta, vaikka asein. Sitä kutsutaan jihadiksi ja uskonsoturia jihadistiksi. Tukholman pommimies vetosi viestissään mujahideeneihin kaikkialla terrorin määrän lisäämiseksi. Mujahideen tarkoittaa jihadistia.
Tätä Haavisto ei halunnut sanoa. Syitä voidaan vain arvella. Eiköhän päällimmäinen syy kuitenkin ole se, että puolue haluaa olla suvaitsevainen eikä se halua lisätä islamiin kohdistuvia epäluuloja tai maahanmuuttokritiikin suosiota sekä kasvualustaa. Vaikeneminen on kultaa, edelleen, ajattelevat Vihreät kärkipoliitikot. Mutta lisääkö vaikeneminen ja asian kiertely uskottavuutta ja puolueen suosiota? Ei lisää, päinvastoin. Haaviston lausunto lisää maahanmuuttokriitikkojen suosiota, kuten Euroopassa ollaan nähty monet kerrat. Vihreät tuntuu operoivan omassa maailmassaan, jossa tosiasioita ei haluta katsoa suoraan silmiin. Vihreät toimii kuin sokea pimeydessä.
Haavisto vihjaa parissakin kohdassa, että rauhanprosessia pitäisi tukea. Hän kenties tarkoittaa, että Afganistan pitäisi jättää rauhaan eikä islamaiheisia pilakuvia enää länsimaissa saisi piirtää. Nimeäähän Tukholman pommimies Lars Vilksin viestissään ja jihadistit ovat yrittäneet tappaa tai pahoinpidellä Vilksin jo muutaman kerran. Myös ns. maltilliset muslimit hyökkäsivät taannoin ruotsalaispilapiirtäjän kimppuun Uppsalan yliopistolla. Hyökkäys tallentui kameralla ja se on nähtävissä YouTubessa.
Pelottelu on yksi islamistien keino vaientaa kriitikot. Terrori on pelottelun äärimuoto. Pelottelua ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Vihreät on vedonnut sananvapauden puolesta aina, kun iskuja on kohdistettu vaikkapa seksuaalivähemmistöihin. Tämä on tietenkin erittäin hyvä asia. Vihreät ei kuitenkaan Tukholman tapauksessa vetoa sananvapauden, uskonnonvapauden tai rauhanturvaamisen puolesta. Afganistanissa olevat joukot turvaavat rauhaa YK:n mandaatilla. Pommi-isku oli osittain puolustustaistelua Afganistanissa olevia joukkoja vastaan.
Voisiko tästä ottaa esimerkkiä? Minulta kysyttiin eilen, miten itse vähentäisin jihadin uhkaa. Yksi keino olisi käyttää jihadistien taktiikkaa joukkosyyllistämisestä sivistyneellä tavalla jihadisteja vastaan. Islamistit ajattelevat, että länsimaisia siviilejä saa tappaa, koska länsimaiset joukot pitävät islamisteja, mm. verenhimoisia talibaneja ja heidän hengenheimolaisiaan, kurissa Afganistanissa ja Irakissa. Tästä he saavat Koraanin siunaaman oikeutuksen jihadilleen. Nyt länsimaiden johtajien kannattaisi ehkä ilmoittaa julkisesti mediassa, että aina kun jihadisti yrittää länsimaissa iskeä, suljetaan joku Euroopan suurista moskeijoista lopullisesti. Tai jos isku onnistuu, jokaista uhria kohti suljetaan joku moskeija länsimaisessa kaupungissa lopullisesti. Kaksisataa uhria, kaksisataa suljettua – lopullisesti suljettua – moskeijaa. Painostustoimi olisi siis diplomaattinen ja Haavistonkin mieleen, koska se on rauhantyötä parhaimmillaan. Kova kovaa vastaan, pehmeästi. Haaviston mukaan kaikki uskonnot pitävät rauhantyötä arvossa, jolloin vaikkapa Lontoon suurimman moskeijan sulkeminen lopullisesti on varmasti kaikkien uskontojen mieleen, mikäli sillä estetään uskonnollinen terrori – tai siis Haaviston sanoin poliittisesti motivoitunut terrori.
Mitä tulee motivaatioon yleensä, on mielenkiintoista, miten länsimaiset poliitikot maahanmuuttoa suosivien leirissä tietävät terroristien motiivin paremmin kuin terroristit itse. Vaikka Tukholman pommimies viestissään selkeästi, yksiselitteisesti, ilmoitti, mikä oli hänen motiivinsa (jihad), Haavisto pitää motiivia vain poliittisena ja epäilee, että tekijä kärsi mielenterveysongelmista.
Siinä mielessä uskonnollisesti perusteltu terrori on tietenkin myös poliittista, että fanaattinen hurskas muslimi haluaa pelottaa länsimaat omalle kannalleen eli kieltää näitä turvaamasta rauhaa Lähi-idässä ja kieltää länsimaisia taiteilijoita piirtämästä islamaiheisia pilakuvia. Joidenkin ateistien ja uskontokriitikkojen mielestä hurskas uskovainen on ipso facto mielenterveysongelmainen, harhainen, mutta uskontotiede ja empiirinen aineisto eivät tue näkemystä. Uskonnollinen fundamentalisti tietää mitä tekee ja osaa oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin sekä uskonnonvapauteen. Itsemurhaterroristit, kuten Tukholman pommimies, ovat pääsääntöisesti hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ”mukavia naapurin kavereita”. He ovat siis erittäin hyvin kotoutuneet. Ainoa asia, mikä heidät länsimaisista keskivertoyksilöistä selkeästi erottaa, on hurskas uskonnollisuus. Kaikki itsemurhaterroristit ovat hurskaita muslimeja ja osaavat oikeuttaa toimintansa vetoamalla pyhiin kirjoituksiin, Koraaniin ja haditheihin.
Miksi uskonnollisen motiivin ääneen sanominen on Vihreille niin vaikeaa? Tämä on tulevissa eduskuntavaaleissa yksi Vihreiden kohtalonkysymys. Vierittämällä terrorismin perussyyn epämääräisille alueille, epäoikeudenmukaisuudentuntoon, politiikkaan ja mielenterveyteen, Haavisto noudattaa Vihreiden tuttua linjaa islamin suhteen. Varsinaista syytä ei haluta ääneen sanoa. Syy on islam, tarkemmin sanoen usko siihen, että jihad länsimaita vastaan on oikeutettu. Tämän tietää jokainen muslimi, joka Koraaninsa ja uskontonsa tuntee. Kaikki muslimit eivät edes suhtaudu jihadiin samalla tavalla, mikä on tietenkin itsestään selvää. Sen sijaan Vihreät kärkipoliitikot suhtautuvat jihadiin aina samalla tavalla. He kieltävät koko jihadin, koko islamistisen ideologian, olemassaolon. Tämä on todellisuuden, maailman toiseksi suosituimman uskonnon keskeisten oppien kieltämistä.
Toki islamin nimissä halutaan vaikuttaa myös poliittisesti, aivan kuten Päivi Räsänen ja Timo Soini haluavat vaikuttaa kristinuskon nimissä Suomen lainsäädäntöön. Tässä tapauksessa kukaan järkevä ei epäile, etteikö motiivi olisi ensi sijassa uskonnollinen – perustellaanhan naispappeuden vastustamista ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamista Raamatulla. Islamilaisissa maissa ei ole naisimaameja eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Mistähän se johtuu? Vihreiden mukaan ei ilmeisesti ainakaan islamista. Kyse on varmasti kolonialismista, riistosta ja imperialismista. Tai kristinuskosta.
Vihreät ei pärjää politiikassa, mikäli puolue haluaa muuttaa mielikuvitusmaailmaa. Vain todellisen maailman muuttaminen johtaa edistykseen ja ihmisoikeuksien kohentumiseen. Jos ja kun Vihreät ei selkeästi ja jyrkästi tuomitse yksittäisiä jihadisteja sekä koko jihadin oikeutusta, se ajaa de facto jihadistien asiaa. Samoin Vihreät seksuaalivähemmistöjä ja naisia erityisesti puolustavana tahona on vaikeuksissa, koska islam laajasti ottaen ei juurikaan tai ei lainkaan kunnioita seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.
Maahanmuutto ja turvapaikkapolitiikka muuttaa länsimaiden väestöä islamiin liittyen siten, että konservatiivien määrä lisääntyy suhteessa liberaaleihin. Suuri osa pakolaisista on näet muslimeja ja suuri osa näistä noudattaa uskontonsa ei-liberaaleja oppeja. Kuten todettua, islamilaisissa valtioissa ihmisoikeudet ovat heikoissa kantimissa. Muslimit eivät yhdessä yössä tai koskaan muutu liberaaleiksi länsimaissa, elleivät ensin käänny pois islamista. Joitakin esimerkkejä tunnetaan. Islamista pois kääntyminen on islamin lain, sharian, mukaan rangaistava kuolemalla.
Mikäli hurskaat ihmisoikeuspuheet halutaan tuoda käytännön tasolle, tulisi Vihreiden johdonmukaisuuden nimissä puolustaa ja suosia niitä muslimeja, jotka haluavat kokonaan uudistaa uskontonsa länsimaisille ihmisoikeuskäsityksille sopivaksi tai kääntyä pois islamista. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että puolue haluaa suosia tasapuolisesti kaikkia muslimeja, myös länsimaissa terroria harjoittavia jihadisteja. Tämä ei voi olla vaikuttamatta Vihreiden suosioon.
13 December 2010
23 November 2010
Niemelä kommentoi eroaan
Kotimaa24 uutisoi tänään (23.11.2010) erostani Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan paikalta. Uutisessa mainitaan myös minun eronneen Humanistin päätoimittajuudesta ja virheellisesti, että olisin eronnut Helsingin Humanistiyhdistyksestä tai Humanistiliitosta. En ole myöskään eronnut Helsingin vapaa-ajattelijat ry:stä.
Erosin Humanistin päätoimittajan paikalta pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajuudesta sen sijaan erosin – kuten uutisessa aivan oikein mainitaan – lopen kyllästyneenä liitossa valloillaan rehottavaan hörhöilyyn.
Keväällä 2009 irtisanottu liiton ex-toiminnanjohtaja tukijoukkoineen on pitänyt yllä sotaa liitossa jo vuosia, ja vaikka liitto nyt voitti oikeusjutun selkeästi, kyseinen porukka jatkaa puuhasteluaan liitossa ja sen jäsenyhdistyksissä. Tämä porukka siis koostuu ex-toiminnanjohtajasta ja hänen apulaisistaan, jotka ovat koko tämän ajan liiton luottamustoimissa ajaneet ex-toiminnanjohtajan, eivät liiton etua. He ajavat edelleen ex-toiminnanjohtajan etua. Toiminta ei kestä lähempää tarkastelua.
Kyseiseen toimintaan liittyy mm. työtodistuksen väärentäminen (liiton pääsihteeri Huotari todisti käräjäoikeudessa kirjoittaneensa ilman tiedonantoa liittohallitukselle kyseisen asiakirjan ex-toiminnanjohtajalle tämän sitä häneltä pyydettyä), ex-toiminnanjohtajan valitseminen liittohallituksen varajäseneksi sekä erään hänen lähimmän tukijansa valitseminen samalla liittohallituksen varsinaiseksi jäseneksi.
Näitä kaikkia luottamuspaikkoja, tekoja ja laitonta työtodistusta käytettiin lisäksi oikeudessa todisteena liittoa vastaan. On syytä huomioida, että ex-toiminnanjohtaja on nostanut laittomalla työtodistuksella työttömyytensä alusta saakka ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Hän ei minulta tai liittohallitukselta (hänen virallinen työnantajansa) koskaan ole laillista, työnantajan myöntämää työtodistusta pyytänyt, ei, vaikka väärennetyn työtodistuksen laillisuuden liittohallitus on kiistänyt sekä työvoimatoimistolle että ex-toiminnanjohtajan ammattiliitolle. Oikeudessa todisti myös liittovaltuuston jäsen Martti Vaattovaara, joka kertoi ex-toiminnanjohtajan pyynnöstä kyselleensä työtodistuksen laillisuutta yhdistysoikeusasiantuntijoilta. Vaattovaara todisti, että asiantuntijan mukaan työtodistus on "virallisluonteinen".
Liiton asianajajan mukaan työtodistus on laiton. Liiton asianajaja on työoikeuden asiantuntija.
Käräjäoikeudessa esitettiin myös joko perätön lausuma tai sitten eräs henkilö valehteli kyseisen lausuman esittäjälle puhelimessa oikeudenkäynnin toisen päivän aamuna.
Koska mainitun kaltaiseen toimintaan syyllistyneet ihmiset jatkavat edelleen liiton luottamustoimissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, katsoin velvollisuudekseni erota liiton puheenjohtajuudesta.
Asiasta on tulossa lisää tietoa muutaman viikon sisällä ilmestyvään Vapaa Ajattelija -lehteen.
Erosin Humanistin päätoimittajan paikalta pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Vapaa-ajattelijain liitto ry:n puheenjohtajuudesta sen sijaan erosin – kuten uutisessa aivan oikein mainitaan – lopen kyllästyneenä liitossa valloillaan rehottavaan hörhöilyyn.
Keväällä 2009 irtisanottu liiton ex-toiminnanjohtaja tukijoukkoineen on pitänyt yllä sotaa liitossa jo vuosia, ja vaikka liitto nyt voitti oikeusjutun selkeästi, kyseinen porukka jatkaa puuhasteluaan liitossa ja sen jäsenyhdistyksissä. Tämä porukka siis koostuu ex-toiminnanjohtajasta ja hänen apulaisistaan, jotka ovat koko tämän ajan liiton luottamustoimissa ajaneet ex-toiminnanjohtajan, eivät liiton etua. He ajavat edelleen ex-toiminnanjohtajan etua. Toiminta ei kestä lähempää tarkastelua.
Kyseiseen toimintaan liittyy mm. työtodistuksen väärentäminen (liiton pääsihteeri Huotari todisti käräjäoikeudessa kirjoittaneensa ilman tiedonantoa liittohallitukselle kyseisen asiakirjan ex-toiminnanjohtajalle tämän sitä häneltä pyydettyä), ex-toiminnanjohtajan valitseminen liittohallituksen varajäseneksi sekä erään hänen lähimmän tukijansa valitseminen samalla liittohallituksen varsinaiseksi jäseneksi.
Näitä kaikkia luottamuspaikkoja, tekoja ja laitonta työtodistusta käytettiin lisäksi oikeudessa todisteena liittoa vastaan. On syytä huomioida, että ex-toiminnanjohtaja on nostanut laittomalla työtodistuksella työttömyytensä alusta saakka ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Hän ei minulta tai liittohallitukselta (hänen virallinen työnantajansa) koskaan ole laillista, työnantajan myöntämää työtodistusta pyytänyt, ei, vaikka väärennetyn työtodistuksen laillisuuden liittohallitus on kiistänyt sekä työvoimatoimistolle että ex-toiminnanjohtajan ammattiliitolle. Oikeudessa todisti myös liittovaltuuston jäsen Martti Vaattovaara, joka kertoi ex-toiminnanjohtajan pyynnöstä kyselleensä työtodistuksen laillisuutta yhdistysoikeusasiantuntijoilta. Vaattovaara todisti, että asiantuntijan mukaan työtodistus on "virallisluonteinen".
Liiton asianajajan mukaan työtodistus on laiton. Liiton asianajaja on työoikeuden asiantuntija.
Käräjäoikeudessa esitettiin myös joko perätön lausuma tai sitten eräs henkilö valehteli kyseisen lausuman esittäjälle puhelimessa oikeudenkäynnin toisen päivän aamuna.
Koska mainitun kaltaiseen toimintaan syyllistyneet ihmiset jatkavat edelleen liiton luottamustoimissa kuin mitään ei olisi tapahtunut, katsoin velvollisuudekseni erota liiton puheenjohtajuudesta.
Asiasta on tulossa lisää tietoa muutaman viikon sisällä ilmestyvään Vapaa Ajattelija -lehteen.
2 November 2010
Uskomusten, uskontojen ja maailmankuvien taustamekanismeista
Jussi K. Niemelä
(Skeptikko 4/2010)
Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)
Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)
Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.
Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.
Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.
Uusateismin puolustus
Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.
Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.
Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.
Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.
Yleistämällä olkiukkojen kimppuun
Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.
Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).
Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.
Yliluonnollisten agenttien selitys
Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.
Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.
Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.
Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.
Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).
Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.
Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.
Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.
Sielut, aaveet ja šamaanit
Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.
Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.
Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.
Jumala yliluonnollisena agenttina
Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.
Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.
Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.
(Skeptikko 4/2010)
Matti Kamppinen: Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto – Kriittisen uskontotieteen näkökulma (Uskontotiede, Turun yliopisto 2009)
Ilkka Pyysiäinen: Supernatural Agents – Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (Oxford University Press 2009)
Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen, sieluihin, henkiin, kummituksiin, enkeleihin, maahisiin ja jumaliin? Voiko tiede vastata kysymykseen ja voiko uskomuksia sekä niiden syitä tutkia tieteellisesti? Kyllä voi.
Turun yliopiston uskontotieteen ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti Matti Kamppinen sekä Helsingin yliopiston vertailevan uskontotieteen dosentti Ilkka Pyysiäinen ovat jo pitkään tehneet uraa uurtavaa tutkimusta aiheesta. Kamppisen uusin teos sisältää lisäksi oivallisen esittelyn rationaalisuudesta ja argumentaatiosta. Kansainvälisesti arvostettu Pyysiäinen jatkaa kognitiivisen uskontotieteen edistämistä ja mikä hienointa, hän käyttää teoksessaan havaintoesimerkkinä myös suomalaista uskomusperinnettä.
Kamppinen lähtee liikkeelle systeemien ja systeemiajattelun esittelyllä, mutta heti johdannosta käy ilmi, että hän puolustaa teoksessaan voimakkaasti tieteellistä maailmankuvaa. Samalla tekijä kritisoi yliluonnollisia elementtejä sisältäviä uskomusjärjestelmiä. Osa kirjasta perustuu aikaisemmin julkaistuun materiaaliin, mutta teema on johdonmukainen ja kokonaisuus mukavan monipuolinen. Kamppinen kirjoittaa selkeästi ja ymmärrettävästi vaikeistakin asioista. Jo kirjan alussa ilmenevä uskontokriittisyys huipentuu loppusanoihin, joissa tekijä asettuu sekulaarin humanismin sekä tieteellisen maailmankuvan kannalle irrationaalisia uskomusjärjestelmiä vastaan.
Uusateismin puolustus
Kamppisen käsitys uskonnosta on hänen omien sanojensakin mukaan kapea, oikeastaan yksinkertaistettu, mutta hän perustelee kantansa erinomaisesti. Samalla tekijä puolustaa Richard Dawkinsia, Sam Harrisia ja Christopher Hitchensiä, jotka myös arvostelevat uskonnollista uskoa sen aiheuttamien käytännön ongelmien vuoksi. Kuten kuuluisat ulkomaalaiset uusateistikollegansa, myös Kamppinen väittää pontevasti, että maailmankuvia voi vertailla ja niiden perusteita arvioida järkiperäisesti. Niitä oikeastaan pitääkin vertailla ja arvioida. Uskonto ei näiden herrojen mielestä pärjää kilpailussa tieteeseen ja järkeen perustuvaa maailmankuvaa vastaan. Juuri viimeksi mainitulle maailmankuvalle rakentuu uusateismin eli sekulaarin humanismin maailmankatsomus.
Ihmisten ja elämän kunnioittaminen ei toisin sanoen ole seurausta yliluonnollisista moraalisäädöksistä vaan siitä, mitä tiedämme ihmisestä ja elämästä. Ihmisarvo ei siis riipu esimerkiksi Jumalasta, planeettojen asennosta tai kosmisesta ykseydestä. Se ei riipu mistään. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi aikoinaan veisteli. Meillä kaikilla on ihmisarvo, joka voidaan päätellä rationaalisesti ilman oletuksia yliluonnollisista olennoista ja ilmiöistä.
Puolustaessaan uusateismia tekijä ei kuitenkaan mainitse sitä tosiasiaa, että sekulaarin humanismin voimahahmo Paul Kurtz on hyvinkin kärkevästi kritisoinut ainakin Dawkinsia ja Harrisia heidän hyökkäävyytensä vuoksi. Kurtz on sanoutunut uusateisteista voimakkaasti irti ja osittain sen takia hän äskettäin jopa jätti perustamansa Center for Inquiryn ja perusti uuden järjestön.
Myös skeptikko Michael Shermer on esittänyt arvostelua Dawkinsia ja Harrisia kohtaan. Uusateismin huono maine perustuu osittain juuri heihin ja olen itsekin melko pitkälle samaa mieltä Kurtzin kanssa, vaikka toki täytyy myöntää, että Dawkinsin ja Harrisin kohtaama kritiikki nojaa useimmiten täydelliseen olkiukkoretoriikkaan. Tästä toimii esimerkkinä vaikkapa teologian maisteri, tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen, jonka kirjoituksissa uusateismia toistuvasti tölvitään ilman kunnon perusteita. Paakkinen näkee uusateismissa pelkästään pahaa, ja hän on selvästi löytänyt itselleen akateemisen uran kyseisen ajattelutavan demonisoimisesta. Kamppisen teoksen jälkisanat ilmestyivät alun perin Helsingin Sanomien sunnuntaidebatissa maaliskuussa 2009 juuri vastineena Paakkisen kärjistyksiin.
Yleistämällä olkiukkojen kimppuun
Kamppinen osoittaa ongelmat, joita aiheutuu, kun Dawkins, Harris ja Hitchens niputetaan uusateismin kapea-alaisen nimikkeen alle. Uusateismista tulee näin aivan liian helposti kapea ideologia, olkiukko, jota sitten moraalisesti oikeamielisten ateismikriitikoiden on helppo mätkiä, täysin ohittaen mainittujen kirjoittajien argumentit.
Kamppisen vastaus Paakkiselle on hieno ja kohtelias. Paakkisella ei yksinkertaisesti ole kunnon argumentteja uusateistien luonnontieteen ja sekulaarin humanismin varaan perustuvia näkemyksiä vastaan. Paakkisen kannattaisikin lukea Kamppisen teos, koska sen parasta antia on nimenomaan argumentaatio-osio, ajattelun kulttuurisidonnaisuus -osion ohella. Viimeksi mainittu luku toimii samalla ikään kuin johdantona kolmelle seuraavalle luvulle, joissa tekijä osoittaa ”pullamössörelativismin” toivottomuuden. ”Johdonmukainen tieteilijä ei ole pullamössörelativisti, vaan tieteilijä joka voi ja haluaa perustella omat tieteelliset tapansa tutkia todellisuutta” (s. 98).
Tärkeä valintakriteeri maailmankuvalle on myös pragmaattinen ulottuvuus – uskonnon avulla ei voi rakentaa toimivaa kuokkaa, kännykkää tai kaukoputkea (s. 167). Ylipäätään Kamppinen korostaa kyseenalaistamista ja koettelevuutta myös maailmankuvan yhteydessä. Samalla hän kumoaa usein toistetun väitteen, jonka mukaan sekulaarit yhteiskunnat, natsismi ja stalinismi, ovat olleet kaikkein tuhoisimpia. Ne molemmat perustuivat pitkälti uskonnon kaltaisille ideologioille, joiden kyseenalaistaminen ja vääräksi osoittaminen oli jyrkästi kielletty. Jos todellisuus ei sopinut teoriaan, todellisuus piti kieltää. Hirmuvalta rakentuu usein juuri tällaisen kieltoperäisen uskomusjärjestelmän varaan.
Yliluonnollisten agenttien selitys
Ilkka Pyysiäinen on kansainvälisesti arvostettu kognitiivinen uskontotieteilijä, jolla on jo varsin laaja tuotanto sekä englannin- että suomenkielistä kirjallisuutta. Uusin teos on muiden englanninkielisten kirjojen tapaan suunnattu lähinnä akateemiselle lukijakunnalle, mutta kyllä opinhaluinen maallikkokin kykenee ymmärtämään kaiken, sillä teksti on yleistajuisesti kirjoitettu. Juuri oppikirjaksi tämäkin Pyysiäisen teos soveltuu erinomaisesti.
Ensimmäisessä luvussa tekijä käsittelee agentteja eli toimijuutta. Toimijuus koostuu elävyydestä ja itseliikkuvuudesta sekä mentaalisista ilmiöistä. Näitä ovat muun muassa uskomukset, halut, pyrkimykset ja toiveet. Ihmisellä on välitön kokemus omasta mielestään ja toimijuudestaan. Ihminen olettaa toimijuuden myös muille olennoille, joiden käyttäytyminen on säännönmukaista ja näyttää päämäärähakuiselta. Tällaiset käyttäytymispiirteet ja ilmiöt aiheuttavat ihmisessä herkästi intentionaalisen tulkinnan, eli käyttäytyminen oletetaan nimenomaan päämäärähakuiseksi. Pyysiäinen nimittää tätä intuitiivista ihmismielen ominaisuutta ”promiskuitiiviseksi teleologiaksi”.
Toimijuuden abstrahointi havaitusta käyttäytymisestä aiheuttaa sen, että kehoa kontrolloiva toimijuus oletetaan immateriaaliseksi. Sen myös oletetaan ulottuvan kehon ulkopuolelle ja jäävän eloon kehon kuoltua. Immateriaalinen toimijuus mahdollistaa lisäksi henkilöiden välisen näkökulman, jolloin ihminen voi ajatella, mitä muut ajattelevat hänestä ajattelemassa heitä jne. Tämä jaettu tieto sisältää henkilöiden ideoita toisten ideoista ja muuta vastaavaa ainesta.
Toimijuus voidaan toki intuitionvastaisesti olettaa myös luonnollisille objekteille ja ihmisten valmistamille elottomille esineille. Se oikeastaan seuraa väistämättä promiskuitiivisesta teleologiastamme.
Pyysiäinen yhdistää E. B. Tylorin uskontoteorian (uskonto uskomuksina henkiolentoihin) Émile Durkheimin teoriaan uskonnosta ”sosiaalisena liimana”, joka sitoo ihmiset moraaliseksi yhteisöksi. Mitään ”kollektiivista tietoisuutta” ei kuitenkaan voi olla ilman yksilöitä, jotka representoivat toistensa mentaalisia tiloja mielessään. Tämän pohjalta tekijä tulkitsee rituaalit jaetun tiedon ”julkistamiseksi”, jonka yhteydessä syntyy kuvitteellinen yhteisö (”doktriiniuskonnot”) tai jonka myötä emotionaalinen omistautuminen pienemmälle ryhmälle voimistuu (”imagistiset uskonnot”).
Erityisen mielenkiintoisia ovat näiden ilmiöiden kytkökset ihmisen evoluutioon ja sen myötä kehittyneisiin psykologisiin ominaisuuksiin. Juuri evoluutioympäristömme on vähitellen synnyttänyt myös yliluonnolliseiauskomuksia aiheuttavat kyvyt ja muovannut niitä vuosituhansien kuluessa. Kyvyt linkittyvät monimutkaisella tavalla altruismiin ja moraalisuuteen, mikä samalla selittää sen, miksi tosiasioiden vastaisesti uskonnon usein ajatellaan olevan moraalin kannalta välttämätöntä.
Mielen ominaisuudet ovat kehittyneet monimutkaisessa vuorovaikutuksessa ihmislajille tyypillisessä yhteisössä, jossa toimijuus on oletettu myös näkymättömille, mutta läsnä oleville agenteille, kuten esivanhempien hengille, aaveille tai jumalille. Näitä ”sieluolentoja” tekijä käsittelee tarkemmin luvussa 3. Luku 2 koskee yliluonnollisten agenttien representaatioita ja dynamiikkaa, jonka mentaalisten käsitteiden, ideoiden, kuvien ja uskomusten sekä julkisten representaatioiden eli mielen ulkopuolisten tekstien, maalausten, taideteosten, puhuttujen sanojen ynnä muiden vuorovaikutus synnyttää.
Tästä Pyysiäinen rakentaa hyvin perustellun kulttuuriteorian, joka muodostuu abstraktioista, jotka syntyvät juuri mentaalisten ja julkisten representaatioiden osittaisesta päällekkäisyydestä. Pohdiskelu jatkaa ja täydentää tekijän varhaisemmissa teoksissaan How Religion Works – Towards a New Gognitive Science of Religion (2001) ja Magic, Miracles, and Religion – A Scientist's Perspective (2004) esittämiä kulttuuriteorioita.
Sielut, aaveet ja šamaanit
Luku 3 on skeptikolle hyvin mielenkiintoinen. Tekijä hyödyntää siinä kulttuuriantropologista ja folkloristista aineistoa. Luvun otsikko on ”Sielut, aaveet ja šamaanit”, mutta osansa saa myös pahamaineinen ”Noitavasara”, Malleus maleficarum. Pyysiäinen osoittaa, miten pahojen henkien oletettiin ottavan ihmisen haltuunsa ja miten kunnon kristittyjen piti taistella niitä vastaan. Tämä tarkastelu on ikään kuin kenttätutkimus yliluonnollisia agentteja koskevasta teoriasta.
Sielu-uskomukset eivät kuitenkaan rajoitu henkilöihin, jotka uskovat yliluonnolliseen. Meillä kaikilla on niitä – uskomuksia toimijuudesta, joka on irrallaan kehosta tai siitä erillinen. Oma ”itsemmekin” on tällainen uskomus, täysin luonnollinen ja intuitiivinen. Juuri tästä syystä ihmisen on niin vaikea uskoa, että ”henki” tai ”sielu” kuolee samalla kun keho kuolee. Henkilökohtainen toimijuus tuntuu immateriaaliselta ja siksi ihminen olettaa sen jatkavan olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen.
Toisaalta puhdasta mentaalisuutta on vaikea kuvitella ja siksi ihminen olettaa ”sieluille” ja ”hengille” usein jonkinlaisen fyysisen kehon tai ympäristön (haudan tai talon), jossa usvaa, pilveä tai höyryä muistuttava henki pitää majaansa. Šamaani on tavallaan henkimaailman asiantuntija, joka osaa langeta loveen ja matkustaa henkenä aineettomassa sielujen valtakunnassa.
Jumala yliluonnollisena agenttina
Näiden käsitysten pohjalta Pyysiäinen osoittaa myös Jumalan olevan yliluonnollinen agentti, joka teistien ja teologien muuttumattomuusväitteistä huolimatta on kehittynyt kansanomaisen arkipsykologian pohjalta vähitellen kohti monimutkaisempia muotoja sekä tulkintoja. Lisäksi tekijä tarkastelee vastaavia uskomuksia buddhismissa.
Lopussa tekijä ottaa kantaa teologian esittämiin tulkintoihin ja osoittaa, että aina kun väite tulee todellisuuden alueelle, se tulee tieteen ulottuville. Teologia on Pyysiäisen mukaan ajanut itsensä nurkkaan, koska moni teologi väittää, ettei Jumala ole tieteen ulottuvilla. Koska tieteellinen tieto on kumuloituvaa, se paljastaa meille koko ajan lisää siitä, mitä Jumala ei ole. Maailmankuvan muuttuessa myös jumalakäsityksen pitäisi siten muuttua, mutta teologit ovat väittäneet juuri päinvastaista. Jumala on heidän mukaansa muuttumaton ja paljastanut itsensä ihmisille ilmestyksessä. Mikäli teologi näin väittää, ilmestys tulee kuitenkin heti tieteen tutkittavaksi. Tiukka paikka teologialle.
Kirjoittaja on Skepsis ry:n hallituksen jäsen, päätoimittaja ja tietokirjailija.
19 October 2010
Loukkaamisesta, syyllistämisestä ja syntipukeista
A-studion homoillan nostattama kohu ei ota laantuakseen. Eroaalto on jatkunut ja jopa kiihtynyt, kirkosta on homoillan jälkimainingeissa eronnut jo yli 25 000 ihmistä.
Ilmiö on tietenkin herättänyt kiivasta keskustelua myös kirkon piirissä, aiheestakin. Arkkipiispa Mäkinen sanoutui ensin irti Päivi Räsäsen edustamasta kannasta, mutta muutti sitten mielensä ja kertoi eilen A-studiossa, että samaa sukupuolta olevien siunaaminen ei ole ajankohtaista. Ensin arkkipiispa siis teki Räsäsestä syntipukin, ilmoittamalla ettei tämä edusta kirkon kantaa, mutta seuraavana päivänä arkkipiispa itse osoitti, että Räsänen sittenkin edustaa kirkon kantaa.
Seksuaalisuus on niin merkittävä osa ihmisyyttä, että sitä jos mitä pitää lähimmäisen kunnioittaa. Seksuaalisuus ei ole aate tai ideologia, eikä tietenkään uskonto. Kaikkia kolmea viimeksi mainittua pyritään sananvapauden avulla suojelemaan ja niitä opetetaan kunnioittamaan.
Jos uskontoa tai aatetta ulkopuolelta kritisoidaan, vaikka aiheestakin, moni uskova siitä helposti loukkaantuu. Sitten nämä loukkaantujat eivät hämmästele lainkaan sitä, jos joku loukkaantuu siitä, että hänen seksuaalista suuntautumistaan pidetään sairautena tai kehityshäiriönä, jopa syntinä.
Kaikkien vastenmielisin lieveilmiö on ollut eroajien syyllistäminen. Ensin Tampereen piispa ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja loukkaavat homoseksuaalien ihmisarvoa ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta suorassa tv-lähetyksessä. Kun ihmisoikeuksia kannattavat ihmiset sitten vetävät tästä johtopäätökset ja valitsevat kirkosta eroamisen, tätä päätöstä ei moni halua kunnioittaa. Sen sijaan näitä ihmisiä – kuten Jani Toivolaa – syyllistetään entistä enemmän. ”Vain jäsenenä voit vaikuttaa!”, ”eroaminen on epäloogista!”.
Tai ”eroajat ovat joukkohysterian vallassa”, kuten uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen loihe lausumaan.
Mutta jos ja kun kirkon virallinen kanta, mikäli arkkipiispaa on uskominen, on suurin piirtein sama kuin piispa Revolla ja puheenjohtaja Räsäsellä, niin varmasti oikeampi oletus on se, että ihmisoikeuksia ja ihmisten yhdenvertaista kohtelua kannattavat kristityt eivät yksinkertaisesti enää halua kuulua samaan kirkkoon, samaan seurakuntaan, näiden homoliittojen siunaamista vastustavien tahojen kanssa.
On totta, että kokonaista viisi piispaa on suhtautunut myönteisesti samaa sukupuolta olevien siunaamiseen, mutta näistä kaksi – arkkipiispa Mäkinen ja Porvoon piispa Vikström – vetivät sittemmin sanansa takaisin ja ovat nyt pelkän rukoilemisen kannalla. Tämä tuntuu varmasti monista loukatuista vielä pahemmalta kuin avoin solvaaminen ja ihmisarvon polkeminen.
Millaista on kristillisyys, joka ensin loukkaa, sitten hakee syntipukkeja, sitten syyllistää loukattuja? Miten se sopii Jeesus Nasaretilaisen laupeuden, armon ja lähimmäisenrakkauden sanomaan?
Se on tekopyhää, julmaa, taantumuksellista, epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Se ei mitenkään sovi kristinuskon keskushahmon sanomaan, päinvastoin. Näin ollen on aivan perusteltua – jopa väistämätöntä – että nimenomaan kunnon kristitty eroaa kirkosta, josta on tullut rautakautisia moraaliperiaatteita suojeleva pöhöttynyt instituutio. Instituutio, jonka Jeesus Nasaretilainen olisi varmasti halunnut ennustaa tuhoutuvan maan tasalle ja jonka hän kenties olisi halunnut repiä maan tasalle omin käsin.
Ilmiö on tietenkin herättänyt kiivasta keskustelua myös kirkon piirissä, aiheestakin. Arkkipiispa Mäkinen sanoutui ensin irti Päivi Räsäsen edustamasta kannasta, mutta muutti sitten mielensä ja kertoi eilen A-studiossa, että samaa sukupuolta olevien siunaaminen ei ole ajankohtaista. Ensin arkkipiispa siis teki Räsäsestä syntipukin, ilmoittamalla ettei tämä edusta kirkon kantaa, mutta seuraavana päivänä arkkipiispa itse osoitti, että Räsänen sittenkin edustaa kirkon kantaa.
Seksuaalisuus on niin merkittävä osa ihmisyyttä, että sitä jos mitä pitää lähimmäisen kunnioittaa. Seksuaalisuus ei ole aate tai ideologia, eikä tietenkään uskonto. Kaikkia kolmea viimeksi mainittua pyritään sananvapauden avulla suojelemaan ja niitä opetetaan kunnioittamaan.
Jos uskontoa tai aatetta ulkopuolelta kritisoidaan, vaikka aiheestakin, moni uskova siitä helposti loukkaantuu. Sitten nämä loukkaantujat eivät hämmästele lainkaan sitä, jos joku loukkaantuu siitä, että hänen seksuaalista suuntautumistaan pidetään sairautena tai kehityshäiriönä, jopa syntinä.
Kaikkien vastenmielisin lieveilmiö on ollut eroajien syyllistäminen. Ensin Tampereen piispa ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja loukkaavat homoseksuaalien ihmisarvoa ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta suorassa tv-lähetyksessä. Kun ihmisoikeuksia kannattavat ihmiset sitten vetävät tästä johtopäätökset ja valitsevat kirkosta eroamisen, tätä päätöstä ei moni halua kunnioittaa. Sen sijaan näitä ihmisiä – kuten Jani Toivolaa – syyllistetään entistä enemmän. ”Vain jäsenenä voit vaikuttaa!”, ”eroaminen on epäloogista!”.
Tai ”eroajat ovat joukkohysterian vallassa”, kuten uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja Hannu Koskinen loihe lausumaan.
Mutta jos ja kun kirkon virallinen kanta, mikäli arkkipiispaa on uskominen, on suurin piirtein sama kuin piispa Revolla ja puheenjohtaja Räsäsellä, niin varmasti oikeampi oletus on se, että ihmisoikeuksia ja ihmisten yhdenvertaista kohtelua kannattavat kristityt eivät yksinkertaisesti enää halua kuulua samaan kirkkoon, samaan seurakuntaan, näiden homoliittojen siunaamista vastustavien tahojen kanssa.
On totta, että kokonaista viisi piispaa on suhtautunut myönteisesti samaa sukupuolta olevien siunaamiseen, mutta näistä kaksi – arkkipiispa Mäkinen ja Porvoon piispa Vikström – vetivät sittemmin sanansa takaisin ja ovat nyt pelkän rukoilemisen kannalla. Tämä tuntuu varmasti monista loukatuista vielä pahemmalta kuin avoin solvaaminen ja ihmisarvon polkeminen.
Millaista on kristillisyys, joka ensin loukkaa, sitten hakee syntipukkeja, sitten syyllistää loukattuja? Miten se sopii Jeesus Nasaretilaisen laupeuden, armon ja lähimmäisenrakkauden sanomaan?
Se on tekopyhää, julmaa, taantumuksellista, epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Se ei mitenkään sovi kristinuskon keskushahmon sanomaan, päinvastoin. Näin ollen on aivan perusteltua – jopa väistämätöntä – että nimenomaan kunnon kristitty eroaa kirkosta, josta on tullut rautakautisia moraaliperiaatteita suojeleva pöhöttynyt instituutio. Instituutio, jonka Jeesus Nasaretilainen olisi varmasti halunnut ennustaa tuhoutuvan maan tasalle ja jonka hän kenties olisi halunnut repiä maan tasalle omin käsin.
13 October 2010
Päivi Räsänen mielipidevaikuttajana ja kristittynä
Ajankohtaisen kakkosen homoillassa tiistaina 12.10. keskusteltiin mm. nais- ja miesparien oikeudesta avioliittoon sekä lasten adoptointiin. Ohjelmassa esiintynyt KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen esitti voimakkaita mielipiteitä, jotka suututtivat kirkon vapaamieliset jäsenet. Seuraavana päivänä, keskiviikkona 13.10., eroakirkosta.fi -nettipalvelun kautta kirkosta erosi kaikkien aikojen ennätysmäärä, 2633 jäsentä.
On mielenkiintoista hieman pohtia eroamisen taustalla olevia syitä. Veikkaisin, että kirkon aidosti suvaitsevaisia jäseniä raivostuttaa ennen kaikkea Räsäsen fundamentalismiin sisältyvä räikeä tekopyhyys, opettaahan Uusi testamentti, että lähimmäistä pitää rakastaa kuin itseään ja kristinusko laajemminkin korostaa armoa, ihmisrakkautta ja suvaitsevaisuutta.
Mutta jos ja kun uskonnollinen fundamentalisti pääsee ääneen, hän vain vetoaa rautakautisiin moraalikäsityksiin, joita Raamattu on pullollaan. Hän rakastaa vain itseään ja omaa fanaattista uskoaan.
Päivi Räsäsen kaltainen kristitty fundamentalisti vetoaa pyhään kirjaansa ja haluaa tehdä rautakautisten moraalikäsitysten pohjalta politiikkaa. Tässä Räsänen ei mitenkään eroa poliittisen islamin kannattajista, joita hän itse julkisuudessa on paheksunut. Tällainenkin on tekopyhää. Päivi Räsäsellä on oma shariansa, joka hänellä on Mooseksen laki. Se periytyy esikristilliseltä ajalta, mutta jo Raamatun Jeesus sitä kannatti. Pienin muutoksin, mutta kannatti kuitenkin.
Koska moraaliopetukset ovat tavattoman sekavia ja keskenään ristiriitaisia, uskovainen valitsee Raamatusta omansa kuin rusinat pullasta. Jokainen luulee tietävänsä, mikä on kirjan lopullinen totuus. Mutta kirjaa kriittisesti lukenut tietää, ettei siinä ole totuuden häivääkään, lopullisuudesta puhumattakaan. Raamattu on pikemminkin peili, josta uskovainen näkee oman kuvansa. Räsäsen raamattukäsitys ei ole kaunis. Onneksi valtaosa nykykristityistä näkee kirjassaan kauneutta, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Armoa.
Mikäli vapaamieliset, aidosti liberaalit ja suvaitsevaiset kristityt eroavat kirkosta Räsäsen kaltaisten fundamentalistien vuoksi, jäävät kirkkoon lopulta vain kaikkein vanhoillisimmat. Silloin väistämättä toteutuu kirkon ja valtion ero, koska valtiota ei enää 2000-luvulla voi perustaa rautakautisille moraaliperiaatteille.
Ihmisoikeudet, joita sekulaari humanismi on kannattanut jo pitkään, ovat ajaneet ohi luterilaisen kirkon markkinoiman moraalin. Ellei kirkko kykene rakkauteen, armoon ja suvaitsevaisuuteen, se kuihtuu. Näyttää siltä, että se tosiaan kuihtuu, hiipuu hitaasti pois. Päivi Räsänen puolestaan mittauttaa barbaaristen moraalikäsitystensä suosion seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2011.
Veikkaan, että huonosti käy. Toivon, että kristillisdemokraateille käy vaaleissa mahdollisimman huonosti. Toiveeni kannalta näyttää erittäin hyvältä, kiitos Päivi Räsäsen rautakautisen laupeuden sanoman.
On mielenkiintoista hieman pohtia eroamisen taustalla olevia syitä. Veikkaisin, että kirkon aidosti suvaitsevaisia jäseniä raivostuttaa ennen kaikkea Räsäsen fundamentalismiin sisältyvä räikeä tekopyhyys, opettaahan Uusi testamentti, että lähimmäistä pitää rakastaa kuin itseään ja kristinusko laajemminkin korostaa armoa, ihmisrakkautta ja suvaitsevaisuutta.
Mutta jos ja kun uskonnollinen fundamentalisti pääsee ääneen, hän vain vetoaa rautakautisiin moraalikäsityksiin, joita Raamattu on pullollaan. Hän rakastaa vain itseään ja omaa fanaattista uskoaan.
Päivi Räsäsen kaltainen kristitty fundamentalisti vetoaa pyhään kirjaansa ja haluaa tehdä rautakautisten moraalikäsitysten pohjalta politiikkaa. Tässä Räsänen ei mitenkään eroa poliittisen islamin kannattajista, joita hän itse julkisuudessa on paheksunut. Tällainenkin on tekopyhää. Päivi Räsäsellä on oma shariansa, joka hänellä on Mooseksen laki. Se periytyy esikristilliseltä ajalta, mutta jo Raamatun Jeesus sitä kannatti. Pienin muutoksin, mutta kannatti kuitenkin.
Koska moraaliopetukset ovat tavattoman sekavia ja keskenään ristiriitaisia, uskovainen valitsee Raamatusta omansa kuin rusinat pullasta. Jokainen luulee tietävänsä, mikä on kirjan lopullinen totuus. Mutta kirjaa kriittisesti lukenut tietää, ettei siinä ole totuuden häivääkään, lopullisuudesta puhumattakaan. Raamattu on pikemminkin peili, josta uskovainen näkee oman kuvansa. Räsäsen raamattukäsitys ei ole kaunis. Onneksi valtaosa nykykristityistä näkee kirjassaan kauneutta, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Armoa.
Mikäli vapaamieliset, aidosti liberaalit ja suvaitsevaiset kristityt eroavat kirkosta Räsäsen kaltaisten fundamentalistien vuoksi, jäävät kirkkoon lopulta vain kaikkein vanhoillisimmat. Silloin väistämättä toteutuu kirkon ja valtion ero, koska valtiota ei enää 2000-luvulla voi perustaa rautakautisille moraaliperiaatteille.
Ihmisoikeudet, joita sekulaari humanismi on kannattanut jo pitkään, ovat ajaneet ohi luterilaisen kirkon markkinoiman moraalin. Ellei kirkko kykene rakkauteen, armoon ja suvaitsevaisuuteen, se kuihtuu. Näyttää siltä, että se tosiaan kuihtuu, hiipuu hitaasti pois. Päivi Räsänen puolestaan mittauttaa barbaaristen moraalikäsitystensä suosion seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2011.
Veikkaan, että huonosti käy. Toivon, että kristillisdemokraateille käy vaaleissa mahdollisimman huonosti. Toiveeni kannalta näyttää erittäin hyvältä, kiitos Päivi Räsäsen rautakautisen laupeuden sanoman.
4 August 2010
Terrorin aikakausi
Jussi K. Niemelä
Pääkirjoitus, Humanisti 2/2010, hieman muokattu
Heinäkuun alussa Helsingissä tehtiin kaasuisku seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta vastaan. Tekijät saatiin nopeasti kiinni. Kävi ilmi, että he olivat natsimielisiä nuoria eri puolilta Suomea.
Ruotsissa puolestaan pilakuvan profeetta Muhammadista koirana piirtänyt taiteilija Lars Vilks joutui toukokuussa muutaman muslimin hyökkäyksen kohteeksi Uppsalan yliopistolla luentonsa aikana. Vilks oli luennoimassa sananvapauden rajoista taide-elämässä. Väkivaltaisesti käyttäytyneet muslimit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta onneksi Vilks saatiin vietyä nopeasti turvaan ja hyökkääjät taltutettua poliisivoimin. Tapahtuma kuvattiin ja internetvideopalvelu YouTubessa kohtaus levisi nopeasti sekä sai välittömästi kansainväliset mittasuhteet. Myöhemmin Vilksin kotitalo yritettiin polttaa.
YLE:n A-studio esitti 5.7. toimittaja Sanna Ukkolan reportaasin Muhammad-pilakuvista. Ukkola haastatteli oululaisimaamia sekä profeettaa kuvanneita pohjoismaalaisia taiteilijoita. Vilks ja tanskalainen Kurt Westergaard esittelivät turvajärjestelyjään ja kertoivat saavansa tappouhkauksia päivittäin. Oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta ei tappouhkauksia muslimeilta ole saanut, mutta kertoi Ukkolan haastattelussa, että Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat suuttuvat toistuvasti hänen kristittyjä kritisoivista tai satiirisesti käsittelevistä pilakuvistaan.
Kuten Husein Muhammed käsillä olevassa lehdessä osoittaa, äärioikeisto ja ääri-islam elävät toisistaan. Molemmat suuntaukset ovat marginaalisia vähemmistöjä, mutta hyökkäävät jatkuvasti sekä sanallisen että käytännön terrorin keinoin toisia vähemmistöjä vastaan. Vihapuhekierre kiihtyy, myös seksuaalivähemmistön edustaja esitti taannoin internetlehti Uusi Suomen blogikirjoituksen yhteydessä tappouhkauksen eräälle kansanedustajalle. Tappouhkauksista näyttäisi tulleen arkipäivää, ja ilmeisesti äärioikeisto onkin nyt ryhtynyt käytännön toimiin Suomessa. Isku Pride-kulkuetta vastaan ei jäänyt yksittäiseksi teoksi, vaan heti sen jälkeen Helsingin SETA:n toimipisteen ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi ja uusnatsien tunnus.
Suomessa ääri-islam ei aiheuta ongelmia, mutta Sanna Ukkolan reportaasissa haastateltu imaami ei selvästikään ymmärrä länsimaista sananvapauden ja tasa-arvon periaatetta. Imaami ei suostunut kättelemään Ukkolaa ohjelman alussa, koska islam kieltää sen. Ääri-islamista ei ollut kyse, koska imaami on maltillinen.
Ääri-islamin edustajat eivät salaile sananvapauden ja muiden ihmisoikeuksien vastaisia tavoitteitaan, ja sama pätee tietenkin äärioikeistoon. Lisäksi kyseiset ryhmät hyökkäävät jatkuvasti toisiaan vastaan, onneksi vain sanallisesti. Odotettavissa kuitenkin on, että jossain vaiheessa ryhmät ajautuvat myös fyysiseen konfliktiin. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin ja maahanmuuttajien pitämiin yrityksiin on jo tehty.
Suvaitsemattomuuteen johtava asenneongelma tiivistyy Kristillisdemokraattien asenteessa. Puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen kirjoitti heti terrori-iskun jälkeen blogissaan, että kaasuiskun voisi tulkita "vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle". Koska yhteiskunta ei halua alistua Räsäsen edustaman marginaalivähemmistön konservatiivisille arvoille, uusnatsien terrori-isku oli siis ”liberaalien” eli muiden kuin kristillisdemokraattien syytä. Kommenteillaan Räsänen käytännössä hyväksyi terrori-iskut.
Vastaavaa järjettömyyttä esiintyi muslimifanaatikkojen suorittamien vuoden 2001 WTC-iskujen yhteydessä, jolloin eräät länsimaiset hurskastelijat kirjoittivat Yhdysvaltain vain saaneen mitä ansaitsikin. Pentti Linkola suorastaan ylisti iskuja Elonkehä-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Se luoti tiesi paikkansa”.
KD:n viestintäpäällikkö ja Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Asmo Maanselkä puolestaan antoi heti puheenjohtajan blogin jälkeen eräässä sanomalehtikirjoituksessaan ymmärtää, että kaasuisku oli Pride-kulkueeseen osallistuneiden oma vika. Maaselkä kirjoitti, että "marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja." Hän ei näytä ymmärtävän, että KD on marginaalia omine konservatiivis-totalitaarisine arvoineen ja että demokratia ei ole enemmistödiktatuuria, vaan yksi sen keskeisiä tunnusmerkkejä on vähemmistöjen suojeleminen enemmistön tyrannialta.
Näyttää siltä, että 2000-luvusta on tulossa terrorin ja vastakkainasettelun aikakausi. Politiikka on polarisoitunut, ja taloudellinen lama lisää vastakkainasettelua entisestään. Tällaisessa tilanteessa ihmiset takertuvat helposti populistisiin ja totalitaarisiin oppeihin. Eero Eloranta esittelee tässä lehdessä hiljattain Suomessa vierailleen älykön, Zizekin, jonka opeissa on aineksia menneisyyden hirmuvaltiaiden ihailuun. Tällaiset sekavat ajattelijat vetävät Suomessa vielä tänäkin päivänä yliopiston salit täyteen. Tämä on osa ongelmaa.
Humanismia tarvitaan jälleen, valistuksen soihtua pitää polttaa entistä kirkkaammin. Vihapuhe ja väkivalta on tuomittava jyrkästi sekä yksiselitteisesti. Flirttailu menneisyyden ja nykyisyyden totalitaaristen oppien kanssa ei ratkaise ongelmia, vaan kärjistää niitä entisestään.
Lainsäätäjämme haluavat ymmärrettävästi reagoida tilanteeseen, mutta tämäkin on menossa ylireagoinnin puolelle. Oikeusministeriön valmistelema uusi rasismilainsäädäntö on vakava uhka sananvapaudelle ja kenties myös uskonnonvapaudelle.
Myös yliopistojen tulisi huolehtia siitä, että niiden nimissä sekä suojissa esiintyvät henkilöt eivät toimi vieraan vallan agitaattoreina tai ihaile synkän historian omaavia massamurhaajia. Tällä hetkellä tilanne ainakin Helsingissä voisi olla huomattavasti parempikin. Olemme nähtävästi palaamassa suomettuneisuuden ilmapiiriin, ellemme ole niin jo tehneet. Vihapuhe ja kriitikoiden leimaaminen erilaisilla ikävillä termeillä on selvästi yleistynyt eikä sille näy loppua. Ja kuten heinäkuun isku Pride-kulkuetta vastaan osoittaa, sanoista seuraa väistämättä tekoja. Kuinka pitkään vältymme kuolonuhreilta, jos ja kun kaikki tämä hulluus jatkuu?
Pääkirjoitus, Humanisti 2/2010, hieman muokattu
Heinäkuun alussa Helsingissä tehtiin kaasuisku seksuaalivähemmistöjen Pride-kulkuetta vastaan. Tekijät saatiin nopeasti kiinni. Kävi ilmi, että he olivat natsimielisiä nuoria eri puolilta Suomea.
Ruotsissa puolestaan pilakuvan profeetta Muhammadista koirana piirtänyt taiteilija Lars Vilks joutui toukokuussa muutaman muslimin hyökkäyksen kohteeksi Uppsalan yliopistolla luentonsa aikana. Vilks oli luennoimassa sananvapauden rajoista taide-elämässä. Väkivaltaisesti käyttäytyneet muslimit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta onneksi Vilks saatiin vietyä nopeasti turvaan ja hyökkääjät taltutettua poliisivoimin. Tapahtuma kuvattiin ja internetvideopalvelu YouTubessa kohtaus levisi nopeasti sekä sai välittömästi kansainväliset mittasuhteet. Myöhemmin Vilksin kotitalo yritettiin polttaa.
YLE:n A-studio esitti 5.7. toimittaja Sanna Ukkolan reportaasin Muhammad-pilakuvista. Ukkola haastatteli oululaisimaamia sekä profeettaa kuvanneita pohjoismaalaisia taiteilijoita. Vilks ja tanskalainen Kurt Westergaard esittelivät turvajärjestelyjään ja kertoivat saavansa tappouhkauksia päivittäin. Oululainen sarjakuvataiteilija Ville Ranta ei tappouhkauksia muslimeilta ole saanut, mutta kertoi Ukkolan haastattelussa, että Kirkko ja kaupunki -lehden lukijat suuttuvat toistuvasti hänen kristittyjä kritisoivista tai satiirisesti käsittelevistä pilakuvistaan.
Kuten Husein Muhammed käsillä olevassa lehdessä osoittaa, äärioikeisto ja ääri-islam elävät toisistaan. Molemmat suuntaukset ovat marginaalisia vähemmistöjä, mutta hyökkäävät jatkuvasti sekä sanallisen että käytännön terrorin keinoin toisia vähemmistöjä vastaan. Vihapuhekierre kiihtyy, myös seksuaalivähemmistön edustaja esitti taannoin internetlehti Uusi Suomen blogikirjoituksen yhteydessä tappouhkauksen eräälle kansanedustajalle. Tappouhkauksista näyttäisi tulleen arkipäivää, ja ilmeisesti äärioikeisto onkin nyt ryhtynyt käytännön toimiin Suomessa. Isku Pride-kulkuetta vastaan ei jäänyt yksittäiseksi teoksi, vaan heti sen jälkeen Helsingin SETA:n toimipisteen ikkunoita rikottiin ja oveen piirrettiin hakaristi ja uusnatsien tunnus.
Suomessa ääri-islam ei aiheuta ongelmia, mutta Sanna Ukkolan reportaasissa haastateltu imaami ei selvästikään ymmärrä länsimaista sananvapauden ja tasa-arvon periaatetta. Imaami ei suostunut kättelemään Ukkolaa ohjelman alussa, koska islam kieltää sen. Ääri-islamista ei ollut kyse, koska imaami on maltillinen.
Ääri-islamin edustajat eivät salaile sananvapauden ja muiden ihmisoikeuksien vastaisia tavoitteitaan, ja sama pätee tietenkin äärioikeistoon. Lisäksi kyseiset ryhmät hyökkäävät jatkuvasti toisiaan vastaan, onneksi vain sanallisesti. Odotettavissa kuitenkin on, että jossain vaiheessa ryhmät ajautuvat myös fyysiseen konfliktiin. Hyökkäyksiä pakolaiskeskuksiin ja maahanmuuttajien pitämiin yrityksiin on jo tehty.
Suvaitsemattomuuteen johtava asenneongelma tiivistyy Kristillisdemokraattien asenteessa. Puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen kirjoitti heti terrori-iskun jälkeen blogissaan, että kaasuiskun voisi tulkita "vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle". Koska yhteiskunta ei halua alistua Räsäsen edustaman marginaalivähemmistön konservatiivisille arvoille, uusnatsien terrori-isku oli siis ”liberaalien” eli muiden kuin kristillisdemokraattien syytä. Kommenteillaan Räsänen käytännössä hyväksyi terrori-iskut.
Vastaavaa järjettömyyttä esiintyi muslimifanaatikkojen suorittamien vuoden 2001 WTC-iskujen yhteydessä, jolloin eräät länsimaiset hurskastelijat kirjoittivat Yhdysvaltain vain saaneen mitä ansaitsikin. Pentti Linkola suorastaan ylisti iskuja Elonkehä-lehden pääkirjoituksessa otsikolla ”Se luoti tiesi paikkansa”.
KD:n viestintäpäällikkö ja Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Asmo Maanselkä puolestaan antoi heti puheenjohtajan blogin jälkeen eräässä sanomalehtikirjoituksessaan ymmärtää, että kaasuisku oli Pride-kulkueeseen osallistuneiden oma vika. Maaselkä kirjoitti, että "marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja." Hän ei näytä ymmärtävän, että KD on marginaalia omine konservatiivis-totalitaarisine arvoineen ja että demokratia ei ole enemmistödiktatuuria, vaan yksi sen keskeisiä tunnusmerkkejä on vähemmistöjen suojeleminen enemmistön tyrannialta.
Näyttää siltä, että 2000-luvusta on tulossa terrorin ja vastakkainasettelun aikakausi. Politiikka on polarisoitunut, ja taloudellinen lama lisää vastakkainasettelua entisestään. Tällaisessa tilanteessa ihmiset takertuvat helposti populistisiin ja totalitaarisiin oppeihin. Eero Eloranta esittelee tässä lehdessä hiljattain Suomessa vierailleen älykön, Zizekin, jonka opeissa on aineksia menneisyyden hirmuvaltiaiden ihailuun. Tällaiset sekavat ajattelijat vetävät Suomessa vielä tänäkin päivänä yliopiston salit täyteen. Tämä on osa ongelmaa.
Humanismia tarvitaan jälleen, valistuksen soihtua pitää polttaa entistä kirkkaammin. Vihapuhe ja väkivalta on tuomittava jyrkästi sekä yksiselitteisesti. Flirttailu menneisyyden ja nykyisyyden totalitaaristen oppien kanssa ei ratkaise ongelmia, vaan kärjistää niitä entisestään.
Lainsäätäjämme haluavat ymmärrettävästi reagoida tilanteeseen, mutta tämäkin on menossa ylireagoinnin puolelle. Oikeusministeriön valmistelema uusi rasismilainsäädäntö on vakava uhka sananvapaudelle ja kenties myös uskonnonvapaudelle.
Myös yliopistojen tulisi huolehtia siitä, että niiden nimissä sekä suojissa esiintyvät henkilöt eivät toimi vieraan vallan agitaattoreina tai ihaile synkän historian omaavia massamurhaajia. Tällä hetkellä tilanne ainakin Helsingissä voisi olla huomattavasti parempikin. Olemme nähtävästi palaamassa suomettuneisuuden ilmapiiriin, ellemme ole niin jo tehneet. Vihapuhe ja kriitikoiden leimaaminen erilaisilla ikävillä termeillä on selvästi yleistynyt eikä sille näy loppua. Ja kuten heinäkuun isku Pride-kulkuetta vastaan osoittaa, sanoista seuraa väistämättä tekoja. Kuinka pitkään vältymme kuolonuhreilta, jos ja kun kaikki tämä hulluus jatkuu?
21 June 2010
Tuhtia purtavaa kreationisteille
Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)
Richard Dawkins: Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2009).
Maailman kenties tunnetuin ateistibiologi Richard Dawkins ei taaskaan petä lukijoitaan. Mikä hienointa, Kimmo Pietiläinen sai Dawkinsin uuden kirjan suomennoksen kauppoihin lähes samaan aikaan kuin alkuperäisteoksen. Suomessa päästään siis nauttimaan Dawkinsin esittämistä evoluution todisteista aivan tuoreeltaan. Uusia nämä todisteet eivät ole, mutta on hienoa, että ne on koottu yksiin kansiin helposti omaksuttavassa ja kiehtovassa muodossa. Evoluutiobiologiaa osaavalle kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, etenkin, kun mukana on argumentteja Dawkinsin varhaisemmista teoksista. Läheskään kaikkia tekijän aiempia teoksia ei kuitenkaan ole suomennettu, joten siinäkin mielessä Maailman hienoin esitys puolustaa paikkaansa jokaisen luonnontieteen ystävän kirjahyllyssä.
Tekijä toteaa heti alussa, että evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin. Hän myös selittää, miksi 'teoria' -termi on niin väärinymmärretty. Evoluutioteoria kun ei ole ”vain teoria” vaan ns. luonnontieteellinen fakta. Harva teoria on yhtä hyvin todennettu. Dawkinsin teos onkin huimaava matka Darwinin evoluutioteorian todisteiden pariin. Ja todisteitahan riittää.
Mistä on kyse
Dawkins aloittaa esipuheen kirjoittamalla, että ”evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin eivätkä ne ole koskaan olleet vahvemmat. Samalla tietämätön oppositio on paradoksaalisesti myös vahvempi kuin koskaan ennen.”
Tekijä viittaa tässä Yhdysvalloissa valtoimenaan rehottavaan kreationismiin eli luomisuskoon, jonka uudistettu versio tunnetaan nimellä intelligent design, ID, toisin sanoen ”älykäs suunnittelu”. Suomen tunnetuimmat älykkään suunnittelun puolestapuhujat ovat Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja Kimmo Pälikkö. Viime vuosina kasvatuksen teorian ja tradition professori, käytännöllisen filosofian dosentti Tapio Puolimatka on kuitenkin noussut skeptikkojen ja suurenkin yleisön tietoisuuteen kristillistä maailmankuvaa markkinoivien, tiedekriittisten kirjojensa ja lehtikirjoitustensa sekä radio- ja televisioesiintymistensä myötä.
Vaikkapa Pälikköä ja Puolimatkaa lukemalla selviää nopeasti, että kumpikaan kriitikko ei ymmärrä evoluutioteoriaa eikä halua uskoa sitä massiivista todistusaineistoa, joka teorian puolesta on vuosien saatossa kertynyt. Suotta Richard Dawkins ei uuden teoksensa ensimmäisessä luvussa käsittele evoluutioteoriaa ”pelkkänä” teoriana, otsikolla ”Vain teoria?”. Tekijä osoittaa, että kreationistit käyttävät termiä 'teoria' tarkoitushakuisesti väärin. Tieteellinen teoria voi nimittäin pitää paikkansa joko osittain tai kokonaan, ja vastaavasti teoria voi olla osittain tai täysin virheellinen. Evoluutioteoria on varmasti totta eikä todisteita puutu. Toki teorialla on useita alateorioita, joista osa on vielä hypoteettisella asteella. Myös tiedot evoluutioteorian alle kuuluvista yksityiskohdista tarkentuvat ja korjaantuvat koko ajan.
Kriitikot kuitenkin samastavat koko teorian joihinkin vanhentuneisiin tai todistetusti virheellisiin teorioihin, huomaamatta, että juuri tämä on itse asiassa vahva argumentti evoluutioteorian oikeellisuuden puolesta. Kuten luonnontieteessä aina, virheellisistä uskomuksista ja teorioista luovutaan. Kreationistit takertuvat kuitenkin epätoivoisina oljenkorsiin, pieniin aukkoihin joissain evoluutioteorian alateorioissa, ja työntävät näihin oman uskontonsa tyhjyyttä kumiseviin epävarmuuksiin käsityksensä luojajumalasta. He eivät tarkoituksella puhu ”Jumalasta”, siis kristinuskon Jumalasta isolla J:llä, mutta esimerkiksi kaikkia edellä mainittuja suomalaiskreationisteja yhdistää vahva usko nimenomaan ristillä riippuneeseen syntisten ihmispolojen puolesta uhrautuneeseen Jeesus Kristukseen ja hänen kaikkivoipaan isäänsä. Juuri tämä Jeesuksen isä on eittämättä sekä yhdysvaltalais- että suomalaiskreationistien älykäs suunnittelija.
Muslimien älykäs suunnittelija on tietenkin Allah, juutalaisten Jahve. Jahve yhdistettynä Eliin on kristittyjen Jumala, joten voidaan perustellusti kysyä, ovatko kristityt monoteistejä ollenkaan. Myös pyhä kolminaisuus ja Jeesus sekä Maria ynnä muut enkelit ja pyhimykset, Pyhää Henkeä unohtamatta, viittaavat polyteismin suuntaan. Joka tapauksessa kristityt ainakin luulevat tai uskovat uskovansa vain yhteen jumalaan, Jumalaan, joka siis on heidän älykäs suunnittelijansa. Todellisuudessa älykäs suunnittelija on heidän luomuksensa.
Relativismi vastaan empiria
Dawkins kumoaa käsityksen yliluonnollisesta maailmankaikkeuden ja elämän luojasta vastaansanomattomasti. Uskovaiset tietenkin jatkavat uskomistaan, mittavista todisteista ja rationaalisista argumenteista huolimatta. Juuri usko Jumalaan saa heidät kannattamaan jotain niin absurdia ja järjetöntä kuin älykäs suunnittelu. Argumentteja kreationisteilla ei ole, vain pelkkää tieteenfilosofista saivartelua ja olkiukkojen mätkimistä. Erityisesti Puolimatka kunnostautuu filosofisessa jargonissa ja nimien pudottelussa. Hän on tieto-opillinen relativisti, subjektivisti ja sisäisesti ristiriitainen. On kuvaavaa, etteivät relativistit edes ymmärrä olevansa sisäisesti täysin epäjohdonmukaisia.
Jumaluskon tuominen tieteeseen ei ole uutta. Erityisesti humanistisissa tieteissä spekulaatio on sallittua, itse asiassa toivottua. Ajattelu ei edisty ilman rohkeita avauksia. Myöskään tiede ei edisty ilman uusia hypoteeseja ja teorioita. Dawkinsin esittelemässä kahdessa merkityksessä hypoteesi on alustava teoria, oletus, ja juuri tätä kreationistit retoriikassaan hyödyntävät – kun luonnontieteilijät puhuvat teoriasta vahvassa merkityksessä, kuten heliosentrisestä eli aurinkokeskeisestä tai evoluutioteoriasta, he puhuvat aina tosiasiasta. Kreationistit sen sijaan yleistävät oletuksen, heikon teorian, koskemaan kaikkia tieteellisiä teorioita. Ainoa, mikä heille on varmaa, on luojajumalan vaikutus tapahtumiin. Lajien luominen valmiina.
Tässäkin on hämmentävää epäjohdonmukaisuutta. Jos älykäs suunnittelija on luonut lajit valmiina, miksi lähes kaikki nykykreationistit hyväksyvät mikroevoluution eli lajin vähittäisen muutoksen? Siksi, että todisteet ovat vastaansanomattomat. Kuitenkin makroevoluutio, lajien muuttuminen uusiksi lajeiksi, juuri kuten Darwin oletti ja osoitti, edellyttää mikroevoluutiota. On toki selvää, että kreationistit eivät usko makroevoluutioon, koska sen tukena ei ole samanlaista välitöntä evidenssiä kuin mikroevoluutiolle. Paljain silmin ei voi nähdä lajin muuttuvan toiseksi eikä kreationistien mukaan edes lajien välimuotoja. Tässä he ovat väärässä.
Jokainen nykyisin olemassaoleva laji on välimuoto. Lajit kehittyvät jatkuvasti ja juuri tätä on mikroevoluutio. Ylipäätään evoluution jakaminen mikro- ja makroevoluutioon on käytössä vain kreationistien joukossa. Erilaiset valintapaineet muokkaavat lajeja eri ympäristöissä ja syntyy muunnoksia, rotuja sekä vähitellen myös uusia lajeja. Näistä vain viimeisen askeleen, makroevoluution, kreationistit kieltävät. Tämä on äärimmäisen epäjohdonmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Kielto johtuu siitä, että kreationistit uskovat luojajumalaan. Myös koko 'lajin' määritelmä on hyvin joustava ja tulkinnanvarainen; lajirajat ovat ihmisen itsensä määrittelemiä. Koska Raamatussa ja Koraanissa sanotaan, että Jumala (eli muslimien Allah) loi elämän ja lajit, asian on oltava niin. Tieteestä ja sen tukena olevista todisteista huolimatta näihin muinaisten taikauskoisten paimentolaisheimojen sepitteisiin uskotaan. Itse asiassa on masentavaa, että jopa tieteellisen koulutuksen saanut henkilö – paraatiesimerkkinä Tapio Puolimatka – on niin jumiutunut uskoonsa, ettei kykene pitämään sitä erillään tieteellisistä faktoista ja tieteen metodiikasta. Usko ei ole järjen vaan tunteen asia. Tunteet eivät ole hyväksyttävä tapa puolustella tieteellisiä väitteitä, siksi uskovien täytyy turvautua leimakirveisiin, linssin viilaukseen, itsepetokseen ja valehteluun. Heidän retoriikkansa on propagandaa, joka valitettavasti uppoaa herkkäuskoisiin tietämättömiin yksilöihin kuten mikä tahansa muukin huuhaa.
Luonnontiede siis perustuu väitteiden todistamiseen, empiriaan. Havainnot voivat tukea teorioita ja hypoteeseja. Kreationistit väittävät havaintojensa tukevan teoriaa älykkäästä suunnittelijasta. Dawkins osoittaa, että oikeasti havainnot tukevat pikemminkin oletusta älyvapaasta suunnittelijasta. Niin huonosti suunniteltuja eliöitä kuin maapallolla tapaamme ei pitäisi löytyä, jos suunnittelija todella olisi älykäs.
Toki jo termi 'älykkyys' on pahamaineisen vaikea määritellä. Kreationisteilta pitäisikin kysyä, mikä on älykkään suunnittelijan vähimmäisälykkyysosamäärä ja miten he ovat mitanneet sen. Eliöitä tarkkailemalla suunnittelijan älykkyysosamäärää on mahdoton päätellä. Mutta niitä tarkkailemalla tyhmempikin tajuaa, ettei niitä ole voinut suunnitella mikään älykäs olento. Virheitä, pahoja suunnitteluvirheitä, on yksinkertaisesti liikaa.
Havaintoesimerkkejä tehoamattomana vastalääkkeenä uskolle
Dawkins ei säästele paukkuja. Tekijä pommittaa lukijaa hengästymiseen asti lukemattomilla evoluution todisteilla, jotka älyllisesti rehelliselle, älykkäälle tai tyhmemmällekin lukijalle eivät jätä mitään epäselväksi. Vain uskovainen, joka uskonsa tähden joutuu lakaisemaan järjen, rationaalisen argumentaation ja selkeät todisteet maton alle, saivartelee ja vääristelee. Uskovainen kreationisti ei ole järkiargumentein vakuutettavissa, koska usko ei ole järjen vaan tunteen asia.
Dawkinsin todistusaineistossa on paljon havaintoesimerkkejä sekä evoluutiosta että älyvapaasta suunnittelusta. Molemmat tietenkin todistavat kreationismin luojajumalan yksiselitteisen virheelliseksi, mutta tästä uskovaiset eivät tosiaan välitä, jos ovat kreationisteja. Onneksi suurin osa uskovaisista, ainakin kristityistä, on sen verran järkevää, älykästä ja sivistynyttä väkeä, että osaavat pitää tieteen ja uskonnon erillään. Kreationistit puolestaan haluavat käytännössä tuhota koko tieteen metodiikan ja sen myötä tieteen uskottavuuden tuomalla luomajumalansa yliopistoille asioiden selitykseksi. Mutta kuten jo skottifilosofi David Hume 1700-luvulla havaintoesimerkein osoitti, oletus älykkäästä suunnittelijasta ei selitä mitään. Päinvastoin. Nyt meidän pitää selittää älykäs suunnittelija. Mistä se on tullut, millainen se on, missä se on ja miten se vaikuttaa maapallolla sekä maailmakaikkeudessa. Näihin kysymyksiin kreationistit eivät pysty vastaamaan.
Tapio Puolimatkan väite siitä, että kristillinen maailmankuva on tieteen taustalla ja välttämätöntä tieteelle, ei kestä päivänvaloa. Vaikka kristillinen usko toimisi tieteen tekijän tai filosofin inspiraation lähteenä, pitää väitteet tieteessä pystyä perustelemaan johdonmukaisesti ja mikäli kyse on todellisuutta koskevista väitteistä, pitää ne myös pystyä todistamaan empiirisesti. Jos Puolimatka väittää, että Jumala on maailmankaikkeuden, elämän ja luonnonlakien taustalla, edelleen aktiivisesti vaikuttamassa luomiinsa prosesseihin, jää väite emotionaaliseksi sanahelinäksi, mikäli Puolimatka ei kykene empiirisesti ja objektiivisesti todistamaan väitettään. Vetoaminen henkilökohtaiseen kokemukseen tai uskoon ei tietenkään kelpaa; muutoinhan kuka tahansa voisi millä tahansa henkilökohtaisella kokemuksella tai uskolla esimerkiksi Madderakkaan, Odiniin tahi Baaliin oikeuttaa väitteensä, jonka mukaan nämä taruolennot ovat älykkäitä suunnittelijoita ja edelleen ohjailevat prosesseja ja professoreja olevaisuuden taustalta käsin. Kuten lukija huomaa, kun vaihtaa jumalan nimen, väitteen naurettavuus paljastuu.
Puolimatka osoittaa toisaalla tässä lehdessä arvioidussa viimeisimmässä huuhaakirjassaan, että hän on lukenut myös Dawkinsin uusimman teoksen. Mutta Puolimatka ei kreationistina yksinkertaisesti kykene nielemään Dawkinsin äärimmäisen tuhtia ja terveellistä kattausta, vaan ohittaa evoluution puolesta löydetyn massiivisen evidenssin parilla retorisella silmänkääntötempulla. Puolimatka tietenkin leimaa naturalistit uskovaisiksi. Luonnontiedekin on vain uskonto, ajattelee Puolimatka ja saarnaa kristillistä ilosanomaansa viittaamalla iänikuisiin Ernst Haeckelin alkiopiirroksiin sekä muihin kreationistien lempilapsuksiin.
Kimmo Pietiläisen käännös on erinomainen, lisäksi teoksesta löytyy neljä upeaa värikuvaliitettä. Elämän ihmeet saavat ansaitsemansa selityksen, joka ei tippaakaan vähennä elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta, päinvastoin. Kun evoluutioteorian nerokkuus paljastuu todisteiden ja havaintoesimerkkien myötä, elämän monimuotoisuus ja rikkaus ovat entistä arvokkaampia. Niitä kelpaa ihailla läheltä ja kaukaa, kirjoista, kuvista sekä lähietäisyydeltä elävässä elämässä. Illuusio suunnittelusta on miljardien vuosien evoluution tulos; vähittäisten muunnosten, periytymisen ja valikoitumisen seuraus. Toisin kuin kreationistit esittävät, evoluutioteoria ei perustu sattumaan, vaan vähittäisiin parannuksiin. Lajit sopeutuvat vähitellen uusiin ympäristöihin ja luonnonvalinta muokkaa vanhoista lajeista uusia. Fossiilit todistavat tämän vailla epäilyksen häivää. Kreationistien mukaan välimuotoja ei ole koskaan löytynyt. Todellisuudessa niitä on löytynyt hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka pitkä aika lajisukupuutoista on kulunut ja kuinka alttiita erilaisille luonnonilmiöille hauraat fossiilit ovat.
Richard Dawkins: Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (suom. Kimmo Pietiläinen; Terra Cognita 2009).
Maailman kenties tunnetuin ateistibiologi Richard Dawkins ei taaskaan petä lukijoitaan. Mikä hienointa, Kimmo Pietiläinen sai Dawkinsin uuden kirjan suomennoksen kauppoihin lähes samaan aikaan kuin alkuperäisteoksen. Suomessa päästään siis nauttimaan Dawkinsin esittämistä evoluution todisteista aivan tuoreeltaan. Uusia nämä todisteet eivät ole, mutta on hienoa, että ne on koottu yksiin kansiin helposti omaksuttavassa ja kiehtovassa muodossa. Evoluutiobiologiaa osaavalle kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, etenkin, kun mukana on argumentteja Dawkinsin varhaisemmista teoksista. Läheskään kaikkia tekijän aiempia teoksia ei kuitenkaan ole suomennettu, joten siinäkin mielessä Maailman hienoin esitys puolustaa paikkaansa jokaisen luonnontieteen ystävän kirjahyllyssä.
Tekijä toteaa heti alussa, että evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin. Hän myös selittää, miksi 'teoria' -termi on niin väärinymmärretty. Evoluutioteoria kun ei ole ”vain teoria” vaan ns. luonnontieteellinen fakta. Harva teoria on yhtä hyvin todennettu. Dawkinsin teos onkin huimaava matka Darwinin evoluutioteorian todisteiden pariin. Ja todisteitahan riittää.
Mistä on kyse
Dawkins aloittaa esipuheen kirjoittamalla, että ”evoluution todisteet lisääntyvät päivittäin eivätkä ne ole koskaan olleet vahvemmat. Samalla tietämätön oppositio on paradoksaalisesti myös vahvempi kuin koskaan ennen.”
Tekijä viittaa tässä Yhdysvalloissa valtoimenaan rehottavaan kreationismiin eli luomisuskoon, jonka uudistettu versio tunnetaan nimellä intelligent design, ID, toisin sanoen ”älykäs suunnittelu”. Suomen tunnetuimmat älykkään suunnittelun puolestapuhujat ovat Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja Kimmo Pälikkö. Viime vuosina kasvatuksen teorian ja tradition professori, käytännöllisen filosofian dosentti Tapio Puolimatka on kuitenkin noussut skeptikkojen ja suurenkin yleisön tietoisuuteen kristillistä maailmankuvaa markkinoivien, tiedekriittisten kirjojensa ja lehtikirjoitustensa sekä radio- ja televisioesiintymistensä myötä.
Vaikkapa Pälikköä ja Puolimatkaa lukemalla selviää nopeasti, että kumpikaan kriitikko ei ymmärrä evoluutioteoriaa eikä halua uskoa sitä massiivista todistusaineistoa, joka teorian puolesta on vuosien saatossa kertynyt. Suotta Richard Dawkins ei uuden teoksensa ensimmäisessä luvussa käsittele evoluutioteoriaa ”pelkkänä” teoriana, otsikolla ”Vain teoria?”. Tekijä osoittaa, että kreationistit käyttävät termiä 'teoria' tarkoitushakuisesti väärin. Tieteellinen teoria voi nimittäin pitää paikkansa joko osittain tai kokonaan, ja vastaavasti teoria voi olla osittain tai täysin virheellinen. Evoluutioteoria on varmasti totta eikä todisteita puutu. Toki teorialla on useita alateorioita, joista osa on vielä hypoteettisella asteella. Myös tiedot evoluutioteorian alle kuuluvista yksityiskohdista tarkentuvat ja korjaantuvat koko ajan.
Kriitikot kuitenkin samastavat koko teorian joihinkin vanhentuneisiin tai todistetusti virheellisiin teorioihin, huomaamatta, että juuri tämä on itse asiassa vahva argumentti evoluutioteorian oikeellisuuden puolesta. Kuten luonnontieteessä aina, virheellisistä uskomuksista ja teorioista luovutaan. Kreationistit takertuvat kuitenkin epätoivoisina oljenkorsiin, pieniin aukkoihin joissain evoluutioteorian alateorioissa, ja työntävät näihin oman uskontonsa tyhjyyttä kumiseviin epävarmuuksiin käsityksensä luojajumalasta. He eivät tarkoituksella puhu ”Jumalasta”, siis kristinuskon Jumalasta isolla J:llä, mutta esimerkiksi kaikkia edellä mainittuja suomalaiskreationisteja yhdistää vahva usko nimenomaan ristillä riippuneeseen syntisten ihmispolojen puolesta uhrautuneeseen Jeesus Kristukseen ja hänen kaikkivoipaan isäänsä. Juuri tämä Jeesuksen isä on eittämättä sekä yhdysvaltalais- että suomalaiskreationistien älykäs suunnittelija.
Muslimien älykäs suunnittelija on tietenkin Allah, juutalaisten Jahve. Jahve yhdistettynä Eliin on kristittyjen Jumala, joten voidaan perustellusti kysyä, ovatko kristityt monoteistejä ollenkaan. Myös pyhä kolminaisuus ja Jeesus sekä Maria ynnä muut enkelit ja pyhimykset, Pyhää Henkeä unohtamatta, viittaavat polyteismin suuntaan. Joka tapauksessa kristityt ainakin luulevat tai uskovat uskovansa vain yhteen jumalaan, Jumalaan, joka siis on heidän älykäs suunnittelijansa. Todellisuudessa älykäs suunnittelija on heidän luomuksensa.
Relativismi vastaan empiria
Dawkins kumoaa käsityksen yliluonnollisesta maailmankaikkeuden ja elämän luojasta vastaansanomattomasti. Uskovaiset tietenkin jatkavat uskomistaan, mittavista todisteista ja rationaalisista argumenteista huolimatta. Juuri usko Jumalaan saa heidät kannattamaan jotain niin absurdia ja järjetöntä kuin älykäs suunnittelu. Argumentteja kreationisteilla ei ole, vain pelkkää tieteenfilosofista saivartelua ja olkiukkojen mätkimistä. Erityisesti Puolimatka kunnostautuu filosofisessa jargonissa ja nimien pudottelussa. Hän on tieto-opillinen relativisti, subjektivisti ja sisäisesti ristiriitainen. On kuvaavaa, etteivät relativistit edes ymmärrä olevansa sisäisesti täysin epäjohdonmukaisia.
Jumaluskon tuominen tieteeseen ei ole uutta. Erityisesti humanistisissa tieteissä spekulaatio on sallittua, itse asiassa toivottua. Ajattelu ei edisty ilman rohkeita avauksia. Myöskään tiede ei edisty ilman uusia hypoteeseja ja teorioita. Dawkinsin esittelemässä kahdessa merkityksessä hypoteesi on alustava teoria, oletus, ja juuri tätä kreationistit retoriikassaan hyödyntävät – kun luonnontieteilijät puhuvat teoriasta vahvassa merkityksessä, kuten heliosentrisestä eli aurinkokeskeisestä tai evoluutioteoriasta, he puhuvat aina tosiasiasta. Kreationistit sen sijaan yleistävät oletuksen, heikon teorian, koskemaan kaikkia tieteellisiä teorioita. Ainoa, mikä heille on varmaa, on luojajumalan vaikutus tapahtumiin. Lajien luominen valmiina.
Tässäkin on hämmentävää epäjohdonmukaisuutta. Jos älykäs suunnittelija on luonut lajit valmiina, miksi lähes kaikki nykykreationistit hyväksyvät mikroevoluution eli lajin vähittäisen muutoksen? Siksi, että todisteet ovat vastaansanomattomat. Kuitenkin makroevoluutio, lajien muuttuminen uusiksi lajeiksi, juuri kuten Darwin oletti ja osoitti, edellyttää mikroevoluutiota. On toki selvää, että kreationistit eivät usko makroevoluutioon, koska sen tukena ei ole samanlaista välitöntä evidenssiä kuin mikroevoluutiolle. Paljain silmin ei voi nähdä lajin muuttuvan toiseksi eikä kreationistien mukaan edes lajien välimuotoja. Tässä he ovat väärässä.
Jokainen nykyisin olemassaoleva laji on välimuoto. Lajit kehittyvät jatkuvasti ja juuri tätä on mikroevoluutio. Ylipäätään evoluution jakaminen mikro- ja makroevoluutioon on käytössä vain kreationistien joukossa. Erilaiset valintapaineet muokkaavat lajeja eri ympäristöissä ja syntyy muunnoksia, rotuja sekä vähitellen myös uusia lajeja. Näistä vain viimeisen askeleen, makroevoluution, kreationistit kieltävät. Tämä on äärimmäisen epäjohdonmukaista ja älyllisesti epärehellistä. Kielto johtuu siitä, että kreationistit uskovat luojajumalaan. Myös koko 'lajin' määritelmä on hyvin joustava ja tulkinnanvarainen; lajirajat ovat ihmisen itsensä määrittelemiä. Koska Raamatussa ja Koraanissa sanotaan, että Jumala (eli muslimien Allah) loi elämän ja lajit, asian on oltava niin. Tieteestä ja sen tukena olevista todisteista huolimatta näihin muinaisten taikauskoisten paimentolaisheimojen sepitteisiin uskotaan. Itse asiassa on masentavaa, että jopa tieteellisen koulutuksen saanut henkilö – paraatiesimerkkinä Tapio Puolimatka – on niin jumiutunut uskoonsa, ettei kykene pitämään sitä erillään tieteellisistä faktoista ja tieteen metodiikasta. Usko ei ole järjen vaan tunteen asia. Tunteet eivät ole hyväksyttävä tapa puolustella tieteellisiä väitteitä, siksi uskovien täytyy turvautua leimakirveisiin, linssin viilaukseen, itsepetokseen ja valehteluun. Heidän retoriikkansa on propagandaa, joka valitettavasti uppoaa herkkäuskoisiin tietämättömiin yksilöihin kuten mikä tahansa muukin huuhaa.
Luonnontiede siis perustuu väitteiden todistamiseen, empiriaan. Havainnot voivat tukea teorioita ja hypoteeseja. Kreationistit väittävät havaintojensa tukevan teoriaa älykkäästä suunnittelijasta. Dawkins osoittaa, että oikeasti havainnot tukevat pikemminkin oletusta älyvapaasta suunnittelijasta. Niin huonosti suunniteltuja eliöitä kuin maapallolla tapaamme ei pitäisi löytyä, jos suunnittelija todella olisi älykäs.
Toki jo termi 'älykkyys' on pahamaineisen vaikea määritellä. Kreationisteilta pitäisikin kysyä, mikä on älykkään suunnittelijan vähimmäisälykkyysosamäärä ja miten he ovat mitanneet sen. Eliöitä tarkkailemalla suunnittelijan älykkyysosamäärää on mahdoton päätellä. Mutta niitä tarkkailemalla tyhmempikin tajuaa, ettei niitä ole voinut suunnitella mikään älykäs olento. Virheitä, pahoja suunnitteluvirheitä, on yksinkertaisesti liikaa.
Havaintoesimerkkejä tehoamattomana vastalääkkeenä uskolle
Dawkins ei säästele paukkuja. Tekijä pommittaa lukijaa hengästymiseen asti lukemattomilla evoluution todisteilla, jotka älyllisesti rehelliselle, älykkäälle tai tyhmemmällekin lukijalle eivät jätä mitään epäselväksi. Vain uskovainen, joka uskonsa tähden joutuu lakaisemaan järjen, rationaalisen argumentaation ja selkeät todisteet maton alle, saivartelee ja vääristelee. Uskovainen kreationisti ei ole järkiargumentein vakuutettavissa, koska usko ei ole järjen vaan tunteen asia.
Dawkinsin todistusaineistossa on paljon havaintoesimerkkejä sekä evoluutiosta että älyvapaasta suunnittelusta. Molemmat tietenkin todistavat kreationismin luojajumalan yksiselitteisen virheelliseksi, mutta tästä uskovaiset eivät tosiaan välitä, jos ovat kreationisteja. Onneksi suurin osa uskovaisista, ainakin kristityistä, on sen verran järkevää, älykästä ja sivistynyttä väkeä, että osaavat pitää tieteen ja uskonnon erillään. Kreationistit puolestaan haluavat käytännössä tuhota koko tieteen metodiikan ja sen myötä tieteen uskottavuuden tuomalla luomajumalansa yliopistoille asioiden selitykseksi. Mutta kuten jo skottifilosofi David Hume 1700-luvulla havaintoesimerkein osoitti, oletus älykkäästä suunnittelijasta ei selitä mitään. Päinvastoin. Nyt meidän pitää selittää älykäs suunnittelija. Mistä se on tullut, millainen se on, missä se on ja miten se vaikuttaa maapallolla sekä maailmakaikkeudessa. Näihin kysymyksiin kreationistit eivät pysty vastaamaan.
Tapio Puolimatkan väite siitä, että kristillinen maailmankuva on tieteen taustalla ja välttämätöntä tieteelle, ei kestä päivänvaloa. Vaikka kristillinen usko toimisi tieteen tekijän tai filosofin inspiraation lähteenä, pitää väitteet tieteessä pystyä perustelemaan johdonmukaisesti ja mikäli kyse on todellisuutta koskevista väitteistä, pitää ne myös pystyä todistamaan empiirisesti. Jos Puolimatka väittää, että Jumala on maailmankaikkeuden, elämän ja luonnonlakien taustalla, edelleen aktiivisesti vaikuttamassa luomiinsa prosesseihin, jää väite emotionaaliseksi sanahelinäksi, mikäli Puolimatka ei kykene empiirisesti ja objektiivisesti todistamaan väitettään. Vetoaminen henkilökohtaiseen kokemukseen tai uskoon ei tietenkään kelpaa; muutoinhan kuka tahansa voisi millä tahansa henkilökohtaisella kokemuksella tai uskolla esimerkiksi Madderakkaan, Odiniin tahi Baaliin oikeuttaa väitteensä, jonka mukaan nämä taruolennot ovat älykkäitä suunnittelijoita ja edelleen ohjailevat prosesseja ja professoreja olevaisuuden taustalta käsin. Kuten lukija huomaa, kun vaihtaa jumalan nimen, väitteen naurettavuus paljastuu.
Puolimatka osoittaa toisaalla tässä lehdessä arvioidussa viimeisimmässä huuhaakirjassaan, että hän on lukenut myös Dawkinsin uusimman teoksen. Mutta Puolimatka ei kreationistina yksinkertaisesti kykene nielemään Dawkinsin äärimmäisen tuhtia ja terveellistä kattausta, vaan ohittaa evoluution puolesta löydetyn massiivisen evidenssin parilla retorisella silmänkääntötempulla. Puolimatka tietenkin leimaa naturalistit uskovaisiksi. Luonnontiedekin on vain uskonto, ajattelee Puolimatka ja saarnaa kristillistä ilosanomaansa viittaamalla iänikuisiin Ernst Haeckelin alkiopiirroksiin sekä muihin kreationistien lempilapsuksiin.
Kimmo Pietiläisen käännös on erinomainen, lisäksi teoksesta löytyy neljä upeaa värikuvaliitettä. Elämän ihmeet saavat ansaitsemansa selityksen, joka ei tippaakaan vähennä elämän ihmeellisyyttä ja kauneutta, päinvastoin. Kun evoluutioteorian nerokkuus paljastuu todisteiden ja havaintoesimerkkien myötä, elämän monimuotoisuus ja rikkaus ovat entistä arvokkaampia. Niitä kelpaa ihailla läheltä ja kaukaa, kirjoista, kuvista sekä lähietäisyydeltä elävässä elämässä. Illuusio suunnittelusta on miljardien vuosien evoluution tulos; vähittäisten muunnosten, periytymisen ja valikoitumisen seuraus. Toisin kuin kreationistit esittävät, evoluutioteoria ei perustu sattumaan, vaan vähittäisiin parannuksiin. Lajit sopeutuvat vähitellen uusiin ympäristöihin ja luonnonvalinta muokkaa vanhoista lajeista uusia. Fossiilit todistavat tämän vailla epäilyksen häivää. Kreationistien mukaan välimuotoja ei ole koskaan löytynyt. Todellisuudessa niitä on löytynyt hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka pitkä aika lajisukupuutoista on kulunut ja kuinka alttiita erilaisille luonnonilmiöille hauraat fossiilit ovat.
Uskonnollisen mysteerin ytimessä on tyhjyys
Jussi K. Niemelä (Skeptikko 2/2010)
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)
Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?
Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.
Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.
Väärinymmärretty uskonto
Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.
Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.
Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.
Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.
Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.
Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.
Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.
Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.
Tyhjyys joka ei täyty
Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.
Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.
Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.
Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.
Totuus on uskoa vahvempi
Tekijä kirjoittaa (s. 116):
” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”
Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.
Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?
Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.
Vakaumuksetta paras?
Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.
Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.
Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.
Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.
Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.
Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009)
Sokrates-palkittu kosmologian professori Kari Enqvist on kirjoittanut merkittävän teoksen. Niin paljon sivuja on tuhlattu joutavaan valesyvälliseen jaaritteluun elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Enqvist sen sijaan tarttuu härkää sarvista – tai todellisuutta ytimestä. Luonnontiede selittää maailman ja merkitykset luomme me, ihmiset. Joillekin merkitykset ovat mystiikkaa; kaiken takaa pitäisi aina löytää jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Tekijä osoittaa, miten tällaiset haaveet ovat tuulen tupia, itsepetosta, hybristä. Ihmisen pitäisi oppia nöyryyttä ja Enqvistin mukaan sitä oppii parhaiten olemalla älyllisesti rehellinen, totuutta kunnioittava. Uskonnot usein korostavat nöyryyttä, mutta ovatko ne oikeasti hyviä väyliä elämän tarkoituksen ja nöyryyden löytämiseen?
Tekijä etenee yksityisestä yleiseen ja kirjoittaa vanhemmistaan varsin avoimesti. Sekä äidin että isän koskettavat ja traagiset tarinat saavat kaikessa sattumanvaraisuudessaan Enqvistin käsissä elämää suuremman merkityksen. Vaikka professori usein korostaa kaiken tarkoituksettomuutta ja maailmankaikkeuden lakien väistämättömyyttä, hänen sanoistaan saa lohtua myös ihminen, joka kaipaa elämän perimmäisten kysymysten pohdiskelua. Epävarmuus ja sattumanvaraisuus voivat kääntyä voimavaraksi, mikäli uskaltaa katsoa todellisuutta suoraan silmiin. Enqvist ei elättele minkäänlaista sankariromantiikkaa, päinvastoin, mutta yhdessä kohdassa hän paljastaa oman käsityksensä rohkeudesta ja varsinkin kirjan lopussa osoittautuu lähes tulkoon perinteiseksi romantikoksi.
Enqvist päätyy pohdintansa lopuksi rakkauteen, rakkauden tärkeyden korostamiseen. Siihen on hyvä päätyä ja olisikin toivottavaa, että myös uskonnolliset fanaatikot edes joskus päätyisivät siihen. Mutta Jumalan fanaattisesta rakastamisesta on pitkä matka ihmiskunnan rakastamiseen ja tästä on ihmiskunnan historiassa karmaisevia esimerkkejä. Tekijä esittää niistä joitakin, sattuvin reunahuomautuksin.
Väärinymmärretty uskonto
Mielenkiintoista oli huomata Enqvistin päätyneen uskonnon ymmärtämisyrityksissään samaan tulokseen kuin itse muutama vuosi sitten päädyin ja vieläpä saman teoksen luettuamme. Kyse on uskontotieteilijä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään (suom. Tiina Arppe; WSOY 2007). Uskontoa ei pidä ottaa ideologiana, oppirakennelmana. Uskonto ja uskonnollinen usko on tunteen, ei järjen, asia. Uskovaa ei minkäänlainen rationaalinen argumentaatio voi vakuuttaa, koska uskossa ei ole kyse rationaalisuudesta saati argumentaatiosta.
Aiemmin professori oli ajatellut uskontoa ideologiana ja arvostellut sekä yrittänyt ymmärtää sitä sellaisena. Mutta Boyerin myötä lähestymiskulma muuttui. Tämä avaa Enqvistin pohdinnoille aivan uusia näköaloja. Hän tunnustaa, ettei ymmärrä uskontoa ja uskonnollisen uskon luonnetta. Sitä onkin uskonnottoman todella vaikea, jopa mahdoton, yrittää ymmärtää. Uskovat puhuvat mysteereistä, Jumalasta kaiken takana. Enqvistille nämä puheet ovat vailla mieltä ja merkitystä.
Muistelen huvittuneena professorin vastausta Skepsis ry:n kevään luentotilaisuudessa, kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista. Kysymyksiä ei ilmeisesti sen enempää mietitty, vaan niissä haluttiin ainoastaan haastaa professori perinteisen filosofian tapaan kyseenalaistamalla faktat tai itsestäänselvyydet. Mutta käsite 'ääretön tyhjiö' on tietenkin yhtä mahdoton määriteltäväksi kuin käsite 'jumala'. Siksi sellaisesta puhuminen tai sellaisen pohtiminen on ajan haaskausta.
Uskonto ei haasta pohtimaan, uskonto ja siihen liittyvä usko pakenevat mystiikkaan. Tämä on Enqvistin keskeinen viesti. Tekijä väittää olevansa uskonnoton, ei ateisti, mutta samalla hän kyllä tukee ateisteja tahtomattaan ja on määritelmän mukaan ateisti itsekin; ei-teisti, ihminen, joka ei usko teismiin, Jumalan olemassaoloon. Enqvist haluaa esiintyä välinpitämättömänä, mutta on vaikea uskoa, ettei uskonto miestä kiinnosta, kun hän kirjoittaa siitä kokonaisen kirjan. Tekijää ei kuitenkaan näytä uskontojen oppisisältö kiinnostavan, oletettavasti edellä mainitusta syystä. Sen sijaan hän tarkastelee uskontoja psykologisesti ja meemiteoreettisesti. Tämän tarkastelun uskovainen varmasti kokee loukkaavaksi, koska professori vertaa uskonnollista uskoa skitsofreniaan ja mielen virukseen. Samalla hän kritisoi voimakkaasti lapsikastetta ja ylipäätään uskonnollista indoktrinaatiota.
Nähdäkseni Enqvist on oikeassa siinä, että ilman lapsuudessa tapahtuvaa uskomusten siirtämistä vanhemmilta suoraan jälkeläisille uskonnolliset uskomukset eivät säilyisi. Tämä seuraa suoraan Boyerin ja muiden kognitiivisten uskontieteilijöiden löydöistä. Meemit – tai mentaaliset representaatiot – pitää siirtää aivoista toisiin ja uskovaiset tietävät, että tehokkainta siirtyminen on siinä iässä, kun ihminen ei vielä kykene kriittiseen ajatteluun. Auktoriteettiasemaa hyväksi käyttämällä aikuiset saavat helposti lapset uskomaan satuja, joita he totena lapsilleen kertovat, itsekin kyseisiin satuihin uskoen.
Tässä on myös avain siihen ahdistukseen, joka uskonnon taustalla usein on. Enqvist on tutkinut teologien ja piispojen sanojen asemesta Vantaan Laurin nettisivuja ja löytänyt myös radion aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista uskonnollista arkisemantiikkaa. Näin hän ottaa uskonnon sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen arjessaan kokevat. Piispojen ja teologien saivartelut voidaan siis huoletta ohittaa. Erityisesti Enqvistiä närästää tapauskovaisten älyllinen itsepetos, jossa tieteen metodi sekä tulokset hyväksytään, mutta samaan aikaan toivotaan, että Jumala olisi olemassa. Tekijä ei ymmärrä tällaista toivetta ja siihen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä.
Mutta tekijä ei myöskään vie ajatustaan aivan loppuun asti. Koska mielen evolutiivisesti kehittynyt arkkitehtuuri mahdollistaa ja edistää uskonnollisen uskon takertumista tajuntaan sekä vielä panssaroi sen voimakkaiden emootioiden suojiin, en näe kovin outona sitä, että tapauskovainen, joka on tieteellisesti oppinut ja älyllisesti orientoitunut, pakenee uskonsa irrationaalisuutta viimeiseen oljenkorteen, haaveiluun. Määritelmän mukaan tällainen ihminen ei edes ole uskova, vaan pikemminkin agnostikko. Mutta jotenkin hänen epätietoisuutensa saa hänet ajattelemaan maailmankaikkeutta ja elämää sen verran sumeasti ja pehmeästi, että kokonaisuus jättää Jumalan mentävän aukon. Aukko on äärettömän tyhjyyden kokoinen, vailla mieltä ja merkitystä. Sinne sopii projisoida omat haaveensa, pelkonsa ja toiveensa, toisin sanoen luoda ikioma jumalarepresentaatio. Teologien ja piispojen harrastama käsiteakrobatia onkin paras todiste jatkuvan luomisen puolesta; ihminen luo jumalansa aina uudestaan ja uudestaan. Tosiasioiden edessä jumala pitää aina määritellä uudestaan, hänet pitää siirtää uuteen aukkoon. Prosessi on päättymätön, mystiikkaa on näet mahdoton kumota järkiargumentein.
Mainittu mekanismi selittää sen, miksi jumalaan uskovaa ei turhaan pidä ahdistella kyseenalaistamalla hänen emotionaalisesti suojatut uskomuksensa. Enqvist ei vaikuta ymmärtävän, miksi uskonnollisia uskomuksia ei saisi epäillä kuten mitä tahansa muita uskomuksia. Mutta juuri edellä kuvatut tosiasiat tekevät uskonnollisista uskomuksista erityisiä ja siksi voimakas hyökkäys uskovaisen vakaumusta vastaan kääntyy usein tarkoitustaan vastaan. Sen asemesta, että uskovainen kääntyisi uskonnottomaksi, uskovainen reagoi takertumalla entistä voimakkaammin ikiomaan jumalarepresentaatioonsa ja toisinaan hyökkäys ajaa uskovaisen fundamentalismiin. Hänen uskonsa puolustautuu ja piikit nousevat pystyyn. Tästä on varoittavia esimerkkejä varmasti jokaisen kiihkoateistin elämässä. Ja toki myös ateismi voi olla fanaattista ja valitettavan usein onkin. Silloin se ei mitenkään eroa uskonnollisesta fundamentalismista. Enqvist ei ole fanaattinen missään mielessä, mutta se ei liene uutinen kenellekään miehen kirjoja lukeneelle tai hänen luentojaan kuunnelleille.
Tyhjyys joka ei täyty
Enqvistin analyysi uskonnollisuudesta on mielestäni oikea ja ei häneltä ainakaan empatiaa puutu. Tietenkin uskovaisten mielestä moinen syväluotaus varmasti on pahinta inhimillistä hybristä, kun professori kehtaa armotta ruotia elämän tarkoitusta ja syviä mysteereitä luonnontieteellisesti ja rationaalisesti. Mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että mysteerien takaa löytyy lopulta pelkkää tyhjyyttä. Siksi uskovaiset ovat niin emotionaalisia uskossaan. He taitavat lopulta itsekin syvällä sisimmässään ymmärtää, että uskossa on kyse pelkästä uskosta, epävarmuudesta.
Toki jumalaan uskovalla voi olla voimakaskin tunne mainitun mielikuvitusolennon olemassaolosta, mutta kyseinen tunne ei kelpaa todistukseksi mistään. Tyhjyys ei täyty vaikka niin moni sitä semantiikalla ja retoriikalla yrittää täyttää. Kunnioitan joviaalin sekä sivistyneen uskovaisen tunnetta, koska sen hyökkäävä kyseenalaistaminen aiheuttaa ahdistusreaktion ja on muutenkin karkeaa käytöstä. Sen sijaan en ole valmis kunnioittamaan niitä, jotka uhkaavat tappaa vaikkapa profeetta Muhammadin pilakuvan piirtäneen tai Allahia tai profeettaa arvostelleen ihmisen. En myöskään kunnioita pätkääkään paavin kristillistä vakaumusta, jonka suojista hän hyssyttelee katolisen kirkon kätköissä vuosikausia harjoitettua pedofiliaa. Fanaatikkoja ja ryökäleitä ei pidä heidän uskomustensa takia suvaita, koska se olisi suvaitsevaisuuden itsemurha. Rikolliset kuuluvat maallisten tuomioistuinten tuomittaviksi, koska taivaallisia ei ole olemassakaan.
Tekijää ärsyttää myös uskovien lähetyssaarnaaminen ja erityisesti terrori. Ketäpä rationaalista ihmistä ei ärsyttäisi. On hienoa lukea terävää kritiikkiä islamistiterrorista, jota usein näkee vähäteltävän varsinkin ansioituneempien tiedekirjoittajien teksteissä. Enqvist uskaltaa kirjoittaa asiasta suoraan ja tiukasti. Kuten Sam Harris, Christopher Hitchens ja erityisesti Richard Dawkins, myös Enqvist näkee ongelman syyn olevan nimenomaan uskonnollisessa uskossa. Se saa nuoret miehet lentämään lentokoneilla päin pilvenpiirtäjiä ja räjäyttämään itsensä aamuruuhkassa metrossa tai junassa. Toki muitakin tekijöitä on, mutta juuri usko Allahiin on keskeinen selittäjä. On turha selitellä, että ”tämä ei ole oikeaa islamia”, koska Enqvistin mukaan uskontoa on kaikki sen nimissä tehdyt teot. Onkin toivoton tehtävä yrittää teologisesti saivarrella, mikä on oikeaa uskontoa ja mikä ei, koska mitään lopullista totuutta ei mihinkään tunteenomaiseen, epämääräiseen rautakaudelta periytyvään uskomusjärjestelmään yksinkertaisesti voi sisältyä. Tyhjyyden ympärille on rakennettu valtavia spekulaatiomuureja juuri siksi, ettei niiden takana ole yhtään mitään. Siksi uskovaista usein ahdistaa ja hänen elämältään tuntuu puuttuvan merkitys. Jumala on pitänyt luoda helpottamaan tätä ahdistusta, mutta kuten Enqvist, minäkään en mitenkään saata ymmärtää, kuinka rautakaudella vaikuttaneiden juutalaisten keksimään mielikuvitusolentoon uskominen voisi aidosti lohduttaa nykyajan ihmistä.
Olen taipuvainen yhtymään professoriin ja korostamaan elämän ainutkertaisuutta sekä rakkauden merkitystä. Kun uskovaiset kaupittelevat kuolemanjälkeistä elämää ja taivaspaikkoja, uskonnoton haluaa kertoa elämän ainutlaatuisuudesta ja sen hyvin elämisen tärkeydestä. Tosin tämä on nykyään myös luterilaisuuden valtavirtaa, ainakin mikäli piispoja ja pappeja on uskominen. Mutta kuten jokainen tietää, pappi valehtelee ja/tai satuilee ammatikseen. Yksikään aidosti oppinut teologi ei usko Raamatun sepitteisiin tai evankeliumien kertomuksiin. Jokainen teologi tietää, että Jeesus ei syntynyt tallissa Betlehemissä vuonna 0, jos syntyi ollenkaan, yhtään missään. Ja jos syntyi, ei syntynyt ainakaan tallissa Betlehemissä vuonna 0. Silti kyseistä fiktiota vuodesta toiseen saarnataan kirkoissa, päiväkodeissa, kouluissa ja aamuhartauksissa. Tapauskovaiselle se on ehkä perinnettä, mutta keskivertouskovaiselle totta. Karmeaa petosta ja itsepetosta. Valhe. Huijausta.
Totuus on uskoa vahvempi
Tekijä kirjoittaa (s. 116):
” … totuus on jotakin, jota voidaan koetella vain rationaalisessa maailmassa. Totuus ei ole sama asia kuin mielipide, vaikka näitäkin joskus valitettavasti näkee synonyymeinä käytettävän. Tuskin millään muulla hokemalla on niin paljon yritetty peitellä latteiden ajatelmien kompostoimaa löyhkää kuin 'toisenlaisella totuudella'.”
Tämä on skeptikolle herkkua. Totuusrelativismi jyllää nykyään kaikkialla ja erityisesti uskontoa yritetään toistuvasti puolustella relativismilla. ”Uskonto on kielipeli eikä uskonto ole ristiriidassa tieteen kanssa.” Roskaa. Aina kun uskonnon nimissä esitetään tosimaailmaa koskeva väite, se tulee tieteen alueelle. Jos uskovainen, esimerkiksi Tapio Puolimatka, väittää, että Jumala vaikuttaa jotenkin todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen, hänen tulee kyetä todistamaan väite. Muuten se on pelkkää sanahelinää. Ja kuten me kaikki tiedämme, se on pelkkää sanahelinää. Usko on tunne rinta-alassa, värisevä sydämen lepatus pimeässä huoneessa, ”henkinen vakuutuslaitos”, kuten filosofi Eino Kaila asian on ilmaissut.
Enqvist lähestyy totuutta varsin inhorealistisesti, osoittamalla sattuman merkityksen kohtalokkaissa tapahtumissa II maailmansodan aikaan Japanissa. Tekijä kuvaa ensimmäisten ydinpommien pudottamista ja selittää samalla ydinräjähdykset fysiikan näkökulmasta. Kaikessa yksityiskohtaisessa kauheudessaan teksti on paikoitellen lähes runollisen kaunista. Jumalaa ei näy missään eikä uskovainen Jumalaa kauheuksissa halua nähdäkään. Tämä on professorin karu viesti uskovaisille. Aasian tsunamissa piispa Eero Huovinen oli sanaton. Miten hyvä Jumala saattoi sallia sellaisen näytelmän?
Totuus on tietenkin yksinkertainen. Jumalaa ei ole muualla kuin Huovisen ja uskonsisarten sekä -veljien rintapielessä, tai tarkemmin sanoen aivoissa, meeminä, representaationa. Uskonnottomalle selitys on helppo, mannerlaattojen liikahdus ja siitä seurannut hyökyaalto. Tällaista vain tapahtuu eikä sitä tarvitse sen enempää ihmetellä. Uskovaista katastrofi epäilemättä ahdistaa enemmän kuin ateistia, koska uskovaisen tunne on ristiriidassa järjen kanssa. ”Tällaista nyt vain ei saisi tapahtua, koska Jumala rakastaa ihmiskuntaa.” Totuus on kuitenkin yksinkertainen – ja karu. Jumala ei rakasta ihmiskuntaa koska Jumalaa ei ole. Lause ”Jumala rakastaa ihmiskuntaa” on vailla mieltä. Tästä olen Enqvistin kanssa täysin samaa mieltä.
Vakaumuksetta paras?
Erityisen ilahtunut olen siitä, että Enqvist on lukenut J.M. Coetzeen mestariteoksen Elizabeth Costellon. Kyseinen kaunokirjallinen tekele on oikeastaan sarja filosofia tutkielmia eri aiheista. Matemaatikon uran kirjallisuuden vuoksi jättänyt Coetzee syväluotaa muissakin teoksissaan ihmisyyttä ja todellisuutta, mutta erityisesti Elizabeth Costello on oikea ajatusten aarreaitta. Sieltä Enqvist on nostanut tarkasteluun vakaumukset ja niiden merkityksen ihmisyydelle.
Portit eivät aukene sille, joka on vailla vakaumuksia, toteaa kirjailijan alter ego Costello teoksessa. Mutta älyllinen rehellisyys ei mahdollista varmoja vakaumuksia. Kirjailija ja tieteilijä muistuttavat tässä Enqvistin mukaan toisiaan; molempien tulee kyetä objektiivisesti tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä vailla lopullisesti ankkuroituja vakaumuksia. Jo Nietzsche korosti vakaumusten vaarallisuutta ja niiden vaalimiseen liittyvää älyllistä epärehellisyyttä. Uskonnollinen usko ja sen puute ovat molemmat vakaumuksellisia asioita. Ehkä tästä syystä professori ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana. Mutta vakaumus se on uskonnottomuuskin, voisi kyynikko veistellä. Ja vakaumus se on vakaumuksettomuuskin, voisi vieläkin koiramaisempi vakaumusten kyseenalaistaja nauraa.
Tässä piilee merkittävä idea. Tieteellinen totuus ei ole vakaumus, vaikka mysteerikauppiaat ja uskovaiset usein niin väittävät. ”Tiedekin on vain uskonto, ateismikin on uskonasia.” Tätä Tapio Puolimatka väsymättä saarnaa, teoksesta toiseen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Enqvist osoittaa jälleen kerran, miten tieteellinen totuus eroaa uskonnollisesta tunteenomaisesta ”totuudesta”. Tieteellinen totuus ei ole subjektiivinen uskonasia, henkilökohtainen vakaumus, tunne sydänalassa. Tieteellinen totuus tiedetään usein monen desimaalin tarkkuudella. Maailmankaikkeuden mysteerit on jo pitkälti selvitetty, vaikka uskonto tietenkin haluaa kaupitella juuri mystiikkaa ja mysteereitä kaiken selityksen taustalla. Mutta Enqvist kysyy aiheellisesti, minkä taustalla ja miten. Kysymyksissä ei ole mitään järkeä, niiden takaa paljastuu tyhjyys.
Mutta onko vakaumuksettomuuden tavoittelu lopulta samaa horror vacui -ajattelua kuin uskonto? Kun tekijä lopussa paljastaa arvostavansa rakkautta ja osoittaa syvää sekä empaattista henkilökohtaisen sielunelämän ymmärtämystä, hän mielestäni paljastaa myös joitakin vakaumuksiaan. Minusta luonnontieteilijän tai tieteellisesti asennoituneen ihmisen ei tarvitse vakaumuksiaan hävetä tai pitää niitä älyllisesti epärehellisenä haihatteluna. Kyse lienee loppujen lopuksi persoonallisuudesta ja siitäkin Enqvist kirjoittaa erittäin nautittavasti.
Ihmisen minuuden ei senkään tarvitse olla sen suurempi mysteeri ja juuri minuuden hauraus on kirjan keskeinen teema. Hauraallakin minällä voi olla vakaumuksia ja usein mitä hauraampi minä, sen vankkumattomammat vakaumukset. Ehkä tässä on Enqvistin tärkein viesti meille kaikille. Ymmärtämällä oman minuutensa koostumuksen ihminen voi kasvaa irti fanaattisuudesta ja fundamentalismista. Professorin viimeisin teos, kruununa oivalliselle kirjasarjalle, ei aiheetta tuonut näiden muiden teosten ohella hänelle Skepsis ry:n Sokrates-palkintoa. Enqvist on heittänyt rohkeasti koko persoonallisuutensa peliin ja kirjoittanut mestariteoksen ihmisenä olemisesta. Toivottavasti myös uskovaiset ymmärtävät tämän. Kirja ei missään nimessä ole ensisijaisesti uskontokritiikki. Se on henkilökohtainen matka tuntemattomaan ja sen Enqvist tekee oivallisella tavalla meille kaikille tunnetuksi.
24 March 2010
Viimeisiä viedään – vai viedäänkö?
Jussi K. Niemelä
Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).
Kirja-arvio, Humanisti 1/2010
Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.
Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.
Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.
Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.
Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.
Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.
Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.
Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.
Walter Laqueur: Euroopan viimeiset päivät. Suom. Leif Sundström (Art House 2009).
Kirja-arvio, Humanisti 1/2010
Viime Humanistissa arvioimani professori Timo Vihavaisen pessimismiä lietsova kirja ei ole ainoa laatuaan. Art Houselta ilmestyi viime vuoden puolella mielenkiintoinen teos, jossa Vihavaisen ja Jussi Halla-ahon edustama Euroopan tuhon eskatologia saa maltillisemman sekä analyyttisemman käsittelyn. Laqueur ei teoksessaan syyllisty uhkakuvien lietsomiseen ja helppoon populismiin. Sen sijaan hän tarkastelee islamia ja maahanmuuton Euroopan väestörakenteelle aiheuttamaa muutosta historioitsijan silmin. En ole varma hänenkään keskeisen teesinsä vahvuudesta, koska suuri osa havaituista ongelmista lienee siirtymäaikaan liittyvää yhteiskunnallista kuohuntaa, joka ei ole kiveen hakattu. Ihmiset hakevat paikkojaan yhteiskunnassa ja kuten tiedämme, kulttuurin olemus on muutos, ei pysyvyys. Muutos aiheuttaa aina jonkin verran kitkaa ja se taas aiheuttaa huolestuneisuutta, josta osa on perusteltua, osa ei.
Laqueurin mielestä maahanmuuttajien integrointi eurooppalaisiin maihin on pääsääntöisesti epäonnistunut ja tämä ei lupaa hyvää jatkossa. Jotenkin islam on sen laatuinen uskonto, että se ei voi taata Euroopan tulevaisuutta johtavana kulttuuri- ja talousmahtina. Tekijä tarkastelee lyhyesti niitä tekijöitä, jotka Euroopan menestykseen ovat johtaneet ja loppuosa teoksesta onkin varsin synkkää luettavaa.
Jos lähdetään siitä, että islamin liberalisoiminen on mahdottomuus, on pessimistisen historiantutkijan näkemys tietenkin oikeutettu. Väestörakenne tosiaan muuttuu maahanmuuttajien korkeamman syntyvyyden vuoksi, mutta arviot nopeudesta vaihtelevat ja jo nyt on havaittu, että muslimien syntyvyys Euroopassa laskee. Näiltä osin ennustaminen on vaikeaa ja koska juuri ennusteisiin Laqueurin teesi vahvasti nojaa, vasta seuraavalla vuosisadalla elävät ihmiset näkevät, uppoaako eurooppalainen sivistys islamin mukana.
Itse en näe tällaista uhkaa kovin vakavana tällä hetkellä, vaikka yksittäisiä huolestuttavia ilmiöitä toki lähes jokaisesta Euroopan maasta, johon maahanmuuttoa kohdistuu, löytyy. Kuten todettua, elämme vielä siirtymäaikaa ja islam hakee selvästi paikkaansa eurooppalaisessa perheessä. Tarkoitan tällä maahanmuuttajien lukuisia eri näkemyksiä islamista, koska onhan Eurooppa jo pitkään ollut varsin pluralistinen ja lähes joka maasta löytyy muslimeja ilman maahanmuuttoakin. He eivät ole eurooppalaista kulttuuria mitenkään häirinneet, päinvastoin. Fundamentalistit tietenkin haluavat sharian joka maahan, mutta he ovat selkeä vähemmistö kaikissa Euroopan maissa.
Mielestäni vähintään yhtä suuri uhka Euroopalle on katolilainen konservatiivisuus ja nouseva äärioikeisto. Viimeksi mainittu tietenkin ratsastaa juuri islamiin liittyvillä peloilla ja ennakkoluuloilla. Näistä eroon pääsemiseksi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiseen pitää investoida resursseja. Onnistunut integraatio on tietenkin myös uusien eurooppalaisten etu.
Lopulta kyse on siitä, millaiseksi Euroopan muslimiväestön enemmistön islamkäsitys muodostuu. Tämäkin on maakohtaista enkä näe ”Euroopan viimeisiä päiviä” lähitulevaisuudessa, kuten Laqueur, Vihavainen ja Halla-aho. Tällainen kulttuuripessimismi näyttäisi nousevan joko vanhuudesta tai ennakkoluuloista tai molemmista yhtä aikaa. Halla-aho on nuori ja hänen agendansa on selkeästi humanitaarisen maahanmuuton vastainen. Vihavaisella samoin, vaikka hänellä tuhon eskatologiaa tukee myös ikä. Georg Henrik von Wright edusti ja Pentti Linkola edustaa tällaista ”vanhan viisaan miehen” surkuhupaisaa, voivottelevaa maailmanlopun profetoimista, mutta siihen Laqueur ei sentään syyllisty. Hänen otsikkonsa on poleeminen, mutta mitään varsinaista kulttuurin tuhoa tekijä ei kirjassaan esiin manaa. Sen sijaan hän arvioi, että islamin mukanaan tuoma kulttuurinen muutos riittää muuttamaan Euroopan maanosaksi, jota ei voi enää rinnastaa vanhaan uljaaseen sivistys-Eurooppaan.
Teos on asiantuntevasti kirjoitettu, erinomaisesti suomennettu ja sisältää paljon arvokasta tietoa sekä poliitikoille että tutkijoille. Myös humanisteille teos on tärkeä, koska uskonnollisuuden kasvu Euroopassa vaikuttaa olennaisesti sekularisoitumiskehitykseen ja humanisteilla on tärkeä rooli katsomusten välisessä dialogissa sekä ihmisoikeuksien puolustamisessa.
Laqueurin teos on muutenkin laadukas verrattuna Vihavaisen muukalaiskammoiseen retoriikkaan. Oikeastaan teokset kannattaisi lukea peräkkäin, jolloin ero paljastuu mahdollisimman räikeässä vastavalossa. Vihavaisen teos on populistista, suorastaan halla-aholaista hysterian lietsomista, kun Laqueurin teos puolestaan on hyvinkin analyyttinen ja maltillinen. Molempia voin lämpimästi suositella, mutta eri syistä. Vihavainen on varoittava esimerkki löysästä ennakkoluuloihin perustuvasta retoriikasta. Laqueurin teos sen sijaan haastaa pohtimaan ja tarttumaan ongelmiin. Viimeksi mainitussa lähestymistavassa piilee tietenkin myös ratkaisun siemen. Ongelmat voidaan ratkaista kun niihin tartutaan ajoissa.
3 March 2010
Humanismi ja politiikka
Pääkirjoitus/Humanisti 1/2010
Jussi K. Niemelä
Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.
Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.
Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.
Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.
Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.
Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.
Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.
Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.
Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.
Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.
Jussi K. Niemelä
Demokratiaan kuuluu oikeus esittää eri näkemyksiä asioista ja arvoista. Sananvapaus on sen kulmakivi. Ilman vapautta sanoa mielipidettään demokraattinen prosessi ei ole mahdollinen.
Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin havaittavissa aivan uusi poliittinen kulttuuri, tai oikeastaan hyvin vanha. Poliitikoille esitetään tappouhkauksia. Moni demokratia on kaatunut väkivallalla uhkailun ja väkivallan myötä. Tilalle on noussut totalitaarinen hirviö. Uhkailun tavoite on aina rajoittaa sanan- ja mielipiteen vapautta.
Ministeri Astrid Thors on joutunut toistuvasti vihakampanjoinnin kohteeksi ja hiljattain eräs tunnettu uusnatsi perusti Facebook-verkkoyhteisöön viharyhmän, jossa uhattiin Thorsin henkeä. KRP tutkii asiaa. Thors teki aivan oikein ryhmästä tutkintapyynnön. Häntä vihaavat erityisesti niin sanotut maahanmuuttokriittiset, joista osa tosin on sanoutunut jyrkästi irti mainitusta viharyhmästä ja muistakin tappouhkauksista.
Suomeen on kuitenkin jo rantautunut pelkästään vihaan ja katkeruuteen perustuva poliittinen kulttuuri, josta nämä uhkaukset ja erilaiset ryhmät nousevat. Thorsia vihataan sen vuoksi, että hän on maahanmuuttoasioista vastaava ministeri, jonka näkemykset eivät miellytä rasisteja, uusnatseja, hommafoorumilaisia ja muita Afrikan maista tai muslimimaista tulevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vihaajia. Thors on siis vihalle sopiva kohde, symboli. Kun ministeristä tulee pelkkä pahan symboli, hänen ihmisyytensä unohtuu. Sama mekanismi toimii tietenkin myös maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohdalla. Heidät epäinhimillistetään byrokraattisiksi tilastoiksi, kulueriksi, raiskaajiksi ja fanaatikoiksi, jolloin heitä on oikeamielisyyden palolla äärimmäisen helppo vihata.
Mekanismi on tuttu, osa ihmisluontoa. Mekanismi on kuitenkin myös vaarallinen, koska dehumanisaation verbaalisista ilmentymistä on hyvin lyhyt matka aggressiiviseen käyttäytymiseen. Kun kohde ensin epäinhimillistetään, hänet on helppo kokea esineeksi tai vastenmieliseksi viholliseksi, pahan symboliksi, joka oikeastaan pitääkin tappaa.
Juuri näin kävi Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Vähitellen ne luisuivat johtajiensa viha- ja kiihotuspuheista totalitaarisiksi tuhoajavaltioiksi. Oikeastaan tämä kävi hämmästyttävän nopeasti. Katumellakoinnista ja uhkailusta on suora yhteys vanki- ja keskitysleireihin. Ja toisinajattelijoiden ja ”kansanvihollisten” systemaattiseen tuhoamiseen.
Kuitenkin kasvatuksen, kriittisrationaalisen harkinnan ja mielikuvituksen mahdollistaman empatian myötä tuntematonkin ihminen voi avautua meille ihmisenä, lähimmäisenä, jolla on omat tarpeet, toiveet, huolet ja oma, ainutlaatuinen kohtalonsa. Tämä mahdollistaa humaanin asenteen niin ministerin päätösten ja näkemysten tarkasteluun kuin turvapaikanhakijoihin, pakolaisiin ja maahanmuuttajiin.
Nykyään vihasta nouseva kansankiihotus on keskittynyt internetiin, verkkoyhteisöihin, blogeille, foorumeille ja keskustelupalstoille. Tämä on sekä hyvä että huono asia. Verkkoyhteisön vertaistuki saattaa tarjota vihaavalle, katkeroituneelle yksilölle turvallisen väylän kanavoida irrationaalinen aggressionsa. Mutta huono puoli asiassa on se, että internet tavoittaa erittäin suuria massoja ja on vain ajan kysymys, kun joku uhoamisen ja uhkailun asemesta ryhtyy tositoimiin. Kouluammuskelussa oli jo taustalla jonkinlaista ”maahanmuuttokriittisyyttä”, ainakin Pekka-Eric Auvisella. On myös tunnettu tosiasia, että moni maahanmuuttokriittinen harrastaa ammuntaa ja omistaa aseita. Halla-aho on kirjoittanut suorastaan palvovasti aseharrastuksestaan ja ampumisfantasioistaan.
Humanismin tehtävä on muistuttaa ihmisiä siitä, että puheista tekoihin on hyvin lyhyt matka. Näin ollen politiikkaan ei missään nimessä saa päästää pesiytymään pelon ilmapiiriä, uhkailun ja väkivallan kulttuuria. Kun uhkailu samaan aikaan kohdistuu kaikkein heikoimmassa ja korkeimmassa asemassa oleviin, on kyse vallankumouksellisesta vihakulttuurista, jonka tavoite on tuhota epäinhimilliseksi koetut ihmisryhmät. Ministeriin kohdistuva uhkailu on osoitus siitä, että vihakulttuurin edustajat eivät lainkaan välitä demokratiasta vaan haluavat väkivalloin kaapata vallan ja tuhota demokraattisesti valitun valtiojohdon. He siis vihaavat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten ohella myös syntyperäisiä Suomen kansalaisia, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä. Samaan aikaan he kutsuvat itseään isänmaallisiksi ja perustavat retoriikkansa alhaisimpien etnisnationalististen vaistojen ruokkimiseen.
Humanismin pitää tässä tilanteessa osoittaa, miten ja miksi kyseinen retoriikka on kaikkein epäisänmaallisinta toimintaa mitä kuvitella saattaa. Sen ohella se on tietenkin myös demokratianvastaista toimintaa pahimmillaan. Tästä syystä vihakulttuurin pienintäkään osaa ei tule suvaita vaan päinvastoin. Ellei vihakampanjoinnille sanota jyrkästi ei heti kättelyssä, suvaitsemattomuudesta tulee nopeasti salonkikelpoista. Isompien puolueiden retoriikassa onkin eduskuntavaalien lähestyessä alkanut ilmetä maahanmuuttokriittisten äänien myötäilyä ja kalastelua. Tämä on mielestäni suurin virhe, minkä demokraattiseen prosessiin sitoutunut puolue voi tehdä. Maahanmuuttokriittisten äänien kalastelu on näet viime kädessä humanismin ja demokratian uhka. Vihasta ja katkeruudesta nouseva poliittinen kulttuuri on jo lähtökohtaisesti tuhon kulttuuri.
23 February 2010
Nyt keskustellaan
KOULUN KATSOMUSAINEIDEN TULEVAISUUDESTA
Helsingissä Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, lauantaina 6.3.2010 klo 12 alkaen:
-Tarvitaanko koulussa pakollista ”oman uskonnon” opetusta?
-Tarvitaanko rinnakkaista erilaisten ”omien uskontojen” opetusta?
-Tarvitaanko koulussa elämänkatsomustiedon opetusta?
-Miksi elämänkatsomustieto on ollut vaajakäytössä
monilla alueilla Suomessa?
-Voisiko ja pitäisikö elämänkatsomustieto tulla
kaikille vapaasti valittavaksi?
-Voisiko lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksisa olla
kaikille yhteinen etiikka ja filosofia?
Asiaa pohtii parhaillaa Opetushallituksen työryhmä,
joka antaa oman ehdotuksensa tämän kevään aikana.
Paneelikeskusteluun osallistuvat
tutkija Sylvia Akar,
filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Arno Kotro,
kasvatustieteilijä , teologi Teemu Laajasalo
islamin opettaja Isra Lehtinen,
tutkija, et-asiantuntija Tuukka Tomperi sekä
Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n hallituksen jäsen,
lehtori Esa Ylikoski.
Puhetta johtaa Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja
Jussi K. Niemelä.
Yleisö saa esittää kommentteja ja kysymyksiä paneelin yhteydessä.
Tilaisuus on maksuton ja kestää enintään neljä tuntia. Välissä pidetään tauko,
jonka aikana on mahdollisuus nauttia ilmaisia virvokkeita aulassa.
Tervetuloa, vapaa pääsy!
Helsingin vapaa-ajattelijat ry.
p. 044 0715601
Helsingissä Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6, lauantaina 6.3.2010 klo 12 alkaen:
-Tarvitaanko koulussa pakollista ”oman uskonnon” opetusta?
-Tarvitaanko rinnakkaista erilaisten ”omien uskontojen” opetusta?
-Tarvitaanko koulussa elämänkatsomustiedon opetusta?
-Miksi elämänkatsomustieto on ollut vaajakäytössä
monilla alueilla Suomessa?
-Voisiko ja pitäisikö elämänkatsomustieto tulla
kaikille vapaasti valittavaksi?
-Voisiko lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksisa olla
kaikille yhteinen etiikka ja filosofia?
Asiaa pohtii parhaillaa Opetushallituksen työryhmä,
joka antaa oman ehdotuksensa tämän kevään aikana.
Paneelikeskusteluun osallistuvat
tutkija Sylvia Akar,
filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Arno Kotro,
kasvatustieteilijä , teologi Teemu Laajasalo
islamin opettaja Isra Lehtinen,
tutkija, et-asiantuntija Tuukka Tomperi sekä
Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n hallituksen jäsen,
lehtori Esa Ylikoski.
Puhetta johtaa Helsingin Vapaa-ajattelijat ry:n puheenjohtaja
Jussi K. Niemelä.
Yleisö saa esittää kommentteja ja kysymyksiä paneelin yhteydessä.
Tilaisuus on maksuton ja kestää enintään neljä tuntia. Välissä pidetään tauko,
jonka aikana on mahdollisuus nauttia ilmaisia virvokkeita aulassa.
Tervetuloa, vapaa pääsy!
Helsingin vapaa-ajattelijat ry.
p. 044 0715601
14 January 2010
Islam ja sananvapaus
Jussi K. Niemelä
Kommentti YLE:n Suoraa puhetta -radio-ohjelman manifestiin
Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin.
Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot.
Uskontojen säädökset ovat yleensä melko jyrkkiä ja varsinkin tämä näkyy ns. abrahamilaisten, patriarkaalisten monoteismien säädöksissä. Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia. Ollaksesi hyvä uskovainen, sinun pitäisi noudattaa näitä säädöksiä kirjaimellisesti. Näin ajattelevat fundamentalistit, jotka haluavat ottaa pyhien kirjojensa ja perinteensä säädökset kirjaimellisesti. He myös haluavat valitettavan usein pakottaa nekin, jotka eivät näihin säädöksiin tai niiden taustalla oleviin uskontoihin usko, noudattamaan niitä. Uskonnoissa ja dogmaattisissa ideologioissa on siis totalitarismin siemen.
Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vähitellen päässeet irti uskonnollisen vallan kahleista. Siitä ei ole vielä edes sataa vuotta, kun brittiläisfilosofi Bertrand Russell joutui uskonnollisen syrjinnän kohteeksi. Hän ei saanut opettaa New Yorkin yliopistossa uskontokriittisten näkemystensä ja liberaalin seksuaalimoraalinsa takia. Suomessa kirjailija Hannu Salama sai vuonna 1964 syytteen jumalanpilkasta Juhannustanssit -teoksensa pilasaarnasta, joka oli sijoitettu humalaisen miehen suuhun.
Suomen tilanne on mennyt parempaan suuntaan, kunnes viime vuonna maahanmuuttokriittinen Jussi Halla-aho Helsingistä sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho arvosteli blogillaan satiirisesti profeetta Muhammadia tämän lapsivaimo Aishan takia. Mielestäni Halla-ahon saama tuomio on skandaali. Kristinuskoa saa nykyään jo vapaasti arvostella ja pilkata, mutta islamia ei.
Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä. Salman Rushdien tapauksesta lähtien länsimainen sananvapaus on vähitellen antautunut väkivallan, painostuksen ja pelottelun edessä. Nyt länsimaissa eletään pelon ilmapiirissä ja kustantajat sekä itse taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, teatteriohjaajat, oopperatalot ym.) sensuroivat itseään. Sama kehitys on nähtävissä taidemuseoissa.
Mietin, uskaltaisiko kukaan tänään ohjata Moliéren Porvari aatelismiehenä -satiiria näyttämölle. Siinä pilkataan turkkilaisia muslimeja erittäin räväkästi. Näin teoksen näyttämösovituksen 2000-luvun alkupuolella Helsingin kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin ohjaamana. Tuolloin syyskuun 11. terrori-iskut olivat vielä tuoreessa muistissa ja teoksen näyttämösovituksen voidaan katsoa olleen vastalause iskuille. Hällström halusi käsittääkseni puolustaa länsimaista sananvapautta. Vähän tuon näyttämösovituksen jälkeen hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskellä katua. Murhaaja oli muslimifundamentalisti.
Islaminuskoisten strategiat länsimaiden lainsäädännön ja kulttuurin muuttamiseksi tapahtuvat nähdäkseni kolmella tasolla:
1 Avoin väkivallalla uhkailu, terrori, murhat, väkivaltaiset mielenosoitukset ja boikotit. Tässä islamistit osaavat hyödyntää globaalia mediaa. Pienistä paikallisista selkkauksista tehdään nopeasti kansainvälisiä mellakoita tai mielenosoituksia.
2 Avoin poliittinen ja akateeminen pyrkimys muokata länsimaiden johto, älymystö ja yleinen mielipide islammyönteiseksi tai yltiösuvaitsevaiseksi. Tähän liittyy mm. islamilaisten maiden järjestö OIC:n voimakas poliittinen lobbaus ”uskontojen halventamisen” estävän lainsäädännön ja YK:n julkilausumien toteuttamiseksi. YK:n Ihmisoikeusneuvosto ja yleiskokous taipuivat jo tämän poliittisen painostuksen edessä, mutta onneksemme YK:n päätöslauselma ei ole jäsenvaltioita juridisesti sitova. Akateemisessa maailmassa Saudi-Arabia ym. varakkaat muslimitahot rahoittavat länsimaissa lähi-idän instituutteja ja erityisesti islammyönteistä tutkimusta. Islamkriittiselle tutkimukselle on lähes mahdotonta saada rahoitusta. Yliopistomaailmasta kulttuurirelativistinen diskurssi on nopeasti levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja erityisesti siihen törmää vasemmiston sekä vihreiden keskuudessa.
3 Piilojihad, joka osittain kuuluu edelliseen kohtaan. Piilojihadista (stealth Jihad) on hiljattain kirjoittanut amerikkalainen islamkriitikko Robert Spencer samannimisessä kirjassaan. Piilojihadistit toimivat erilaisten peiteorganisaatioiden kautta kaikkialla länsimaissa, edistääkseen islamistisia päämääriä ja muokatakseen länsimaita vastaanottavaiseksi muslimien erillisvaatimuksille. Piilojihadiksi voidaan katsoa vaikkapa länsimaissa vaaditut musliminaisille ja -tytöille tarkoitetut erilliset uimahallivuorot. Jos ja kun sellaiset sallitaan, islamistit ovat saaneet taas yhden pienen sharia-lain elementin käyttöön länsimaissa. Sukupuolisegregaatio on olennainen osa vanhoillista sharia-lain tulkintaa.
Kakkoskohtaan voidaan lisätä poliittisen korrektiuden ilmapiiri, ts. yleisen islamkeskustelun sopivaisuuden rajat (akateeminen toiseuden kunnioittaminen ja kulttuurirelativismi). Kriittiset äänet leimataan herkästi rasismiksi, islamofobiaksi tai kulttuuri-imperialismiksi. Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia.
Tällainen ajattelu asettuu automaattisesti sortajan puolelle islamilaisten kulttuurien sisällä. Joka väittää ihmisoikeuksien puolustamista länsimaiseksi kulttuuri-imperialismiksi, rasismiksi tai islamofobiaksi, asettuu samaan rintamaan salafistien, deobandien ja wahhabilaisten kanssa.
Kulttuurirelativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta juuri siitä syystä, että missä tahansa kulttuurissa on voimia ja vastavoimia, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on sopivaa. Hylätessään islamin sisällä toimivat ihmisoikeusaktivistit länsimaiset kulttuurirelativistit asettuvat sharia-lain vanhoillisen tulkinnan kannattajien leiriin. Myös kaikenlaiset sananvapauden rajoituspyrkimykset– sensuuri, itsesensuuri, kriitikkojen leimaaminen – pelaavat väistämättä islamistien pussiin. Samalla niistä hyötyy länsimainen äärioikeisto ja muut poliittiset konservatiivit eli konservatiivien tukeminen yhtäällä tukee heitä myös toisaalla.
Tähän liittyen kannattaa huomata, että sanan- ja uskonnonvapaus on lopulta kaikkien eri ryhmien etu. Ilman sananvapautta ei ole vähemmistöjen oikeuksia eikä demokratiaa.
Kommentti YLE:n Suoraa puhetta -radio-ohjelman manifestiin
Islam ei ole ainoa uskonto tai ideologia, joka uhkaa sananvapautta. Kaikenlaiset dogmaattiset ideologiat ja uskomusjärjestelmät suhtautuvat lähtökohtaisen vihamielisesti tai ainakin nuivasti kriittisiin ääniin.
Taide, satiiri ja pila ovat keskeisiä kritiikin muotoja. Niiden avulla on kautta historian tarkasteltu ilmiöitä ja ihmisten käyttäytymistä. Moni taiteilija onkin joutunut yhteisönsä silmissä hylkiön tai roiston asemaan. Vallanpitäjien ja vallan instituutioiden ivaaminen on aina ollut vaarallista. Erityisen korostuneesti valtaa käyttävät vanhoilliset uskonnolliset tahot.
Uskontojen säädökset ovat yleensä melko jyrkkiä ja varsinkin tämä näkyy ns. abrahamilaisten, patriarkaalisten monoteismien säädöksissä. Jopa kristinuskon lempeät moraalisäännöt ovat absoluuttisia ja dogmaattisia. Ollaksesi hyvä uskovainen, sinun pitäisi noudattaa näitä säädöksiä kirjaimellisesti. Näin ajattelevat fundamentalistit, jotka haluavat ottaa pyhien kirjojensa ja perinteensä säädökset kirjaimellisesti. He myös haluavat valitettavan usein pakottaa nekin, jotka eivät näihin säädöksiin tai niiden taustalla oleviin uskontoihin usko, noudattamaan niitä. Uskonnoissa ja dogmaattisissa ideologioissa on siis totalitarismin siemen.
Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vähitellen päässeet irti uskonnollisen vallan kahleista. Siitä ei ole vielä edes sataa vuotta, kun brittiläisfilosofi Bertrand Russell joutui uskonnollisen syrjinnän kohteeksi. Hän ei saanut opettaa New Yorkin yliopistossa uskontokriittisten näkemystensä ja liberaalin seksuaalimoraalinsa takia. Suomessa kirjailija Hannu Salama sai vuonna 1964 syytteen jumalanpilkasta Juhannustanssit -teoksensa pilasaarnasta, joka oli sijoitettu humalaisen miehen suuhun.
Suomen tilanne on mennyt parempaan suuntaan, kunnes viime vuonna maahanmuuttokriittinen Jussi Halla-aho Helsingistä sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta. Halla-aho arvosteli blogillaan satiirisesti profeetta Muhammadia tämän lapsivaimo Aishan takia. Mielestäni Halla-ahon saama tuomio on skandaali. Kristinuskoa saa nykyään jo vapaasti arvostella ja pilkata, mutta islamia ei.
Tilanne heijastelee kansainvälistä kehitystä. Salman Rushdien tapauksesta lähtien länsimainen sananvapaus on vähitellen antautunut väkivallan, painostuksen ja pelottelun edessä. Nyt länsimaissa eletään pelon ilmapiirissä ja kustantajat sekä itse taiteilijat (kuvataiteilijat, kirjailijat, teatteriohjaajat, oopperatalot ym.) sensuroivat itseään. Sama kehitys on nähtävissä taidemuseoissa.
Mietin, uskaltaisiko kukaan tänään ohjata Moliéren Porvari aatelismiehenä -satiiria näyttämölle. Siinä pilkataan turkkilaisia muslimeja erittäin räväkästi. Näin teoksen näyttämösovituksen 2000-luvun alkupuolella Helsingin kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin ohjaamana. Tuolloin syyskuun 11. terrori-iskut olivat vielä tuoreessa muistissa ja teoksen näyttämösovituksen voidaan katsoa olleen vastalause iskuille. Hällström halusi käsittääkseni puolustaa länsimaista sananvapautta. Vähän tuon näyttämösovituksen jälkeen hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskellä katua. Murhaaja oli muslimifundamentalisti.
Islaminuskoisten strategiat länsimaiden lainsäädännön ja kulttuurin muuttamiseksi tapahtuvat nähdäkseni kolmella tasolla:
1 Avoin väkivallalla uhkailu, terrori, murhat, väkivaltaiset mielenosoitukset ja boikotit. Tässä islamistit osaavat hyödyntää globaalia mediaa. Pienistä paikallisista selkkauksista tehdään nopeasti kansainvälisiä mellakoita tai mielenosoituksia.
2 Avoin poliittinen ja akateeminen pyrkimys muokata länsimaiden johto, älymystö ja yleinen mielipide islammyönteiseksi tai yltiösuvaitsevaiseksi. Tähän liittyy mm. islamilaisten maiden järjestö OIC:n voimakas poliittinen lobbaus ”uskontojen halventamisen” estävän lainsäädännön ja YK:n julkilausumien toteuttamiseksi. YK:n Ihmisoikeusneuvosto ja yleiskokous taipuivat jo tämän poliittisen painostuksen edessä, mutta onneksemme YK:n päätöslauselma ei ole jäsenvaltioita juridisesti sitova. Akateemisessa maailmassa Saudi-Arabia ym. varakkaat muslimitahot rahoittavat länsimaissa lähi-idän instituutteja ja erityisesti islammyönteistä tutkimusta. Islamkriittiselle tutkimukselle on lähes mahdotonta saada rahoitusta. Yliopistomaailmasta kulttuurirelativistinen diskurssi on nopeasti levinnyt yhteiskuntaan laajemminkin ja erityisesti siihen törmää vasemmiston sekä vihreiden keskuudessa.
3 Piilojihad, joka osittain kuuluu edelliseen kohtaan. Piilojihadista (stealth Jihad) on hiljattain kirjoittanut amerikkalainen islamkriitikko Robert Spencer samannimisessä kirjassaan. Piilojihadistit toimivat erilaisten peiteorganisaatioiden kautta kaikkialla länsimaissa, edistääkseen islamistisia päämääriä ja muokatakseen länsimaita vastaanottavaiseksi muslimien erillisvaatimuksille. Piilojihadiksi voidaan katsoa vaikkapa länsimaissa vaaditut musliminaisille ja -tytöille tarkoitetut erilliset uimahallivuorot. Jos ja kun sellaiset sallitaan, islamistit ovat saaneet taas yhden pienen sharia-lain elementin käyttöön länsimaissa. Sukupuolisegregaatio on olennainen osa vanhoillista sharia-lain tulkintaa.
Kakkoskohtaan voidaan lisätä poliittisen korrektiuden ilmapiiri, ts. yleisen islamkeskustelun sopivaisuuden rajat (akateeminen toiseuden kunnioittaminen ja kulttuurirelativismi). Kriittiset äänet leimataan herkästi rasismiksi, islamofobiaksi tai kulttuuri-imperialismiksi. Olen jopa törmännyt käsitykseen, jonka mukaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien noudattamisen vaatiminen olisi kulttuuri-imperialismia.
Tällainen ajattelu asettuu automaattisesti sortajan puolelle islamilaisten kulttuurien sisällä. Joka väittää ihmisoikeuksien puolustamista länsimaiseksi kulttuuri-imperialismiksi, rasismiksi tai islamofobiaksi, asettuu samaan rintamaan salafistien, deobandien ja wahhabilaisten kanssa.
Kulttuurirelativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta juuri siitä syystä, että missä tahansa kulttuurissa on voimia ja vastavoimia, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on sopivaa. Hylätessään islamin sisällä toimivat ihmisoikeusaktivistit länsimaiset kulttuurirelativistit asettuvat sharia-lain vanhoillisen tulkinnan kannattajien leiriin. Myös kaikenlaiset sananvapauden rajoituspyrkimykset– sensuuri, itsesensuuri, kriitikkojen leimaaminen – pelaavat väistämättä islamistien pussiin. Samalla niistä hyötyy länsimainen äärioikeisto ja muut poliittiset konservatiivit eli konservatiivien tukeminen yhtäällä tukee heitä myös toisaalla.
Tähän liittyen kannattaa huomata, että sanan- ja uskonnonvapaus on lopulta kaikkien eri ryhmien etu. Ilman sananvapautta ei ole vähemmistöjen oikeuksia eikä demokratiaa.
8 January 2010
Martha C. Nussbaum – maailmankansalaisuuden ja omantunnonvapauden filosofi
(Vapaa Ajattelija 4/2008)
Kansainvälisesti arvostettu filosofi Martha C. Nussbaum vieraili kesäkuun alussa Helsingissä tutkijakollegiumin seminaarin vetäjänä. Aiheena oli moraalipsykologia ja patriotismin politiikan filosofia. Nussbaum toimii Chicagon yliopiston lain ja etiikan professorina. Viimeisimmässä teoksessaan Liberty of Conscience – In Defense of America’s Tradition of Religious Equality (Basic Books 2008) filosofi käsittelee vapaa-ajattelijoille hyvin tärkeitä aiheita, uskonnon- ja omantunnonvapautta sekä valtion ja kirkon eroa. Myös hänen erinomaisesti perustellut ajatuksensa sivistyneiden maailmankansalaisten kasvattamisesta ovat hyvin lähellä Vapaa-ajattelijain liiton kulttuuriohjelmassa esitettyjä periaatteita.
Martha C. Nussbaum ei ole ateisti. Hän kääntyi kristillisyydestä juutalaisuuteen nuorena ja on edelleen juutalaisuuden reformistisen haaran jäsen. Filosofi kunnioittaakin uskontoja ja erilaisia uskomuksia siksi paljon, että se saattaa vapaa-ajattelijalle ja ateistille näyttäytyä ajoittain jopa hieman yliampuvana.
Samoin Nussbaum torppaa filosofikollegansa Daniel C. Dennettin ateismin melko ylimielisesti, vaikka kritisoi Dennettiä nimenomaan ylimielisyydestä uskovia kohtaan. Nussbaum tulkitsee ’bright’ eli ’välkky’ –käsitteen siten, että se tarkoittaa uskovien olevan automaattisesti typeriä. Toisaalta tällaista asennetta on ollut ronskeimmilla ateisteilla havaittavissa ja Richard Dawkins esittää jopa älykkyystilastoja käsityksensä tueksi Jumalharha –teoksessaan. Ehkä Nussbaumin ateismikritiikki on siis näiltä osin oikeutettua.
Helsingin tutkijakollegiumin kesäkuun seminaarissa ei ollut kyse uskonnon- tai omantunnonvapaudesta, mutta aihetta toki sivuttiin, koska se on suorassa yhteydessä Nussbaumille läheiseen maailmankansalaisuuden filosofiaan. Poliittiseksi liberaaliksi tunnustautuva filosofi on 1990-luvulla kirjoittanut kiehtovan teoksen Cultivating Humanity – A Classical Defense of Reform in Liberal Education (Harvard University Press 1997), jossa hän puolustaa vanhan ajan kattavaa sivistyskasvatusta nykyajan kapea-alaisen tehokoulutuksen vaaroja vastaan. Nussbaum korostaa erityisesti antiikin stoalaisuudesta juontuvaa käsitystä jokaisen ihmisen perimmäisestä arvosta valistuneen maailmankansalaisuuden ja suvaitsevaisuuden edellytyksenä.
Filosofin päämääränä on osoittaa, että vaikka synnymme tietyn kansan ja perheen jäseniksi, olemme siitä huolimatta laajemman yhteisön kansalaisia eli maailmankansalaisia. Tämä aiheuttaa meille velvoitteita. Termi ’maailmankansalainen’ juontuu kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaisen (n. 412-323 eaa.) kuuluisasta lausahduksesta.
Tutkijakollegiumin seminaarissa Nussbaum tähdensi käsitystään maailmankansalaisuudesta nimenomaan poliittisena päämääränä eräiden muiden tutkijakollegoidensa eettistä näkemystä täydentäen. Moniarvoisessa, globalisoituvassa maailmassa on ensiarvoisen tärkeää ymmärtää ihmisten erilaisuus, unohtamatta samalla sitä, että olemme kaikki periaatteessa samanlaisille kohtalon oikuille sekä muiden ihmisten mielivallalle alttiita haavoittuvia, tuntevia olentoja. Lyhyesti, saman maailman kansalaisia.
Omantunnonvapaus tasa-arvokysymyksenä
Teoksessaan Liberty of Conscience Nussbaum tarkastelee tasa-arvonäkökulmasta Yhdysvaltain perustuslain ensimmäistä lisäystä, joka takaa täydellisen uskonnonvapauden ja valtion neutraliteetin suhteessa mihinkään uskontoon tai uskonnottomuuteen. Ajattelija on huolissaan varsinkin enemmistötyranniasta ja osoittaa uskonnollisesti värittyneen hurmahenkisyyden vaarat eriuskoisille vähemmistöille usean historiallisen esimerkin avulla.
Yhdysvalloissa on vainottu viimeisten parin sadan vuoden aikana erityisesti katolilaisia ja mormoneja. Myös juutalaisvastaisuutta on maassa esiintynyt, varsinkin ennen toista maailmansotaa.
Kun lukee Nussbaumin kuvauksia vähemmistöuskontojen sorrosta, tulee välittömästi mieleen nykyajalle tyypillinen islaminuskoisiin suunnattu epäluulo. Myös muukalaisia karsastava retoriikka on yksi yhteen nykyisten maahanmuutonvastustajien kanssa. On valaisevaa sekä opettavaista havaita, miten samat uhkakuvat maahanmuutonvastustajien propagandassa toistuvat mormonien, katolilaisten ja muslimien kohdalla. Argumenteissa ei ole mitään eroa.
Aiemmin Yhdysvalloissa oltiin syvästi huolestuneita katolilaisten korkeasta syntyvyydestä ja erityisesti italialaisten sekä irlantilaisten maahanmuuton volyymista. Ryhmien seksuaalisuutta pyrittiin demonisoimaan ja heitä syytettiin työn vieroksumisesta sekä synnynnäisestä laiskuudesta.
Vastaavasti mormonien moniavioisuutta on käytetty epäluulojen ja suoranaisen pelon lietsomiseen. Feministi Nussbaum puolustaa hieman yllättäen tätä uskonnollista tapaa juuri uskonnonvapauteen kuuluvana, ohittaen lähes kokonaan poliittiset tasa-arvonäkökohdat.
Samoin hän myöhemmin Liberty of Consciencessa kritisoi voimakkaasti Hollannin burqa-kieltoa musliminaisten omantunnonvapauteen kajoamisena ja ajautuu argumentaatiossaan hyvin lähelle kaksinaismoralistista väkinäisyyttä.
Suvaitsevaisuudessaan Nussbaum vaikuttaa varsin herkästi unohtavan maailmankansalaisuuden poliittisen puolen ja ihmisoikeudet, joihin sukupuolten tasa-arvo olennaisena osana kuuluu. Joillekin meistä burqa näyttäytyy naisen alistamisen symbolina par excellence, mutta filosofi jättää tämän näkökohdan täysin vaille huomiota.
Uskonto, sekularismi ja ihmisoikeudet
Nussbaum ei syystä tai toisesta problematisoi uskonnon nimissä harjoitettua ihmisoikeuksien polkemista, indoktrinaatiota, mielivaltaa tai enemmistötyranniaa uskontojen sisällä. Silti hän arvioi Raamattuun perustuvia moraalinäkemyksiä hyvinkin kriittiseen sävyyn puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen poliittisia oikeuksia ja tasa-arvoa Yhdysvalloissa. Koraania ja haditheja Nussbaum ei kuitenkaan mainitse, vaikka niiden antamat moraaliohjeet ja sharia-laki ovat tässä suhteessa paljon Raamattua jyrkempiä ja vieläpä arkipäivää islamilaisissa maissa. Shariaa on Nussbaumin monessa yhteydessä kritisoiman kulttuurirelativismin nimissä yritetty ajaa käytäntöön myös useissa länsimaissa.
Ranskan kouluissa määrätty huivikieltokin saa filosofilta nuhteita, osin aiheesta. Samaan aikaan kun muslimitytöiltä on kielletty huivin ja juutalaispojilta jarmulken eli kipan käyttö, sallitaan kristityille kuitenkin pienen ristin pitäminen. Vain isot ristit on kielletty.
Tässä kysymyksessä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen koskee valtion neutraliteettia suhteessa uskontoihin. Nussbaum näkee asian niin, että valtio ei voi pakottaa kansalaisiaan sekularismiin, vaan harmittomat uskonnolliset tavat, kuten pukeutuminen, pitäisi sallia. Lasten pukeutumiseen kajoaminen voidaan näin ollen tulkita kajoamisena vanhempien uskonnonvapauteen.
Toinen ongelma on kristinuskon enemmistöuskonnon rooli. Pieni poikkeus ristien kohdalla osoittaa filosofin mielestä sen, että huivi- ja kipakielto voidaan helposti tulkita uskonnollisten vähemmistöjen syrjimiseksi. Näin asia on Ranskassa ollutkin; musliminaisten ohella huivikieltoa vastustamaan barrikadeille nousivat tosin länsimaiden vapaita tapoja ja demokratiaa vihaavat radikaalit jihadistijärjestöt, mutta tätä Nussbaum ei noteeraa.
Professorin analyysi on kaikesta huolimatta erittäin relevantti muslimien kotoutumisongelmien kannalta. Euroopassa yleinen valtion ja kirkon yhteys saattaa näet olla osaselityksenä sille, että islaminuskoiset pakolaiset sekä maahanmuuttajat kokevat herkästi tulevansa Euroopan maihin toisen luokan kansalaisiksi. Tämä ei edesauta heidän kotoutumistaan, vaan synnyttää pikemminkin kapinamielialaa.
Yhdysvalloissa ongelmaa ei näin selkeässä muodossa ole, koska valtio on periaatteessa täysin neutraali suhteessa uskontoihin tai uskonnottomuuteen. Toisaalta Nussbaum ei korosta tarpeeksi sitä, että Yhdysvalloissa poliittisiin virkoihin ei julkiateisteilla ole asiaa. Tässä on yksi merkittävä tasa-arvo-ongelma, joka muuten kattavasta esityksestä on jäänyt kokonaan pois.
Uskonnollinen oikeistokonservatismi, tiede ja kasvatus
Filosofin näkemykset kreationismin opettamisesta kouluissa ovat täysin linjassa vapaa-ajattelijoiden ja skeptikkojen tieteelliseen todellisuuskäsitykseen perustuvien käsitysten kanssa. Samoin esseessään Yhdysvaltain presidentin asettamalle bioetiikan neuvostolle Nussbaum näkee uskonnolliset perustelut kantasolututkista vastaan äärimmäisen heppoisina.
Yhdysvalloissa käytössä olevaa kotikoulutusta ja uskonnollisia kouluja ajattelija ei kannata, koska hänen mukaansa kumpikaan ei kykene takaamaan riittävän laaja-alaista kasvatusta lapsille ja nuorille. Nussbaumin mielestä Yhdysvaltain uskonnollisen oikeiston poliittiset pyrkimykset ylipäätään ovat uhka perustuslain ensimmäiselle lisäykselle, koska tämä ns. evankelinen liike ei hegemoniatavoitteittaan pahemmin salaile.
Juuri kristillinen oikeisto – presidentti Bush mukaan lukien – haluaa, että yhdysvaltalaisissa kouluissa opetettaisiin evoluutioteorian rinnalla älykästä suunnittelua eli kreationismia. Kotikoulussa ja kristillisissä kouluissa evoluutioteoriaa tuskin opetetaan asiallisesti, älykkään suunnittelun huuhaaksi osoittamisesta puhumattakaan.
Nussbaum puolustaa tältä pohjalta voimakkaasti peruskoulujärjestelmää ja yleistä oppivelvollisuutta. Ilman näitä moniarvoisessa yhteiskunnassa ja maailmassa pärjäämiselle välttämätön tietotaito ja sivistys jää saavuttamatta.
Professori on huolissaan myös nykykasvatukselle ominaisesta taloudellisen voitontavoittelun ylikorostumisesta kouluissa. Kun lapsille ja nuorille ei teroiteta inhimillisyyden sekä herkkyyden merkitystä, heistä tulee helposti empatiakyvyttömiä, ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia. Nussbaumin mielestä kasvatus on suoranaisessa kriisissä, koska humanistisia ja taideaineita sekä kriittistä ajattelua opettavia kursseja on Yhdysvalloissa viime vuosina laiminlyöty.
Juuri nämä aineet ovat hänen omassa filosofiassaan erittäin tärkeässä roolissa täysipainoisten maailmankansalaisten kasvattamiseksi. Ilman taideaineita ja humanistis-kriittistä tieteellistä koulutusta yleinen sivistystaso laskee samalla kun ihmisen voitontavoittelu sekä ahneus korostuvat. Mikäli lapsille ja nuorille ei anneta avaimia rationaaliseen ajatteluun, keinoja samastua toisenlaisiin ihmisiin ja tutustua heidän tapoihinsa sekä ajatuksiinsa kirjallisuuden, filosofian ja taiteen avulla, heistä ei Nussbaumin mukaan voi kasvaa kriittisiä, suvaitsevaisia, ihmisten erilaisuuden ja omantunnonvapauden hyväksyviä demokraattisia kansalaisia.
Subscribe to:
Posts (Atom)